Ote Iiro Nordlingin kirjasta Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon - Antikommunismista ja natsismista maahanmuuttokriittisyyteen
Johdanto
Tämä teos pyrkii tarjoamaan katsauksen Suomen äärioikeiston historiaan vv. 1970–2010. Tuona ajanjaksona ehti tapahtua suuria muutoksia, joita ilman äärioikeiston nousu hyljeksitystä ja eristetystä liikehdinnästä valtavirtaan ei olisi ollut mahdollista. Tärkeimpiä selitäviä tekijöitä ovat mielestäni kylmän sodan päättymisen lisäksi sota terrorismia vastaan ja erityisen tärkeänä tekijänä voi pitää siirtymistä internet-aikakauteen. Internet tarjosi mahdollisuuden äärioikeistolaisen profeetan synnylle. Jos islamin profeettaa pilkkaavaa Halla-ahoa nyt sellaiseksi voi kutsua.
Jussi Halla-aho ilmiö ei käsitykseni mukaan olisi ollut mahdollinen ennen internet aikaa. Sota terrorismia vastaan omalta osaltaan lisäsi pelkoa maahanmuuttoa kohtaan ja synnytti jonkinlaista islam-vihaa. Halla-ahon lisäksi muutkin nykyiset äärioikeistolaiset toimijat ovat jyrkästi islam-vastaisia. Ennen tätä aikaa äärioikeistolainen ihminen oli mielummin juutalaisvastainen, niin maailmalla kuin Suomessakin. Tätä taustaa valoitan seuraavissa luvuissa tarkemmin.
Suomessa poliittisen läpimurron tehnyt Perussuomalainen puolue ei monien kannattajiensa eikä edustajiensa mielestä edusta äärioikeistoa, mutta sen sisällä toimii merkittävä siipi, joka on selkeästi lähtenyt äärioikeistolaisesta aatetaustasta. Laajemmin katsottuna myöskin EU-vastaisuus oli äärioikeistolaisten omaksuma teema 1990-luvulla. Mm. Kansallisen radikaalipuolueen puheenjohtaja Tapio Linna kirjoitti EU:ta vastaan vuosina 1993-1995.
Maamme eliitti ei pitänyt tästä EU-vastaisuudesta, joka ei ollut mikään marginaalinen ilmiö silloin. EU:ssa nähtiin eliitin taholta taloudellisia etuja ja turva Venäjää vastaan. Tilanne Kreikka-sotkujen ym vuoksi on mennyt sellaiseen suuntaan, että EU-vastaisina profiloituneet henkilöt, kuten Timo Soimi, ovat nyt saaneet myötätuulta. Se on eräs merkittävä selittävä tekijä Timo Soinin nousun taustalla.
Äärioikeistolaisuuden noususta valtavirtaan, ainakin aatteen tasolla, kertoo myös Persujen kansanedustajien kommentointi. Ainakin Hakkarainen ja Oinonen ovat esittäneet jyrkän homovastaisia kommentteja, jotka käyvät hyvin yksiin niin Pekka Siitoinin propaganda-materiaalin kuin myös 1990-luvun äärioikeistolaisuuden kanssa. Nämä persujen näkyvät kansanedustajat eivät edes kuulu Halla-ahon kovan ytimen porukkaan. Uskoisin heidän mielipiteidensä edustavan heille itselleen mielumminkin kansan syvien rivien mielipidettä kuin mitään äärioikeistoa. Kyse on siis siitä, että äärioikeistolaisuus on poliittisen elämän keskiötä tänä päivänä, eikä enää sen marginaalia.
Pekka Siitoin otti itselleen natsiviitan. Siinä ilmeni vahva symboli ja pyrkimys olla vastavoima silloin vallitsevana rehottaneelle äärivasemmistolaisuudelle. Pekka Siitoinin alkuaikojen "natsismi" onkin nähtävä tuota ajan taustaa vasten. Teemoina oli mm. Kekkonen eläkkeelle ja antikommunismi. Maassamme oli huoli liiallisesta rähmällään olosta. USA:n Vietnamin sodassa kärsimä tappio 1970-luvun alku-puolella sai Neuvostoliiton vaikutusvallan näyttämään suuremmalta. Ilmassa oli huolta suomalaisten kontallaan olosta. Tällaista huolta "Suomettumisesta" tunnettiin mm. Ruotsissa.
1970-luvun alussa oli jonkinlaista yhteistyöhanketta Ruotsista päin. Nordiska Rikspartiet niminen äärioikeistolainen ryhmittymä pyrki levittäytymään Suomeen. Pekka Siitoinia painostettiin viranomaisten toimesta olemaan erossa Nordiska Rikspartietin toiminnasta. Siitoinin mukaan suojelupoliisi lupasi katsoa muuta touhua läpi sormien, kunhan vain pohjoismaisten yhteisten puoluehankkeiden taakse ei lähdetty. Tietenkin Kursiivin-tuhopoltossa mentiin liian pitkälle, eikä sellaista voitu enää katsoa läpi sormien.
Äärioikeistolaisuus oli jonkinlaista kekkosvastaisuutta tuona aikana. SMP:n Veikko Vennamo oli merkittävä keulakuva siinä liikkeessä ja hän onnistui saamaan kansan protestoimaan 1970-luvun taitteessa. 1980-luvulla tultaessa oli myös George C. Ehnroothin ympärille syntynyt ryhmittymä, joka edusti porvarillisempaa äärioikeistolaisuutta. Puolueen nimi oli perustuslaillinen oikeistopuolue (POP). Nimellä viitattiin kaiketi siihen, että Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1974 ja muutenkin lähinnä Kekkosen toimintaa ei pidetty täysin perustuslakien mukaisena. Pinnan alla esiintyi kritiikkiä Neuvostoliiton nöyristelyä kohtaan. Muistan joidenkin perustuslaillisen oikeistopuolueen ihmisten levittäneen jonkinlaista "CIA-materiaalia" 1980-luvulla, jossa seurattiin tiukasti mm. Puolan solidaarisuus-liikkeen etenemistä. Tuollaista tietoa ei virallisessa mediassa sensuroimattomana nähty. Perustuslaillisen oikeisto puolueen riveissä ollutta nuorisoa siirtyi 1990-luvun alussa nousseen äärioikeiston riveihin.
Äärioikeiston lippua ovat yrittäneet pidellä Siitoinin ohella 1980-luvun lopulta alkaen ainakin seuraavat henkilöt: Mika Treuthardt, Jukka Mattila, Mikael Aalto, Mark Parland, Tapio Linna, Väinö Kuisma, Seppo Lehto, Matti Järviharju, Olavi Koskela, Olavi Mäenpää, Teemu Lahtinen ja lopulta Jussi Halla-aho. Halla-aho ei taida virallisesti olla minkään liikkeen johtaja, vaan hän on blogillaan saanut kerättyä suuren kannattajakunnan. Vaaleissa eduskuntaan v. 2011 pääsy suurella äänimäärällä merkitsi häneen kohdistuvan julkisuuden moninkertaistumista.
Areena valmistettu Halla-aholle
Tänä päivänä Suomen äärioikeisto henkilöityy pitkälti Jussi Halla-ahoon. Halla-aho on onnistunut tekemään selkeän pesäeron aikaisempaan toimintaan ja häntä ei enää vertailla Pekka Siitoiniin tai muihinkaan hörhöiksi leimattuihin uusnatsijohtajiin. Oma tarkoitukseni ei ole yrittää vähätellä tai tehdä tohtoriksi väitelleestä Halla-ahosta jotain natsipelleä liittämällä häntä Pekka Siitoiniin. Tämä olisikin väärin myös ns. "Siitoinin hengenheimolaisten" ajattelun valossa. Joissain sellaisissa äärioikeistolaisissa piireissä Halla-ahoa ei kenties ole suoranaisesti leimattu "rotupetturiksi" tai vastaa, mutta hän ei varmaankaan edusta ns. kovan ytimen linjaa. Pysyäkseen perussuomalaisessa puolueessa ja median silmissä ns. "terveen kirjoissa", Halla-ahon särmät ovat alkaneet hioutua.
Itse en siis keskity Halla-ahon toiminnan ja roolin kuvailemiseen. Haluan välttää arvioimasta käsillä olevan historian kuvaamista. Kirjani ei pyri vaikuttamaan tulevaan kehitykseen, vaan lähinnä antamaan historiallista taustaa nykyiselle tilanteelle. Viimeisten 20-vuoden aikana on tehty lukuisia kirjoja äärioikeistosta. Niissä on nostettu, milloin Kansallinen radikaalipuolue, milloin Arjalainen Germaaniveljeskunta, milloin Olavi Mäenpää ja milloin IKL johtavaksi voimaksi tuossa alakulttuurissa. Ne kaikki ovat jääneet auttamatta vanhanaikaisiksi ja huonoiksi tulkinnoiksi, koska seurannut kehitys ei ole kulkenut sellaisella tavalla, että nuo kunakin aikana nousussa olleet liikkeet olisivat osoittautuneet nouseviksi voimiksi. Voi olla, että kukin vuorollaan esille nostettu hahmo äärioikeiston keskuudessa on sitten tuhottu antifasistien ja median toimesta. Tai sitten kyseiseen alakulttuuriin on mennyt sellaista porukkaa, jolla ei pää ole kestänyt hetkellistä nousua. Media voi antaa välillä nostetta ja sitten unohduttaa jonnekin bunkkeriin. Siinä heikompi hermoinen käy epätoivoiseksi. Halla-ahon persoonaa ja toimintaa voi tutkia joku media-tutkija. Hänen lopullista arvoaan ei kannata vielä historiallisesti punnita. Jotain hän lienee tehnyt oikein saavuttaakseen nykyisen asemansa. Toisaalta tilanne ja aika ovat olleet suosiollisia hänelle.
Myös Suomessa on samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa jonkinlaisia hard core- aktivisteja, joiden äärioikeistolaisuus keskittyy koko poliittisen järjestelmän vastustamiseen. Heillä on pitkän tähtäimen tavoitteena kenties ajaa radikaaleja ratkaisuja ongelmiin. Tämä erottaa heidät esimerkiksi Jussi Halla-ahosta, joka pyrkii muuttamaan mitä on realistisesti muutettavissa demokratian keinoin. Suomessa tämän radikaalimman siiven johtoasemaan pyrkinee mm. Henrik Holappa. En tunne sisäpiirikuvioita, enkä ole alkanut seurata netissä liikkuvia juoruja. Siksi onkin parempi, etten tarkemmin spekuloi.
Kirjassa on tarkoitus hahmottaa jonkinlaista aatteellista juonta Kekkosen linjan vastustamisen myötä SMP:stä natsisksi ryhtyneen Siitoinin aikojen äärioikeistolaisuudesta nykypäivään. Pekka Siitoin alkoi 1970-luvun lopulla ottaa yhteyttä kansainvälisiin äärioikeistolaisiin piireihin. Tämä toiminta oli erityisen aktiivista vankila-aikana 1978-1981. Osa syynä oli varmaan se, että Siitoin halusi uhkailla Suomen viranomaisia. Siitoin kuvitteli Suomen hallinnon pelästyvän sitä, että jossain Euroopan nationalistipuolueen julkaisussa mainitaan Siitoinin saaneen "poliittisesti" motivoituneen tuomionsa kursiivi-jupakan yhteydessä. Kansainvälistä painetta kehittämällä Siitoin pyrki pääsemään nopeammin vapaaksi.
Siitoinin toiminnan suhteesta muun maailman äärioikeistoon saa hyvän kuvan siitä, että Siitoin mainitsi aina 1980-luvun puoleen väliin asti, ettei Suomessa ole pakolaisongelmaa ja viimeistenkin juutalaisten Siitoin uhosi pakenevan Israeliin hänen oman toimintansa takia.
Pakolaisina ja muista syistä maahan muuttaneiden ihmisten määrä alkoi kasvaa 1980-luvun lopulla ja tämä sai aikaan maahanmuuttoa vastustavaa äärioikeistolaisuutta myös Suomessa. Kansallisrintama ja Suomen Kansan järjestö olivat ensimmäisiä alalle tulleita joskus v. 1987-8 tienoilla. Suomen Kansan järjestön tarroja levitettiin tuohon aikaan (Mene pois valepakolainen yms). Järjestön postiosoite oli Ruotsissa. Kansallisrintama nimisen järjestön perusti puolestaan 21-vuotias nuori mies. Näiden uusien yrittäjien tulo Siitoinin "reviirille" näkyy siinä, että Siitoin sai kirjeitä omilta kannattajiltaan, jotka kyselivät Suomen Kansan Järjestön tarroista ja lentolehtisistä. Kansallisrintama nimistä porukkaa puuhaillut kaveri kirjoitti Siitoinille pari kirjettä noihin aikoihin. Nämä molemmat olivat pakolaisvastaisuudesta syntyneitä liikkeitä, joita kenties ohjasi myöskin euroopassa noussut muukalaisvastaisuus.
1990-luvulle tultaessa Jukka Mattila ja Tapio Linna kantoivat uuden nuoren polven soihtua vuoroillaan. Heidän lähestymisensä aiheeseen ei lähtenyt halusta perustaa jotain pelkoa herättävää porukkaa, jonka johdossa itse heilua tai halusta olla julkisuudessa vain julkisuuden vuoksi. Pekka Siitoin oli häiritsevä "isähahmo" kaikelle äärioikeistolle siihen aikaan. Ryhmät, kuten Kansallinen kulttuuririntama (Jukka Mattila) tai Kansallinen radikaalipuolue (Tapio Linna) olivat lähinnä koostuneet kokoomuksesta oikealle siirtyneestä porukasta. Kokoomuspuolue oli ennen nimenomaan Kansallinen kokoomus. Kun kokoomus poisti kansallinen etuliitteen, nämä pienet ryhmittymät alkoivat käyttää kansallinen sanaa. Voi sanoa kylmän sodan jännitteen päättymisen aikaansaaneen tällaista hajontaa kokoomuksen sisällä. Kokoomus alkoi kansallisen sijaan profiloitua Eurooppa-puolueena ja halusi olla länsimaisen voittajan puolella kylmän sodan mittelön päätyttyä.
Jukka Mattilan Kansallinen kulttuuririntama pyrki vaalimaan enemmänkin 1930-luvun suomalaisen isänmaallisuuden perintöä. Tapio Linnan Kansallinen radikaalipuolue puolestaan otti vaikutteita erityisesti amerikkalaisesta äärioikeistosta. 1990-luvun alussa kukoistanut Kansallinen radikaalipuolue halusi sivuuttaa 1930-luvun suomalaista isänmaallisuutta ja samalla myös natsismia vanhanaikaisina. Tapio Linna oli tuohon aikaan teoreettisella tavalla varsin aatteellinen ja hänen aatteellisuutensa ei ollut armeijahenkistä. Tapio Linna toi Valkoista nationalismia Suomeen. Valkoiset olivat rotuna tuon ajatuskulun mukaan jäämässä alakynteen ja kansallisen nationalismin sijaan tarvittiin rodullista nationalismia. Tämä aate oli amerikkalaista alkuperää, koska siellä ei valkoiset enää muistaneet kansallisia juuriaan Euroopassa, vaan katsoivat viiteryhmänsä ihonvärin perusteella.
Vuonna 1993 astui areenalle Väinö Kuisma Arjalainen germaaniveljeskunta- nimisen porukkansa (AGV) kanssa. Saksassa oli loppuvuodesta 1992 meneillään kristalliyön kaltaisia maahanmuuttajavainoja, erityisesti itäisen Saksan alueella. Joitakin pakolaiskeskuksia paloi ja juutalaiset hautausmaat ja synagogatkin saivat osansa nuorison protesteista. Väinö Kuisma kaiketi katsoi ajan koittaneen ryhtyä natsi-henkiseen aktivismiin Suomessakin. AGV- nimi muuttui nopeasti Isänmaalliseksi oikeistoksi. Kentän reaktio lienee vaikuttanut nopeaan liukumiseen pois arjalaisesta meiningistä – vaikka Kuismaa viehätti tuo nimi, koska arjalainen toi mieleen karjalaisen. Kenties Kuisma oivalsi itsekin, että media käytti hänen liikettään tuhotakseen äärioikeistoa. AGV pienenä annoksena toimi kuin rokote, joka aiheutti ihmisissä puolustusreaktion torjua äärioikeistoa.
Suunnilleen samoihin aikoihin alettiin kerätä myös kannattajakortteja IKL:n herättämishankkeiden ympärille. Siinä oli puuhamiehenä pohjanmaalta kotoisin oleva Matti Järviharju. Neuvosliiton hajoaminen aiheutti tarvetta tarkistaa historian tulkintoja. Maassa syntyi painetta palauttaa myös Lotta Svärd -järjestön maine. Tuo naisten järjestö ei ollut mikään fasistinen liike, vaikka se Neuvostoliiton painostuksesta toisen maailmansodan jälkeen sellaisena lakkautettiin.
1990-luvun lopulla alalle syntyi internet-keskustelu-palstojen ympärille uudenlaista toimintaa. Suomen Sisu- niminen järjestö ei halunnut kilpailla militarismilla tai natsihenkisellä johtajakultilla. Tuosta tallista lähteneet Teemu Lahtinen ja Jussi Halla-aho ovat parkkeeranneet nyttemmin suosiolla perussuomalaisiin. Teemu Lahtinen on sympaattisen oloinen kaveri, jonka aikaisemmasta taustasta en osaa sanoa. Teemu Lahtinen on olemukseltaan hyvin Timo Soinin porukkaan sopiva kansanmies. Hän ei yritäkään olla mikään tiukan särmän kaveri, jolla olisi suuria ambitioita päästä käskemään muita. Halla-aho puolestaan ilmoittaa kannattaneensa aikaisemmin Vihreitä ja äänestäneensä Osmo Soininvaaraa vaaleissa. Perussuomalaisista onkin muodostunut jonkinlainen uusi koti nuorille radikaaleille kämyille tai kansallismielisille.
Heidänlaisensa eivät varmaankaan edes samaistuisi kokoomuksen oikeistosiiven kanssa. Tosin enää ei edes ole olemassa oikeistosiipeä kokoomuksessa, jota mm. Jukka Mattila ja Tapio Linna edustivat 1990-luvun alussa. Molemmat savustettiin ulos puolueesta silloin. Maanpuolustushenkinen Jukka Mattila taitaa olla tosin palannut perussuomalaisten jälkeen kokoomukseen. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli myös "kansallisesti" ajattelevaa siipeä, joka sai lähteä hesarista 1990-luvun alussa rasististen pilapiirrosten takia.
Itse näen myös muutoksena sen, että vielä 1990-luvun alussa nuoret omaksuivat pitkälti kotinsa arvoja ja oikeisto-vasemmisto jakolinja kulki selkeänä. Kokoomuslaisesta perheestä - jossa luettiin Uutta Suomea - tuleva ajatteli selkeästi eri tavalla kuin esimerkiksi demaritaustasta tuleva. Suurin osa äärioikeistoon heti kylmän sodan päättymisen jälkeen tulleista oli vielä 1990-luvun alkuun asti selkeästi oikeistolaisista taustoista. Joku kommunisti-perheen vesa saattoi kannattaa suoranaista natsismia ja mielummin olla puna-valko-mustaa lippua heiluttava natsi kuin porvari tai demari - ellei sitten heilunut mukana toiminnassa jonkinlaisena soluttautujana. Demaritaustaiset ihmiset eivät pahemmin äärioikeiston riveihin sännänneet.
1980-luvulla oli vielä eroa jopa oikeistolaisuutta edustaneen Iltalehden ja demareihin päin vetäneen Iltasanomien välillä. Nykyään molemmat ovat pääasiassa samalla tavalla vain menekkiään edistäviä lehtiä. Ihmiset ostavat kaupasta helposti molemmat ns. iltapäivälehdet. Persut on kaikille sopiva ryhmä. Näkisin, että nämä uudet äärioikeistolaiset kämy-nuoret ovat muodostaneet perheidensä arvojen sijaan maailmankatsomustaan enemmän nettikeskustelupalstoilla. Heidän sukupolvensa on kasvanut päiväkotien tätien helmoissa ja heitä on nuoresta alkaen aivopesty suvaitsevaisiksi demareiksi. Tuollainen manipulaatio on luonnollisesti omiaan herättämään lahjakkaissa ihmisissä halua kyseenalaistaa asioita. Heitä ei ole ohjannut kodin arvot ja siksi he ovat olleet helposti persuihin siirrettävissä.
Tästä ei ollut kyse Tapio Linnan ja Jukka Mattilan aikoihin. Vielä 1990-luvun alussa moni skinheadiksi tai uusnatsiksi ryhtynyt näki aatemaailmassaan olevan piirteitä oman isänsä kännipäissään esittämistä purkauksista. Nousseen nettisukupolven tarve kinastella kukkahattu-tätien kanssa lähtee ilmeisesti siitä, että he ovat nuoresta pitäen olleet tätien kasvatuksessa tarhasta alkaen ja aina korkeakouluihin asti.
Toisaalta on muistettava, että SMP oli jo luhistumassa 1990-luvun alussa ja Timo Soinin nousua 20 %:n kannatusta nauttivan puolueen puheenjohtajaksi osasi tuskin kukaan ennustaa. Vanhan SMP:n pohja oli keskustapuolueessa tai maalaisliitossa, vaikkakin se onnistui saamaan kaupungeissa kannatusta vuoden 1983 vaaleissa.
Tarkkasilmäisimmät havaitsivat 1990-luvun aikana kouluissa järjestettyjen varjovaalien perusteella, että persuille oli syntymässä kasvupotentiaalia. Samat koulujen vaalit ennakoivat demarien putoamista 25–30 %:n puolueesta ja näin on sittemmin käynytkin. Nuorten äänestyskäyttäytyminen on jatkanut samaa linjaa myös oikeissa vaaleissa.
Halla-aho on vahvasti julkisuudessa ja hänestä on muodostunut internet-bloggaamisen myötä melkoinen kulttihahmo. Se kertoo tuon median voimasta. Siitä kertoo sekin, että hän keräsi blogi-sivuillaan olevan netti-ilmoituksen pohjalta lyhyessä ajassa kymmeniä tuhansia euroja rahaa v. 2011 eduskunta-vaalikampanjaansa varten.
Turkulainen Olavi Mäenpää puolestaan on aikaisempaa ikäpolvea, joka tuli alalle varsin iäkkäänä. Hänen demari ja smp-taustansa oli ristiriitaa ja hämmennystä aiheuttava tekijä 1990-luvun alun maailmassa. Hän on varmasti saanut enemmän ääniä perinteisiltä vasemmistolaisilta äänestäjiltä. Hänen painoarvoaan äärioikeiston kentässä ei silti pidä vähätellä Hän on kuitenkin melkoinen kehäkettu politiikan tekemisessä. Se on hänen etunsa ja toisaalta rasitteensa. On helpompi kirjoittaa tyhjälle paperille, kuin kirjoittaa uusia asioita kaikkia mahdollisia poliittisia kuvioita kokeneen ihmisen aivoon.
Ennen Halla-ahon nousua Helsingin kaupunginvaltuustoon Mäenpää oli ainoa selkeästi äärioikeistolainen edustaja suomalaisessa politiikassa. Turku on merkittävä kaupunki ja melko tasaiset 2000–4000 henkilökohtaista ääntä on ollut kova saavutus 1990-luvulta alkaen. Mäenpää ei kuitenkaan ole onnistunut saavuttamaan laajempaa nuoremman polven tukea, ainakaan omaa vaalipiiriään kauempaa. Halla-ahon tyyli on vedonnut ja levinnyt internetin välityksellä ja tänä päivänä hänellä on kymmeniä tuhansia kannattajia ympäri maata. Tämä arvio perustuu siihen, että 15 000 ihmistä äänesti häntä Helsingin vaalipiirissä ja hänen suosituksensa sopivista ehdokkaista eri vaalipiireissä myöskin näkyi ihmisten äänestyskäyttäytymisessä.
Tamperelainen Seppo Lehto on monille tuttu nettipalstojen vuoksi. Hän kävi myös yliopistoa opiskellen historiaa, mutta tuo 1990-luvulla suur-Suomi henkeä uhkunut ja ryssänvastainen hahmo surkastui 2000-luvulle tultaessa alapäähuumoria viljeleväksi nettikirjoittelijaksi, joka sai nyt myös vankeustuomion. Tulee mieleen, että siinä nettikirjoittelun ohessa tulee helposti eksyttyä pornosivuille. Niiltä saa sitten copy-paste materiaalia omiin juttuihin helposti. Seppo Lehdon maahanmuttovastaisuudessa on suur-Suomi aikojen jälkeen siirryttäessä netti-aikakaudelle alkanut tulla esiin vahvasti alapää-huumori. Esim. Tarja Halosen pää siirrettynä kuvamanipulaatiolla jonkun velttorintaisen naispullukan alastoman vartalon päälle ja sitä rataa. Sähköpostien lähettely on lisäksi halpaa ja siten yksikin mies voi saada poliittisen eliitin niin suutuksiin, että saa vankilatuomion. Kai hän onnistui aika pitkään salaamaan mistä osoitteista sähköpostit ja internet-sivut oli postitettu.
Olen tavannut Seppo Lehdon kerran ja hänessä on kyllä aimo annos henkilökohtaista karismaa, kuten oli myös aikoinaan Väinö Kuismassakin. Seppo Lehdon juttuja on levinnyt paljon äärioikeistolaisten parissa, mutta ilmeisestikin enemmän häntä pidetään huumorimiehenä, jolla ei ole poliittista uskottavuutta. Tätä näkemystä tukee se, ettei hän ole vaaleissa saanut suurempaa kannatusta.
Lahtelainen Väinö Kuismakin vaikutti omana kulta-aikanaan 1993–2000 äärioikeiston kentässä, mutta Halla-ahon viimeaikainen nousu kertoo siitä, etteivät koulutetut nuoret enää halua kuulua kovaäänisen ja karismaattisen johtajan alaisuuteen – perinteiseen uusnatsijohtaja-tyyliin. Kuisma liikkui jo AGV (arjalainen germaaniveljeskunta) järjestönsä nimenkin perusteella jossain moottoripyöräkerhotouhun ja uusnatsismin rajoilla. Kaupunkina Lahti tuli sittemmin enemmän tunnetuksi pahamaineisesta Rogues gallery moottoripyöräkerhostaan kuin äärioikeistolaisuudesta. Väinö Kuisma ei kaiketi saanut liiveihin sonnustautuneita "mopopoikia" toimintaansa mukaan. Ilmeisesti huumekauppa on liiketoimintaa, jota ei aatteellisuuden takia haluta uhrata. Natsi-symboleita voidaan rikollisjärjestöjen toiminnassa käyttää lähinnä pelotemielessä. Yhdysvalloissa onkin vankiloiden sisälle syntynyt jotain uusnatsiryhmiä, jotka eivät kaiketi pyrikään laajempaan uskottavuuteen – riittää uskottavan pelotteen luominen alamaailmaan, vankiloihin ja kaduille.
1980-ja 1990-luvun äärioikeistolaisia ei voi pitää minään Siitoinin perillisinä. Niihin aikoihin asia usein nähtiin mediassa niin tai haluttiin nähdä niin. Olavi Koskela ja Mikael Aalto ovat mainituista nimistä selkeimmin Pekka Siitoinin tallista lähtöisin. Myös Mark Parland heilui Siitoinin luona jossain vaiheessa ennen nahkapää-toimintaansa. Tosin Parland oli sitten myös Tapio Linnan ja Väinö Kuismankin ympärillä. Hänen motiiveihinsa liittyy isoja kysymys-merkkejä. Hän kirjoitti itsestään kirjan, jossa esitti olevansa jonkinlainen taistelija Supon varjossa. Siinä kirjassa hän kuvaa, kuinka Supo olisi halunnut hänen tarkkailevan vasemmistolaisia anarkistipiirejä, mutta Parland ei halunnut vakoilla omiaan. Hänen on myös epäilty olleen anarkistien soluttama vakoilija äärioikeiston piirissä ja siksi hänellä oli kai painetta kirjoittaa tuollainen koominen seikkailukirja itsestään.
Kirjassa mm. Parlandin takapuoli tutkitaan kumihansikkain Ruotsin suojelupoliiisin Säpon toimesta - virallinen selitys: huumeiden etsimiseksi. Parlandin mukaan Suomen Supo oli Parlandin fantasia-teoksen mukaan pyytänyt virka-apua Parlandin kurittamiseksi. Jokainen voi itse arvioida tuollaisten juttujen pohjalta kirjan ja tosiasioiden välistä yhteyttä. Mark Parland myi tuota kirjaansa sikamaisen kalliilla hinnalla (siinä oli paljon kuvia ja pieni painos nostivat hintaa). Samoja Parlandin ajatuksia löytyy You tubesta ilmaiseksi jos jotain kiinnostaa perehtyä paremmin.
On selvää, että jotkut äärioikeiston piireissä liikkuneista hahmoista ovat olleet aivan muunlaisin motiivein liikkeellä. On muistettava kuinka 1990- luvun maailmassa äärioikeistoa seurasi Supon ja muiden mahdollisten toimijoiden lisäksi - antifasistinen - Antifa-järjestö. Heidän äänitorvenaan oli tuolloin ilmestynyt Kapinatyöläinen-lehti. Siinä kerrottiin yksityiskohtaisia juoruja äärioikeiston sisäpiireistä (mikä kertoo soluttautumisesta). Jotkut äärioikeiston hahmot ovatkin tietoisesti tehneet itsestään pellejä ja samalla vetäneet äärioikeistoa lokaan. Syynä on ollut se, että nämä natsipelleiksi ryhtyneet ovat alun perinkin olleet fasismin vastustajia ja ovat sitten soluttautujina menneet äärioikeistoon mukaan tuhotakseen sitä - siis he ovat toimineet sosialismia kannattaneiden aateveljiensä ohjeidensa mukaan. En halua yksilöidä edellä mainittujen listasta Parlandin lisäksi muita soluttautujiksi epäiltyjä, mutta melkoisella varmuudella heitä on mukana useampia.
Mark Parlandista liikkui aikanaan vahvoja huhuja, koska hän liikkui samaan aikaan sekä anarkistien että äärioikeiston piireissä. Hänen taustansa oli mielumminkin antifa-piireissä. Lisäksi hän kirjoitti sekavan kirjansa Supo-kiemuroineen, mikä tekee hänestä entistäkin hämärämmän hahmon. Skinheadit hyökkäsivät Parlandin asunnolle 1990-luvun alkupuolella ja halusivat ajaa hänet lopullisesti pois piireistään. Syynä juuri epäilys Parlandin motiiveja kohtaan.
Siitoinin esittäminen jonkinlaiseksi aatteelliseksi isäksi kaikkeen äärioikeistolaisuuteen maassamme - kuten lehdistö aikoinaan yksinkertaisesti esitti - on varsin kaukana todellisuudesta. Monet maahanmuuton vuoksi "heränneistä" nuorista eivät ole missään vaiheissa kokeneet itseään mitenkään natseiksi. Heillä ei koskaan ollut mitään tekemistä Siitoinin kanssa, eikä siten heidän aatteellista pohjaa voi vetää Siitoiniin.
Toisaalta äärioikeistoon hakeutui myös joukko epätasapainoisia ihmisiä. Osa on nauttinut lähinnä hullun mainetta. Lentokonekaappaukset tai bussikaappaukset eivät ole omiaan antamaan kuvaa täysjärkisestä toiminnasta. Tapio Linnan ympärillä vuosina 1992–1993 oli kenties vakavin yritys yhdistää kenttää tavoitteellisen toiminnan aikaansaamiseksi. Hänen yhdistyksensä jäsenmäärä nousi yli sataan, jossa ei tiettävästi ollut "kuolleita sieluja" joukossa. Kansallinen liittoneuvosto, jota Kuisma ja Siitoin puuhasivat vuonna 1993 oli "johtajatasolla" jonkinlainen yritelmä. Se hajosi ennen musteen kuivumista. Laajempaa tukea ei tuolle yritelmälle ollut 1990-luvun alun uuden polven äärioikeiston keskuudessa.
Kukaan näistä edellä mainituista äärioikeiston "johtajista" ei saavuttanut kiistatonta asemaa 1990-luvun kuluessa. Pekka Siitoin sopi lehdistölle 1990-luvulla ja toimittajat käyttivät häntä äärioikeiston kasvona. Halla-aho on nyt saanut samanlaista asemaa median keskuudessa. Hän on persuissa Timo Soinin siipien alla, mutta lehdissä seurataan tarkkaan kuinka Halla-aho antaa omia suosituksiaan siitä, keitä puolueen ehdokkaita pitäisi äänestää eri vaalipiireissä. Halla-aho on lehdistön silmissä selkeästi vahva voima. Halla-ahoon ei suhtauduta kuin pelleen, vaikka toki hänen hahmoaan hyväksi käyttäen onkin pyritty jakamaan perussuomalaisia.
Jussi Halla-ahosta on mediassa tullut käsite ja häntä voisi pitää Pekka Siitoinin jälkeen maamme tunnetuimpana elossa olevana "natsina", vaikkei hän sellaista viittaa haluakaan sovittaa itselleen. Eikä natsi-termi rehellisesti ajateltuna olekaan tänä päivänä muuta kuin leimaamistarkoituksessa käytetty pilkkakirves. Erkki Tuomiojan tai Tarja Halosen liittäminen kommunismiin on lähempänä totuutta, kuin Halla-ahon kytkeminen natsismiin. Halla-aho tunnetaan julkisuudessa maahanmuuttokriittisyydestä ja islamin profeetta Muhammedin solvaamisesta.
Tämä teos ei nimestään huolimatta keskity Halla-ahon poliittisen toimintaan. Tämän teoksen pääasiallisena lähdeaineistona on Pekka Siitoinin arkiston runsas materiaali. Kirja toivon mukaan valottaa taustoja, joita Suomen äärioikeiston kentässä on tapahtunut Pekka Siitoinin ajoista Halla-ahoon. Itse käytän nimitystä äärioikeisto, vaikka jotkut eivät siitä pidä. Pekka Siitoin oli oman julistuksensa mukaisesti natsi, Tapio Linna halusi puhua nationalisteista ja nyt puhutaan jostain kämyista tai kansallismielisistä. Niputan kaikki äärioikeisto-leiman alaisuuteen, vaikka se tekeekin vääryyttä todellisuudelle. Pekka Siitoin saattoi natsin lisäksi pitää itseään antikommunistina, jonkalainen käsite on täysin kadonnut äärioikeiston sanavarastosta. Tarkoituksenani ei ole leimata ketään, vaikka yleistykseni vuoksi varmaan niin tapahtuukin. En voi luonnollisestikaan kaikessa esittää asioita sellaisin termein, joilla eri henkilöt haluaisivat itse omaa toimintaansa luonnehtia.
Tapio Linna seurasi maailman äärioikeiston kentässä tapahtunutta kehitystä. American Nazi-partyn 1960-luvulla perustanut Lincoln Rockwell halusi 1960-luvun lopulla ennen kuolemaansa päästä pois nazi-käsitteestä ja lanseerasi White Power-ideologiaa. Tämä sopi luonnollisesti Amerikan tilanteeseen, koska valkoiset olivat eri kansallisuuksista lähtöisin. Tämä sama teema sopi myös Euroopan tilanteeseen 1990-luvulla, jolloin eri Euroopan maiden äärioikeisto koki yhdessä aiheelliseksi linnoittaa Eurooppaa värillisten tulvaa vastaan. White Power tuli käyttöön myös skinhead-liikkeen parissa. Myös Rockwellin toiminnassa mukana ollut William Pierce alkoi puhua valkoisesta nationalismista. Tapio Linnan aikaan sopi nimenomaan kansainvälinen nimitys nationalismi. Skinheadit puhuivat White powerista tai valkoisesta vallasta.
Euro-Suomessa kotimaisuus alkoi taas tulla muotiin. Kansallismielisyydestä puhuttaessa halutaan ilmeisestikin antaa kotoinen ja maltillinen kuva itsestä. Suomen Sisu kohosi johtavaksi järjestöksi 2000 taitteeseen tultaessa. Skinhead-aikaan liittyvän pakolaisten potkimiseen kannustamisen sijaan Teemu Lahtinen tai Jussi Halla-aho puhuu maahanmuutto-kriittisyydestä. He argumentoivat älyllisesti, miksi maahanmuuttoa ei voisi hallitsemattomasti laajentaa. Halla-ahon toiminnan menestymistä on osaltaan auttanut maahanmuuttajien nopea lisääntyminen maassamme. Näin hänen puhumansa uhkakuvat ovat konkreettisempia. Jos Tapio Linna puhui osittain samoja asioita vuonna 1992, oli niillä erilainen vaikutus. Parituhatta somalia ei vielä paljoa näkynyt katukuvassa. Suomalaisista monet olivat tuohon aikaan avautumassa Eurooppaan päin ja maassamme oli kaikenlaista suvaitsevaisuus-kasvatusta. Täällä ihmisille kerrottiin, että eurooppalaisuus merkitsi suvaitsevaisuutta. Jotkut päättäjät pelkäsivät, ettei suomalaisia hyväksyttäisi "Euroopan Unioniin", jos täällä oltaisiin liian punaniskaisia.
Teos ei myöskään pyri hahmottamaan meneillään olevaa kehitystä. Persut ovat suosion harjalla ja Muutos 2011- ja Vapauspuolue olivat myös mukana vuoden 2011 vaaleissa. En halua hahmotella niiden historiallisia juuria enkä tulevaa kehitystä. Näyttää kuitenkin, että verrattuna aikaisempaan aikaan ne ovat saaneet koulutettuja ihmisiä listoilleen. Vapaus-puolueessa näyttää olevan vanhoista alan ihmisistä Matti Järviharju ja Olavi Mäenpää. Muutos 2011 on aatteellisesti lähellä Jussi Halla-ahoa ja sen listoilla olevista monet kannattavat Halla-ahoa. Kenties Halla-aho olisi puolueen näkyvin ehdokas, jos persut olisivat potkineet hänet listoiltaan Helsingissä.
Halla-ahosta kirjoitetaan paljon juttuja ja kommentoidaan puolesta ja vastaan netissä. Jussi Halla-aho on onnistunut tekemään pesäeroa äärioikeistolaisiin edeltäjiinsä, jotka kaikesta huolimatta ovat innoittaneet Halla-ahoa itseään ja hänen sukupolveaan. En halua myöskään niputtaa kaikkia samaan muottiin. Halla-aho on oikeasti monella tapaa erilainen, kuin monet muut alan ihmiset. Hänellä lienee alkujaan ollut vihertäviä mielipiteitä, mutta hän muutti ajatteluaan nettikeskustelujen pohjalta. Hän on humanistitohtori, joka ei alun perin ollut mikään macho-mies. Hän ei puhu seksijuttuja, kuten Pekka Siitoin tai Seppo Lehto. Joku voi nähdä raiskaajista ja pedofiileistä puhumisen seksistä puhumisena, mutta tapa on ainakin erilainen kuin Seppo Lehdolla ja Siitoinilla, jotka taipuivat rehvastelemaan naistouhuillaan. Halla-aho ei myöskään tuo esiin okkulttisia asioita, joihin mm. Pekka Siitoin ja Väinö Kuisma perustivat toimintaansa.
Tapio Linnan kansallinen radikaalipuolue lienee lähin vertailukohta Halla-ahoon. Tapio Linna halusi myös levittää aatetta, joka oli tieteellinen ja perustui jopa biologiseen ja tieteelliseen maailmankatsomukseen. Eräs merkittävä aatteellinen vaikuttaja Linnan ajattelussa oli Richard Dawkins ja erityisesti 1990-luvun alussa esillä ollut teos Sokea kelloseppä. Nyt tiedämme Dawkinsin ateistisuuden (vrt. Jumalharha-teos) ja pyrkimyksen riisua kaikki uskonnollisuus maailmankatsomuudesta. Tämä on aika tyypillistä ajattelua Helsingin yliopiston käytävillä ja sellaista on pitkälti imenyt itseensä myös Jussi Halla-aho. Näin heidän ajattelussaan on samanlainen ateistinen perusvire, minkä voi helposti omaksua Helsingin yliopiston käytäviltä. Tapio Linna on Halla-ahon tavoin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kasvatti. Linna on historiaa lukenut, Halla-aho on taas kielitieteilijä.
Jussi Halla-ahon kirjoittelussa on aika paljon samanlaisia piirteitä kuin Tapio Linnallla. Erona Tapio Linnan kirjoituksiin on lähinnä kohde. Tapio Linna kirjoitti juutalaisista ja Halla-aho islamista. Itse asiassa melkein Tapion Linnan tyyliä on havaittavissa tavassa, jolla Halla-aho käsittelee islamin uskontoa perverssinä uskontona. Erona vain se, että Linnan julkaisuissa oli juutalaisia kuvattu samanlaisiksi iljettäviksi lapsiin sekaantujiksi ja vastaavaa. Ero on myös siinä, että Tapio Linna esitti mielipiteensä 25-vuotiaana nuorena radikaalina. En osaa sanoa, miten Linna ajattelee asioista vanhempana. Halla-aho on radikalisoitunut huomattavasti iäkkäämpänä.
Uskoisin Halla-ahon tajuavan asian olevan melkoisen vähäpätöinen ja jopa saivartelua, mutta poliittista profiilia luotaessa asiat usein pelkistyvät pieniin asioihin. Profeetta Muhammedin leimaaminen pedofiiliksi sopinee paremmin Suomeen kuin esimerkiksi abortin tai homojen vastustaminen, jotka ovat Amerikassa äärioikeiston teemoja. Euroopan äärioikeiston tilanne on paljolti toisenlainen. Sen piirissä ja jopa johdossa on paljastunut homoja, kuten Jörg Haider. Osa on ollut avoimesti homoja, kuten Saksan Michael Kühnen, ja Hollannin Pim Fortyin.
Tapio Linnalla oli selkeän kielteinen linja homouteen. 1990-luvun alussa homous liitettiin vielä AIDSiin. Samoin homojen vastaisuutta oli mukana myös Pekka Siitoinilla, joka ei itse perverssejä juttuja harrasteena ollut mikään koti, uskonto ja isänmaa-aatteen mannekiini. Helsingissä ja maassamme 2000-luvulla yleisemminkin vallitsevan ilmapiirin vuoksi Halla-aho ei halua profiloitua tuolla teemalla. Hänen kannattajissaan on jopa homoutta kannattavia ihmisiä mm. Muutos 2011 puolueen Jiri Keronen. Kerosen neron leimaus oli esittää avioliitto "homojen hommaksi".
Ainoa homovastainen kommentti esiintyi kerran Halla-ahon blogissa. Senkin hän veti pois myöhemmin. Joku homo oli ahdistellut häntä ja hän kirjoitti siitä pisteliään mielipiteensä seuraavasti:
"Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko siitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino." (17.10.2003 Scriptassa katuhäirintää käsittelevässä kirjoituksessaan jouduttuaan itse homomiehen seksuaalisen häirinnän uhriksi). Suhtautumista homoihin on muuttanut varmaankin se vilpitön tuki, jota jotkut julkihomot ovat esittäneet Halla-aholle. Homot ovat kääntyneet osittain muslimeita vastaan, koska islamissa on jyrkän kielteinen kanta homouteen. Vai vaikuttaako Halla-ahoon hänen oma islam-kriittisyytensä: Mitä löytyy islamista sen täytyy ola huonoa – ml. homovastaisuus.
Kristillisdemokraatit ovat äärioikeiston sijaan ottaneet vaaliteemakseen avioliiton säilyttämisen miehen ja naisen välisenä. Kristillisdemokraatit vetävät suvaitsevaisuutta toitottavien vihaa päälle ja jättävät täten liikkumatilaa äärioikeistolle, jonka piireissä lienee myös Suomessa homoja.
Toimintaympäristön muutos on suosinut Halla-ahoa
Suurin ero kaikkiin edeltäneisiin ns. natseihin on media-kentän muutos. Halla-aho on tullut tunnetuksi nimenomaan internetin kautta. Halla-aholla ei siis olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia menestyä 1990-luvun alussa. Tapio Linnan lehtiä Uusi Suunta, Kansallinen Suunta ja Kansakunta otettiin pois Akateemisen kirjakaupan mielipidelehtien hyllystä, jos kirjoittelu ei miellyttänyt. Lehtien myyntiä siis pystyttiin kontrolloimaan eikä tilaajien määrää ollut helppo kasvattaa. Kaikki eivät myöskään uskaltaneet tilata, koska siihen aikaan oli jatkuvia uutisia siitä, kuinka SUPO seuraa milloin mitäkin äärioikeistolaista ryhmää. Myös Tapio Linna mainittiin Supon antamissa jutuissa useampaan kertaan. Linna joutui myös oikeuteen kirjoitustensa perusteella. Tuo oikeudenkäynti osaltaan söi taloudellisia resursseja (sakot ja lakimiespalkkiot), joita pelkkä lehden painaminen olisi kaivannut ja näin toiminta saatiin mm. tuolla oikeusjutulla säästöliekille ja käytännössä tyrehtymään.
Internet on tarjonnut väylän, jossa voi julkaista halvalla ja näin lähes ainoat resurssit mitä tarvitaan, ovat henkilön aika ja henkinen kapasiteetti. Toisaalta sananvapauden raja verrattuna painettuun lehteen on liukunut. Halla-aholaiset usein halveksivat edeltäviä äärioikeistolaisia ryhmiä. On muistettava, että aikaisemmassa toimintaympäristössä edes viisaita juttuja ei ollut mahdollista saada esiin. 1990-luvun ilmapiirissä jokainen äärioikeistolainen haluttiin saattaa näyttämään hullulta ja henkisesti alamittaiselta "viharikolliselta". Tämä lehdistön antama julkisuus myös toteutti itseään. Toimintaan hakeutui juuri tuollaista ainesta.
Samaan aikaan omia ajatuksia ei kyetty mitenkään saamaan laajan lukijakunnan tietoisuuteen. Parhaimmillaan Tapio Linnan lehtiä myytiin kaiketi joitakin satoja kappaleita per numero (jäsenille meni toista sataa ja tilaajille useampi sata). Niitä ilmestyi pari numeroa vuodessa (tavoite oli 4). Lisäksi sen aikainen toiminta vaati kokoontumisia, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Sinä aikana toiminnassa mukana olevien kylkeen liimautui kaikenlaisia anarkisteja jotka sekoittivat pakkaa ja vakoilivat toimintaa. Samaten hulluja ja tasapainottomia ihmisiä pyrki mukaan toimintaan ja heitä jopa usutettiin mukaan häiriköimään äärioikeistoa.
Lähde: https://www.smashwords.com/books/view/407340 (Online Reader)
lauantai 31. lokakuuta 2015
Suvaitsematon ei ole aina rasisti
Julkaistu Ylen Teksti-TV:llä vuonna 2002
Rasismi-sanan väärinkäyttöön törmää melkein päivittäin. Sana merkitsee rotujen eriarvoisuutta, esimerkiksi rotuerottelua ja jakamista ylempiin ja alempiin rotuihin.
Pelkästään se, ettei pidä jonkun ihmisen ulkonäöstä, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, kulttuurista tai kansasta, ei tee rasistia.
Korkeintaan voidaan puhua suvaitsemattomuudesta. Ja suvaitsematon voi olla niin monella tavalla.
Tuntuu siltä, että nämä rasismista puhuvat eivät suvaitsisi ollenkaan tämän maan alkuperäisasukkaita.
Ovatko esimerkiksi Meksikon intiaanit tai Australian alkuasukkaat rasisteja, kun eivät hyväksy maan vallanneita eurooppalaisia? Olivatko siirtomaista valkoisen miehen ulosheittäneet vain rasisteja, jotka eivät sietäneet maansa rodullista tuhoamista ja taloudellista hyväksikäyttöä?
Olen siis rasisti, joka haluaa säilyttää täällä olevan kansan ja rodun. Luoja varjelkoon meitä intiaanien kohtalolta.
PEKKA SIITOIN
KANSALLISDEMOKRAATTINEN PUOLUE
Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=sn0trDYU63M
Rasismi-sanan väärinkäyttöön törmää melkein päivittäin. Sana merkitsee rotujen eriarvoisuutta, esimerkiksi rotuerottelua ja jakamista ylempiin ja alempiin rotuihin.
Pelkästään se, ettei pidä jonkun ihmisen ulkonäöstä, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, kulttuurista tai kansasta, ei tee rasistia.
Korkeintaan voidaan puhua suvaitsemattomuudesta. Ja suvaitsematon voi olla niin monella tavalla.
Tuntuu siltä, että nämä rasismista puhuvat eivät suvaitsisi ollenkaan tämän maan alkuperäisasukkaita.
Ovatko esimerkiksi Meksikon intiaanit tai Australian alkuasukkaat rasisteja, kun eivät hyväksy maan vallanneita eurooppalaisia? Olivatko siirtomaista valkoisen miehen ulosheittäneet vain rasisteja, jotka eivät sietäneet maansa rodullista tuhoamista ja taloudellista hyväksikäyttöä?
Olen siis rasisti, joka haluaa säilyttää täällä olevan kansan ja rodun. Luoja varjelkoon meitä intiaanien kohtalolta.
PEKKA SIITOIN
KANSALLISDEMOKRAATTINEN PUOLUE
Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=sn0trDYU63M
Suomalaisten uudet juuret
Esi-isät vaelsivat jään jäljessä Espanjasta ja Ukrainasta. Ranta- ja metsäsuomalaisten erilaisissa geeneissä jatkuu kahtia jakautunut eurooppalainen perimä.
Teksti: Jani Kaaro (Tiede-lehden www-sivu, 13.12.2010)
Suomalaisilla oli syytä iloita vuonna 1935. Taiteilija ja monitietäjä Sigurd Wettenhovi-Aspa oli saanut valmiiksi suurteoksensa "Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II", jossa hän osoitti, millainen suurkansa suomalaiset oikein ovat. Wettenhovi-Aspan mukaan suomalaiset vaelsivat ammoin Intian kautta Indonesiaan ja sieltä Egyptiin, missä he jopa synnyttivät maan muinaisen kulttuurin. Todisteeksi vaikutusvallasta hän taikoo kielellisiä yhtäläisyyksiä: pyramidi tulee sanasta pyhät raamit, labyrintti sanasta läpiriento, seepra sanasta seurahepo ja Egypti sanasta Äijäkupittaa. Wettenhovi-Aspan visio suomalaisten muinaishistoriasta on varmasti fantastisimpia, mitä koskaan on esitetty, mutta ei ainoa. Olemme olleet myös mongolideja ja germaaneja ja viimeksi "jokin kansa, joka tuli tänne Volgan mutkasta". Totuus on kuitenkin se, että suomalaiset eivät ole tulleet mistään. – Suomalaisuus on kansallinen projekti, joka on rakentunut vähitellen kahdensadan viime vuoden aikana, eikä sillä ole välttämättä paljonkaan tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat tänne ensin, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Ennen kuin meistä tuli suomalaisia, olimme lappalaisia, hämäläisiä ja savolaisia. Suomi oli täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka olivat saapuneet tänne eri aikoina ja eri suunnista.
Genomi kuin historiankirja
Geenitutkimus on tuonut uutta puhtia suomalaisten alkuperän selvittelyyn. Geenejä on toki käytetty väestöhistorian tutkinnassa aikaisemminkin, mutta viime vuosina on suorastaan harpottu eteenpäin. – Nykytekniikoilla dna-näyte erottaa italialaisen suomalaisesta helposti, sanoo dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. Ripatti on ollut mukana tekemässä tänä vuonna koottua Suomen geeniatlasta. Tietopankin lähtökohtana ovat viime vuosikymmenien aikana kerätyt tuhannet verinäytteet, joista on seurattu esimerkiksi suomalaisten riskiä sairastua verenpainetautiin tai diabetekseen. – Väestöhistoria on meille eräänlainen sivupolku, mutta se voi kertoa, miksi olemme alttiita sairastumaan joihinkin tauteihin. Geneettinen arkeologia perustuu ajatukseen, että genomi on eräänlainen historiankirja. Kun jokin väestö vaeltaa uusille leveysasteille ja joutuu sopeutumaan uusiin oloihin, kuten niukempaan auringonvaloon tai tuntemattomiin taudinaiheuttajiin, muutokset tallentuvat geeneihin. Jos muunnos esimerkiksi helpottaa D-vitamiinin saantia niukasta auringonvalosta, se yleistyy ja siitä tulee tekijä, joka erottaa väestön lähtöväestöstä. Samalla tavalla geeneihin tallentuvat väestöjen kohtaamiset ja niissä tapahtuvat geenien sekoittumiset sekä väestöjen jakautumiset kahdeksi tai useammaksi joukoksi. – Menetelmiemme tarkkuus on sitä luokkaa, että näemme, miten tietyt geeniklusterit siirtyvät jokivartta ylöspäin, sanoo Ripatti.
Jääkausi jakoi Euroopan
Geenien ja uusien arkeologisten löytöjen perusteella kuva Suomen ja koko Euroopan asutushistoriasta 20 000 viime vuoden ajalta on yksinkertaistunut. – Me pohjoiseurooppalaiset jakaudumme kaikki oikeastaan kahteen porukkaan, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Kun viime jääkausi oli laajimmillaan, nämä kaksi porukkaa olivat asettuneet Etelä-Euroopan lämpimiin taskuihin, niin sanottuihin refugioihin, joissa olot olivat siedettävät. Yksi tällainen tasku sijaitsi suunnilleen nykyisten Ranskan ja Espanjan rajamailla ja toinen Ukrainan alueella. Refugioissa eläneet ihmiset saattoivat olla jo alun perin melko erilaisia, tai sitten erot syntyivät pitkän eristyksen aikana. Joka tapauksessa nämä itäiset ja läntiset populaatiot voidaan jäljittää geneettisten erojensa perusteella Euroopan joka kolkkaan Baskimaasta pohjoiskalotille. Niskasen mukaan Suomen asutushistoria on nähtävä osana tätä laajempaa eurooppalaista asutushistoriaa. Kun jääkausi alkoi hellittää ja jään reuna vetäytyi, refugioiden ihmiset aloittivat hitaan vaelluksen kohti pohjoista. Eurooppaa asutettiin sitä mukaa kuin maata vapautui jään alta. Läntisestä refugiosta lähteneet valloittivat Länsi-Euroopan, ja Ukrainasta lähteneet levittäytyivät itäpainotteisesti. Keski-Euroopassa syntyi vyöhykkeitä, joissa populaatiot kohtasivat ja sekoittuivat keskenään. Toinen kosketusvyöhyke syntyi Suomen alueella, mutta täällä sekoittuminen oli vähäisempää. – Populaatioiden erot näkyvät edelleen kirkkaasti itä- ja länsisuomalaisten perimässä, Ripatti sanoo.
Tarkka tuloaika auki
Suomen on arvioitu olleen osin jäätön noin 10 000 vuotta sitten, mutta emme tiedä, milloin ensimmäiset ihmiset saapuivat tänne. Aivan äskettäin on tehty kiinnostavia löytöjä – toinen Joutsasta ja toinen Tornionjokilaaksosta – jotka viittaavat asutukseen jo yli 10 000 vuotta sitten. – Näihin tietoihin on suhtauduttava varovasti, sillä ne ovat ristiriidassa geologisen aineiston kanssa, sanoo arkeologian professori Mika Lavento Helsingin yliopistosta. On kuitenkin mahdollista, että ensimmäiset ihmiset vaelsivat tänne nenä kiinni jäätikön reunassa. Sen jälkeen, kun ensimmäiset ihmiset asettuivat asumaan Suomen alueelle, uutta väestöä on tullut aika ajoin. Suomen vanhin kulttuuri, niin sanottu Suomusjärven kulttuuri, levisi kaikkialle Suomeen 10 000–7 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen arkeologiseen aineistoon ilmestyy kampakeraamisia esineitä, jotka ovat noin 7 000–5 000 vuoden takaa. Niitä on pidetty merkkinä siitä, että Suomeen oli tullut uusi väestö, jolla oli omat tavat ja omaleimainen kulttuuri. Myös vasarakirveskulttuurin saapuminen noin 5 000 vuotta sitten ja varhaisen metallikauden alkaminen noin 1 500 vuotta myöhemmin ovat mahdollisesti osoitus uusien ihmisten saapumisesta. Vaikka tyypillistä kampakeramiikkaa ja varhaista metallikautta pidetäänkin "idän tuontina" ja vasarakirveskulttuuria lännestä tulleena, niitä on pelkästään materiaalisen kulttuurin perusteella mahdotonta sijoittaa joko itäiseen tai läntiseen väestöön. Esineistön ilmaantumista on vaikea suoraan yhdistää ihmisiin, sillä erilaiset tyylit voivat levitä myös muotien tavoin. – Arkeologinen aineisto kuitenkin vahvistaa, että Suomessa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa muodostunut jako itäiseen metsä-Suomeen ja läntiseen rannikko-Suomeen, Lavento sanoo.
Omaleimaisia eurooppalaisia
Suomalaisten alkuperää seuranneelle uusi käsitys suomalaisista "kantaeurooppalaisina" voi olla hämmentävä. Aikaisemmin on korostettu sitä, miten suuresti me eroamme muista eurooppalaisista. Ovatko aikaisemmat tutkimukset olleet täysin hakoteillä? – Eivät ole, sanoo Markku Niskanen. – Me olemme kantaeurooppalaisia, mutta samalla myös omaleimaisia. Geeneiltään suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista lähinnä kahdesta syystä. Maanviljely alkoi levitä Etelä-Eurooppaan noin 8 500–9 000 vuotta sitten. Tämän uskotaan tapahtuneen ainakin osittain jonkinlaisen "kansainvaelluksen" myötä, samalla kun maanviljelijäkansoja alkoi vaeltaa Lähi-idästä kohti pohjoista. Niskasen mukaan vaellus näkyy esimerkiksi Balkanin alueella Y-kromosomissa kulkevien isälinjojen lisääntymisenä. Tämä eurooppalaisen perimän uusi geeniaines on sitä voimakkaampi, mitä lähemmäksi Lähi-itää mennään, ja siten sitä on suomalaisessa aineksessa hyvin vähän. Toiseksi Suomeen, havumetsävyöhykkeelle, vaeltaneilla ihmisillä on erilainen historia kuin kansoilla, jotka jäivät etelämmäksi. – Meillä on voinut olla esimerkiksi nälkävuosia, jotka ovat suosineet tietynlaisten geenimuunnosten yleistymistä, tai geneettisiä pullonkauloja, joissa elämän karut tosiasiat ovat jättäneet jäljelle enemmän tai vähemmän sattumanvaraisen geenivalikoiman, sanoo Samuli Ripatti.
Elintapa muokkasi piirteitä
Suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista myös fyysisiltä piirteiltään. Meillä on kaarevat poskipäät ja kulmikkaat ja matalat silmäkuopat, kun taas etelämpänä ihmisten poskipäät ovat tasaisemmat ja silmäkuopat korkeammat ja pyöreämmät. Niskasen mukaan nämä piirteet eivät todista, että kuuluisimme johonkin toiseen porukkaan kuin muut eurooppalaiset, vaan heijastelevat suomalaisten elintapaa. – Metsästäjä-keräilijäkulttuuri jatkui pohjoisessa paljon pidempään kuin muualla Euroopassa, Niskanen sanoo. Metsästäjä-keräilijät söivät kovaa ravintoa, joka vaati paljon purulihaksia. Kun leukalihakset kasvoivat, myös leuat suurenivat, ja tämä vaikutti kallon muotoon. Sen sijaan etelämpänä siirryttiin pehmeämpään ravintoon. Se aiheutti omat muutoksensa sikäläisten ihmisten kalloon. Viljelijäkansojen leuat pienenivät mutta hampaat eivät, mikä näkyy tätä nykyä purentahäiriöinä. Ne ovat lisääntyneet myös Suomessa ravitsemuksen muututtua. Yhtenä Euroopan viimeisimmistä metsästäjä-keräilijäkansoista suomalaiset kiinnostavat terveystutkijoita muistakin syistä kuin purentahäiriöiden takia. Tiedetään esimerkiksi, että kakkostyypin diabetes vaivaa pahiten juuri niitä kansoja, jotka ovat verraten hiljattain siirtyneet metsästäjä-keräilijöiden elämäntyylistä länsimaiseen elämäntapaan. – Suomalaiset ovat juuri tällainen kansa, Markku Niskanen sanoo. Diabeteslukumme voi olla merkki siitä, ettemme ole vielä kunnolla sopeutuneet maanviljelijäkansojen ravintoon.
Saamelaiset oma lukunsa
Saamelaiset ovat geneettisesti ja fyysisiltä piirteiltään vielä omaleimaisempia kuin suomalaiset, minkä vuoksi heidän on aikaisemmin ajateltu tulleen jostakin Euroopan ulkopuolelta. Muutama vuosi sitten taas herätti suurta kohua havainto, että saamelaiset ovat geneettisesti läheisintä sukua baskeille. Nämä havainnot selittyvät sillä, että saamelaiset ovat lähtöisin samasta jääkauden aikaisesta turvasaarekkeesta kuin baskit. – Nykytiedon valossa baskit jäivät paikoilleen Espanjan ja Ranskan raja-alueille, mutta saamelaiset jatkoivat matkaa ja päätyivät pohjoiseen, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Suomeen saamelaiset saapuivat luultavasti Norjan rannikkoa, joka vapautui jäästä ensin, ja on mahdollista, että he ovat aina eläneet vain pohjoisessa. Käsitys voi kuitenkin vielä muuttua, kun geenejä tutkitaan lisää, arvioi dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. – Ei ole täysin pois suljettua, että he tulivat idästä. Geneettinen omaleimaisuus selittyy sillä, että saamelaisia on ilmeisesti aina ollut melko vähän eivätkä he ole juuri sekoittuneet muihin väestöihin. Kun populaatio pysyy pienenä, tietyt geenimuunnokset voivat yleistyä sattumalta prosessissa, jota kutsutaan geneettiseksi ajautumiseksi. – Geneettinen ajautuminen on johtanut sekä baskeilla että saamelaisilla sattumalta samojen geenimuunnosten yleistymiseen, mikä saa heidät näyttämään läheisemmiltä sukulaisilta kuin tosiasiassa ovat, Niskanen sanoo. Saamelaisten fyysiset piirteet, korkeat poskipäät ja matalat silmäkuopat, ovat samankaltaiset kuin suomalaisten, mutta vielä korostuneemmat. Tämä johtunee siitä, että saamelaiset pysyivät metsästäjä-keräilijöinä vielä pidempään kuin suomalaiset.
Kieli vaihtui kevyesti
Suomea on meillä puhuttu vasta noin 1 500 vuotta. Sitä ennen kukin heimo käytti omaa kieltään ja osasi kolmea–neljää muuta.
Geenit ja arkeologinen aineisto eivät kerro mitään siitä, mitä kieltä Suomea asuttaneet varhaiset ryhmät ovat puhuneet. – Ainoa asia, joka on varma, on se, etteivät he puhuneet suomea, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Vaikka emme koskaan saa tietää, mitä kieltä ensimmäiset asukkaat käyttivät, kielen vaiheita tutkimalla siitä voidaan saada vihjeitä. Saarikiven mukaan kielemme vanhinta kerrosta ovat erilaiset paikannimet, kuten Saimaa, Imatra ja Koli. Niitä ei voi yhdistää suomeen tai lähisukukieliin. Suomen alueella puhuttiin siis kauan sitten jotakin tuntematonta kieltä, josta emme tiedä mitään.
Saamen aika mysteeri
Tämän tuntemattoman kielen jälkeen toiseksi vanhin kerros muodostuu saamelaiskielistä. Saamenpuhujat ovat asuttaneet melko varhaisessa vaiheessa suuren osan Etelä- ja Keski-Suomea, ja heidän perintöään suomen kielessä ovat sellaiset sanat kuin kahlata, kenttä ja nuotio. Kyse ei kuitenkaan ole samasta saamen kielestä, jonka nyt tunnemme, vaan eräänlaisesta kantasaamesta, josta nykyinen saamen kieli on kehittynyt. Keitä nämä saamea puhuvat ihmiset olivat, on toistaiseksi mysteeri. Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta. Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole. Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä "saamelaisia" kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset. Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.
Kantasuomea ei koskaan
Myös suomen kielen saapuminen Suomeen on hämärän peitossa, mutta tapahtuma vaikuttaa varsin tuoreelta. Kielitieteilijät jäljittävät kielten alkuperää tutkimalla niiden hajoamista erilaisiksi murteiksi. Kun kielelle annetaan aikaa, se eriytyy aina murteiksi, ja kun aikaa kuluu riittävästi, murteista kehittyy erillisiä kieliä. Mitä erilaisemmiksi murteiksi ja kieliksi kieliryhmän puhuma-alue on pilkkoutunut, sitä todennäköisempää on, että kieltä on puhuttu alueella pitkään. Tästä näkökulmasta kielitieteilijät ovat melko yksimielisiä siitä, että kantasuomea, josta kaikki itämerensuomalaiset kielet ovat kehittyneet, ei ole koskaan puhuttu Suomen alueella. Se kehittyi luultavasti Itämeren eteläpuolella. Tästä viestii viron, eteläviron ja liivin erilaisuus, joka on paljon vanhempaa perua kuin esimerkiksi suomen ja viron kirjakielen erilaisuus. Kielitieteilijät ovat yksimielisiä myös siitä, että keskusalue, jonne suomi juurtui ensin, oli Etelä-Suomessa. Vaikka murteista puhuttaessa meille nykyään tulee mieleen savolainen "viäntäminen", murteet ovat aikoinaan olleet kirjavimmillaan etelässä. Suomen oletetaan saapuneen eteläiseen Suomeen aikaisintaan vuoden 500 tienoilla. Muualle maahan se on levinnyt 1200-luvulta lähtien. Murteita ja kieliä vertailemalla kantaurali, jonka jälkeläisiä suomikin on, on sijoitettu Volgan mutkaan. Siellä toistensa naapureina elävät mordvalaiset, marit ja permiläiset, joiden kielissä on hyvin vähän yhteistä. Vaikka itse emme ole siis tulleet Volgan mutkasta, kielemme alkuperä viittaa sinne.
Suomi lainattiin bättre folkilta
Jos kielitieteilijöiden arvio suomen kielen iästä pitää paikkansa, mistä kieli tuli? Saarikiven mukaan tästä voi esittää vain hyviä arvauksia. Arkeologisen aineiston perusteella Suomeen saapui rautakaudella lisää väestöä, mutta yhteys kieleen on vain ajallinen. Suomen kielen tuojiksi on ehdotettu Itämeren eteläpuolella eläneitä itämerensuomalaisia, jotka kävivät kauppaa germaanien kanssa. He olisivat voineet olla jonkinlaista "bättre folkia" Suomessa asuneiden "metsäläisten" näkökulmasta. Saarikiven mukaan kielen vaihtuminen ilman merkittävää kansainvaellusta on historian saatossa ollut mitä tavallisin tapahtuma. Kun Rooman Caesar valtasi Gallian, ihmiset alkoivat muutamassa vuosisadassa puhua latinaa – Asterixin kotikylää lukuun ottamatta. Vastaavasti Rovaniemen pohjoispuolella ei vielä 1600-luvulla asunut ensimmäistäkään suomenkielistä, mutta nyt siellä ei muuta kuulekaan kuin suomea. – Kielen vaihtumiseen riittää aivan pienikin porukka, etenkin, jos porukalla on jotakin, jota muut haluavat.
Käytännöllinen suhde kieleen
Janne Saarikivi muistuttaa, että esihistoriallisella ajalla kielikartta ja ihmisten suhtautuminen kieleen olivat kovin toisenlaisia kuin nykyään. Ihmiset elivät pienissä ryhmissä, ja ryhmät olivat vain vähän kosketuksissa toistensa kanssa, joten kielet pilkkoutuivat nopeasti "omikseen". Millä tahansa alueella saattoi olla useita heimoja, jotka kaikki puhuivat eri kieltä. Ihmiset kuitenkin osasivat yleensä kolmea–neljää naapurikieltä vähintään sen verran, että pystyivät käymään kauppaa. Näin ihmiset ovat vaihtaneet kieltä koko ajan tarpeen mukaan. Kieli ei siis ollut esisuomalaisille samalla tavalla osa identiteettiä kuin se on kansallisvaltion ihmisille. Se oli käyttötavaraa.
Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Lähde: http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/suomalaisten_uudet_juuret
Lisätietoa aiheesta:
Niskanen, Markku, "The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View," Mankind Quarterly, Vol. XLII No. 2, Winter 2002, pp. 121-153
Lähde: http://mankindquarterly.org/sample/niskanenbalticcorrected.pdf
Teksti: Jani Kaaro (Tiede-lehden www-sivu, 13.12.2010)
Suomalaisilla oli syytä iloita vuonna 1935. Taiteilija ja monitietäjä Sigurd Wettenhovi-Aspa oli saanut valmiiksi suurteoksensa "Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II", jossa hän osoitti, millainen suurkansa suomalaiset oikein ovat. Wettenhovi-Aspan mukaan suomalaiset vaelsivat ammoin Intian kautta Indonesiaan ja sieltä Egyptiin, missä he jopa synnyttivät maan muinaisen kulttuurin. Todisteeksi vaikutusvallasta hän taikoo kielellisiä yhtäläisyyksiä: pyramidi tulee sanasta pyhät raamit, labyrintti sanasta läpiriento, seepra sanasta seurahepo ja Egypti sanasta Äijäkupittaa. Wettenhovi-Aspan visio suomalaisten muinaishistoriasta on varmasti fantastisimpia, mitä koskaan on esitetty, mutta ei ainoa. Olemme olleet myös mongolideja ja germaaneja ja viimeksi "jokin kansa, joka tuli tänne Volgan mutkasta". Totuus on kuitenkin se, että suomalaiset eivät ole tulleet mistään. – Suomalaisuus on kansallinen projekti, joka on rakentunut vähitellen kahdensadan viime vuoden aikana, eikä sillä ole välttämättä paljonkaan tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat tänne ensin, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Ennen kuin meistä tuli suomalaisia, olimme lappalaisia, hämäläisiä ja savolaisia. Suomi oli täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka olivat saapuneet tänne eri aikoina ja eri suunnista.
Genomi kuin historiankirja
Geenitutkimus on tuonut uutta puhtia suomalaisten alkuperän selvittelyyn. Geenejä on toki käytetty väestöhistorian tutkinnassa aikaisemminkin, mutta viime vuosina on suorastaan harpottu eteenpäin. – Nykytekniikoilla dna-näyte erottaa italialaisen suomalaisesta helposti, sanoo dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. Ripatti on ollut mukana tekemässä tänä vuonna koottua Suomen geeniatlasta. Tietopankin lähtökohtana ovat viime vuosikymmenien aikana kerätyt tuhannet verinäytteet, joista on seurattu esimerkiksi suomalaisten riskiä sairastua verenpainetautiin tai diabetekseen. – Väestöhistoria on meille eräänlainen sivupolku, mutta se voi kertoa, miksi olemme alttiita sairastumaan joihinkin tauteihin. Geneettinen arkeologia perustuu ajatukseen, että genomi on eräänlainen historiankirja. Kun jokin väestö vaeltaa uusille leveysasteille ja joutuu sopeutumaan uusiin oloihin, kuten niukempaan auringonvaloon tai tuntemattomiin taudinaiheuttajiin, muutokset tallentuvat geeneihin. Jos muunnos esimerkiksi helpottaa D-vitamiinin saantia niukasta auringonvalosta, se yleistyy ja siitä tulee tekijä, joka erottaa väestön lähtöväestöstä. Samalla tavalla geeneihin tallentuvat väestöjen kohtaamiset ja niissä tapahtuvat geenien sekoittumiset sekä väestöjen jakautumiset kahdeksi tai useammaksi joukoksi. – Menetelmiemme tarkkuus on sitä luokkaa, että näemme, miten tietyt geeniklusterit siirtyvät jokivartta ylöspäin, sanoo Ripatti.
Jääkausi jakoi Euroopan
Geenien ja uusien arkeologisten löytöjen perusteella kuva Suomen ja koko Euroopan asutushistoriasta 20 000 viime vuoden ajalta on yksinkertaistunut. – Me pohjoiseurooppalaiset jakaudumme kaikki oikeastaan kahteen porukkaan, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Kun viime jääkausi oli laajimmillaan, nämä kaksi porukkaa olivat asettuneet Etelä-Euroopan lämpimiin taskuihin, niin sanottuihin refugioihin, joissa olot olivat siedettävät. Yksi tällainen tasku sijaitsi suunnilleen nykyisten Ranskan ja Espanjan rajamailla ja toinen Ukrainan alueella. Refugioissa eläneet ihmiset saattoivat olla jo alun perin melko erilaisia, tai sitten erot syntyivät pitkän eristyksen aikana. Joka tapauksessa nämä itäiset ja läntiset populaatiot voidaan jäljittää geneettisten erojensa perusteella Euroopan joka kolkkaan Baskimaasta pohjoiskalotille. Niskasen mukaan Suomen asutushistoria on nähtävä osana tätä laajempaa eurooppalaista asutushistoriaa. Kun jääkausi alkoi hellittää ja jään reuna vetäytyi, refugioiden ihmiset aloittivat hitaan vaelluksen kohti pohjoista. Eurooppaa asutettiin sitä mukaa kuin maata vapautui jään alta. Läntisestä refugiosta lähteneet valloittivat Länsi-Euroopan, ja Ukrainasta lähteneet levittäytyivät itäpainotteisesti. Keski-Euroopassa syntyi vyöhykkeitä, joissa populaatiot kohtasivat ja sekoittuivat keskenään. Toinen kosketusvyöhyke syntyi Suomen alueella, mutta täällä sekoittuminen oli vähäisempää. – Populaatioiden erot näkyvät edelleen kirkkaasti itä- ja länsisuomalaisten perimässä, Ripatti sanoo.
Tarkka tuloaika auki
Suomen on arvioitu olleen osin jäätön noin 10 000 vuotta sitten, mutta emme tiedä, milloin ensimmäiset ihmiset saapuivat tänne. Aivan äskettäin on tehty kiinnostavia löytöjä – toinen Joutsasta ja toinen Tornionjokilaaksosta – jotka viittaavat asutukseen jo yli 10 000 vuotta sitten. – Näihin tietoihin on suhtauduttava varovasti, sillä ne ovat ristiriidassa geologisen aineiston kanssa, sanoo arkeologian professori Mika Lavento Helsingin yliopistosta. On kuitenkin mahdollista, että ensimmäiset ihmiset vaelsivat tänne nenä kiinni jäätikön reunassa. Sen jälkeen, kun ensimmäiset ihmiset asettuivat asumaan Suomen alueelle, uutta väestöä on tullut aika ajoin. Suomen vanhin kulttuuri, niin sanottu Suomusjärven kulttuuri, levisi kaikkialle Suomeen 10 000–7 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen arkeologiseen aineistoon ilmestyy kampakeraamisia esineitä, jotka ovat noin 7 000–5 000 vuoden takaa. Niitä on pidetty merkkinä siitä, että Suomeen oli tullut uusi väestö, jolla oli omat tavat ja omaleimainen kulttuuri. Myös vasarakirveskulttuurin saapuminen noin 5 000 vuotta sitten ja varhaisen metallikauden alkaminen noin 1 500 vuotta myöhemmin ovat mahdollisesti osoitus uusien ihmisten saapumisesta. Vaikka tyypillistä kampakeramiikkaa ja varhaista metallikautta pidetäänkin "idän tuontina" ja vasarakirveskulttuuria lännestä tulleena, niitä on pelkästään materiaalisen kulttuurin perusteella mahdotonta sijoittaa joko itäiseen tai läntiseen väestöön. Esineistön ilmaantumista on vaikea suoraan yhdistää ihmisiin, sillä erilaiset tyylit voivat levitä myös muotien tavoin. – Arkeologinen aineisto kuitenkin vahvistaa, että Suomessa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa muodostunut jako itäiseen metsä-Suomeen ja läntiseen rannikko-Suomeen, Lavento sanoo.
Omaleimaisia eurooppalaisia
Suomalaisten alkuperää seuranneelle uusi käsitys suomalaisista "kantaeurooppalaisina" voi olla hämmentävä. Aikaisemmin on korostettu sitä, miten suuresti me eroamme muista eurooppalaisista. Ovatko aikaisemmat tutkimukset olleet täysin hakoteillä? – Eivät ole, sanoo Markku Niskanen. – Me olemme kantaeurooppalaisia, mutta samalla myös omaleimaisia. Geeneiltään suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista lähinnä kahdesta syystä. Maanviljely alkoi levitä Etelä-Eurooppaan noin 8 500–9 000 vuotta sitten. Tämän uskotaan tapahtuneen ainakin osittain jonkinlaisen "kansainvaelluksen" myötä, samalla kun maanviljelijäkansoja alkoi vaeltaa Lähi-idästä kohti pohjoista. Niskasen mukaan vaellus näkyy esimerkiksi Balkanin alueella Y-kromosomissa kulkevien isälinjojen lisääntymisenä. Tämä eurooppalaisen perimän uusi geeniaines on sitä voimakkaampi, mitä lähemmäksi Lähi-itää mennään, ja siten sitä on suomalaisessa aineksessa hyvin vähän. Toiseksi Suomeen, havumetsävyöhykkeelle, vaeltaneilla ihmisillä on erilainen historia kuin kansoilla, jotka jäivät etelämmäksi. – Meillä on voinut olla esimerkiksi nälkävuosia, jotka ovat suosineet tietynlaisten geenimuunnosten yleistymistä, tai geneettisiä pullonkauloja, joissa elämän karut tosiasiat ovat jättäneet jäljelle enemmän tai vähemmän sattumanvaraisen geenivalikoiman, sanoo Samuli Ripatti.
Elintapa muokkasi piirteitä
Suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista myös fyysisiltä piirteiltään. Meillä on kaarevat poskipäät ja kulmikkaat ja matalat silmäkuopat, kun taas etelämpänä ihmisten poskipäät ovat tasaisemmat ja silmäkuopat korkeammat ja pyöreämmät. Niskasen mukaan nämä piirteet eivät todista, että kuuluisimme johonkin toiseen porukkaan kuin muut eurooppalaiset, vaan heijastelevat suomalaisten elintapaa. – Metsästäjä-keräilijäkulttuuri jatkui pohjoisessa paljon pidempään kuin muualla Euroopassa, Niskanen sanoo. Metsästäjä-keräilijät söivät kovaa ravintoa, joka vaati paljon purulihaksia. Kun leukalihakset kasvoivat, myös leuat suurenivat, ja tämä vaikutti kallon muotoon. Sen sijaan etelämpänä siirryttiin pehmeämpään ravintoon. Se aiheutti omat muutoksensa sikäläisten ihmisten kalloon. Viljelijäkansojen leuat pienenivät mutta hampaat eivät, mikä näkyy tätä nykyä purentahäiriöinä. Ne ovat lisääntyneet myös Suomessa ravitsemuksen muututtua. Yhtenä Euroopan viimeisimmistä metsästäjä-keräilijäkansoista suomalaiset kiinnostavat terveystutkijoita muistakin syistä kuin purentahäiriöiden takia. Tiedetään esimerkiksi, että kakkostyypin diabetes vaivaa pahiten juuri niitä kansoja, jotka ovat verraten hiljattain siirtyneet metsästäjä-keräilijöiden elämäntyylistä länsimaiseen elämäntapaan. – Suomalaiset ovat juuri tällainen kansa, Markku Niskanen sanoo. Diabeteslukumme voi olla merkki siitä, ettemme ole vielä kunnolla sopeutuneet maanviljelijäkansojen ravintoon.
Saamelaiset oma lukunsa
Saamelaiset ovat geneettisesti ja fyysisiltä piirteiltään vielä omaleimaisempia kuin suomalaiset, minkä vuoksi heidän on aikaisemmin ajateltu tulleen jostakin Euroopan ulkopuolelta. Muutama vuosi sitten taas herätti suurta kohua havainto, että saamelaiset ovat geneettisesti läheisintä sukua baskeille. Nämä havainnot selittyvät sillä, että saamelaiset ovat lähtöisin samasta jääkauden aikaisesta turvasaarekkeesta kuin baskit. – Nykytiedon valossa baskit jäivät paikoilleen Espanjan ja Ranskan raja-alueille, mutta saamelaiset jatkoivat matkaa ja päätyivät pohjoiseen, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Suomeen saamelaiset saapuivat luultavasti Norjan rannikkoa, joka vapautui jäästä ensin, ja on mahdollista, että he ovat aina eläneet vain pohjoisessa. Käsitys voi kuitenkin vielä muuttua, kun geenejä tutkitaan lisää, arvioi dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. – Ei ole täysin pois suljettua, että he tulivat idästä. Geneettinen omaleimaisuus selittyy sillä, että saamelaisia on ilmeisesti aina ollut melko vähän eivätkä he ole juuri sekoittuneet muihin väestöihin. Kun populaatio pysyy pienenä, tietyt geenimuunnokset voivat yleistyä sattumalta prosessissa, jota kutsutaan geneettiseksi ajautumiseksi. – Geneettinen ajautuminen on johtanut sekä baskeilla että saamelaisilla sattumalta samojen geenimuunnosten yleistymiseen, mikä saa heidät näyttämään läheisemmiltä sukulaisilta kuin tosiasiassa ovat, Niskanen sanoo. Saamelaisten fyysiset piirteet, korkeat poskipäät ja matalat silmäkuopat, ovat samankaltaiset kuin suomalaisten, mutta vielä korostuneemmat. Tämä johtunee siitä, että saamelaiset pysyivät metsästäjä-keräilijöinä vielä pidempään kuin suomalaiset.
Kieli vaihtui kevyesti
Suomea on meillä puhuttu vasta noin 1 500 vuotta. Sitä ennen kukin heimo käytti omaa kieltään ja osasi kolmea–neljää muuta.
Geenit ja arkeologinen aineisto eivät kerro mitään siitä, mitä kieltä Suomea asuttaneet varhaiset ryhmät ovat puhuneet. – Ainoa asia, joka on varma, on se, etteivät he puhuneet suomea, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Vaikka emme koskaan saa tietää, mitä kieltä ensimmäiset asukkaat käyttivät, kielen vaiheita tutkimalla siitä voidaan saada vihjeitä. Saarikiven mukaan kielemme vanhinta kerrosta ovat erilaiset paikannimet, kuten Saimaa, Imatra ja Koli. Niitä ei voi yhdistää suomeen tai lähisukukieliin. Suomen alueella puhuttiin siis kauan sitten jotakin tuntematonta kieltä, josta emme tiedä mitään.
Saamen aika mysteeri
Tämän tuntemattoman kielen jälkeen toiseksi vanhin kerros muodostuu saamelaiskielistä. Saamenpuhujat ovat asuttaneet melko varhaisessa vaiheessa suuren osan Etelä- ja Keski-Suomea, ja heidän perintöään suomen kielessä ovat sellaiset sanat kuin kahlata, kenttä ja nuotio. Kyse ei kuitenkaan ole samasta saamen kielestä, jonka nyt tunnemme, vaan eräänlaisesta kantasaamesta, josta nykyinen saamen kieli on kehittynyt. Keitä nämä saamea puhuvat ihmiset olivat, on toistaiseksi mysteeri. Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta. Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole. Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä "saamelaisia" kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset. Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.
Kantasuomea ei koskaan
Myös suomen kielen saapuminen Suomeen on hämärän peitossa, mutta tapahtuma vaikuttaa varsin tuoreelta. Kielitieteilijät jäljittävät kielten alkuperää tutkimalla niiden hajoamista erilaisiksi murteiksi. Kun kielelle annetaan aikaa, se eriytyy aina murteiksi, ja kun aikaa kuluu riittävästi, murteista kehittyy erillisiä kieliä. Mitä erilaisemmiksi murteiksi ja kieliksi kieliryhmän puhuma-alue on pilkkoutunut, sitä todennäköisempää on, että kieltä on puhuttu alueella pitkään. Tästä näkökulmasta kielitieteilijät ovat melko yksimielisiä siitä, että kantasuomea, josta kaikki itämerensuomalaiset kielet ovat kehittyneet, ei ole koskaan puhuttu Suomen alueella. Se kehittyi luultavasti Itämeren eteläpuolella. Tästä viestii viron, eteläviron ja liivin erilaisuus, joka on paljon vanhempaa perua kuin esimerkiksi suomen ja viron kirjakielen erilaisuus. Kielitieteilijät ovat yksimielisiä myös siitä, että keskusalue, jonne suomi juurtui ensin, oli Etelä-Suomessa. Vaikka murteista puhuttaessa meille nykyään tulee mieleen savolainen "viäntäminen", murteet ovat aikoinaan olleet kirjavimmillaan etelässä. Suomen oletetaan saapuneen eteläiseen Suomeen aikaisintaan vuoden 500 tienoilla. Muualle maahan se on levinnyt 1200-luvulta lähtien. Murteita ja kieliä vertailemalla kantaurali, jonka jälkeläisiä suomikin on, on sijoitettu Volgan mutkaan. Siellä toistensa naapureina elävät mordvalaiset, marit ja permiläiset, joiden kielissä on hyvin vähän yhteistä. Vaikka itse emme ole siis tulleet Volgan mutkasta, kielemme alkuperä viittaa sinne.
Suomi lainattiin bättre folkilta
Jos kielitieteilijöiden arvio suomen kielen iästä pitää paikkansa, mistä kieli tuli? Saarikiven mukaan tästä voi esittää vain hyviä arvauksia. Arkeologisen aineiston perusteella Suomeen saapui rautakaudella lisää väestöä, mutta yhteys kieleen on vain ajallinen. Suomen kielen tuojiksi on ehdotettu Itämeren eteläpuolella eläneitä itämerensuomalaisia, jotka kävivät kauppaa germaanien kanssa. He olisivat voineet olla jonkinlaista "bättre folkia" Suomessa asuneiden "metsäläisten" näkökulmasta. Saarikiven mukaan kielen vaihtuminen ilman merkittävää kansainvaellusta on historian saatossa ollut mitä tavallisin tapahtuma. Kun Rooman Caesar valtasi Gallian, ihmiset alkoivat muutamassa vuosisadassa puhua latinaa – Asterixin kotikylää lukuun ottamatta. Vastaavasti Rovaniemen pohjoispuolella ei vielä 1600-luvulla asunut ensimmäistäkään suomenkielistä, mutta nyt siellä ei muuta kuulekaan kuin suomea. – Kielen vaihtumiseen riittää aivan pienikin porukka, etenkin, jos porukalla on jotakin, jota muut haluavat.
Käytännöllinen suhde kieleen
Janne Saarikivi muistuttaa, että esihistoriallisella ajalla kielikartta ja ihmisten suhtautuminen kieleen olivat kovin toisenlaisia kuin nykyään. Ihmiset elivät pienissä ryhmissä, ja ryhmät olivat vain vähän kosketuksissa toistensa kanssa, joten kielet pilkkoutuivat nopeasti "omikseen". Millä tahansa alueella saattoi olla useita heimoja, jotka kaikki puhuivat eri kieltä. Ihmiset kuitenkin osasivat yleensä kolmea–neljää naapurikieltä vähintään sen verran, että pystyivät käymään kauppaa. Näin ihmiset ovat vaihtaneet kieltä koko ajan tarpeen mukaan. Kieli ei siis ollut esisuomalaisille samalla tavalla osa identiteettiä kuin se on kansallisvaltion ihmisille. Se oli käyttötavaraa.
Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Lähde: http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/suomalaisten_uudet_juuret
Lisätietoa aiheesta:
Niskanen, Markku, "The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View," Mankind Quarterly, Vol. XLII No. 2, Winter 2002, pp. 121-153
Lähde: http://mankindquarterly.org/sample/niskanenbalticcorrected.pdf
Esimerkki eläinrasismista
Suomessa on keritty lampaita ja lypsetty lehmiä jo 4000 vuoden ajan, kenties kauemminkin. Ensimmäisistä kotieläimistämme kehittyivät suomalaiset maatiaiseläinrodut. Meillä on vielä tallella alkuperäisiä vanhoja maatiaisrotuja, kuten itäsuomalainen kyyttölehmä, suomenhevonen, suomenlammas ja maatiaiskana. Ainoastaan alkuperäinen suomensika ja sen kaksi erillistä maantieteellistä kantaa ovat kuolleet sukupuuttoon.
Monet alkuperäisrotumme ovat nykyisin pieniä, uhanalaisia rotuja. Niitä ylläpidetään erityisissä säilytyskarjoissa, joina Suomessa toimivat Pelson ja Sukevan vankiloiden maatilat. Eläimiä on myös maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa, koulutiloilla ja yksityisillä omistajilla. Rotujen geeniainesta säilytetään pakastamalla sukusoluja ja alkioita geenipankkiin.
Syrjäytymässä olevilla maatiaisroduilla on taloudellis-biologinen ja tieteellinen merkitys. Niiden erityisominaisuuksia voidaan tarvita tulevaisuuden kotieläintaloudessa, koska tuotanto-olosuhteet, jalostustavoitteet ja kuluttajien tarpeet muuttuvat. Ihmisen kesyttämien eläinlajien geneettinen monimuotoisuus turvataan yhdeltä osaltaan ylläpitämällä alkuperäisrotuja.
Maatiaisrotujen sukupuutto merkitsisi myös suomalaisen kulttuurin köyhtymistä. Rodut ovat tärkeä osa suomalaisuutta ja ansaitsevat tulla säilytetyksi elävänä osana maamme kulttuuriperintöä.
Lähde: http://www.maatiainen.fi/elaimet.htm
Monet alkuperäisrotumme ovat nykyisin pieniä, uhanalaisia rotuja. Niitä ylläpidetään erityisissä säilytyskarjoissa, joina Suomessa toimivat Pelson ja Sukevan vankiloiden maatilat. Eläimiä on myös maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa, koulutiloilla ja yksityisillä omistajilla. Rotujen geeniainesta säilytetään pakastamalla sukusoluja ja alkioita geenipankkiin.
Syrjäytymässä olevilla maatiaisroduilla on taloudellis-biologinen ja tieteellinen merkitys. Niiden erityisominaisuuksia voidaan tarvita tulevaisuuden kotieläintaloudessa, koska tuotanto-olosuhteet, jalostustavoitteet ja kuluttajien tarpeet muuttuvat. Ihmisen kesyttämien eläinlajien geneettinen monimuotoisuus turvataan yhdeltä osaltaan ylläpitämällä alkuperäisrotuja.
Maatiaisrotujen sukupuutto merkitsisi myös suomalaisen kulttuurin köyhtymistä. Rodut ovat tärkeä osa suomalaisuutta ja ansaitsevat tulla säilytetyksi elävänä osana maamme kulttuuriperintöä.
Lähde: http://www.maatiainen.fi/elaimet.htm
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Arthur R. Jensen kuolee 89-vuotiaana; sai aikaan väittelyn ÄO:sta
Margalit Fox (The New York Times web page, Nov. 1, 2012)
Arthur R. Jensen, koulutuspsykologi (educational psychologist), joka sytytti kansainvälisen tulimyrskyn vuoden 1969 artikkelilla, joka ehdotti, että aukko (gap) älykkyystestien tuloksissa mustien ja valkoisten opiskelijoiden välillä saattoi johtua geneettisistä eroista rotujen välillä, kuoli lokakuun 22. päivä kotonaan Kalifornian Kelseyvillessä. Hän oli 89-vuotias.
Kalifornian yliopisto (University of California, Berkeley), jossa hän oli emeritusprofessori Koulutuksen tutkijakoulussa (Graduate School of Education), vahvisti hänen kuolemansa.
Professori Jensen oli syvästi kiinnostunut differentiaalisesta psykologiasta, ala, jonka keskeinen kysymys - Mikä saa ihmiset käyttäytymään ja ajattelemaan eri tavalla toisiin ihmisiin verrattuna? - iskee ikivanhan luonto-kasvatus-väittelyn ytimeen.
Johtuen hänen empiirisestä työstään alalla yleisälykkyyden määrittämisessä (quantification of general intelligence) (aihe, joka oli pitkään kutsunut hajanaisempaa, impressionistista lähestymistapaa), monet kollegat pitivät häntä yhtenä oman aikansa tärkeimmistä psykologeista.
Mutta suurempi yleisö muisti hänet lähes yksinomaan hänen vuoden 1969 artikkelistaan "How Much Can We Boost I.Q. and Achievement?" (Käänt. huom. kyseisen artikkelin nimi on "How Much Can We Boost IQ and Scholastic Achievement?") Artikkeli julkaistiin Harvard Educational Reviewissä (tieteellinen lehti), ja siitä tuli nopeasti - ja se on jopa edelleen - yksi kiistanalaisimmista artikkeleista psykologian saralla.
Artikkelissa professori Jensen esitti oppimiskyvyn kaksi tyyppiä. Taso I (Level I), assosiatiivinen kyky, sisälsi faktojen ulkolukumuistamisen (rote retention of facts). Taso II (Level II), konseptuaalinen kyky, sisälsi abstraktin ajattelun ja ongelmanratkaisun. Tämä tyyppi, hän esitti, vastasi karkeasti yleisälykkyyttä, joka merkitään psykologiassa kirjaimella "g".
Hallinnoidessaan ÄO-testejä erilaisille opiskelijoiden ryhmille professori Jensen havaitsi Tason I kyvyn olevan melko yhtenäinen rotujen yli. Kun hän tutki Tason II kykyä, sitä vastoin, hän havaitsi sen olevan vallitsevampi valkoisten keskuudessa kuin mustien keskuudessa ja vielä vallitsevampi aasialaisten keskuudessa kuin valkoisten keskuudessa.
Hyödyntäen näitä havaintoja professori Jensen esitti, että yleisälykkyys on suurelta osin geneettisesti määrätty, kulttuuristen voimien muokatessa sitä vain pienessä määrin. Tästä syystä, hän kirjoitti vuonna 1969, kompensoivat koulutusohjelmat kuten Head Start ovat tuomittuja epäonnistumaan.
Samalla, kun jotkut havainnoijat ylistivät professori Jenseniä tiedemiehenä, joka ei pelännyt mennä sinne, minne data hänet johdatti, toiset kutsuivat häntä rasistiksi (racist). Häntä häirittiin puhetilaisuuksissa läpi hänen uransa. Häntä esittäviä figuureja poltettiin joillain collegekampuksilla, ja hän sai tappouhkauksia; henkivartijat saattoivat häntä jonkin aikaa.
Se ajatus, että älykkyys lohkesi rodullisia linjoja pitkin, tuli nopeasti tunnetuksi jensenisminä (Jensenism), ja sen ansiot olivat kiihkeän julkisen keskustelun aihe vuosia tämän jälkeen. Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould, esimerkiksi, omisti suuren osan vuoden 1981 kirjastaan The Mismeasure of Man professori Jensenin väitteiden kritisoimiseen.
Lähempänä nykyhetkeä professori Jensenin ajatuksia rodusta ja älykkyyden perinnöllisyydestä siteerattiin hyväksyvästi Richard J. Herrnsteinin ja Charles Murrayn vuoden 1994 kirjassa The Bell Curve, joka synnytti uudistuneen väittelyn aiheesta.
Nykyään jotkut psykologit sanovat, että professori Jensenin työ on ymmärretty väärin. Keskiviikkona tehdyssä puhelinhaastattelussa Case Western Reserve yliopistossa vaikuttava psykologi Douglas Detterman, joka toimittaa Intelligence-lehteä, sanoi: "Jos katsot Harvard Educational Reviewin artikkelia, hän käsittelee rotua hyvin vähän siinä artikkelissa, mutta hän sanoi, että on mahdollisuus, että roturyhmien keskuudessa on geneettisiä eroja. Ja se ei ollut kovin suosittu ajatus silloin, kun se artikkeli ilmestyi."
Professori Detterman, joka omisti vuonna 1998 Intelligence-lehden erikoisnumeron professori Jensenin työlle, lisäsi: "Kun hän kirjoitti sen artikkelin, todennäköisesti suuri osa psykologeista ei olisi uskonut, että älylliselle kyvylle oli perinnöllinen perusta. Nykyään siitä on alalla hyvin vähän kiistaa. Se, että onko rotujen välillä eroja, on kokonaan toinen asia."
Arthur Robert Jensen syntyi San Diegossa 24.8.1923. Hän oli taitava klarinetisti, ja hän harkitsi uran tavoittelemista orkesterin kapellimestarina, ennen kuin hän suoritti psykologian kandidaatin tutkinnon (bachelor's degree in psychology) Berkeleyssa; tätä seurasivat alan maisterin (master's) tutkinto San Diego State Collegessa ja tohtorin tutkinto (Ph.D.) Columbiassa. Hän liittyi Berkeleyn akateemiseen henkilökuntaan (Berkeley faculty) vuonna 1958.
Professori Jensenin vaimo Barbara kuoli ennen häntä. Jälkeenjääneisiin sisältyy tytär Bobbi Morey.
Hänen kirjojensa joukossa ovat Genetics and Education (1972), Educability and Group Differences (1973), The g Factor: The Science of Mental Ability (1998) ja Clocking the Mind: Mental Chronometry and Individual Differences (2006).
Jopa psykologit, jotka ovat eri mieltä professori Jensenin johtopäätösten kanssa, puolustavat häntä rasismisyytöksiä vastaan (against charges of racism).
"Arthur Jensenin elämä on tunnuskuvallista sille, missä määrin amerikkalaista oppineisuutta estetään poliittisen oikeaoppisuuden toimesta", James R. Flynn, psykologian emeritusprofessori Otagon yliopistossa Uudessa-Seelannissa, sanoi keskiviikkona.
"Jensen oli todellinen tiedemies, ja hän oli vailla rodullista puolueellisuutta", professori Flynn lisäsi. "Se ei ikinä juolahtanut Arthur Jensenin mieleen, että ihmiset käyttäisivät hänen dataansa todistaakseen rodullisen ylivallan puolesta. Nyt, ollaksemme reiluja hänen kriitikoitaan kohtaan, hän tuli ajan myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että todistusaineisto osoitti geneettisen komponentin."
Professori Flynn, joka on tunnettu auktoriteetti älykkyydessä, on pitkään vastustanut professori Jensenin näkemyksiä aiheesta. "Usko minua, todistusaineisto on erittäin monimutkainen", hän sanoi. "Paras, mitä me voimme sanoa, on se, että on todennäköisempää, että ÄO-aukko mustan ja valkoisen välillä on kokonaan ympäristöllinen alkuperältään."
Ne ovat juuri tällaiset ympäristölliset tekijät, jotkut tutkijat väittävät, joita professori Jensenin työ ei ottanut riittävässä määrin huomioon.
"Sosioekonominen status osoittautuu sinun ÄO-tuloksesi parhaaksi ennustajaksi", Sonja C. Grover, koulutuspsykologi Lakeheadin yliopistossa Ontariossa, sanoi keskiviikkona. "Sosioekonomisella statuksella on tekemistä koulutuksesi laadun kanssa, niiden opettajien, joille sinä altistut, laadun kanssa. Monilla ihmisillä, jotka pärjäävät huonosti ÄO-testissä, on hyvin niukka yleisen tiedon pääoma, mutta se ei tarkoita sitä, että he eivät ole älykkäitä."
Professori Groverin vuoden 1981 kirja The Cognitive Basis of the Intellect kirjoitettiin vastauksena professori Jensenin kirjaan Bias in Mental Testing (1980). Tuossa kirjassa professori Jensen esitti, että on mahdollista laatia sellaisia yleisälykkyyden testejä, jotka ovat vapaita kulttuurisesta puolueellisuudesta, mikä puolestaan tekee mahdolliseksi perinnöllisyyden eristämisen älyn lähteenä.
Mutta keskittyessään linkkiin genetiikan ja älyllisen kyvyn välillä, professori Grover sanoi keskiviikkona, professori Jensenin työllä on laajoja, ja potentiaalisesti vakavia, seurauksia.
"Se oli epäolennaista eikä erityisen hyödyllistä ehdottaa, kuten ne, jotka tukevat Jenseniä, ovat ehdottaneet, että Jensenillä oli vain poliittisesti epäkorrekti näkökanta ja sen tähden häntä kritisoitiin", professori Grover sanoi. "Hänen tutkimuksillaan ja hänen vaikutusvallallaan olisi dramaattinen vaikutus siihen käsitykseen, joka ihmisillä on vähemmistöryhmistä ja niiden potentiaalista, ja jopa niiden oikeudesta laadukkaaseen koulutukseen."
Professori Grover lisäsi: "Minä en millään tavalla ehdota, että hän ei ollut täysin hyvää tarkoittava. Mutta minä esittäisin, että sinä et voi erottaa sosiaalitiedettä ihmisoikeuksista, riippumatta siitä, millä puolella aitaa olet."
Versio tästä artikkelista esiintyy painettuna 2.11.2012 New York -painoksen sivulla B15 otsikolla: Arthur R. Jensen kuolee 89-vuotiaana; sai aikaan väittelyn ÄO:sta.
Lähde: http://www.nytimes.com/2012/11/02/science/arthur-r-jensen-who-set-off-debate-on-iq-dies.html
Arthur R. Jensen, koulutuspsykologi (educational psychologist), joka sytytti kansainvälisen tulimyrskyn vuoden 1969 artikkelilla, joka ehdotti, että aukko (gap) älykkyystestien tuloksissa mustien ja valkoisten opiskelijoiden välillä saattoi johtua geneettisistä eroista rotujen välillä, kuoli lokakuun 22. päivä kotonaan Kalifornian Kelseyvillessä. Hän oli 89-vuotias.
Kalifornian yliopisto (University of California, Berkeley), jossa hän oli emeritusprofessori Koulutuksen tutkijakoulussa (Graduate School of Education), vahvisti hänen kuolemansa.
Professori Jensen oli syvästi kiinnostunut differentiaalisesta psykologiasta, ala, jonka keskeinen kysymys - Mikä saa ihmiset käyttäytymään ja ajattelemaan eri tavalla toisiin ihmisiin verrattuna? - iskee ikivanhan luonto-kasvatus-väittelyn ytimeen.
Johtuen hänen empiirisestä työstään alalla yleisälykkyyden määrittämisessä (quantification of general intelligence) (aihe, joka oli pitkään kutsunut hajanaisempaa, impressionistista lähestymistapaa), monet kollegat pitivät häntä yhtenä oman aikansa tärkeimmistä psykologeista.
Mutta suurempi yleisö muisti hänet lähes yksinomaan hänen vuoden 1969 artikkelistaan "How Much Can We Boost I.Q. and Achievement?" (Käänt. huom. kyseisen artikkelin nimi on "How Much Can We Boost IQ and Scholastic Achievement?") Artikkeli julkaistiin Harvard Educational Reviewissä (tieteellinen lehti), ja siitä tuli nopeasti - ja se on jopa edelleen - yksi kiistanalaisimmista artikkeleista psykologian saralla.
 |
| Arthur Jensen noin vuonna 1980. U.C. Berkeley, Graduate School of Education |
Hallinnoidessaan ÄO-testejä erilaisille opiskelijoiden ryhmille professori Jensen havaitsi Tason I kyvyn olevan melko yhtenäinen rotujen yli. Kun hän tutki Tason II kykyä, sitä vastoin, hän havaitsi sen olevan vallitsevampi valkoisten keskuudessa kuin mustien keskuudessa ja vielä vallitsevampi aasialaisten keskuudessa kuin valkoisten keskuudessa.
Hyödyntäen näitä havaintoja professori Jensen esitti, että yleisälykkyys on suurelta osin geneettisesti määrätty, kulttuuristen voimien muokatessa sitä vain pienessä määrin. Tästä syystä, hän kirjoitti vuonna 1969, kompensoivat koulutusohjelmat kuten Head Start ovat tuomittuja epäonnistumaan.
Samalla, kun jotkut havainnoijat ylistivät professori Jenseniä tiedemiehenä, joka ei pelännyt mennä sinne, minne data hänet johdatti, toiset kutsuivat häntä rasistiksi (racist). Häntä häirittiin puhetilaisuuksissa läpi hänen uransa. Häntä esittäviä figuureja poltettiin joillain collegekampuksilla, ja hän sai tappouhkauksia; henkivartijat saattoivat häntä jonkin aikaa.
Se ajatus, että älykkyys lohkesi rodullisia linjoja pitkin, tuli nopeasti tunnetuksi jensenisminä (Jensenism), ja sen ansiot olivat kiihkeän julkisen keskustelun aihe vuosia tämän jälkeen. Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould, esimerkiksi, omisti suuren osan vuoden 1981 kirjastaan The Mismeasure of Man professori Jensenin väitteiden kritisoimiseen.
Lähempänä nykyhetkeä professori Jensenin ajatuksia rodusta ja älykkyyden perinnöllisyydestä siteerattiin hyväksyvästi Richard J. Herrnsteinin ja Charles Murrayn vuoden 1994 kirjassa The Bell Curve, joka synnytti uudistuneen väittelyn aiheesta.
Nykyään jotkut psykologit sanovat, että professori Jensenin työ on ymmärretty väärin. Keskiviikkona tehdyssä puhelinhaastattelussa Case Western Reserve yliopistossa vaikuttava psykologi Douglas Detterman, joka toimittaa Intelligence-lehteä, sanoi: "Jos katsot Harvard Educational Reviewin artikkelia, hän käsittelee rotua hyvin vähän siinä artikkelissa, mutta hän sanoi, että on mahdollisuus, että roturyhmien keskuudessa on geneettisiä eroja. Ja se ei ollut kovin suosittu ajatus silloin, kun se artikkeli ilmestyi."
Professori Detterman, joka omisti vuonna 1998 Intelligence-lehden erikoisnumeron professori Jensenin työlle, lisäsi: "Kun hän kirjoitti sen artikkelin, todennäköisesti suuri osa psykologeista ei olisi uskonut, että älylliselle kyvylle oli perinnöllinen perusta. Nykyään siitä on alalla hyvin vähän kiistaa. Se, että onko rotujen välillä eroja, on kokonaan toinen asia."
Arthur Robert Jensen syntyi San Diegossa 24.8.1923. Hän oli taitava klarinetisti, ja hän harkitsi uran tavoittelemista orkesterin kapellimestarina, ennen kuin hän suoritti psykologian kandidaatin tutkinnon (bachelor's degree in psychology) Berkeleyssa; tätä seurasivat alan maisterin (master's) tutkinto San Diego State Collegessa ja tohtorin tutkinto (Ph.D.) Columbiassa. Hän liittyi Berkeleyn akateemiseen henkilökuntaan (Berkeley faculty) vuonna 1958.
Professori Jensenin vaimo Barbara kuoli ennen häntä. Jälkeenjääneisiin sisältyy tytär Bobbi Morey.
Hänen kirjojensa joukossa ovat Genetics and Education (1972), Educability and Group Differences (1973), The g Factor: The Science of Mental Ability (1998) ja Clocking the Mind: Mental Chronometry and Individual Differences (2006).
Jopa psykologit, jotka ovat eri mieltä professori Jensenin johtopäätösten kanssa, puolustavat häntä rasismisyytöksiä vastaan (against charges of racism).
"Arthur Jensenin elämä on tunnuskuvallista sille, missä määrin amerikkalaista oppineisuutta estetään poliittisen oikeaoppisuuden toimesta", James R. Flynn, psykologian emeritusprofessori Otagon yliopistossa Uudessa-Seelannissa, sanoi keskiviikkona.
"Jensen oli todellinen tiedemies, ja hän oli vailla rodullista puolueellisuutta", professori Flynn lisäsi. "Se ei ikinä juolahtanut Arthur Jensenin mieleen, että ihmiset käyttäisivät hänen dataansa todistaakseen rodullisen ylivallan puolesta. Nyt, ollaksemme reiluja hänen kriitikoitaan kohtaan, hän tuli ajan myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että todistusaineisto osoitti geneettisen komponentin."
Professori Flynn, joka on tunnettu auktoriteetti älykkyydessä, on pitkään vastustanut professori Jensenin näkemyksiä aiheesta. "Usko minua, todistusaineisto on erittäin monimutkainen", hän sanoi. "Paras, mitä me voimme sanoa, on se, että on todennäköisempää, että ÄO-aukko mustan ja valkoisen välillä on kokonaan ympäristöllinen alkuperältään."
Ne ovat juuri tällaiset ympäristölliset tekijät, jotkut tutkijat väittävät, joita professori Jensenin työ ei ottanut riittävässä määrin huomioon.
"Sosioekonominen status osoittautuu sinun ÄO-tuloksesi parhaaksi ennustajaksi", Sonja C. Grover, koulutuspsykologi Lakeheadin yliopistossa Ontariossa, sanoi keskiviikkona. "Sosioekonomisella statuksella on tekemistä koulutuksesi laadun kanssa, niiden opettajien, joille sinä altistut, laadun kanssa. Monilla ihmisillä, jotka pärjäävät huonosti ÄO-testissä, on hyvin niukka yleisen tiedon pääoma, mutta se ei tarkoita sitä, että he eivät ole älykkäitä."
Professori Groverin vuoden 1981 kirja The Cognitive Basis of the Intellect kirjoitettiin vastauksena professori Jensenin kirjaan Bias in Mental Testing (1980). Tuossa kirjassa professori Jensen esitti, että on mahdollista laatia sellaisia yleisälykkyyden testejä, jotka ovat vapaita kulttuurisesta puolueellisuudesta, mikä puolestaan tekee mahdolliseksi perinnöllisyyden eristämisen älyn lähteenä.
Mutta keskittyessään linkkiin genetiikan ja älyllisen kyvyn välillä, professori Grover sanoi keskiviikkona, professori Jensenin työllä on laajoja, ja potentiaalisesti vakavia, seurauksia.
"Se oli epäolennaista eikä erityisen hyödyllistä ehdottaa, kuten ne, jotka tukevat Jenseniä, ovat ehdottaneet, että Jensenillä oli vain poliittisesti epäkorrekti näkökanta ja sen tähden häntä kritisoitiin", professori Grover sanoi. "Hänen tutkimuksillaan ja hänen vaikutusvallallaan olisi dramaattinen vaikutus siihen käsitykseen, joka ihmisillä on vähemmistöryhmistä ja niiden potentiaalista, ja jopa niiden oikeudesta laadukkaaseen koulutukseen."
Professori Grover lisäsi: "Minä en millään tavalla ehdota, että hän ei ollut täysin hyvää tarkoittava. Mutta minä esittäisin, että sinä et voi erottaa sosiaalitiedettä ihmisoikeuksista, riippumatta siitä, millä puolella aitaa olet."
Versio tästä artikkelista esiintyy painettuna 2.11.2012 New York -painoksen sivulla B15 otsikolla: Arthur R. Jensen kuolee 89-vuotiaana; sai aikaan väittelyn ÄO:sta.
Lähde: http://www.nytimes.com/2012/11/02/science/arthur-r-jensen-who-set-off-debate-on-iq-dies.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)