Phil Rushton on kuollut

Jared Taylor (American Renaissance, October 4, 2012)

Suuri tiedemies jättää meidät aivan liian pian.

Ennen kuin olin ikinä tavannut John Philippe Rushtonin, näin hänet Geraldo Rivera -televisio-ohjelmassa. Se oli vuonna 1989, pian sen jälkeen, kun hänen uraauurtava työnsä rotueroista alkoi saada ensimmäistä kertaa kansainvälistä huomiota. Yksi vieraista oli se kieroilija Barry Mehler FSU:sta (Ferris State University), joka on yrittänyt tehdä uran tiedemiesten tuomitsemisesta, jos hän ei pidä heidän tutkimuksestaan.

Prof. Mehler pystyi hädin tuskin hallitsemaan itseään. "Minut on koulutettu paljastamaan akateeminen rasismi (academic racism)", hän huusi, "ja sinä olet rasisti (racist)!" Phil hymyili ja vastasi hiljaisella äänellä: "Minä olen akateemikko (an academic)."

Toinen vieras oli musta mies nimeltä Charles King, jonka ymmärrys tieteestä oli vielä epätasaisempi kuin prof. Mehlerin. "Sanotko sinä, että minä olen sinua huonompi?" hän jyrisi. "En", vastasi Phil, "minä sanon, että me olemme erilaisia." Ohjelma oli yhtäältä järkevien selitysten ja rauhallisten käytöstapojen ja toisaalta pauhaamisen tour de force (taidonnäyte).

Tapasin Philin melko pian tuon vaikuttavan esityksen jälkeen, ja läpi monien ystävyyden vuosien hänen kuolemaansa (joka tapahtui kaksi päivää sitten) saakka ne ominaisuudet, jotka näin tuossa ohjelmassa, tekivät aina minuun vaikutuksen. Philillä oli voimakas halu tietää totuus, ymmärtää lajiamme sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Hän oli myös äärimmäisen kohtelias, jopa alhaisimman provokaation edessä. Mutta hänet tullaan muistamaan tieteen miehenä - suurena ajattelijana Francis Galtonin, Charles Spearmanin ja Arthur Jensenin kunnianarvoisassa sukupuussa. Tervejärkisessä maailmassa Kanada tunnustaisi hänet kansallisaarteeksi, joka hän oli.

John Philippe Rushton syntyi Englannissa sijaitsevassa Bournemouthin kaupungissa vuonna 1943 ja vastaanotti tohtorin tutkinnon (Ph.D.) LSE:stä (London School of Economics) vuonna 1973 työstä, joka käsitteli altruismin kehittymistä lapsissa. Vuonna 1974 hän muutti Kanadaan, ja vuonna 1977 hän otti vastaan viran Länsi-Ontarion yliopistosta, jossa hänestä tuli professori (full professor) vuonna 1985.

Philin ensimmäiset tärkeät tieteelliset kontribuutiot saivat alkunsa hänen tutkimuksistaan altruismista lapsissa. Sapattivuoden aikana, jonka hän vietti Kalifornian Berkeleyssa vuonna 1981, hän ei voinut olla huomaamatta, että monirotuisessa yhteisössä ihmiset välittävät eniten omasta ryhmästään. Hispaanot tukivat espanjan tunnustamista viralliseksi kieleksi, juutalaiset olivat kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui Israelissa, ja mustat seurustelivat toistensa kanssa ja tukivat toisiaan. Tämä johti siihen, että Phil kehitti Geneettisen samankaltaisuusteorian (Genetic Similarity Theory), jonka mukaan ihmiset ovat altruistisimpia niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti lähellä heitä, ja vähemmän altruistisia ja jopa vihamielisiä niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti kaukaisia. Hän tutki sitä, kuinka ihmiset havaitsevat geneettisen samankaltaisuuden, ja niitä seurauksia, joita tästä on yhteiskunnalle.

Tämän ajanjakson aikana hän alkoi tutkia rotueroja - erityisesti rotueroja älykkyydessä ja aivojen koossa - mutta laajensi tutkimuksensa kattamaan kaikki fysiologiset ja käytökselliset rotuerot. Tämä johti hänen uraauurtavaan r-K-teorian soveltamiseen ihmisrotuihin - ja, tietysti, hänen demonisointiinsa.

Philin ratkaiseva oivallus oli ymmärtää, että eri rodut ilmaisevat johdonmukaisia käytäntöjä, jotka heijastavat erilaisia lisääntymisstrategioita. Yhdessä ääripäässä ovat itäaasialaiset, jotka ovat älykkäimpiä, omaavat suurimmat aivot, osoittavat eniten seksuaalista pidättyväisyyttä, kehittyvät hitaimmin, elävät pisimpään ja ovat lainkuuliaisimpia. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että hankitaan vähän lapsia mutta pidetään heistä erittäin hyvää huolta. Toisessa ääripäässä ovat mustat afrikkalaiset, joiden käytös on yhdenmukaista sen kanssa, että investoidaan vähemmän suurempiin määriin lapsia. Lähes jokaisella r-K-käytöksen asteikolla (toisin sanoen, "korkeainvestointinen versus matalainvestointinen lapsen kasvatus" -asteikolla) valkoiset putoavat jonnekin aasialaisten ja mustien väliin. Phil dokumentoi ja esitti tämän teorian huolellisesti erinomaisessa vuoden 1995 kirjassaan Race, Evolution, and Behavior.

Phil oli kuitenkin julkaissut ajatuksiaan paljon ennen tätä, ja vuonna 1989 Toronto Star aloitti kampanjan saadakseen aikaan sen, että Phil erotettaisiin työstään Länsi-Ontarion yliopistossa. Lehti syytti häntä "rasismista" ja huomautti, että "vakinaisen henkilöstön irtisanomiseen on olemassa vakiintuneita menettelytapoja". Muu media liittyi kuoroon ulvomaan Philin päänahkaa. Tuon vuoden helmikuussa Ontarion pääministeri (Premier) David Peterson soitti Länsi-Ontarion yliopiston presidentille vaatien, että Phil erotetaan.

Huligaanit häiritsivät Philin oppitunteja ja huusivat hänelle solvauksia aina, kun hän käveli ohi. Kerran hän havaitsi, että hänen toimistonsa oveen oli raapustettu teksti "Racists pig live here" ("Rasistit sika asuvat täällä") [sic]. Vuoden 1989 maaliskuussa Ontarion oikeuskansleri (Attorney General) aloitti poliisitutkinnan nähdäkseen, oliko Phil rikkonut lakeja, jotka kieltävät "johonkin tunnistettavaan ryhmään kohdistuvan vihan" edistämisen. Syyllisyyden toteaminen olisi voinut tarkoittaa enintään kahta vuotta vankilassa, mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin oikeuskansleri ilmoitti, että Philin teoriat olivat "hulluja mutta eivät rikollisia" ("loony but not criminal").

Länsi-Ontarion yliopisto ei pystynyt löytämään laillista tapaa Philin erottamiseen, joten se kielsi häneltä pääsyn luokkahuoneeseen ja määräsi hänet nauhoittamaan luennot videonauhalle, jonka oppilaat voivat katsoa yksityisesti. Phil onnistui vakuuttamaan tiedekunnan epäkohtakomitean siitä, että tämä oli järjetöntä. Kun hän aloitti uudelleen luokkahuoneessa opettamisen - keskellä runsasta median huutamista ja opiskelijaprotestointia - huligaanit häiritsivät toistuvasti hänen kurssejaan ja kävivät jopa hänen kimppuunsa. Ja kaiken tämän aikana Phil ei ikinä menettänyt malttiaan, ei ikinä lyönyt ketään - ja, mikä tärkeintä, ei ikinä perääntynyt. Vuosien kuluessa hänen vihollisensa vetäytyivät vähitellen suhteellisen hiljaisuuden hämmentyneeseen tilaan samalla, kun Phil jatkoi huippuluokan tutkimuksen julkaisemista rotueroista.

Kun Phil siirtyi kielletylle maaperälle, hänen rahoituksensa katosi, ja hän pyysi apua Pioneer Fundilta. Harry Weyher, joka oli hallinnut kyseistä rahastoa (fund) vuodesta 1958 lähtien, antoi Philille tuen, joka teki hänen parhaan työnsä mahdolliseksi. Rahaston kanssa tapahtuneen läheisen ja hedelmällisen assosioinnin jälkeen oli luonnollista, että Philista itsestään pitäisi tulla rahaston presidentti Weyherin kuollessa vuonna 2002. 10 vuoden ajan Phil jatkoi Pioneerin hiljaisia mutta arvokkaita avustuksia rotuun liittyvän tutkimuksen tukemiseksi.

Philillä oli läheinen assosiaatio myös American Renaissancen kanssa. Hän puhui peräti kuudessa AR:n konferenssissa ja oli aina tärkein vetonaula. Kun hän puhui ensimmäisen kerran, vuonna 1996, lumoutunut yleisö piti hänet seisomassa yli tunnin hänen puheensa aikataulutetun päättymisen yli. Phil vastasi kysymykseen toisensa jälkeen kärsivällisyyden, oppineisuuden ja charmin tavaramerkkiyhdistelmällään. Jälkeenpäin hän kertoi minulle, että hänen jalkojaan särki mutta että oli ilo puhua niin asiantuntevalle ryhmälle.

Phil oli suostunut puhumaan konferenssissa, jonka me pidimme tämän vuoden helmikuussa, mutta hän perui osallistumisensa sanoen, että hän pelkäsi, että hänen terveydentilansa ei sallisi hänen matkustaa. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa (he had been in and out of the hospital) Addisonin taudin takia, joka hyökkää immuunijärjestelmän kimppuun, mutta osasin tuskin odottaa (I hardly expected), että hän jättäisi meidät näin pian. Philillä oli aina ideoita tutkimusta varten; murehdin, kun ajattelen, että hän ei ikinä pysty tekemään tuota työtä.

Mitä tahansa Philin viholliset saattavat sanoa hänestä - ja me tiedämme tarkalleen, mitä he tulevat sanomaan - ne meistä, joilla oli hänen ystävyytensä suuri etuoikeus, tietävät, että hän oli ensimmäiseksi ja aina totuuden etsijä. Se oli datan laatu, josta hän välitti, eikä se, sopisiko data hänen teorioihinsa tai jonkun muun teorioihin.

Ja, tietysti, juuri sen vuoksi, että hän tavoitteli totuutta, häntä vihattiin. Ne, joita ei ole ikinä herjattu lehdistössä, joita "oppineet" eivät ole ikinä tuominneet, joiden kimppuun "antirasistit" eivät ole ikinä käyneet tai joita kollegat eivät ole ikinä vieroksuneet, eivät tiedä, millaista rohkeutta sen kestäminen vuodesta toiseen vaatii. Phil Rushton suuntasi suoraan hurrikaanin läpi, ja hän teki sen vertaansa vailla olevalla arvokkuudella. Hän oli yhtä periaatteellinen ihmisenä kuin hän oli nerokas tiedemiehenä, ja maailmamme on huomattavasti vähentynyt ilman häntä.


J. Philippe Rushton, 1943 - 2012

Vuoden 1989 klassikkoväittely Phil Rushtonin ja David Suzukin (kanadalainen eläintieteilijä) välillä rodusta ja genetiikasta.

Lähde: http://www.amren.com/news/2012/10/phil-rushton-has-died 

Tappamassa viestintuojaa

Kun tiede on ristiriidassa liberaalin dogmin kanssa, tiedemiehiä täytyy rangaista.

Race, Intelligence and Bias in Academe, Roger Pearson, Scott-Townsend Publishers, 1991, 304 pp. (soft cover), $15.00. Saatavilla Scott-Townsend Publishers -kustantajalta, Box 34070 N.W., Washington, DC 20043. Puhelintilaukset otetaan vastaan aukioloaikana numerossa (703) 442-8010.

Arvostelijana Jared Taylor (American Renaissance, June 1992)

Genetiikan löytäminen ja evoluutioteorian kehittäminen olivat kaksi potentiaalisesti kauaskantoisinta tieteellistä edistysaskelta kautta aikojen. Vuosisadan vaihteeseen mennessä, Gregor Mendelin (1822 - 1884) ja Charles Darwinin (1809 - 1882) työn ansiosta, ihmisellä oli ensimmäistä kertaa tietämys, jolla ohjata omaa biologista kohtaloaan. Sen sijaan, että ihminen jättäisi jatkokehityksensä geneettisille sattumille, jotka olivat hallinneet ihmisen kehitystä miljoonien vuosien ajan, hän voisi tietoisesti ja tarkoituksellisesti parantaa luontoaan.

Miksi ihmiset - 1900-luvun alkupuolelle sijoittuneen lupaavan alun jälkeen - lopettivat sellaisen ajattelun, että perinnöllisyyden lait pätevät heihin? Miksi he kiistivät tieteellisen tiedon, joka oli niin huolellisesti kerätty, ja miksi he jopa herjasivat sitä? Miksi ihmiskunta on valinnut tulevaisuutensa ja selviytymisensä riskeeraamisen jättämällä perinnöllisyyden ja biologian tieten tahtoen huomiotta? Nämä ovat kysymykset, joihin tri Roger Pearson yrittää vastata erinomaisessa kirjassaan Race, Intelligence and Bias in Academe. Hän jäljittää sovelletun genetiikan (applied genetics) nousun, laskun ja hitaan elpymisen kirjassa, joka voidaan lukea ensiluokkaisena vastalääkkeenä prof. Carl Deglerin kirjalle In Search of Human Nature (arvosteltu AR:ssä, September 1991).

Eugeniikan synty

Se oli Sir Francis Galton (1822 - 1911), joka keksi termin "eugeniikka" kuvaamaan lajin tietoista parantamista genetiikan keinoin. Kuitenkin, kuten tri Pearson huomauttaa, hän vain laittoi tieteelliselle perustalle jotain sellaista, jonka monet ihmiset olivat ymmärtäneet pitkään intuitiivisesti. Esimerkiksi antiikin kreikkalaiset väittivät, että he valitsivat vaimonsa aivan kuten he valitsivat hevosensa - niiden sukupuiden pituuden ja laadun mukaan. Lisäksi Galtonin serkku Charles Darwin oli jo osoittanut tien kohti eugeniikkaa kuuluisimmassa teoksessaan, jonka koko nimi on Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of the Favoured Races in the Struggle for Life).

Galton ja hänen läheisin kollegansa Karl Pearson olivat ujostelemattomia elitistejä, jotka halusivat jalostaa paremman englantilaisen säilyttämään Britannian johtoaseman kansakuntien keskuudessa. He olivat huolestuneita siitä, että Britannian alempien luokkien edustajat lisääntyivät enemmän kuin parhaat miehet ja naiset, ja he ennustivat hidasta kansallista rappeutumista, jos tämä jatkuisi. Galton kirjoitti vähän rotueroista, koska hänen aikanaan pidettiin itsestään selvänä, että rodut eivät ole tasavertaisia (equivalent). Sen ajan ilmapiiri ei ollut läheskään niin aggressiivisesti egalitaarinen kuin tämän päivän ilmapiiri, ja Galton pystyi käynnistämään brittiläisen eugeniikkaliikkeen, joka sai pian huomattavaa kannatusta ja vaikutusvaltaa.

Niin ikään Yhdysvalloissa miehet kuten Alexander Graham Bell ja Luther Burbank osallistuivat amerikkalaisen eugeniikkayhdistyksen (American Eugenics Society) perustamiseen vuonna 1923, ja se veti puoleensa joitain maan arvostetuimpia ihmisiä. Harvardin presidentti Charles Eliot ja amerikkalaisen luonnonhistorian museon (American Museum of Natural History) presidentti Henry Osborn olivat innokkaita eugeenikkoja.

Yksi syy siihen, että eugeniikka otettiin niin hyvin vastaan, on saattanut olla se, että kansakunnat olivat silloin maataloudellisempia kuin nykyään. Farmarit näkivät parannuksen, jonka valikoiva, kasvavassa määrin tieteellinen jalostus (selective, increasingly scientific, breeding) sai aikaan heidän eläimissään, ja he eivät voineet olla näkemättä vastaavuuksia ihmisissä. Samanaikaisesti eugeniikka viehätti omatekoisia "edistysmielisiä", ei pelkästään sen vuoksi, että se lupasi kestävää parannusta, vaan myös sen vuoksi, että kirkko vastusti sitä; evoluutio viehätti suuresti antiklerikaalisia ihmisiä. Monille ihmisille eugeniikan lupaus oli yhtä paljon siinä, mitä se voisi estää, kuin siinä, mitä se voisi edistää, ja vuoteen 1930 mennessä kolmekymmentä amerikkalaista osavaltiota oli säätänyt lakeja, jotka mahdollistivat piintyneiden rikollisten, henkisesti viallisten ja raiskaajien steriloinnin.

Kuten tri Pearson selittää, voimakkaimmat hyökkäykset eugeniikkaa ja jopa itse genetiikan tutkimusta kohtaan tulivat lopulta marxistien taholta, mutta ensimmäiset järjestäytyneet vastustajat olivat dogmaattisesti egalitaaristen uskonnollisten ryhmien (etenkin kveekareiden) jäseniä. Britanniassa ensimmäinen maailmansota oli myös suuri isku eugeniikkaliikkeelle. Yläluokat, luonnolliset alokkaat liikkeelle, olivat uskollisia soturiperinteelleen ja ilmoittautuivat suhteettomina määrinä vapaaehtoisiksi teurastukseen. Menetykset ylimystön keskuudessa olivat erityisen suuria ensimmäisen kahden vuoden aikana, jolloin brittiläiset joukot koostuivat kokonaan vapaaehtoisista. Tri Pearson esittää, että pasifistit ja kotikissat (stay-at-homes), jotka selviytyivät sodasta, olivat luonnollisia kaadereita eugeniikanvastaiselle liikkeelle.

Myöhemmin marxistit ja uskonnolliset egalitaristit uuvuttivat eugeniikan partisaanit, ja jotkut jopa liittyivät sellaisiin organisaatioihin, joiden piti jatkaa Galtonin työtä. J.B.S. Haldanen, Julian Huxleyn, Lancelot Hogbinin ja Ronald Fisherin vaikutuksen alaisena Galton Laboratory for National Eugenics hylkäsi perustajansa tavoitteet, ja ei kauan sen jälkeen, kun Lionel Penrose otti laboratorion haltuunsa, kieltäminen oli täydellinen. Galton Chair of Eugenics Lontoon yliopistossa (University of London) sai uuden nimen Galton Chair of Genetics, ja Annals of Eugenics sai uuden nimen Annals of Genetics.

Lupaava eugeniikkaliike Yhdysvalloissa kuristettiin niin ikään pinnasängyssä. Tri Pearson kirjoittaa, että Yhdysvallat oli erityisen altis sosialistiselle ajattelulle anteliaan maahanmuuttopolitiikkansa vuoksi. Kun vallankumoukselliset liikkeet romahtivat Euroopassa vuosina 1848 ja 1871, monet maanpakoon ajetut radikaalit löysivät uudet kodit - ja akateemiset virat - Yhdysvalloista. Toistuvien tsaristisen Venäjän kaatamiseen tähdänneiden yritysten veteraanit löysivät myös turvapaikan Uudesta maailmasta. Näin ollen niillä nimillä, jotka liittyvät amerikkalaisen eugeniikkaliikkeen kaatamiseen - Boas, Kroeber, Klineberg, Goldenweiser, Sapir, Herskovits - on erilainen etninen sointi kuin liikkeen perustaneiden ihmisten nimillä.

Aggressiivista egalitarismia

Miksi marxismi ja sosialismi ovat niin leppymättömän vihamielisiä genetiikan tutkimusta kohtaan? Ensisijaisesti siksi, että ne perustuvat sellaiseen käsitykseen, että kykyerojen sijaan ryöstö ja riisto selittävät varallisuuserot. Sosialismin ytimessä on sellainen vakaumus, että kaikki ihmiset eivät ole pelkästään laillisesti vaan myös biologisesti tasa-arvoisia (equal). Se on heidän ympäristönsä - heidän luokkansa - joka selittää saavutuserot.

Perinnöllisyyden biologiset faktat ovat näin ollen anateema egalitaristeille. Jos ihmiset ovat menestyksekkäitä synnynnäisten lahjojen ja kykyjen vuoksi, oikeutus vallankumoukselle katoaa. Jos ihmiset syntyvät erilaisten kykyjen kanssa, tulee paljon vaikeammaksi esittää varakkaat riistävän systeemin ansiottomina edunsaajina. Tri Pearson huomauttaa, että on vaikea lietsoa vallankumouksellista kiihkoa köyhien keskuudessa kertomalla heille, että perinnölliset puutteellisuudet pitävät heidät köyhinä.

Sosialismi elää kahdesta epämiellyttävästä tunteesta: kateudesta ja syyllisyydestä. Köyhien (have-nots) kateus tekee heidät sokeiksi sille faktalle, että rikkaista (haves) todennäköisesti tuli sellaisia sen vuoksi, että he olivat lahjakkaita ja ahkeria. Rikkaiden - joista jotkut ovat saattaneet periä vaurauden lahjakkailta esi-isiltä - syyllisyys käyttää polttoaineenaan köyhiä biologisen tasavertaisuuden teorioita (have-not theories of biological equivalence). Tutkimukset, jotka osoittavat, kuinka suurta osaa henkilön älykkyydestä ja jopa persoonallisuudesta geenit (ympäristön tai luokan sijaan) hallitsevat, ovat hirvittäviä uhkia egalitarismille.

Ironisesti Karl Marx itse ei uskonut biologiseen tasa-arvoon (biological equality). Hän oli vakuuttunut siitä, että jotkut ihmiset, kuten jotkut rodut, olivat ylempiä (superior) toisiin nähden. Hän tosin uskoi, että ylemmät riistivät alempia (inferior).

Ne olivat Trofim Lysenkon (neuvostoliittolainen tiedemies) teoriat, jotka asettivat kommunismin pysyvästi eugeniikkaa tai jopa tavanomaista genetiikkaa vastaan. Lysenko opetti, että ympäristöllisesti hankitut ominaisuudet (environmentally acquired characteristics) voitaisiin siirtää geneettisesti jälkeläisille. Kuten tri Pearson selittää, "hänen teoriansa teki mahdolliseksi sen, että marxistit saattoivat väittää, että luokkiin perustuvan yhteiskunnan kumoamisen myötä kaikki miehet ja naiset nauttisivat samankaltaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta ympäristöstä ja silloin kaikista tulisi geneettisesti tasa-arvoisia vain muutamassa sukupolvessa."

Tällainen älyttömyys johti viljelykasvikokeisiin, jotka aiheuttivat maataloudellisia katastrofeja Neuvostoliitolle, ja Lysenko saatettiin lopulta epäsuosioon. Mutta tästä huolimatta hänen sanomansa - että ympäristö voi päästä voitolle biologiasta - ohjaa edelleen lähes jokaista sosiaalista ohjelmaa koko läntisessä maailmassa.

Vaikka biologiset selitykset inhimillisille eroille olivat reilusti pimennyksessä 1930-luvun puoliväliin mennessä, natsismi ja toisen maailmansodan hirvittävä verenvuodatus soittivat kuolinkelloja eugeniikalle. Militantit egalitaristit aloittivat vallituksensa yliopistoissa, ja sana "eugeniikka" on nykyään lähes kirjoitettu ulos tieteellisestä sanastosta.

Hyökkäys tiedettä kohtaan

Tri Pearsonin kirjan jälkimmäinen osa kertoo siitä ilkeydestä, jolla egalitaristit ovat yrittäneet tukahduttaa uutta kiinnostusta genetiikkaa kohtaan. Vasemmistolaiset ja vähemmistöaktivistit ovat pitäneet akateemista vapautta pilkkanaan ja suurelta osin onnistuneet vastustajiensa vaimentamisessa tai heidän esittämisessä pahoina ihmisinä. Vasemmalle kallellaan oleva media on ollut aulis avunantaja tieteen tukahduttamisessa.

Jotkut ihmiset, joista kirjoitetaan kirjan tässä osassa - Arthur Jensen, William Shockley, Hans Eysenck, Richard Herrnstein - ovat lukemattomien väijytysten veteraaneja (väijytysten, joita ovat toteuttaneet ne, jotka tekisivät lopun sananvapaudesta). Toiset - Philippe Rushton, Michael Levin, Linda Gottfredson, Thomas Bouchard - ovat vähemmän merkittäviä tai viimeaikaisempia osallistujia taistelussa. Kaikki ovat uhmanneet sellaisen yhteiskunnan panettelua, joka pitää egalitaarisista illuusioista enemmän kuin biologisista faktoista. Tri Pearson, joka on ollut läheisissä väleissä monien näiden akateemikkojen kanssa, kertoo heidän tarinansa hyvin, mutta muutamat kohokohdista kestävät uudelleenkertomisen.

Berkeleyssa sijaitsevan Kalifornian yliopiston (University of California at Berkeley) professori Arthur Jensen oli yksi ensimmäisistä tutkijoista, joka herätti sovelletun genetiikan pitkästä unestaan. Hän kirjoitti vuonna 1969 Harvard Educational Review -lehteen artikkelin, jossa hän esitti, että se fakta, että mustilla on keskimäärin matalampi ÄO kuin valkoisilla, saattaa tehdä tyhjiksi yritykset parantaa mustien koulutuksellista suorituskykyä. Prof. Jensenistä tuli nopeasti vasemmistolaisten ryhmien vihollinen numero yksi. Hän sai niin monta tappouhkausta, että yhdessä vaiheessa Berkeleyn poliisi kehotti häntä muuttamaan pois talostaan. Julisteita, jotka sanoivat "Tappakaa Jensen", ilmestyi. Ehkä hämmästyttävin perinnöllisyyden merkitystä korostaneisiin näkemyksiin (hereditarian views) kohdistuneen vihan ilmaus oli fyysinen hyökkäys, joka kohdistui sellaiseen genetiikan professoriin, joka oli valmistautumassa hyökkäämään prof. Jensenin näkemysten kimppuun. Jopa yritys torjua kyseinen paha mies olisi saattanut antaa hänen näkemyksilleen julkisuutta.

Prof. Jensenin seuraan pahamaineisuudessa liittyi pian Hans Eysenck, Englantiin muuttanut saksalainen maahanmuuttaja. Kun prof. Eysenck lähti Saksasta 1930-luvulla, hän oli vakaumuksellinen antinatsi, joka ei tuntenut tunnontuskia opettaessaan oppilailleen, että biologian sijaan ympäristö selittää saavutuserot. Se oli Audrey Shueyn klassinen vuoden 1966 teos The Testing of Negro Intelligence, joka vakuutti hänet siitä, että hän oli väärässä. Vuonna 1971 hän julkaisi oman kirjansa Race, Intelligence and Education, joka teki hänestä yhtä suuren roiston Britanniassa kuin Jensen oli Amerikassa. Kun hänen kirjansa julkaistiin Yhdysvalloissa, SDS (Students for a Democratic Society) uhkasi pommittaa kaikkia sellaisia jakelijoita ja kirjakauppoja, jotka kävisivät sillä kauppaa.

Englannissa prof. Eysenckin luentoja häirittiin, hänen kimppuunsa hyökättiin fyysisesti, ja hänen näkemyksensä antoivat sysäyksen joillekin kaikkein omituisimmista mainoslehtisistä, jotka ovat ikinä koristaneet akateemista väittelyä. Eräs ihme kehotti opiskelijoita seuraavasti: "Tuomitkaa fasisti Eysenck, älyllinen prostituoitu, joka edistää epätieteellisiä ja ihmisten vastaisia ideoita imperialismin palveluksessa!" Toisessa tilanteessa vastustajat panivat pystyyn kylttejä, joissa luki: "Kannattakaa aitoa akateemista vapautta: fasisti Eysenckillä ei ole oikeutta puhua." Vasemmistolaiset opettajat kohtelivat hänen lapsiaan koulussa niin huonosti, että hän vaihtoi sukunimensä Evansiksi suojellakseen heitä. Vuosia myöhemmin hän otti takaisin oikean nimensä, mutta jotkut hänen lapsistaan olivat niin pahasti vanhan nimen arpeuttamia, että he pysyivät Evansissa.

Tri Pearson kertoo myös William Shockleyn kokemuksista; William Shockley, joka oli yksi transistorin keksijöistä, omisti uransa jälkipuoliskon genetiikan tärkeyden tunnetuksi tekemiseen. Prof. Shockley oli sekä toiminnan että ideoiden mies. Hän puhui sen puolesta, joka tultiin tuntemaan "Bonus 1000 ehdotuksena" ("Bonus 1000 Proposal"), jonka nojalla valtio (government) maksaisi 1000 dollaria jokaisesta ÄO-pisteestä alle sadan ($1000 for every IQ point below 100) jokaiselle, joka suostuisi vapaaehtoiseen sterilisaatioon.

Kun hänen kiinnostuksensa olivat kääntyneet genetiikkaan, edes prof. Shockleyn maine huipputiedemiehenä ei pystynyt suojelemaan häntä jatkuvalta häirinnältä ja herjaamiselta. Jopa hänen kuolemansa jälkeen eräs vastustaja kirjoitti Science-lehdessä, että prof. Shockleyn näkemysten genetiikasta on täytynyt johtua päävammasta, jonka hän kärsi sen jälkeen, kun hän oli tehnyt nerokkaan työnsä elektroniikan saralla.

Yritykset puhua vapaasti rodusta tai perinnöllisyyden tärkeydestä kohdataan edelleen samanlaisella raivokkuudella. Tavanomaisten häiriöiden, loukkausten ja erottamisvaatimusten lisäksi Länsi-Ontarion yliopiston (University of Western Ontario) prof. Philippe Rushton alistettiin vuonna 1989 rikostutkinnan nöyryytykseen Kanadan lain "Pornografiasta ja vihakirjallisuudesta" nojalla. Lehdistötilaisuudessa, jossa tiedotettiin tutkinnan päättymisestä, Ontarion provinssin oikeuskansleri (Attorney General) ilmoitti, että prof. Rushton oli "hullu, mutta ei rikollinen".

Itsetuhon siemenet

Marxismin heikentymisestä huolimatta sen synnyttämä militantti egalitarismi ei osoita heikentymisen merkkiä. Vuosikymmenten ajan taistelu, joka tähtää ainoastaan siihen, että biologialle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi, on joutunut taistelemaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan, joilla on kaksi päämäärää. Yksi on se, että hiljennetään fyysisesti jokainen vastakkainen ajatus. Toinen on se, että tehdään toisinajattelijoista varoittava esimerkki, jotta muut eivät puhu suoraan. Molemmat päämäärät on suurelta osin saavutettu. Huipputiedemiehiltä on toistuvasti evätty foorumit heidän näkemyksilleen, ja toiset tutkijat, jotka ovat yksityisesti samaa mieltä heidän kanssaan, pelkäävät sanoa niin julkisesti.

Tietysti se, mitä varhaiset eugeenikot ennustivat, on tapahtumassa. Sosiaaliavustusohjelmat, jotka palkitsevat holtittoman lisääntymisen, ovat kiihdyttäneet dysgeenisiä trendejä lisääntymisessä. Ei-valkoisten tasainen tunkeutuminen Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan on korvaamassa rotua, joka on saavuttanut paljon, roduilla, jotka ovat saavuttaneet vähemmän.

Koska biologia ja genetiikka on ajettu pois sosiaalisia ongelmia käsittelevästä keskustelusta, valtiot jatkavat mittaamattomien resurssien kaatamista ympäristön parantamiseen sellaisia ihmisiä varten, joiden perimä asettaa ylitsepääsemättömiä esteitä menestymiselle. Kukaan ei uskalla painiskella sen tosiasian kanssa, että aviottomia, sosiaaliavustusten kasvattamia lapsia, joiden ÄO on 80, ei yksinkertaisesti voi kouluttaa hyödylliseen työhön kehittyneessä yhteiskunnassa. Menneisyydessä tällaiset ihmiset on saatettu opettaa heiluttamaan lapiota tai kantamaan laastikaukaloa, mutta tänä päivänä he eivät huoli sellaista työtä edes silloin, kun sitä on tarjolla. Amerikka kasvattaa suurelta osin ei-valkoisten rikollisten, rappeutuneiden yksilöiden ja kyvyttömien yksilöiden jatkuvasti kasvavaa armeijaa, jonka edustajat tulevat vainoamaan kyvykkäitä ihmisiä ja kyvykkäiden ihmisten lapsia tulevina vuosina.

Edellisen kuukauden mellakat (katso etusivun juttu) olivat vain vielä yksi merkkipaalu Amerikan säälimättömällä marssilla kohti geneettistä dystopiaa. Kun avustuksilla elävät tyhmät lapset (dullard children of the dole) polttavat omat naapurustonsa poroksi ja murhaavat ohimeneviä valkoisia, kukaan ei uskalla puhua heidän luontaisista rajoituksistaan. Sen sijaan, jälleen kerran, Amerikka vääntelee käsiään sen kauhean ympäristön suhteen, jossa nämä ihmiset elävät - vaikka se on ympäristö, jonka he ovat itse luoneet.

Yhteiskunta, joka antaa näille typeryksille rahaa, jotta he voivat hankkia vielä lisää tyhmiä lapsia, kosiskelee tuhoa. Tri Pearson pohtii, "saatammeko me ikinä toivoa sitä, että muokkaisimme lakimme ja sosiaaliset käytäntömme sellaiseksi loogiseksi järjestelmäksi, joka olisi enemmän sopusoinnussa niiden lakien kanssa, jotka hallitsevat evoluutiota ja jopa itse ihmisluontoa."

Hän jatkaa sanomalla: "Vain yksi asia on varma: Yhteiskunta, joka asettaa itsensä biologian, kausaliteetin ja evoluution muuttumattomia lakeja vastaan, tulee olemaan epäonnistunut yhteiskunta. Epärealistinen ja epäasiallinen kulttuuri ... tulee lopulta tuhoamaan yhteiskunnan, joka tukee sitä ..."

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1992/#article2