sunnuntai 22. marraskuuta 2015

The Turner Diaries ja Hunter

Mitä sinä teet, kun he tulevat ottamaan aseesi?

Earl Turner ja hänen kanssapatrioottinsa kohtaavat tämän kysymyksen ja heidät pakotetaan maan alle, kun Yhdysvaltojen hallitus (U.S. government) kieltää tuliaseiden yksityisomistuksen ja järjestää massa-Aseratsiat kokoamaan yhteen epäillyt aseenomistajat. Vihattu Tasa-arvopoliisi (Equality Police) alkaa etsiä heitä, mutta patriootit taistelevat vastaan sabotaasi- ja salamurhakampanjalla. Totaalinen rotusota tapahtuu, kun taistelu laajenee. Turner ja hänen toverinsa kärsivät hirvittävästi, mutta heidän kekseliäisyytensä ja rohkeutensa uusien sissisodankäynnin metodien suunnittelemisessa ja toteuttamisessa johtavat voittoon, joka on intensiteetiltään kataklysminen ja laajuudeltaan maailmanlaajuinen.

FBI on luokitellut The Turner Diaries -kirjan "rasistisen oikeiston raamatuksi" ("the bible of the racist right"). Jos hallituksella olisi valta kieltää kirjoja, tämä olisi listan kärjessä. The Turner Diaries on kiistanalaisin kirja Amerikassa tänä päivänä, ja se on erilainen kirja kuin mikä tahansa kirja, jonka olet lukenut!

Lähde: https://archive.org/details/TheTurnerDiariesByAndrewMacdonald

 
Miten kunniallisen miehen pitäisi kohdata pahuus?

Pitäisikö hänen jättää se huomiotta sillä tekosyyllä, että se ei ole hänen velvollisuutensa?

Pitäisikö hänen liittoutua pahuuden kanssa, koska siellä "fiksu raha" ("smart money") on?

Vai pitäisikö hänen tarttua aseisiin sitä vastaan ja taistella sitä vastaan kaikella voimallaan ja ilman henkilökohtaisten seurausten huomioon ottamista, vaikka hänen täytyy taistella yksin?

Oscar Yeager, entinen taistelulentäjä Vietnamissa, nykyään mukavasti elävä juppi, joka työskentelee puolustusministeriön konsulttina kansakunnan pääkaupungin Virginia-lähiössä, kohtaa tämän valinnan. Hän tarkastelee rotusekoitusta, avointa homoseksuaalisuutta, huumeiden kasvavaa vaikutusta, populaation tummenevaa ihonväriä, kun ei-valkoisen maahanmuuton tulva paisuu. Hän havaitsee, että hänelle se ei oikeastaan ole valinta ollenkaan: hänen on pakko taistella sitä pahuutta vastaan, joka vaivaa Amerikkaa 1990-luvulla; hänen omatuntonsa ei anna hänen jättää sitä huomiotta, ja siihen liittyminen ei tule kysymykseenkään.

Hän julistaa sodan korruptoituneille ja vastuuttomille poliitikoille, jotka johtavat hänen rotunsa ja hänen maansa tuhoamista, juonitteleville mediaherroille, jotka ovat tuon tuhoamisen pääarkkitehtejä, ja hengellisesti sairaille "diversiteetin" kannattajille, jotka ovat heidän halukkaita kätyreitään. Ja kun Oscar Yeager on sotapolulla, sinun olisi parempi olla olematta hänen tiellään!

Hunter on toinen vastarinnan ja vallankumouksen jymymenestysromaani genren menestyskirjan, The Turner Diaries -kirjan, kirjoittajalta.

Lähde: https://archive.org/details/TheHunterByAndrewMacdonaldWilliamLutherPierce

lauantai 31. lokakuuta 2015

Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon

Ote Iiro Nordlingin kirjasta Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon - Antikommunismista ja natsismista maahanmuuttokriittisyyteen

Johdanto

Tämä teos pyrkii tarjoamaan katsauksen Suomen äärioikeiston historiaan vv. 1970–2010. Tuona ajanjaksona ehti tapahtua suuria muutoksia, joita ilman äärioikeiston nousu hyljeksitystä ja eristetystä liikehdinnästä valtavirtaan ei olisi ollut mahdollista. Tärkeimpiä selitäviä tekijöitä ovat mielestäni kylmän sodan päättymisen lisäksi sota terrorismia vastaan ja erityisen tärkeänä tekijänä voi pitää siirtymistä internet-aikakauteen. Internet tarjosi mahdollisuuden äärioikeistolaisen profeetan synnylle. Jos islamin profeettaa pilkkaavaa Halla-ahoa nyt sellaiseksi voi kutsua.

Jussi Halla-aho ilmiö ei käsitykseni mukaan olisi ollut mahdollinen ennen internet aikaa. Sota terrorismia vastaan omalta osaltaan lisäsi pelkoa maahanmuuttoa kohtaan ja synnytti jonkinlaista islam-vihaa. Halla-ahon lisäksi muutkin nykyiset äärioikeistolaiset toimijat ovat jyrkästi islam-vastaisia. Ennen tätä aikaa äärioikeistolainen ihminen oli mielummin juutalaisvastainen, niin maailmalla kuin Suomessakin. Tätä taustaa valoitan seuraavissa luvuissa tarkemmin.

Suomessa poliittisen läpimurron tehnyt Perussuomalainen puolue ei monien kannattajiensa eikä edustajiensa mielestä edusta äärioikeistoa, mutta sen sisällä toimii merkittävä siipi, joka on selkeästi lähtenyt äärioikeistolaisesta aatetaustasta. Laajemmin katsottuna myöskin EU-vastaisuus oli äärioikeistolaisten omaksuma teema 1990-luvulla. Mm. Kansallisen radikaalipuolueen puheenjohtaja Tapio Linna kirjoitti EU:ta vastaan vuosina 1993-1995.

Maamme eliitti ei pitänyt tästä EU-vastaisuudesta, joka ei ollut mikään marginaalinen ilmiö silloin. EU:ssa nähtiin eliitin taholta taloudellisia etuja ja turva Venäjää vastaan. Tilanne Kreikka-sotkujen ym vuoksi on mennyt sellaiseen suuntaan, että EU-vastaisina profiloituneet henkilöt, kuten Timo Soimi, ovat nyt saaneet myötätuulta. Se on eräs merkittävä selittävä tekijä Timo Soinin nousun taustalla.

Äärioikeistolaisuuden noususta valtavirtaan, ainakin aatteen tasolla, kertoo myös Persujen kansanedustajien kommentointi. Ainakin Hakkarainen ja Oinonen ovat esittäneet jyrkän homovastaisia kommentteja, jotka käyvät hyvin yksiin niin Pekka Siitoinin propaganda-materiaalin kuin myös 1990-luvun äärioikeistolaisuuden kanssa. Nämä persujen näkyvät kansanedustajat eivät edes kuulu Halla-ahon kovan ytimen porukkaan. Uskoisin heidän mielipiteidensä edustavan heille itselleen mielumminkin kansan syvien rivien mielipidettä kuin mitään äärioikeistoa. Kyse on siis siitä, että äärioikeistolaisuus on poliittisen elämän keskiötä tänä päivänä, eikä enää sen marginaalia.

Pekka Siitoin otti itselleen natsiviitan. Siinä ilmeni vahva symboli ja pyrkimys olla vastavoima silloin vallitsevana rehottaneelle äärivasemmistolaisuudelle. Pekka Siitoinin alkuaikojen "natsismi" onkin nähtävä tuota ajan taustaa vasten. Teemoina oli mm. Kekkonen eläkkeelle ja antikommunismi. Maassamme oli huoli liiallisesta rähmällään olosta. USA:n Vietnamin sodassa kärsimä tappio 1970-luvun alku-puolella sai Neuvostoliiton vaikutusvallan näyttämään suuremmalta. Ilmassa oli huolta suomalaisten kontallaan olosta. Tällaista huolta "Suomettumisesta" tunnettiin mm. Ruotsissa.

1970-luvun alussa oli jonkinlaista yhteistyöhanketta Ruotsista päin. Nordiska Rikspartiet niminen äärioikeistolainen ryhmittymä pyrki levittäytymään Suomeen. Pekka Siitoinia painostettiin viranomaisten toimesta olemaan erossa Nordiska Rikspartietin toiminnasta. Siitoinin mukaan suojelupoliisi lupasi katsoa muuta touhua läpi sormien, kunhan vain pohjoismaisten yhteisten puoluehankkeiden taakse ei lähdetty. Tietenkin Kursiivin-tuhopoltossa mentiin liian pitkälle, eikä sellaista voitu enää katsoa läpi sormien.

Äärioikeistolaisuus oli jonkinlaista kekkosvastaisuutta tuona aikana. SMP:n Veikko Vennamo oli merkittävä keulakuva siinä liikkeessä ja hän onnistui saamaan kansan protestoimaan 1970-luvun taitteessa. 1980-luvulla tultaessa oli myös George C. Ehnroothin ympärille syntynyt ryhmittymä, joka edusti porvarillisempaa äärioikeistolaisuutta. Puolueen nimi oli perustuslaillinen oikeistopuolue (POP). Nimellä viitattiin kaiketi siihen, että Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1974 ja muutenkin lähinnä Kekkosen toimintaa ei pidetty täysin perustuslakien mukaisena. Pinnan alla esiintyi kritiikkiä Neuvostoliiton nöyristelyä kohtaan. Muistan joidenkin perustuslaillisen oikeistopuolueen ihmisten levittäneen jonkinlaista "CIA-materiaalia" 1980-luvulla, jossa seurattiin tiukasti mm. Puolan solidaarisuus-liikkeen etenemistä. Tuollaista tietoa ei virallisessa mediassa sensuroimattomana nähty. Perustuslaillisen oikeisto puolueen riveissä ollutta nuorisoa siirtyi 1990-luvun alussa nousseen äärioikeiston riveihin.

Äärioikeiston lippua ovat yrittäneet pidellä Siitoinin ohella 1980-luvun lopulta alkaen ainakin seuraavat henkilöt: Mika Treuthardt, Jukka Mattila, Mikael Aalto, Mark Parland, Tapio Linna, Väinö Kuisma, Seppo Lehto, Matti Järviharju, Olavi Koskela, Olavi Mäenpää, Teemu Lahtinen ja lopulta Jussi Halla-aho. Halla-aho ei taida virallisesti olla minkään liikkeen johtaja, vaan hän on blogillaan saanut kerättyä suuren kannattajakunnan. Vaaleissa eduskuntaan v. 2011 pääsy suurella äänimäärällä merkitsi häneen kohdistuvan julkisuuden moninkertaistumista.

Areena valmistettu Halla-aholle

Tänä päivänä Suomen äärioikeisto henkilöityy pitkälti Jussi Halla-ahoon. Halla-aho on onnistunut tekemään selkeän pesäeron aikaisempaan toimintaan ja häntä ei enää vertailla Pekka Siitoiniin tai muihinkaan hörhöiksi leimattuihin uusnatsijohtajiin. Oma tarkoitukseni ei ole yrittää vähätellä tai tehdä tohtoriksi väitelleestä Halla-ahosta jotain natsipelleä liittämällä häntä Pekka Siitoiniin. Tämä olisikin väärin myös ns. "Siitoinin hengenheimolaisten" ajattelun valossa. Joissain sellaisissa äärioikeistolaisissa piireissä Halla-ahoa ei kenties ole suoranaisesti leimattu "rotupetturiksi" tai vastaa, mutta hän ei varmaankaan edusta ns. kovan ytimen linjaa. Pysyäkseen perussuomalaisessa puolueessa ja median silmissä ns. "terveen kirjoissa", Halla-ahon särmät ovat alkaneet hioutua.

Itse en siis keskity Halla-ahon toiminnan ja roolin kuvailemiseen. Haluan välttää arvioimasta käsillä olevan historian kuvaamista. Kirjani ei pyri vaikuttamaan tulevaan kehitykseen, vaan lähinnä antamaan historiallista taustaa nykyiselle tilanteelle. Viimeisten 20-vuoden aikana on tehty lukuisia kirjoja äärioikeistosta. Niissä on nostettu, milloin Kansallinen radikaalipuolue, milloin Arjalainen Germaaniveljeskunta, milloin Olavi Mäenpää ja milloin IKL johtavaksi voimaksi tuossa alakulttuurissa. Ne kaikki ovat jääneet auttamatta vanhanaikaisiksi ja huonoiksi tulkinnoiksi, koska seurannut kehitys ei ole kulkenut sellaisella tavalla, että nuo kunakin aikana nousussa olleet liikkeet olisivat osoittautuneet nouseviksi voimiksi. Voi olla, että kukin vuorollaan esille nostettu hahmo äärioikeiston keskuudessa on sitten tuhottu antifasistien ja median toimesta. Tai sitten kyseiseen alakulttuuriin on mennyt sellaista porukkaa, jolla ei pää ole kestänyt hetkellistä nousua. Media voi antaa välillä nostetta ja sitten unohduttaa jonnekin bunkkeriin. Siinä heikompi hermoinen käy epätoivoiseksi. Halla-ahon persoonaa ja toimintaa voi tutkia joku media-tutkija. Hänen lopullista arvoaan ei kannata vielä historiallisesti punnita. Jotain hän lienee tehnyt oikein saavuttaakseen nykyisen asemansa. Toisaalta tilanne ja aika ovat olleet suosiollisia hänelle.

Myös Suomessa on samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa jonkinlaisia hard core- aktivisteja, joiden äärioikeistolaisuus keskittyy koko poliittisen järjestelmän vastustamiseen. Heillä on pitkän tähtäimen tavoitteena kenties ajaa radikaaleja ratkaisuja ongelmiin. Tämä erottaa heidät esimerkiksi Jussi Halla-ahosta, joka pyrkii muuttamaan mitä on realistisesti muutettavissa demokratian keinoin. Suomessa tämän radikaalimman siiven johtoasemaan pyrkinee mm. Henrik Holappa. En tunne sisäpiirikuvioita, enkä ole alkanut seurata netissä liikkuvia juoruja. Siksi onkin parempi, etten tarkemmin spekuloi.

Kirjassa on tarkoitus hahmottaa jonkinlaista aatteellista juonta Kekkosen linjan vastustamisen myötä SMP:stä natsisksi ryhtyneen Siitoinin aikojen äärioikeistolaisuudesta nykypäivään. Pekka Siitoin alkoi 1970-luvun lopulla ottaa yhteyttä kansainvälisiin äärioikeistolaisiin piireihin. Tämä toiminta oli erityisen aktiivista vankila-aikana 1978-1981. Osa syynä oli varmaan se, että Siitoin halusi uhkailla Suomen viranomaisia. Siitoin kuvitteli Suomen hallinnon pelästyvän sitä, että jossain Euroopan nationalistipuolueen julkaisussa mainitaan Siitoinin saaneen "poliittisesti" motivoituneen tuomionsa kursiivi-jupakan yhteydessä. Kansainvälistä painetta kehittämällä Siitoin pyrki pääsemään nopeammin vapaaksi.

Siitoinin toiminnan suhteesta muun maailman äärioikeistoon saa hyvän kuvan siitä, että Siitoin mainitsi aina 1980-luvun puoleen väliin asti, ettei Suomessa ole pakolaisongelmaa ja viimeistenkin juutalaisten Siitoin uhosi pakenevan Israeliin hänen oman toimintansa takia.

Pakolaisina ja muista syistä maahan muuttaneiden ihmisten määrä alkoi kasvaa 1980-luvun lopulla ja tämä sai aikaan maahanmuuttoa vastustavaa äärioikeistolaisuutta myös Suomessa. Kansallisrintama ja Suomen Kansan järjestö olivat ensimmäisiä alalle tulleita joskus v. 1987-8 tienoilla. Suomen Kansan järjestön tarroja levitettiin tuohon aikaan (Mene pois valepakolainen yms). Järjestön postiosoite oli Ruotsissa. Kansallisrintama nimisen järjestön perusti puolestaan 21-vuotias nuori mies. Näiden uusien yrittäjien tulo Siitoinin "reviirille" näkyy siinä, että Siitoin sai kirjeitä omilta kannattajiltaan, jotka kyselivät Suomen Kansan Järjestön tarroista ja lentolehtisistä. Kansallisrintama nimistä porukkaa puuhaillut kaveri kirjoitti Siitoinille pari kirjettä noihin aikoihin. Nämä molemmat olivat pakolaisvastaisuudesta syntyneitä liikkeitä, joita kenties ohjasi myöskin euroopassa noussut muukalaisvastaisuus.

1990-luvulle tultaessa Jukka Mattila ja Tapio Linna kantoivat uuden nuoren polven soihtua vuoroillaan. Heidän lähestymisensä aiheeseen ei lähtenyt halusta perustaa jotain pelkoa herättävää porukkaa, jonka johdossa itse heilua tai halusta olla julkisuudessa vain julkisuuden vuoksi. Pekka Siitoin oli häiritsevä "isähahmo" kaikelle äärioikeistolle siihen aikaan. Ryhmät, kuten Kansallinen kulttuuririntama (Jukka Mattila) tai Kansallinen radikaalipuolue (Tapio Linna) olivat lähinnä koostuneet kokoomuksesta oikealle siirtyneestä porukasta. Kokoomuspuolue oli ennen nimenomaan Kansallinen kokoomus. Kun kokoomus poisti kansallinen etuliitteen, nämä pienet ryhmittymät alkoivat käyttää kansallinen sanaa. Voi sanoa kylmän sodan jännitteen päättymisen aikaansaaneen tällaista hajontaa kokoomuksen sisällä. Kokoomus alkoi kansallisen sijaan profiloitua Eurooppa-puolueena ja halusi olla länsimaisen voittajan puolella kylmän sodan mittelön päätyttyä.

Jukka Mattilan Kansallinen kulttuuririntama pyrki vaalimaan enemmänkin 1930-luvun suomalaisen isänmaallisuuden perintöä. Tapio Linnan Kansallinen radikaalipuolue puolestaan otti vaikutteita erityisesti amerikkalaisesta äärioikeistosta. 1990-luvun alussa kukoistanut Kansallinen radikaalipuolue halusi sivuuttaa 1930-luvun suomalaista isänmaallisuutta ja samalla myös natsismia vanhanaikaisina. Tapio Linna oli tuohon aikaan teoreettisella tavalla varsin aatteellinen ja hänen aatteellisuutensa ei ollut armeijahenkistä. Tapio Linna toi Valkoista nationalismia Suomeen. Valkoiset olivat rotuna tuon ajatuskulun mukaan jäämässä alakynteen ja kansallisen nationalismin sijaan tarvittiin rodullista nationalismia. Tämä aate oli amerikkalaista alkuperää, koska siellä ei valkoiset enää muistaneet kansallisia juuriaan Euroopassa, vaan katsoivat viiteryhmänsä ihonvärin perusteella.

Vuonna 1993 astui areenalle Väinö Kuisma Arjalainen germaaniveljeskunta- nimisen porukkansa (AGV) kanssa. Saksassa oli loppuvuodesta 1992 meneillään kristalliyön kaltaisia maahanmuuttajavainoja, erityisesti itäisen Saksan alueella. Joitakin pakolaiskeskuksia paloi ja juutalaiset hautausmaat ja synagogatkin saivat osansa nuorison protesteista. Väinö Kuisma kaiketi katsoi ajan koittaneen ryhtyä natsi-henkiseen aktivismiin Suomessakin. AGV- nimi muuttui nopeasti Isänmaalliseksi oikeistoksi. Kentän reaktio lienee vaikuttanut nopeaan liukumiseen pois arjalaisesta meiningistä – vaikka Kuismaa viehätti tuo nimi, koska arjalainen toi mieleen karjalaisen. Kenties Kuisma oivalsi itsekin, että media käytti hänen liikettään tuhotakseen äärioikeistoa. AGV pienenä annoksena toimi kuin rokote, joka aiheutti ihmisissä puolustusreaktion torjua äärioikeistoa.

Suunnilleen samoihin aikoihin alettiin kerätä myös kannattajakortteja IKL:n herättämishankkeiden ympärille. Siinä oli puuhamiehenä pohjanmaalta kotoisin oleva Matti Järviharju. Neuvosliiton hajoaminen aiheutti tarvetta tarkistaa historian tulkintoja. Maassa syntyi painetta palauttaa myös Lotta Svärd -järjestön maine. Tuo naisten järjestö ei ollut mikään fasistinen liike, vaikka se Neuvostoliiton painostuksesta toisen maailmansodan jälkeen sellaisena lakkautettiin.

1990-luvun lopulla alalle syntyi internet-keskustelu-palstojen ympärille uudenlaista toimintaa. Suomen Sisu- niminen järjestö ei halunnut kilpailla militarismilla tai natsihenkisellä johtajakultilla. Tuosta tallista lähteneet Teemu Lahtinen ja Jussi Halla-aho ovat parkkeeranneet nyttemmin suosiolla perussuomalaisiin. Teemu Lahtinen on sympaattisen oloinen kaveri, jonka aikaisemmasta taustasta en osaa sanoa. Teemu Lahtinen on olemukseltaan hyvin Timo Soinin porukkaan sopiva kansanmies. Hän ei yritäkään olla mikään tiukan särmän kaveri, jolla olisi suuria ambitioita päästä käskemään muita. Halla-aho puolestaan ilmoittaa kannattaneensa aikaisemmin Vihreitä ja äänestäneensä Osmo Soininvaaraa vaaleissa. Perussuomalaisista onkin muodostunut jonkinlainen uusi koti nuorille radikaaleille kämyille tai kansallismielisille.

Heidänlaisensa eivät varmaankaan edes samaistuisi kokoomuksen oikeistosiiven kanssa. Tosin enää ei edes ole olemassa oikeistosiipeä kokoomuksessa, jota mm. Jukka Mattila ja Tapio Linna edustivat 1990-luvun alussa. Molemmat savustettiin ulos puolueesta silloin. Maanpuolustushenkinen Jukka Mattila taitaa olla tosin palannut perussuomalaisten jälkeen kokoomukseen. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli myös "kansallisesti" ajattelevaa siipeä, joka sai lähteä hesarista 1990-luvun alussa rasististen pilapiirrosten takia.

Itse näen myös muutoksena sen, että vielä 1990-luvun alussa nuoret omaksuivat pitkälti kotinsa arvoja ja oikeisto-vasemmisto jakolinja kulki selkeänä. Kokoomuslaisesta perheestä - jossa luettiin Uutta Suomea - tuleva ajatteli selkeästi eri tavalla kuin esimerkiksi demaritaustasta tuleva. Suurin osa äärioikeistoon heti kylmän sodan päättymisen jälkeen tulleista oli vielä 1990-luvun alkuun asti selkeästi oikeistolaisista taustoista. Joku kommunisti-perheen vesa saattoi kannattaa suoranaista natsismia ja mielummin olla puna-valko-mustaa lippua heiluttava natsi kuin porvari tai demari - ellei sitten heilunut mukana toiminnassa jonkinlaisena soluttautujana. Demaritaustaiset ihmiset eivät pahemmin äärioikeiston riveihin sännänneet.

1980-luvulla oli vielä eroa jopa oikeistolaisuutta edustaneen Iltalehden ja demareihin päin vetäneen Iltasanomien välillä. Nykyään molemmat ovat pääasiassa samalla tavalla vain menekkiään edistäviä lehtiä. Ihmiset ostavat kaupasta helposti molemmat ns. iltapäivälehdet. Persut on kaikille sopiva ryhmä. Näkisin, että nämä uudet äärioikeistolaiset kämy-nuoret ovat muodostaneet perheidensä arvojen sijaan maailmankatsomustaan enemmän nettikeskustelupalstoilla. Heidän sukupolvensa on kasvanut päiväkotien tätien helmoissa ja heitä on nuoresta alkaen aivopesty suvaitsevaisiksi demareiksi. Tuollainen manipulaatio on luonnollisesti omiaan herättämään lahjakkaissa ihmisissä halua kyseenalaistaa asioita. Heitä ei ole ohjannut kodin arvot ja siksi he ovat olleet helposti persuihin siirrettävissä.

Tästä ei ollut kyse Tapio Linnan ja Jukka Mattilan aikoihin. Vielä 1990-luvun alussa moni skinheadiksi tai uusnatsiksi ryhtynyt näki aatemaailmassaan olevan piirteitä oman isänsä kännipäissään esittämistä purkauksista. Nousseen nettisukupolven tarve kinastella kukkahattu-tätien kanssa lähtee ilmeisesti siitä, että he ovat nuoresta pitäen olleet tätien kasvatuksessa tarhasta alkaen ja aina korkeakouluihin asti.

Toisaalta on muistettava, että SMP oli jo luhistumassa 1990-luvun alussa ja Timo Soinin nousua 20 %:n kannatusta nauttivan puolueen puheenjohtajaksi osasi tuskin kukaan ennustaa. Vanhan SMP:n pohja oli keskustapuolueessa tai maalaisliitossa, vaikkakin se onnistui saamaan kaupungeissa kannatusta vuoden 1983 vaaleissa.

Tarkkasilmäisimmät havaitsivat 1990-luvun aikana kouluissa järjestettyjen varjovaalien perusteella, että persuille oli syntymässä kasvupotentiaalia. Samat koulujen vaalit ennakoivat demarien putoamista 25–30 %:n puolueesta ja näin on sittemmin käynytkin. Nuorten äänestyskäyttäytyminen on jatkanut samaa linjaa myös oikeissa vaaleissa.

Halla-aho on vahvasti julkisuudessa ja hänestä on muodostunut internet-bloggaamisen myötä melkoinen kulttihahmo. Se kertoo tuon median voimasta. Siitä kertoo sekin, että hän keräsi blogi-sivuillaan olevan netti-ilmoituksen pohjalta lyhyessä ajassa kymmeniä tuhansia euroja rahaa v. 2011 eduskunta-vaalikampanjaansa varten.

Turkulainen Olavi Mäenpää puolestaan on aikaisempaa ikäpolvea, joka tuli alalle varsin iäkkäänä. Hänen demari ja smp-taustansa oli ristiriitaa ja hämmennystä aiheuttava tekijä 1990-luvun alun maailmassa. Hän on varmasti saanut enemmän ääniä perinteisiltä vasemmistolaisilta äänestäjiltä. Hänen painoarvoaan äärioikeiston kentässä ei silti pidä vähätellä Hän on kuitenkin melkoinen kehäkettu politiikan tekemisessä. Se on hänen etunsa ja toisaalta rasitteensa. On helpompi kirjoittaa tyhjälle paperille, kuin kirjoittaa uusia asioita kaikkia mahdollisia poliittisia kuvioita kokeneen ihmisen aivoon.

Ennen Halla-ahon nousua Helsingin kaupunginvaltuustoon Mäenpää oli ainoa selkeästi äärioikeistolainen edustaja suomalaisessa politiikassa. Turku on merkittävä kaupunki ja melko tasaiset 2000–4000 henkilökohtaista ääntä on ollut kova saavutus 1990-luvulta alkaen. Mäenpää ei kuitenkaan ole onnistunut saavuttamaan laajempaa nuoremman polven tukea, ainakaan omaa vaalipiiriään kauempaa. Halla-ahon tyyli on vedonnut ja levinnyt internetin välityksellä ja tänä päivänä hänellä on kymmeniä tuhansia kannattajia ympäri maata. Tämä arvio perustuu siihen, että 15 000 ihmistä äänesti häntä Helsingin vaalipiirissä ja hänen suosituksensa sopivista ehdokkaista eri vaalipiireissä myöskin näkyi ihmisten äänestyskäyttäytymisessä.

Tamperelainen Seppo Lehto on monille tuttu nettipalstojen vuoksi. Hän kävi myös yliopistoa opiskellen historiaa, mutta tuo 1990-luvulla suur-Suomi henkeä uhkunut ja ryssänvastainen hahmo surkastui 2000-luvulle tultaessa alapäähuumoria viljeleväksi nettikirjoittelijaksi, joka sai nyt myös vankeustuomion. Tulee mieleen, että siinä nettikirjoittelun ohessa tulee helposti eksyttyä pornosivuille. Niiltä saa sitten copy-paste materiaalia omiin juttuihin helposti. Seppo Lehdon maahanmuttovastaisuudessa on suur-Suomi aikojen jälkeen siirryttäessä netti-aikakaudelle alkanut tulla esiin vahvasti alapää-huumori. Esim. Tarja Halosen pää siirrettynä kuvamanipulaatiolla jonkun velttorintaisen naispullukan alastoman vartalon päälle ja sitä rataa. Sähköpostien lähettely on lisäksi halpaa ja siten yksikin mies voi saada poliittisen eliitin niin suutuksiin, että saa vankilatuomion. Kai hän onnistui aika pitkään salaamaan mistä osoitteista sähköpostit ja internet-sivut oli postitettu.

Olen tavannut Seppo Lehdon kerran ja hänessä on kyllä aimo annos henkilökohtaista karismaa, kuten oli myös aikoinaan Väinö Kuismassakin. Seppo Lehdon juttuja on levinnyt paljon äärioikeistolaisten parissa, mutta ilmeisestikin enemmän häntä pidetään huumorimiehenä, jolla ei ole poliittista uskottavuutta. Tätä näkemystä tukee se, ettei hän ole vaaleissa saanut suurempaa kannatusta.

Lahtelainen Väinö Kuismakin vaikutti omana kulta-aikanaan 1993–2000 äärioikeiston kentässä, mutta Halla-ahon viimeaikainen nousu kertoo siitä, etteivät koulutetut nuoret enää halua kuulua kovaäänisen ja karismaattisen johtajan alaisuuteen – perinteiseen uusnatsijohtaja-tyyliin. Kuisma liikkui jo AGV (arjalainen germaaniveljeskunta) järjestönsä nimenkin perusteella jossain moottoripyöräkerhotouhun ja uusnatsismin rajoilla. Kaupunkina Lahti tuli sittemmin enemmän tunnetuksi pahamaineisesta Rogues gallery moottoripyöräkerhostaan kuin äärioikeistolaisuudesta. Väinö Kuisma ei kaiketi saanut liiveihin sonnustautuneita "mopopoikia" toimintaansa mukaan. Ilmeisesti huumekauppa on liiketoimintaa, jota ei aatteellisuuden takia haluta uhrata. Natsi-symboleita voidaan rikollisjärjestöjen toiminnassa käyttää lähinnä pelotemielessä. Yhdysvalloissa onkin vankiloiden sisälle syntynyt jotain uusnatsiryhmiä, jotka eivät kaiketi pyrikään laajempaan uskottavuuteen – riittää uskottavan pelotteen luominen alamaailmaan, vankiloihin ja kaduille.

1980-ja 1990-luvun äärioikeistolaisia ei voi pitää minään Siitoinin perillisinä. Niihin aikoihin asia usein nähtiin mediassa niin tai haluttiin nähdä niin. Olavi Koskela ja Mikael Aalto ovat mainituista nimistä selkeimmin Pekka Siitoinin tallista lähtöisin. Myös Mark Parland heilui Siitoinin luona jossain vaiheessa ennen nahkapää-toimintaansa. Tosin Parland oli sitten myös Tapio Linnan ja Väinö Kuismankin ympärillä. Hänen motiiveihinsa liittyy isoja kysymys-merkkejä. Hän kirjoitti itsestään kirjan, jossa esitti olevansa jonkinlainen taistelija Supon varjossa. Siinä kirjassa hän kuvaa, kuinka Supo olisi halunnut hänen tarkkailevan vasemmistolaisia anarkistipiirejä, mutta Parland ei halunnut vakoilla omiaan. Hänen on myös epäilty olleen anarkistien soluttama vakoilija äärioikeiston piirissä ja siksi hänellä oli kai painetta kirjoittaa tuollainen koominen seikkailukirja itsestään.

Kirjassa mm. Parlandin takapuoli tutkitaan kumihansikkain Ruotsin suojelupoliiisin Säpon toimesta - virallinen selitys: huumeiden etsimiseksi. Parlandin mukaan Suomen Supo oli Parlandin fantasia-teoksen mukaan pyytänyt virka-apua Parlandin kurittamiseksi. Jokainen voi itse arvioida tuollaisten juttujen pohjalta kirjan ja tosiasioiden välistä yhteyttä. Mark Parland myi tuota kirjaansa sikamaisen kalliilla hinnalla (siinä oli paljon kuvia ja pieni painos nostivat hintaa). Samoja Parlandin ajatuksia löytyy You tubesta ilmaiseksi jos jotain kiinnostaa perehtyä paremmin.

On selvää, että jotkut äärioikeiston piireissä liikkuneista hahmoista ovat olleet aivan muunlaisin motiivein liikkeellä. On muistettava kuinka 1990- luvun maailmassa äärioikeistoa seurasi Supon ja muiden mahdollisten toimijoiden lisäksi - antifasistinen - Antifa-järjestö. Heidän äänitorvenaan oli tuolloin ilmestynyt Kapinatyöläinen-lehti. Siinä kerrottiin yksityiskohtaisia juoruja äärioikeiston sisäpiireistä (mikä kertoo soluttautumisesta). Jotkut äärioikeiston hahmot ovatkin tietoisesti tehneet itsestään pellejä ja samalla vetäneet äärioikeistoa lokaan. Syynä on ollut se, että nämä natsipelleiksi ryhtyneet ovat alun perinkin olleet fasismin vastustajia ja ovat sitten soluttautujina menneet äärioikeistoon mukaan tuhotakseen sitä - siis he ovat toimineet sosialismia kannattaneiden aateveljiensä ohjeidensa mukaan. En halua yksilöidä edellä mainittujen listasta Parlandin lisäksi muita soluttautujiksi epäiltyjä, mutta melkoisella varmuudella heitä on mukana useampia.

Mark Parlandista liikkui aikanaan vahvoja huhuja, koska hän liikkui samaan aikaan sekä anarkistien että äärioikeiston piireissä. Hänen taustansa oli mielumminkin antifa-piireissä. Lisäksi hän kirjoitti sekavan kirjansa Supo-kiemuroineen, mikä tekee hänestä entistäkin hämärämmän hahmon. Skinheadit hyökkäsivät Parlandin asunnolle 1990-luvun alkupuolella ja halusivat ajaa hänet lopullisesti pois piireistään. Syynä juuri epäilys Parlandin motiiveja kohtaan.

Siitoinin esittäminen jonkinlaiseksi aatteelliseksi isäksi kaikkeen äärioikeistolaisuuteen maassamme - kuten lehdistö aikoinaan yksinkertaisesti esitti - on varsin kaukana todellisuudesta. Monet maahanmuuton vuoksi "heränneistä" nuorista eivät ole missään vaiheissa kokeneet itseään mitenkään natseiksi. Heillä ei koskaan ollut mitään tekemistä Siitoinin kanssa, eikä siten heidän aatteellista pohjaa voi vetää Siitoiniin.

Toisaalta äärioikeistoon hakeutui myös joukko epätasapainoisia ihmisiä. Osa on nauttinut lähinnä hullun mainetta. Lentokonekaappaukset tai bussikaappaukset eivät ole omiaan antamaan kuvaa täysjärkisestä toiminnasta. Tapio Linnan ympärillä vuosina 1992–1993 oli kenties vakavin yritys yhdistää kenttää tavoitteellisen toiminnan aikaansaamiseksi. Hänen yhdistyksensä jäsenmäärä nousi yli sataan, jossa ei tiettävästi ollut "kuolleita sieluja" joukossa. Kansallinen liittoneuvosto, jota Kuisma ja Siitoin puuhasivat vuonna 1993 oli "johtajatasolla" jonkinlainen yritelmä. Se hajosi ennen musteen kuivumista. Laajempaa tukea ei tuolle yritelmälle ollut 1990-luvun alun uuden polven äärioikeiston keskuudessa.

Kukaan näistä edellä mainituista äärioikeiston "johtajista" ei saavuttanut kiistatonta asemaa 1990-luvun kuluessa. Pekka Siitoin sopi lehdistölle 1990-luvulla ja toimittajat käyttivät häntä äärioikeiston kasvona. Halla-aho on nyt saanut samanlaista asemaa median keskuudessa. Hän on persuissa Timo Soinin siipien alla, mutta lehdissä seurataan tarkkaan kuinka Halla-aho antaa omia suosituksiaan siitä, keitä puolueen ehdokkaita pitäisi äänestää eri vaalipiireissä. Halla-aho on lehdistön silmissä selkeästi vahva voima. Halla-ahoon ei suhtauduta kuin pelleen, vaikka toki hänen hahmoaan hyväksi käyttäen onkin pyritty jakamaan perussuomalaisia.

Jussi Halla-ahosta on mediassa tullut käsite ja häntä voisi pitää Pekka Siitoinin jälkeen maamme tunnetuimpana elossa olevana "natsina", vaikkei hän sellaista viittaa haluakaan sovittaa itselleen. Eikä natsi-termi rehellisesti ajateltuna olekaan tänä päivänä muuta kuin leimaamistarkoituksessa käytetty pilkkakirves. Erkki Tuomiojan tai Tarja Halosen liittäminen kommunismiin on lähempänä totuutta, kuin Halla-ahon kytkeminen natsismiin. Halla-aho tunnetaan julkisuudessa maahanmuuttokriittisyydestä ja islamin profeetta Muhammedin solvaamisesta.

Tämä teos ei nimestään huolimatta keskity Halla-ahon poliittisen toimintaan. Tämän teoksen pääasiallisena lähdeaineistona on Pekka Siitoinin arkiston runsas materiaali. Kirja toivon mukaan valottaa taustoja, joita Suomen äärioikeiston kentässä on tapahtunut Pekka Siitoinin ajoista Halla-ahoon. Itse käytän nimitystä äärioikeisto, vaikka jotkut eivät siitä pidä. Pekka Siitoin oli oman julistuksensa mukaisesti natsi, Tapio Linna halusi puhua nationalisteista ja nyt puhutaan jostain kämyista tai kansallismielisistä. Niputan kaikki äärioikeisto-leiman alaisuuteen, vaikka se tekeekin vääryyttä todellisuudelle. Pekka Siitoin saattoi natsin lisäksi pitää itseään antikommunistina, jonkalainen käsite on täysin kadonnut äärioikeiston sanavarastosta. Tarkoituksenani ei ole leimata ketään, vaikka yleistykseni vuoksi varmaan niin tapahtuukin. En voi luonnollisestikaan kaikessa esittää asioita sellaisin termein, joilla eri henkilöt haluaisivat itse omaa toimintaansa luonnehtia.

Tapio Linna seurasi maailman äärioikeiston kentässä tapahtunutta kehitystä. American Nazi-partyn 1960-luvulla perustanut Lincoln Rockwell halusi 1960-luvun lopulla ennen kuolemaansa päästä pois nazi-käsitteestä ja lanseerasi White Power-ideologiaa. Tämä sopi luonnollisesti Amerikan tilanteeseen, koska valkoiset olivat eri kansallisuuksista lähtöisin. Tämä sama teema sopi myös Euroopan tilanteeseen 1990-luvulla, jolloin eri Euroopan maiden äärioikeisto koki yhdessä aiheelliseksi linnoittaa Eurooppaa värillisten tulvaa vastaan. White Power tuli käyttöön myös skinhead-liikkeen parissa. Myös Rockwellin toiminnassa mukana ollut William Pierce alkoi puhua valkoisesta nationalismista. Tapio Linnan aikaan sopi nimenomaan kansainvälinen nimitys nationalismi. Skinheadit puhuivat White powerista tai valkoisesta vallasta.

Euro-Suomessa kotimaisuus alkoi taas tulla muotiin. Kansallismielisyydestä puhuttaessa halutaan ilmeisestikin antaa kotoinen ja maltillinen kuva itsestä. Suomen Sisu kohosi johtavaksi järjestöksi 2000 taitteeseen tultaessa. Skinhead-aikaan liittyvän pakolaisten potkimiseen kannustamisen sijaan Teemu Lahtinen tai Jussi Halla-aho puhuu maahanmuutto-kriittisyydestä. He argumentoivat älyllisesti, miksi maahanmuuttoa ei voisi hallitsemattomasti laajentaa. Halla-ahon toiminnan menestymistä on osaltaan auttanut maahanmuuttajien nopea lisääntyminen maassamme. Näin hänen puhumansa uhkakuvat ovat konkreettisempia. Jos Tapio Linna puhui osittain samoja asioita vuonna 1992, oli niillä erilainen vaikutus. Parituhatta somalia ei vielä paljoa näkynyt katukuvassa. Suomalaisista monet olivat tuohon aikaan avautumassa Eurooppaan päin ja maassamme oli kaikenlaista suvaitsevaisuus-kasvatusta. Täällä ihmisille kerrottiin, että eurooppalaisuus merkitsi suvaitsevaisuutta. Jotkut päättäjät pelkäsivät, ettei suomalaisia hyväksyttäisi "Euroopan Unioniin", jos täällä oltaisiin liian punaniskaisia.

Teos ei myöskään pyri hahmottamaan meneillään olevaa kehitystä. Persut ovat suosion harjalla ja Muutos 2011- ja Vapauspuolue olivat myös mukana vuoden 2011 vaaleissa. En halua hahmotella niiden historiallisia juuria enkä tulevaa kehitystä. Näyttää kuitenkin, että verrattuna aikaisempaan aikaan ne ovat saaneet koulutettuja ihmisiä listoilleen. Vapaus-puolueessa näyttää olevan vanhoista alan ihmisistä Matti Järviharju ja Olavi Mäenpää. Muutos 2011 on aatteellisesti lähellä Jussi Halla-ahoa ja sen listoilla olevista monet kannattavat Halla-ahoa. Kenties Halla-aho olisi puolueen näkyvin ehdokas, jos persut olisivat potkineet hänet listoiltaan Helsingissä.

Halla-ahosta kirjoitetaan paljon juttuja ja kommentoidaan puolesta ja vastaan netissä. Jussi Halla-aho on onnistunut tekemään pesäeroa äärioikeistolaisiin edeltäjiinsä, jotka kaikesta huolimatta ovat innoittaneet Halla-ahoa itseään ja hänen sukupolveaan. En halua myöskään niputtaa kaikkia samaan muottiin. Halla-aho on oikeasti monella tapaa erilainen, kuin monet muut alan ihmiset. Hänellä lienee alkujaan ollut vihertäviä mielipiteitä, mutta hän muutti ajatteluaan nettikeskustelujen pohjalta. Hän on humanistitohtori, joka ei alun perin ollut mikään macho-mies. Hän ei puhu seksijuttuja, kuten Pekka Siitoin tai Seppo Lehto. Joku voi nähdä raiskaajista ja pedofiileistä puhumisen seksistä puhumisena, mutta tapa on ainakin erilainen kuin Seppo Lehdolla ja Siitoinilla, jotka taipuivat rehvastelemaan naistouhuillaan. Halla-aho ei myöskään tuo esiin okkulttisia asioita, joihin mm. Pekka Siitoin ja Väinö Kuisma perustivat toimintaansa.

Tapio Linnan kansallinen radikaalipuolue lienee lähin vertailukohta Halla-ahoon. Tapio Linna halusi myös levittää aatetta, joka oli tieteellinen ja perustui jopa biologiseen ja tieteelliseen maailmankatsomukseen. Eräs merkittävä aatteellinen vaikuttaja Linnan ajattelussa oli Richard Dawkins ja erityisesti 1990-luvun alussa esillä ollut teos Sokea kelloseppä. Nyt tiedämme Dawkinsin ateistisuuden (vrt. Jumalharha-teos) ja pyrkimyksen riisua kaikki uskonnollisuus maailmankatsomuudesta. Tämä on aika tyypillistä ajattelua Helsingin yliopiston käytävillä ja sellaista on pitkälti imenyt itseensä myös Jussi Halla-aho. Näin heidän ajattelussaan on samanlainen ateistinen perusvire, minkä voi helposti omaksua Helsingin yliopiston käytäviltä. Tapio Linna on Halla-ahon tavoin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kasvatti. Linna on historiaa lukenut, Halla-aho on taas kielitieteilijä.

Jussi Halla-ahon kirjoittelussa on aika paljon samanlaisia piirteitä kuin Tapio Linnallla. Erona Tapio Linnan kirjoituksiin on lähinnä kohde. Tapio Linna kirjoitti juutalaisista ja Halla-aho islamista. Itse asiassa melkein Tapion Linnan tyyliä on havaittavissa tavassa, jolla Halla-aho käsittelee islamin uskontoa perverssinä uskontona. Erona vain se, että Linnan julkaisuissa oli juutalaisia kuvattu samanlaisiksi iljettäviksi lapsiin sekaantujiksi ja vastaavaa. Ero on myös siinä, että Tapio Linna esitti mielipiteensä 25-vuotiaana nuorena radikaalina. En osaa sanoa, miten Linna ajattelee asioista vanhempana. Halla-aho on radikalisoitunut huomattavasti iäkkäämpänä.

Uskoisin Halla-ahon tajuavan asian olevan melkoisen vähäpätöinen ja jopa saivartelua, mutta poliittista profiilia luotaessa asiat usein pelkistyvät pieniin asioihin. Profeetta Muhammedin leimaaminen pedofiiliksi sopinee paremmin Suomeen kuin esimerkiksi abortin tai homojen vastustaminen, jotka ovat Amerikassa äärioikeiston teemoja. Euroopan äärioikeiston tilanne on paljolti toisenlainen. Sen piirissä ja jopa johdossa on paljastunut homoja, kuten Jörg Haider. Osa on ollut avoimesti homoja, kuten Saksan Michael Kühnen, ja Hollannin Pim Fortyin.

Tapio Linnalla oli selkeän kielteinen linja homouteen. 1990-luvun alussa homous liitettiin vielä AIDSiin. Samoin homojen vastaisuutta oli mukana myös Pekka Siitoinilla, joka ei itse perverssejä juttuja harrasteena ollut mikään koti, uskonto ja isänmaa-aatteen mannekiini. Helsingissä ja maassamme 2000-luvulla yleisemminkin vallitsevan ilmapiirin vuoksi Halla-aho ei halua profiloitua tuolla teemalla. Hänen kannattajissaan on jopa homoutta kannattavia ihmisiä mm. Muutos 2011 puolueen Jiri Keronen. Kerosen neron leimaus oli esittää avioliitto "homojen hommaksi".

Ainoa homovastainen kommentti esiintyi kerran Halla-ahon blogissa. Senkin hän veti pois myöhemmin. Joku homo oli ahdistellut häntä ja hän kirjoitti siitä pisteliään mielipiteensä seuraavasti:

"Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko siitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino." (17.10.2003 Scriptassa katuhäirintää käsittelevässä kirjoituksessaan jouduttuaan itse homomiehen seksuaalisen häirinnän uhriksi). Suhtautumista homoihin on muuttanut varmaankin se vilpitön tuki, jota jotkut julkihomot ovat esittäneet Halla-aholle. Homot ovat kääntyneet osittain muslimeita vastaan, koska islamissa on jyrkän kielteinen kanta homouteen. Vai vaikuttaako Halla-ahoon hänen oma islam-kriittisyytensä: Mitä löytyy islamista sen täytyy ola huonoa – ml. homovastaisuus.

Kristillisdemokraatit ovat äärioikeiston sijaan ottaneet vaaliteemakseen avioliiton säilyttämisen miehen ja naisen välisenä. Kristillisdemokraatit vetävät suvaitsevaisuutta toitottavien vihaa päälle ja jättävät täten liikkumatilaa äärioikeistolle, jonka piireissä lienee myös Suomessa homoja.

Toimintaympäristön muutos on suosinut Halla-ahoa

Suurin ero kaikkiin edeltäneisiin ns. natseihin on media-kentän muutos. Halla-aho on tullut tunnetuksi nimenomaan internetin kautta. Halla-aholla ei siis olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia menestyä 1990-luvun alussa. Tapio Linnan lehtiä Uusi Suunta, Kansallinen Suunta ja Kansakunta otettiin pois Akateemisen kirjakaupan mielipidelehtien hyllystä, jos kirjoittelu ei miellyttänyt. Lehtien myyntiä siis pystyttiin kontrolloimaan eikä tilaajien määrää ollut helppo kasvattaa. Kaikki eivät myöskään uskaltaneet tilata, koska siihen aikaan oli jatkuvia uutisia siitä, kuinka SUPO seuraa milloin mitäkin äärioikeistolaista ryhmää. Myös Tapio Linna mainittiin Supon antamissa jutuissa useampaan kertaan. Linna joutui myös oikeuteen kirjoitustensa perusteella. Tuo oikeudenkäynti osaltaan söi taloudellisia resursseja (sakot ja lakimiespalkkiot), joita pelkkä lehden painaminen olisi kaivannut ja näin toiminta saatiin mm. tuolla oikeusjutulla säästöliekille ja käytännössä tyrehtymään.

Internet on tarjonnut väylän, jossa voi julkaista halvalla ja näin lähes ainoat resurssit mitä tarvitaan, ovat henkilön aika ja henkinen kapasiteetti. Toisaalta sananvapauden raja verrattuna painettuun lehteen on liukunut. Halla-aholaiset usein halveksivat edeltäviä äärioikeistolaisia ryhmiä. On muistettava, että aikaisemmassa toimintaympäristössä edes viisaita juttuja ei ollut mahdollista saada esiin. 1990-luvun ilmapiirissä jokainen äärioikeistolainen haluttiin saattaa näyttämään hullulta ja henkisesti alamittaiselta "viharikolliselta". Tämä lehdistön antama julkisuus myös toteutti itseään. Toimintaan hakeutui juuri tuollaista ainesta.

Samaan aikaan omia ajatuksia ei kyetty mitenkään saamaan laajan lukijakunnan tietoisuuteen. Parhaimmillaan Tapio Linnan lehtiä myytiin kaiketi joitakin satoja kappaleita per numero (jäsenille meni toista sataa ja tilaajille useampi sata). Niitä ilmestyi pari numeroa vuodessa (tavoite oli 4). Lisäksi sen aikainen toiminta vaati kokoontumisia, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Sinä aikana toiminnassa mukana olevien kylkeen liimautui kaikenlaisia anarkisteja jotka sekoittivat pakkaa ja vakoilivat toimintaa. Samaten hulluja ja tasapainottomia ihmisiä pyrki mukaan toimintaan ja heitä jopa usutettiin mukaan häiriköimään äärioikeistoa.

Lähde: https://www.smashwords.com/books/view/407340 (Online Reader)

Suvaitsematon ei ole aina rasisti

Julkaistu Ylen Teksti-TV:llä vuonna 2002

Rasismi-sanan väärinkäyttöön törmää melkein päivittäin. Sana merkitsee rotujen eriarvoisuutta, esimerkiksi rotuerottelua ja jakamista ylempiin ja alempiin rotuihin.

Pelkästään se, ettei pidä jonkun ihmisen ulkonäöstä, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, kulttuurista tai kansasta, ei tee rasistia.

Korkeintaan voidaan puhua suvaitsemattomuudesta. Ja suvaitsematon voi olla niin monella tavalla.

Tuntuu siltä, että nämä rasismista puhuvat eivät suvaitsisi ollenkaan tämän maan alkuperäisasukkaita.

Ovatko esimerkiksi Meksikon intiaanit tai Australian alkuasukkaat rasisteja, kun eivät hyväksy maan vallanneita eurooppalaisia? Olivatko siirtomaista valkoisen miehen ulosheittäneet vain rasisteja, jotka eivät sietäneet maansa rodullista tuhoamista ja taloudellista hyväksikäyttöä?

Olen siis rasisti, joka haluaa säilyttää täällä olevan kansan ja rodun. Luoja varjelkoon meitä intiaanien kohtalolta.

PEKKA SIITOIN
KANSALLISDEMOKRAATTINEN PUOLUE

Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=sn0trDYU63M

Suomalaisten uudet juuret

Esi-isät vaelsivat jään jäljessä Espanjasta ja Ukrainasta. Ranta- ja metsäsuomalaisten erilaisissa geeneissä jatkuu kahtia jakautunut eurooppalainen perimä.

Teksti: Jani Kaaro (Tiede-lehden www-sivu, 13.12.2010)

Suomalaisilla oli syytä iloita vuonna 1935. Taiteilija ja monitietäjä Sigurd Wettenhovi-Aspa oli saanut valmiiksi suurteoksensa "Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II", jossa hän osoitti, millainen suurkansa suomalaiset oikein ovat. Wettenhovi-Aspan mukaan suomalaiset vaelsivat ammoin Intian kautta Indonesiaan ja sieltä Egyptiin, missä he jopa synnyttivät maan muinaisen kulttuurin. Todisteeksi vaikutusvallasta hän taikoo kielellisiä yhtäläisyyksiä: pyramidi tulee sanasta pyhät raamit, labyrintti sanasta läpiriento, seepra sanasta seurahepo ja Egypti sanasta Äijäkupittaa. Wettenhovi-Aspan visio suomalaisten muinaishistoriasta on varmasti fantastisimpia, mitä koskaan on esitetty, mutta ei ainoa. Olemme olleet myös mongolideja ja germaaneja ja viimeksi "jokin kansa, joka tuli tänne Volgan mutkasta". Totuus on kuitenkin se, että suomalaiset eivät ole tulleet mistään. – Suomalaisuus on kansallinen projekti, joka on rakentunut vähitellen kahdensadan viime vuoden aikana, eikä sillä ole välttämättä paljonkaan tekemistä niiden ihmisten kanssa, jotka tulivat tänne ensin, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Ennen kuin meistä tuli suomalaisia, olimme lappalaisia, hämäläisiä ja savolaisia. Suomi oli täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka olivat saapuneet tänne eri aikoina ja eri suunnista.

Genomi kuin historiankirja

Geenitutkimus on tuonut uutta puhtia suomalaisten alkuperän selvittelyyn. Geenejä on toki käytetty väestöhistorian tutkinnassa aikaisemminkin, mutta viime vuosina on suorastaan harpottu eteenpäin. – Nykytekniikoilla dna-näyte erottaa italialaisen suomalaisesta helposti, sanoo dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. Ripatti on ollut mukana tekemässä tänä vuonna koottua Suomen geeniatlasta. Tietopankin lähtökohtana ovat viime vuosikymmenien aikana kerätyt tuhannet verinäytteet, joista on seurattu esimerkiksi suomalaisten riskiä sairastua verenpainetautiin tai diabetekseen. – Väestöhistoria on meille eräänlainen sivupolku, mutta se voi kertoa, miksi olemme alttiita sairastumaan joihinkin tauteihin. Geneettinen arkeologia perustuu ajatukseen, että genomi on eräänlainen historiankirja. Kun jokin väestö vaeltaa uusille leveysasteille ja joutuu sopeutumaan uusiin oloihin, kuten niukempaan auringonvaloon tai tuntemattomiin taudinaiheuttajiin, muutokset tallentuvat geeneihin. Jos muunnos esimerkiksi helpottaa D-vitamiinin saantia niukasta auringonvalosta, se yleistyy ja siitä tulee tekijä, joka erottaa väestön lähtöväestöstä. Samalla tavalla geeneihin tallentuvat väestöjen kohtaamiset ja niissä tapahtuvat geenien sekoittumiset sekä väestöjen jakautumiset kahdeksi tai useammaksi joukoksi. – Menetelmiemme tarkkuus on sitä luokkaa, että näemme, miten tietyt geeniklusterit siirtyvät jokivartta ylöspäin, sanoo Ripatti.

Jääkausi jakoi Euroopan

Geenien ja uusien arkeologisten löytöjen perusteella kuva Suomen ja koko Euroopan asutushistoriasta 20 000 viime vuoden ajalta on yksinkertaistunut. – Me pohjoiseurooppalaiset jakaudumme kaikki oikeastaan kahteen porukkaan, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Kun viime jääkausi oli laajimmillaan, nämä kaksi porukkaa olivat asettuneet Etelä-Euroopan lämpimiin taskuihin, niin sanottuihin refugioihin, joissa olot olivat siedettävät. Yksi tällainen tasku sijaitsi suunnilleen nykyisten Ranskan ja Espanjan rajamailla ja toinen Ukrainan alueella. Refugioissa eläneet ihmiset saattoivat olla jo alun perin melko erilaisia, tai sitten erot syntyivät pitkän eristyksen aikana. Joka tapauksessa nämä itäiset ja läntiset populaatiot voidaan jäljittää geneettisten erojensa perusteella Euroopan joka kolkkaan Baskimaasta pohjoiskalotille. Niskasen mukaan Suomen asutushistoria on nähtävä osana tätä laajempaa eurooppalaista asutushistoriaa. Kun jääkausi alkoi hellittää ja jään reuna vetäytyi, refugioiden ihmiset aloittivat hitaan vaelluksen kohti pohjoista. Eurooppaa asutettiin sitä mukaa kuin maata vapautui jään alta. Läntisestä refugiosta lähteneet valloittivat Länsi-Euroopan, ja Ukrainasta lähteneet levittäytyivät itäpainotteisesti. Keski-Euroopassa syntyi vyöhykkeitä, joissa populaatiot kohtasivat ja sekoittuivat keskenään. Toinen kosketusvyöhyke syntyi Suomen alueella, mutta täällä sekoittuminen oli vähäisempää. – Populaatioiden erot näkyvät edelleen kirkkaasti itä- ja länsisuomalaisten perimässä, Ripatti sanoo.

Tarkka tuloaika auki

Suomen on arvioitu olleen osin jäätön noin 10 000 vuotta sitten, mutta emme tiedä, milloin ensimmäiset ihmiset saapuivat tänne. Aivan äskettäin on tehty kiinnostavia löytöjä – toinen Joutsasta ja toinen Tornionjokilaaksosta – jotka viittaavat asutukseen jo yli 10 000 vuotta sitten. – Näihin tietoihin on suhtauduttava varovasti, sillä ne ovat ristiriidassa geologisen aineiston kanssa, sanoo arkeologian professori Mika Lavento Helsingin yliopistosta. On kuitenkin mahdollista, että ensimmäiset ihmiset vaelsivat tänne nenä kiinni jäätikön reunassa. Sen jälkeen, kun ensimmäiset ihmiset asettuivat asumaan Suomen alueelle, uutta väestöä on tullut aika ajoin. Suomen vanhin kulttuuri, niin sanottu Suomusjärven kulttuuri, levisi kaikkialle Suomeen 10 000–7 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen arkeologiseen aineistoon ilmestyy kampakeraamisia esineitä, jotka ovat noin 7 000–5 000 vuoden takaa. Niitä on pidetty merkkinä siitä, että Suomeen oli tullut uusi väestö, jolla oli omat tavat ja omaleimainen kulttuuri. Myös vasarakirveskulttuurin saapuminen noin 5 000 vuotta sitten ja varhaisen metallikauden alkaminen noin 1 500 vuotta myöhemmin ovat mahdollisesti osoitus uusien ihmisten saapumisesta. Vaikka tyypillistä kampakeramiikkaa ja varhaista metallikautta pidetäänkin "idän tuontina" ja vasarakirveskulttuuria lännestä tulleena, niitä on pelkästään materiaalisen kulttuurin perusteella mahdotonta sijoittaa joko itäiseen tai läntiseen väestöön. Esineistön ilmaantumista on vaikea suoraan yhdistää ihmisiin, sillä erilaiset tyylit voivat levitä myös muotien tavoin. – Arkeologinen aineisto kuitenkin vahvistaa, että Suomessa on jo hyvin varhaisessa vaiheessa muodostunut jako itäiseen metsä-Suomeen ja läntiseen rannikko-Suomeen, Lavento sanoo.

Omaleimaisia eurooppalaisia

Suomalaisten alkuperää seuranneelle uusi käsitys suomalaisista "kantaeurooppalaisina" voi olla hämmentävä. Aikaisemmin on korostettu sitä, miten suuresti me eroamme muista eurooppalaisista. Ovatko aikaisemmat tutkimukset olleet täysin hakoteillä? – Eivät ole, sanoo Markku Niskanen. – Me olemme kantaeurooppalaisia, mutta samalla myös omaleimaisia. Geeneiltään suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista lähinnä kahdesta syystä. Maanviljely alkoi levitä Etelä-Eurooppaan noin 8 500–9 000 vuotta sitten. Tämän uskotaan tapahtuneen ainakin osittain jonkinlaisen "kansainvaelluksen" myötä, samalla kun maanviljelijäkansoja alkoi vaeltaa Lähi-idästä kohti pohjoista. Niskasen mukaan vaellus näkyy esimerkiksi Balkanin alueella Y-kromosomissa kulkevien isälinjojen lisääntymisenä. Tämä eurooppalaisen perimän uusi geeniaines on sitä voimakkaampi, mitä lähemmäksi Lähi-itää mennään, ja siten sitä on suomalaisessa aineksessa hyvin vähän. Toiseksi Suomeen, havumetsävyöhykkeelle, vaeltaneilla ihmisillä on erilainen historia kuin kansoilla, jotka jäivät etelämmäksi. – Meillä on voinut olla esimerkiksi nälkävuosia, jotka ovat suosineet tietynlaisten geenimuunnosten yleistymistä, tai geneettisiä pullonkauloja, joissa elämän karut tosiasiat ovat jättäneet jäljelle enemmän tai vähemmän sattumanvaraisen geenivalikoiman, sanoo Samuli Ripatti.

Elintapa muokkasi piirteitä

Suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista myös fyysisiltä piirteiltään. Meillä on kaarevat poskipäät ja kulmikkaat ja matalat silmäkuopat, kun taas etelämpänä ihmisten poskipäät ovat tasaisemmat ja silmäkuopat korkeammat ja pyöreämmät. Niskasen mukaan nämä piirteet eivät todista, että kuuluisimme johonkin toiseen porukkaan kuin muut eurooppalaiset, vaan heijastelevat suomalaisten elintapaa. – Metsästäjä-keräilijäkulttuuri jatkui pohjoisessa paljon pidempään kuin muualla Euroopassa, Niskanen sanoo. Metsästäjä-keräilijät söivät kovaa ravintoa, joka vaati paljon purulihaksia. Kun leukalihakset kasvoivat, myös leuat suurenivat, ja tämä vaikutti kallon muotoon. Sen sijaan etelämpänä siirryttiin pehmeämpään ravintoon. Se aiheutti omat muutoksensa sikäläisten ihmisten kalloon. Viljelijäkansojen leuat pienenivät mutta hampaat eivät, mikä näkyy tätä nykyä purentahäiriöinä. Ne ovat lisääntyneet myös Suomessa ravitsemuksen muututtua. Yhtenä Euroopan viimeisimmistä metsästäjä-keräilijäkansoista suomalaiset kiinnostavat terveystutkijoita muistakin syistä kuin purentahäiriöiden takia. Tiedetään esimerkiksi, että kakkostyypin diabetes vaivaa pahiten juuri niitä kansoja, jotka ovat verraten hiljattain siirtyneet metsästäjä-keräilijöiden elämäntyylistä länsimaiseen elämäntapaan. – Suomalaiset ovat juuri tällainen kansa, Markku Niskanen sanoo. Diabeteslukumme voi olla merkki siitä, ettemme ole vielä kunnolla sopeutuneet maanviljelijäkansojen ravintoon.

Saamelaiset oma lukunsa

Saamelaiset ovat geneettisesti ja fyysisiltä piirteiltään vielä omaleimaisempia kuin suomalaiset, minkä vuoksi heidän on aikaisemmin ajateltu tulleen jostakin Euroopan ulkopuolelta. Muutama vuosi sitten taas herätti suurta kohua havainto, että saamelaiset ovat geneettisesti läheisintä sukua baskeille. Nämä havainnot selittyvät sillä, että saamelaiset ovat lähtöisin samasta jääkauden aikaisesta turvasaarekkeesta kuin baskit. – Nykytiedon valossa baskit jäivät paikoilleen Espanjan ja Ranskan raja-alueille, mutta saamelaiset jatkoivat matkaa ja päätyivät pohjoiseen, sanoo antropologi Markku Niskanen Oulun yliopistosta. Suomeen saamelaiset saapuivat luultavasti Norjan rannikkoa, joka vapautui jäästä ensin, ja on mahdollista, että he ovat aina eläneet vain pohjoisessa. Käsitys voi kuitenkin vielä muuttua, kun geenejä tutkitaan lisää, arvioi dosentti Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta. – Ei ole täysin pois suljettua, että he tulivat idästä. Geneettinen omaleimaisuus selittyy sillä, että saamelaisia on ilmeisesti aina ollut melko vähän eivätkä he ole juuri sekoittuneet muihin väestöihin. Kun populaatio pysyy pienenä, tietyt geenimuunnokset voivat yleistyä sattumalta prosessissa, jota kutsutaan geneettiseksi ajautumiseksi. – Geneettinen ajautuminen on johtanut sekä baskeilla että saamelaisilla sattumalta samojen geenimuunnosten yleistymiseen, mikä saa heidät näyttämään läheisemmiltä sukulaisilta kuin tosiasiassa ovat, Niskanen sanoo. Saamelaisten fyysiset piirteet, korkeat poskipäät ja matalat silmäkuopat, ovat samankaltaiset kuin suomalaisten, mutta vielä korostuneemmat. Tämä johtunee siitä, että saamelaiset pysyivät metsästäjä-keräilijöinä vielä pidempään kuin suomalaiset.

Kieli vaihtui kevyesti

Suomea on meillä puhuttu vasta noin 1 500 vuotta. Sitä ennen kukin heimo käytti omaa kieltään ja osasi kolmea–neljää muuta.

Geenit ja arkeologinen aineisto eivät kerro mitään siitä, mitä kieltä Suomea asuttaneet varhaiset ryhmät ovat puhuneet. – Ainoa asia, joka on varma, on se, etteivät he puhuneet suomea, sanoo kielitieteilijä Janne Saarikivi Helsingin yliopistosta. Vaikka emme koskaan saa tietää, mitä kieltä ensimmäiset asukkaat käyttivät, kielen vaiheita tutkimalla siitä voidaan saada vihjeitä. Saarikiven mukaan kielemme vanhinta kerrosta ovat erilaiset paikannimet, kuten Saimaa, Imatra ja Koli. Niitä ei voi yhdistää suomeen tai lähisukukieliin. Suomen alueella puhuttiin siis kauan sitten jotakin tuntematonta kieltä, josta emme tiedä mitään.

Saamen aika mysteeri

Tämän tuntemattoman kielen jälkeen toiseksi vanhin kerros muodostuu saamelaiskielistä. Saamenpuhujat ovat asuttaneet melko varhaisessa vaiheessa suuren osan Etelä- ja Keski-Suomea, ja heidän perintöään suomen kielessä ovat sellaiset sanat kuin kahlata, kenttä ja nuotio. Kyse ei kuitenkaan ole samasta saamen kielestä, jonka nyt tunnemme, vaan eräänlaisesta kantasaamesta, josta nykyinen saamen kieli on kehittynyt. Keitä nämä saamea puhuvat ihmiset olivat, on toistaiseksi mysteeri. Aikaisemmin ajateltiin, että saamelaiset olivat Suomen alkuperäisasukkaita, jotka joutuivat vetäytymään pohjoiseen suomalaisten tieltä. Tämä tulkinta ei kuitenkaan saa tukea geneettisestä aineistosta. Jos Etelä-Suomen saamelaiset olisivat olleet samaa porukkaa kuin nykyajan saamelaiset, tämän pitäisi näkyä saamelaisvaikutuksena suomalaisten geeneissä, mutta sellaista ei ole. Saarikivi myös muistuttaa, että suullisessa perinteessä näitä "saamelaisia" kuvataan kaskiviljelijöiksi. Tämä viittaa siihen, että he harjoittivat toisenlaista kulttuuria kuin pohjoisen saamelaiset. Tämä yhtälö ei jätä paljon vaihtoehtoja. Todennäköisin selitys on, että etelän saamenpuhujat olivat eräs niistä etnisistä ryhmistä, joista tämän päivän suomalaiset on tehty, ja että ryhmä jossakin vaiheessa vaihtoi kielensä. Toinen mahdollisuus on, että nämä ihmiset hävitettiin, ennen kuin he ehtivät sekoittua muuhun väestöön. Niin tai näin, jossakin vaiheessa he ennättivät siirtää kielensä geneettisille saamelaisille.

Kantasuomea ei koskaan

Myös suomen kielen saapuminen Suomeen on hämärän peitossa, mutta tapahtuma vaikuttaa varsin tuoreelta. Kielitieteilijät jäljittävät kielten alkuperää tutkimalla niiden hajoamista erilaisiksi murteiksi. Kun kielelle annetaan aikaa, se eriytyy aina murteiksi, ja kun aikaa kuluu riittävästi, murteista kehittyy erillisiä kieliä. Mitä erilaisemmiksi murteiksi ja kieliksi kieliryhmän puhuma-alue on pilkkoutunut, sitä todennäköisempää on, että kieltä on puhuttu alueella pitkään. Tästä näkökulmasta kielitieteilijät ovat melko yksimielisiä siitä, että kantasuomea, josta kaikki itämerensuomalaiset kielet ovat kehittyneet, ei ole koskaan puhuttu Suomen alueella. Se kehittyi luultavasti Itämeren eteläpuolella. Tästä viestii viron, eteläviron ja liivin erilaisuus, joka on paljon vanhempaa perua kuin esimerkiksi suomen ja viron kirjakielen erilaisuus. Kielitieteilijät ovat yksimielisiä myös siitä, että keskusalue, jonne suomi juurtui ensin, oli Etelä-Suomessa. Vaikka murteista puhuttaessa meille nykyään tulee mieleen savolainen "viäntäminen", murteet ovat aikoinaan olleet kirjavimmillaan etelässä. Suomen oletetaan saapuneen eteläiseen Suomeen aikaisintaan vuoden 500 tienoilla. Muualle maahan se on levinnyt 1200-luvulta lähtien. Murteita ja kieliä vertailemalla kantaurali, jonka jälkeläisiä suomikin on, on sijoitettu Volgan mutkaan. Siellä toistensa naapureina elävät mordvalaiset, marit ja permiläiset, joiden kielissä on hyvin vähän yhteistä. Vaikka itse emme ole siis tulleet Volgan mutkasta, kielemme alkuperä viittaa sinne.

Suomi lainattiin bättre folkilta

Jos kielitieteilijöiden arvio suomen kielen iästä pitää paikkansa, mistä kieli tuli? Saarikiven mukaan tästä voi esittää vain hyviä arvauksia. Arkeologisen aineiston perusteella Suomeen saapui rautakaudella lisää väestöä, mutta yhteys kieleen on vain ajallinen. Suomen kielen tuojiksi on ehdotettu Itämeren eteläpuolella eläneitä itämerensuomalaisia, jotka kävivät kauppaa germaanien kanssa. He olisivat voineet olla jonkinlaista "bättre folkia" Suomessa asuneiden "metsäläisten" näkökulmasta. Saarikiven mukaan kielen vaihtuminen ilman merkittävää kansainvaellusta on historian saatossa ollut mitä tavallisin tapahtuma. Kun Rooman Caesar valtasi Gallian, ihmiset alkoivat muutamassa vuosisadassa puhua latinaa – Asterixin kotikylää lukuun ottamatta. Vastaavasti Rovaniemen pohjoispuolella ei vielä 1600-luvulla asunut ensimmäistäkään suomenkielistä, mutta nyt siellä ei muuta kuulekaan kuin suomea. – Kielen vaihtumiseen riittää aivan pienikin porukka, etenkin, jos porukalla on jotakin, jota muut haluavat.

Käytännöllinen suhde kieleen

Janne Saarikivi muistuttaa, että esihistoriallisella ajalla kielikartta ja ihmisten suhtautuminen kieleen olivat kovin toisenlaisia kuin nykyään. Ihmiset elivät pienissä ryhmissä, ja ryhmät olivat vain vähän kosketuksissa toistensa kanssa, joten kielet pilkkoutuivat nopeasti "omikseen". Millä tahansa alueella saattoi olla useita heimoja, jotka kaikki puhuivat eri kieltä. Ihmiset kuitenkin osasivat yleensä kolmea–neljää naapurikieltä vähintään sen verran, että pystyivät käymään kauppaa. Näin ihmiset ovat vaihtaneet kieltä koko ajan tarpeen mukaan. Kieli ei siis ollut esisuomalaisille samalla tavalla osa identiteettiä kuin se on kansallisvaltion ihmisille. Se oli käyttötavaraa.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Lähde: http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/suomalaisten_uudet_juuret

Lisätietoa aiheesta:

Niskanen, Markku, "The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View," Mankind Quarterly, Vol. XLII No. 2, Winter 2002, pp. 121-153

Lähde: http://mankindquarterly.org/sample/niskanenbalticcorrected.pdf

Esimerkki eläinrasismista

Suomessa on keritty lampaita ja lypsetty lehmiä jo 4000 vuoden ajan, kenties kauemminkin. Ensimmäisistä kotieläimistämme kehittyivät suomalaiset maatiaiseläinrodut. Meillä on vielä tallella alkuperäisiä vanhoja maatiaisrotuja, kuten itäsuomalainen kyyttölehmä, suomenhevonen, suomenlammas ja maatiaiskana. Ainoastaan alkuperäinen suomensika ja sen kaksi erillistä maantieteellistä kantaa ovat kuolleet sukupuuttoon.

Monet alkuperäisrotumme ovat nykyisin pieniä, uhanalaisia rotuja. Niitä ylläpidetään erityisissä säilytyskarjoissa, joina Suomessa toimivat Pelson ja Sukevan vankiloiden maatilat. Eläimiä on myös maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa, koulutiloilla ja yksityisillä omistajilla. Rotujen geeniainesta säilytetään pakastamalla sukusoluja ja alkioita geenipankkiin.

Syrjäytymässä olevilla maatiaisroduilla on taloudellis-biologinen ja tieteellinen merkitys. Niiden erityisominaisuuksia voidaan tarvita tulevaisuuden kotieläintaloudessa, koska tuotanto-olosuhteet, jalostustavoitteet ja kuluttajien tarpeet muuttuvat. Ihmisen kesyttämien eläinlajien geneettinen monimuotoisuus turvataan yhdeltä osaltaan ylläpitämällä alkuperäisrotuja.

Maatiaisrotujen sukupuutto merkitsisi myös suomalaisen kulttuurin köyhtymistä. Rodut ovat tärkeä osa suomalaisuutta ja ansaitsevat tulla säilytetyksi elävänä osana maamme kulttuuriperintöä.

Lähde: http://www.maatiainen.fi/elaimet.htm

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Arthur R. Jensen kuolee 89-vuotiaana; sai aikaan väittelyn ÄO:sta

Margalit Fox (The New York Times web page, Nov. 1, 2012)

Arthur R. Jensen, koulutuspsykologi (educational psychologist), joka sytytti kansainvälisen tulimyrskyn vuoden 1969 artikkelilla, joka ehdotti, että aukko (gap) älykkyystestien tuloksissa mustien ja valkoisten opiskelijoiden välillä saattoi johtua geneettisistä eroista rotujen välillä, kuoli lokakuun 22. päivä kotonaan Kalifornian Kelseyvillessä. Hän oli 89-vuotias.

Kalifornian yliopisto (University of California, Berkeley), jossa hän oli emeritusprofessori Koulutuksen tutkijakoulussa (Graduate School of Education), vahvisti hänen kuolemansa.

Professori Jensen oli syvästi kiinnostunut differentiaalisesta psykologiasta, ala, jonka keskeinen kysymys - Mikä saa ihmiset käyttäytymään ja ajattelemaan eri tavalla toisiin ihmisiin verrattuna? - iskee ikivanhan luonto-kasvatus-väittelyn ytimeen.

Johtuen hänen empiirisestä työstään alalla yleisälykkyyden määrittämisessä (quantification of general intelligence) (aihe, joka oli pitkään kutsunut hajanaisempaa, impressionistista lähestymistapaa), monet kollegat pitivät häntä yhtenä oman aikansa tärkeimmistä psykologeista.

Mutta suurempi yleisö muisti hänet lähes yksinomaan hänen vuoden 1969 artikkelistaan "How Much Can We Boost I.Q. and Achievement?" (Käänt. huom. kyseisen artikkelin nimi on "How Much Can We Boost IQ and Scholastic Achievement?") Artikkeli julkaistiin Harvard Educational Reviewissä (tieteellinen lehti), ja siitä tuli nopeasti - ja se on jopa edelleen - yksi kiistanalaisimmista artikkeleista psykologian saralla.


Arthur Jensen noin vuonna 1980.
U.C. Berkeley, Graduate
School of Education
Artikkelissa professori Jensen esitti oppimiskyvyn kaksi tyyppiä. Taso I (Level I), assosiatiivinen kyky, sisälsi faktojen ulkolukumuistamisen (rote retention of facts). Taso II (Level II), konseptuaalinen kyky, sisälsi abstraktin ajattelun ja ongelmanratkaisun. Tämä tyyppi, hän esitti, vastasi karkeasti yleisälykkyyttä, joka merkitään psykologiassa kirjaimella "g".

Hallinnoidessaan ÄO-testejä erilaisille opiskelijoiden ryhmille professori Jensen havaitsi Tason I kyvyn olevan melko yhtenäinen rotujen yli. Kun hän tutki Tason II kykyä, sitä vastoin, hän havaitsi sen olevan vallitsevampi valkoisten keskuudessa kuin mustien keskuudessa ja vielä vallitsevampi aasialaisten keskuudessa kuin valkoisten keskuudessa.

Hyödyntäen näitä havaintoja professori Jensen esitti, että yleisälykkyys on suurelta osin geneettisesti määrätty, kulttuuristen voimien muokatessa sitä vain pienessä määrin. Tästä syystä, hän kirjoitti vuonna 1969, kompensoivat koulutusohjelmat kuten Head Start ovat tuomittuja epäonnistumaan.

Samalla, kun jotkut havainnoijat ylistivät professori Jenseniä tiedemiehenä, joka ei pelännyt mennä sinne, minne data hänet johdatti, toiset kutsuivat häntä rasistiksi (racist). Häntä häirittiin puhetilaisuuksissa läpi hänen uransa. Häntä esittäviä figuureja poltettiin joillain collegekampuksilla, ja hän sai tappouhkauksia; henkivartijat saattoivat häntä jonkin aikaa.

Se ajatus, että älykkyys lohkesi rodullisia linjoja pitkin, tuli nopeasti tunnetuksi jensenisminä (Jensenism), ja sen ansiot olivat kiihkeän julkisen keskustelun aihe vuosia tämän jälkeen. Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould, esimerkiksi, omisti suuren osan vuoden 1981 kirjastaan The Mismeasure of Man professori Jensenin väitteiden kritisoimiseen.

Lähempänä nykyhetkeä professori Jensenin ajatuksia rodusta ja älykkyyden perinnöllisyydestä siteerattiin hyväksyvästi Richard J. Herrnsteinin ja Charles Murrayn vuoden 1994 kirjassa The Bell Curve, joka synnytti uudistuneen väittelyn aiheesta.

Nykyään jotkut psykologit sanovat, että professori Jensenin työ on ymmärretty väärin. Keskiviikkona tehdyssä puhelinhaastattelussa Case Western Reserve yliopistossa vaikuttava psykologi Douglas Detterman, joka toimittaa Intelligence-lehteä, sanoi: "Jos katsot Harvard Educational Reviewin artikkelia, hän käsittelee rotua hyvin vähän siinä artikkelissa, mutta hän sanoi, että on mahdollisuus, että roturyhmien keskuudessa on geneettisiä eroja. Ja se ei ollut kovin suosittu ajatus silloin, kun se artikkeli ilmestyi."

Professori Detterman, joka omisti vuonna 1998 Intelligence-lehden erikoisnumeron professori Jensenin työlle, lisäsi: "Kun hän kirjoitti sen artikkelin, todennäköisesti suuri osa psykologeista ei olisi uskonut, että älylliselle kyvylle oli perinnöllinen perusta. Nykyään siitä on alalla hyvin vähän kiistaa. Se, että onko rotujen välillä eroja, on kokonaan toinen asia."

Arthur Robert Jensen syntyi San Diegossa 24.8.1923. Hän oli taitava klarinetisti, ja hän harkitsi uran tavoittelemista orkesterin kapellimestarina, ennen kuin hän suoritti psykologian kandidaatin tutkinnon (bachelor's degree in psychology) Berkeleyssa; tätä seurasivat alan maisterin (master's) tutkinto San Diego State Collegessa ja tohtorin tutkinto (Ph.D.) Columbiassa. Hän liittyi Berkeleyn akateemiseen henkilökuntaan (Berkeley faculty) vuonna 1958.

Professori Jensenin vaimo Barbara kuoli ennen häntä. Jälkeenjääneisiin sisältyy tytär Bobbi Morey.

Hänen kirjojensa joukossa ovat Genetics and Education (1972), Educability and Group Differences (1973), The g Factor: The Science of Mental Ability (1998) ja Clocking the Mind: Mental Chronometry and Individual Differences (2006).

Jopa psykologit, jotka ovat eri mieltä professori Jensenin johtopäätösten kanssa, puolustavat häntä rasismisyytöksiä vastaan (against charges of racism).

"Arthur Jensenin elämä on tunnuskuvallista sille, missä määrin amerikkalaista oppineisuutta estetään poliittisen oikeaoppisuuden toimesta", James R. Flynn, psykologian emeritusprofessori Otagon yliopistossa Uudessa-Seelannissa, sanoi keskiviikkona.

"Jensen oli todellinen tiedemies, ja hän oli vailla rodullista puolueellisuutta", professori Flynn lisäsi. "Se ei ikinä juolahtanut Arthur Jensenin mieleen, että ihmiset käyttäisivät hänen dataansa todistaakseen rodullisen ylivallan puolesta. Nyt, ollaksemme reiluja hänen kriitikoitaan kohtaan, hän tuli ajan myötä yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että todistusaineisto osoitti geneettisen komponentin."

Professori Flynn, joka on tunnettu auktoriteetti älykkyydessä, on pitkään vastustanut professori Jensenin näkemyksiä aiheesta. "Usko minua, todistusaineisto on erittäin monimutkainen", hän sanoi. "Paras, mitä me voimme sanoa, on se, että on todennäköisempää, että ÄO-aukko mustan ja valkoisen välillä on kokonaan ympäristöllinen alkuperältään."

Ne ovat juuri tällaiset ympäristölliset tekijät, jotkut tutkijat väittävät, joita professori Jensenin työ ei ottanut riittävässä määrin huomioon.

"Sosioekonominen status osoittautuu sinun ÄO-tuloksesi parhaaksi ennustajaksi", Sonja C. Grover, koulutuspsykologi Lakeheadin yliopistossa Ontariossa, sanoi keskiviikkona. "Sosioekonomisella statuksella on tekemistä koulutuksesi laadun kanssa, niiden opettajien, joille sinä altistut, laadun kanssa. Monilla ihmisillä, jotka pärjäävät huonosti ÄO-testissä, on hyvin niukka yleisen tiedon pääoma, mutta se ei tarkoita sitä, että he eivät ole älykkäitä."

Professori Groverin vuoden 1981 kirja The Cognitive Basis of the Intellect kirjoitettiin vastauksena professori Jensenin kirjaan Bias in Mental Testing (1980). Tuossa kirjassa professori Jensen esitti, että on mahdollista laatia sellaisia yleisälykkyyden testejä, jotka ovat vapaita kulttuurisesta puolueellisuudesta, mikä puolestaan tekee mahdolliseksi perinnöllisyyden eristämisen älyn lähteenä.

Mutta keskittyessään linkkiin genetiikan ja älyllisen kyvyn välillä, professori Grover sanoi keskiviikkona, professori Jensenin työllä on laajoja, ja potentiaalisesti vakavia, seurauksia.

"Se oli epäolennaista eikä erityisen hyödyllistä ehdottaa, kuten ne, jotka tukevat Jenseniä, ovat ehdottaneet, että Jensenillä oli vain poliittisesti epäkorrekti näkökanta ja sen tähden häntä kritisoitiin", professori Grover sanoi. "Hänen tutkimuksillaan ja hänen vaikutusvallallaan olisi dramaattinen vaikutus siihen käsitykseen, joka ihmisillä on vähemmistöryhmistä ja niiden potentiaalista, ja jopa niiden oikeudesta laadukkaaseen koulutukseen."

Professori Grover lisäsi: "Minä en millään tavalla ehdota, että hän ei ollut täysin hyvää tarkoittava. Mutta minä esittäisin, että sinä et voi erottaa sosiaalitiedettä ihmisoikeuksista, riippumatta siitä, millä puolella aitaa olet."

Versio tästä artikkelista esiintyy painettuna 2.11.2012 New York -painoksen sivulla B15 otsikolla: Arthur R. Jensen kuolee 89-vuotiaana; sai aikaan väittelyn ÄO:sta.

Lähde: http://www.nytimes.com/2012/11/02/science/arthur-r-jensen-who-set-off-debate-on-iq-dies.html
 

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Lontoon vasemmistolaiset tallovat sananvapauden päälle

Galton-raportti

Glayde Whitney (American Renaissance, December 1999)

Perjantaina 17.9.1999 pienen epäsiistien ja kurittomien lasten ryhmän annettiin lopettaa konferenssi, jota sponsoroi Galton Institute ja jonka aihe oli "Ihminen ja yhteiskunta uudella vuosituhannella". Niiden alhaisten tapahtumien perusteella, jotka tapahtuivat tuona aurinkoisena päivänä, näyttää siltä, että nykyiset, kerran suuren Britannian ihmiset eivät tiedä parempaa kuin epäkohteliaan käytöksen palkitsemisen. Kuten vanhemmat, jotka antavat periksi lapsen raivokohtauksille, he kouluttavat nuoriaan kohti kiihtyvää ilkeyttä.

Kunnianarvoisa brittiläinen ryhmä, joka sponsoroi konferenssia, organisoitiin vuonna 1907 Eugenics Education Societyksi ja lyhensi myöhemmin nimensä Eugenics Societyksi. Lopulta vuonna 1988, vastauksena eugeniikan hellittämättömään demonisointiin, yhdistys omaksui Galton Societyn harmittomamman nimen Sir Francis Galtonin (1822 - 1911), eugeniikan perustajan, kunniaksi. (Käänt. huom. tämän sivun mukaan kyseisen yhdistyksen nimeksi tuli Galton Institute vuonna 1989.)

Konferenssi oli kaksipäiväinen tapahtuma, joka pidettiin Zoological Society of Londonissa, Regent's Parkin reunalla, Lontoon eläintarhasta katsottuna kadun toisella puolella. Sisäänpääsy-vain-pääsylipulla-tapahtuman ensimmäinen päivä sujui aikataulun mukaisesti ja ilman häiriötä. Noin 120 henkilön yleisö kuuli mielenkiintoisia puheita sellaisilta huomattavilta professoreilta kuin Oxfordin J. H. Edwardsilta, joka on myös Royal Societyn Fellow, ("Genetiikka: Vanha ja uusi") ja Richard Lynniltä, joka on Ulster Institute for Social Researchin johtaja ("Populaation laatu: Skenaarioita uudelle eugeniikalle").

Aikaisin toisen päivän aamuna oli nähtävissä vihjeitä ongelmista. Ennen kuin konferenssi alkoi, muutama suttuisen näköinen nuori ihminen yritti päästä sisään näyttämällä selvästi väärennettyä pääsylippua. Heidät käännytettiin takaisin ja poliisi kutsuttiin paikalle estämään ongelmia. Poliisi lähti, kun konferenssi alkoi aikataulun mukaisesti ilman välikohtausta. Ensimmäinen puhuja oli professori Mike Murphy London School of Economicsista, ja hän puhui aiheesta "Näkymiä populaation koolle ja rakenteelle uuden vuosituhannen alussa". On sanomattakin selvää, että jos drastisia muutoksia ei tapahdu, näkymät vaihtelevat synkistä kauhistuttaviin.

Minä olin seuraava puhuja, ja minut kutsuttiin korokkeelle. Sillä aikaa kun odotin, että minut esiteltäisiin, vain noin kymmenen suttuisen nuoren (joista mainitsin aiemmin) ryhmä marssi huoneeseen ja otti haltuunsa paikan läheltä koroketta. Sitten he yrittivät levittää pitkän banderollin luentosalin etuosan poikki. Yleisö odotti kohteliaasti sillä aikaa, kun lapset ensin kiersivät ja purkivat banderollinsa ja sitten käänsivät sen oikea-puoli-ylöspäin. He kutsuivat itseään "Ihmisiksi eugeniikkaa vastaan", ja heidän banderollissaan luki: "DIVERSITEETTIÄ, EI EUGENIIKKAA." Sitten alkoi kuriton dialogi usean yleisön jäsenen ja häiritsijöiden välillä.

Minä jätin luentomuistilappuni korokkeelle ja vetäydyin toisessa rivissä olevalle paikalle.


Mielenosoittajat paasaavat Arthur Jensenille samalla,
kun Walter Kistler yrittää puhua heille järkeä.

Huoneessa esiintyi jonkin verran huutamista edestakaisin, mukaan lukien seuraavanlaisia huutoja: "Professori Whitney, missä hän on? Onko hän täällä? Missä on professori Whitney?" Minä palasin korokkeelle hakemaan muistilappuni ja istuin jälleen kerran alas ja ryhdyin ottamaan valokuvia.

Väkijoukko tunnisti välittömästi paljon paremmin tunnetun Arthur Jensenin ja hyökkäsi verbaalisesti hänen kimppuunsa lähietäisyydeltä. Foundation for the Futuren Walter Kistler nousi puolustamaan prof. Jenseniä. Hän kehotti väkijoukkoa sallimaan puhujien puhua. Väkijoukko kieltäytyi, ja koska sen jäsenet olivat käyttäneet sanaa "natsi", hra Kistler esitti, että he olivat niitä, jotka käyttäytyivät kuin natsit. Hänen yrityksestään puhua heille järkeä tuli huuto-ottelu.

Sillä välin Galton Instituten jäsenet yrittivät neuvotella mielenosoittajien kanssa. Yksi ehdotus oli, että he voisivat saada muutaman minuutin aikaa ja tänä aikana he voisivat sanoa sanottavansa ja tämän jälkeen he voisivat jäädä ja kuunnella aikataulun mukaisia puhujia. Toinen ehdotus oli, että he aikatauluttaisivat oman konferenssin ja delegaatio instituutista osallistuisi siihen. Lapset eivät hyväksyneet ehdotuksia. Ei puhetta eugeenikoille oli heidän kantansa.

Poliisi palasi jonkinlaisella voimalla, mutta sen sijaan, että he olisivat häätäneet tunkeilijat, he eivät tehneet mitään; ehkä he olivat siellä ainoastaan estääkseen fyysistä vahinkoa. Tilanne rappeutui hitaasti sellaiseksi, että levottomien ihmisten ryhmät vaeltelivat ympäriinsä aulan ja konferenssihuoneen välillä odottaen ja purnaten. Tri Robert John, International Council for Human Ecology and Ethnologyn johtaja, yritti organisoida vastarintaa. Hän harppoi aulaan ja vaati hyvin kovalla äänellä yritystä esittää poliisille yhteinen vaatimus siitä, että mielenosoittajat häädettäisiin. Hän myös puhui kaunopuheisesti kohteliaisuudesta ja sananvapaudesta, mutta hänen yrityksistään ei seurannut mitään.

Lopulta ilmoitettiin, että Zoological Society halusi, että tilat tyhjennetään ja suljetaan. Poliisi alkoi kohteliaasti saattaa sekä osanottajia että väkijoukkoa ulos rakennuksesta. Protestoijat veivät voiton lopettaen konferenssin ennen kuin minä pystyin puhumaan ja estäen professori Jenseniä esittämästä Galton-pääluentoa (the keynote Galton Lecture).

Jälkeenpäin rakennuksen edessä oli jonkin verran vellontaa samalla, kun muutama suttuisten lasten vanhahko taluttaja jakeli mainoslehtistä nimeltä "Ei eugeniikalle! Diversiteettiä, ei syrjintää!" Se sanoi, että he olivat osoittamassa mieltä, koska "kokouksessa on kolme puhujaa [Richard Lynn, Arthur Jensen ja minä], jotka väittävät, että mustat ihmiset ovat geneettisesti huonompia kuin valkoiset ihmiset ja myös ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan väkivaltaisempia ja aggressiivisempia. On mahdotonta hyväksyä sitä, että tällainen kiihotus rotuvihaan sallittaisiin."

Jos joku lietsoi vihaa, niin se oli brittiläinen lehdistö. Konferenssipäivänä Daily Mail julkaisi prof. Jensenin kanssa tehdyn haastattelun, jonka otsikko oli: "Onko tämä mies todella maailman inhottavin tiedemies?" Toimittaja Mary Riddell ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan lukijoille, mitä ajatella. Toisessa virkkeessään hän kirjoitti: "Daily Mail ei ole samaa mieltä hänen älykkyyteen liittyvien näkemystensä kanssa, todellakin, me olemme täysin eri mieltä niiden kanssa." Sitten hän jatkoi oppimattoman ylimieliseen sävyyn:

"Kolmen vuosikymmenen ajan professori Arthur Jensen on elänyt kuoleman ja väkivallan varjossa. On kuitenkin vaikea tuntea surua hänen puolestaan ..."

"Valkoisesta talosta alaspäin Jensenin maalaamia synkkiä skenaarioita - erityisesti rodusta - on parjattu. Eräs tutkimus kiellettiin pian sen jälkeen, kun presidentin avustaja varoitti, että Jensenin työllä ei ollut sijaa modernin Amerikan kulttuurissa. Liberaalit ovat väittäneet, että hänen työnsä, joka sivuuttaa köyhyyden ja puutteen vaikutukset älykkyyteen, on harhaanjohdettua ja virheellistä. Oppineet lehdet ovat merkinneet hänen kirjojaan arvostelukelvottomiksi..."

"Voisi odottaa, että sosiaalitieteen tri Outolempi olisi villisilmäinen kiihkoilija, mutta Jensen - joka on 76-vuotias - on sujuvasti huoliteltu ja hyvätapainen mies, jonka solmionpidin, flanellihousut ja kullattunappinen laivastonsininen bleiseri vihjaavat golfkerhon päivällisistä, joita on kertynyt eliniän verran..."

"Kaikkiin Jensenin argumentteihin on määrätty kylmyys, oletettavasti tilastotieteilijän olemassaolon toimesta - olemassaolon, jossa rakkauden tai kasvatuksen sijaan kuvaaja tai kellokäyrä mittaa elämät..."

"... vanhempien rakkauden voimat muovata kunnianhimoa, pyrkimystä ja itsemääräämistä - mustien tai valkoisten keskuudessa - ovat epämääräisiä, epätieteellisiä käsitteitä, joita hänen kylmän tieteellisen mielensä on mahdoton ymmärtää."

"Professori Jensen, näennäisestä lempeydestään huolimatta, on yksi hyytävimmistä ihmisistä, joita olen ikinä haastatellut. Oli suunnaton helpotus astua ulos ja hengittää raikasta ilmaa jälleen kerran."

Tällainen, jos jokin, on vielä yleisempää Britanniassa kuin Yhdysvalloissa. Peregrine Worsthorne on "konservatiivi", joka kirjoittaa järkevästi monista aiheista mutta joka ei pysty sietämään ÄO-tutkimusta. 30.10.1994 julkaistussa The Sunday Telegraph -lehden artikkelissa nimeltä "Rotu ja ÄO: Ikinä ei ole veistä laitettu sisään sujuvammin" hän kirjoittaa älykkyystutkimuksista:

"Että nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja tieteellisesti varteenotettavia aiheita tutkimukselle, sitä minä en voi kieltää. Tästä huolimatta ne ovat niin vastenmielisiä, loukkaavat niin varmasti niin monia niin syvästi, että ihmiset, jotka päättävät seurata niitä - kaikkien yhtä tärkeiden, huomiota vaativien aiheiden keskellä - voivat olla ainoastaan häiritsevän tunteettomia..."

"... minä olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, jotka osallistuvat tähän tutkimukseen, ovat melko inhottavia henkilöitä, joita minä en haluaisi tuntea. Ja ajoitus on niin erityisen julma, tukahduttaa mustan ylpeyden ikuisesti juuri kuin se on alkamassa hengittää vapaasti."

"Ennen vanhaan rodullisen ylemmyyden tai alemmuuden teoreetikot ihannoivat positiivisesti tunteettomuudessaan; eivät yrittäneet pehmentää johtopäätöstensä julmuuksia - sterilisaatio alemmille. Heidän amerikkalaiset seuraajansa ovat paljon huolestuneempia ja hienostuneempia, lempeämpiä, huolehtivampia ja herkkähermoisempia. 'Se sattuu meitä enemmän kuin se sattuu sinua', on uusi motiivi. Ikinä ei ole veistä laitettu sisään sujuvammin, jättäen niin vähän verta terään. Raakoja he eivät todellakaan ole: ainoastaan kammottavia."

Tämä on juuri sellaista rohkaisua, jota öykkärit tarvitsevat lopettaakseen akateemisia kokouksia.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/december-1999/#article4

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Jos me emme tee mitään

Kansakunta, jota me olemme rakentamassa, on sellainen, jossa me emme haluaisi elää.

Jared Taylor (American Renaissance, June 1996)

Maaliskuussa Census Bureau julkaisi periodisen ennusteensa Yhdysvaltojen etnisestä koostumuksesta muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana. Se raportoi iloisesti, että jos nykyiset maahanmuuttomäärät ja syntyvyydet pysyvät vakaina, niin vuoteen 2050 mennessä hispaanojen prosentuaalinen osuus on kasvanut 10 prosentista 25 prosenttiin, aasialaisten prosentuaalinen osuus on kasvanut kolmesta prosentista kahdeksaan prosenttiin ja mustien prosentuaalinen osuus on kasvanut 12 prosentista 14 prosenttiin. Kaikki nämä kasvut tapahtuvat valkoisten kustannuksella; valkoisten osuuden ennustetaan putoavan 74 prosentista noin 50 prosenttiin populaatiosta.

Näin ollen 54 vuoden sisällä valkoiset tulevat olemaan sen partaalla, että heistä tulee vain yksi rodullinen vähemmistö lisää. Ja koska valkoiset saavat niin vähän lapsia, he tulevat olemaan vanha vähemmistö. Vain 34 vuoden sisällä - vuoteen 2030 mennessä - heidän osuutensa alle 18-vuotiaiden populaatiosta tulee jo olemaan alle puolet, mutta he tulevat olemaan kolme neljäsosaa yli 65-vuotiaiden populaatiosta. Jotkut niistä ihmisistä, jotka lukevat näitä sanoja, tulevat olemaan elossa, kun nämä asiat tapahtuvat.

Kuten tavallista, Census Bureaun ennusteet herättivät vähän kiinnostusta. New York Times totesi, että ennustetut muutokset edustaisivat "perusteellista demografista muutosta" ja että tulevaisuuden vanhojen valkoisten ja nuorten mustien ja hispaanojen sekoitus saattaisi antaa sosiaaliturvasta käytävälle keskustelulle "rodullisen ja etnisen sävyn". Tämä vaikutti olevan häiritsevin asia, jonka Times pystyi keksimään.

Miksi sellaisesta populaatiomuutoksesta, joka, jos se tapahtuu, muuttaa suuren osan maasta tunnistamattomaksi, vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus? Miksi siitä ei käydä keskustelua, että mitä tämä tarkoittaisi koulutuksen, politiikan, demokratian, juryjärjestelmän, kansallisen yhtenäisyyden, rodullisen eripuraisuuden, rikollisuuden, ulkopolitiikan, työn tuottavuuden tai lähes minkä tahansa muun kansallisen indikaattorin suhteen?

Yhdysvaltojen demografinen tulevaisuus on ehkä tärkein kysymys, jonka me kohtaamme, mutta se ei kuitenkaan saa huomiota. Useimmat valkoiset yksinkertaisesti kieltäytyvät ajattelemasta sitä, mitä on tapahtumassa heidän maalleen, tai sitä kolmannen maailman tulevaisuutta, jota he ovat takaamassa lapsilleen ja lastenlapsilleen. Ne, jotka ajattelevat demografista muutosta, on tyrannisoitu uskomaan, että se on väistämätön ja että vastarinta olisi jollakin tavalla moraalitonta.

Mikä tekee tästä hiljaisuudesta niin käsittämätöntä, on se, että niiden muutosten, joita me voimme odottaa, luonnossa on hyvin vähän salaperäisyyttä. Miami ja Detroit ja Kalifornian Monterey Park ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungista tulee hispaano, musta tai aasialainen. Muutoksen yksityiskohdat ovat kiinnostavia, mutta riittää kun huomataan ilmeinen: Kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa tietyn tason, valkoiset eivät voi elää tai eivät tule elämään heidän keskuudessaan. Muutamia kullattuja enklaaveja lukuun ottamatta Miamissa tai Detroitissa tai Monterey Parkissa ei käytännössä ole jäljellä valkoisia. "Valkoinen pako" ("White flight") on amerikkalaisen elämän universaali tosiasia. Liberaalit voivat valittaa siitä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä.

1960-luvulla ja 1970-luvulla valkoiset pakenivat yleensä mustia, mutta suuret mustat muuttoliikkeet ovat suurelta osin päättyneet, ja valkoiset ovat vakiinnuttaneet uudelleen näiden kahden rodun välisen etäisyyden. Viime vuosikymmeninä se on ollut massiivinen ei-valkoinen maahanmuutto, joka on useimmiten ajanut valkoisia pois naapurustoistaan, ja jatkuva maahanmuutto vain vahvistaa näiden paikkojen vierasta luonnetta. Kukaan ei usko, että se, että haitilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia, jamaikalaisia tai vietnamilaisia saapuu vielä lisää, palauttaa jotenkin Los Angelesin South Centralin tai Miamin entisen luonteen ja houkuttelee valkoiset muuttamaan takaisin.

Prosessi toimii toisinpäin. Kun heidän määränsä kasvaa, ei-valkoiset jatkavat laajentumistaan viereisille alueille. Valkoiset, joista monet pakenivat kodeistaan ensimmäisen tunkeutumisen edessä, muuttavat pois jälleen kerran.

Tämä tulee siis olemaan yksi demografisen muutoksen varmoista vaikutuksista: Yhä useammat Yhdysvaltojen osat tulevat muuttumaan pohjimmiltaan asuinkelvottomiksi valkoisten kannalta. Eläminen Texasin Brownsvillen meksikolaisten tai New Jerseyn Camdenin mustien kanssa tulee olemaan valkoisille fyysisesti mahdollista, mutta tällaiset paikat tulevat olemaan lähes yhtä vieraita ja epämiellyttäviä kuin Oaxaca tai Mombasa. Ne tulevat itse asiassa olemaan epämiellyttävämpiä. Oaxacan ja Mombasan ihmiset pitävät valkoisista amerikkalaisista ja ihailevat valkoisia amerikkalaisia, kun taas Brownsvillen ja Camdenin ihmiset tuntevat vahvaa ja joskus väkivaltaista vastenmielisyyttä valkoisia kohtaan.

Siinä kurssissa, johon kansakuntamme on asetettu, on paljon ironiaa. Useimmat valkoiset amerikkalaiset voivat ajatella minkä tahansa määrän yhteisöjä tai naapurustoja, joissa he saattaisivat haluta elää. Yhdessäkään ei todennäköisesti ole ei-valkoista enemmistöä. Niin ikään, useimmat valkoiset eivät pysty nimeämään yhtäkään ei-valkoista yhteisöä, jossa elämistä he voisivat sietää. Lisäksi, jos valkoisilta kysyttäisiin, mihin maihin he voisivat muuttaa, jos heidän annettaisiin valita, lähes kaikki mainitsisivat eurooppalaisen maan, Kanadan, Australian tai Uuden-Seelannin. Ne ovat kaikki valkoisia maita. Meidän maamme on näin ollen astunut kurssille, joka tulee tekemään yhä suuremmat osat siitä epäsuotuisiksi, jopa kielletyiksi, valkoisille. Lopulta maasta kokonaisuudessaan voisi tulla sellainen, jossa valkoiset eivät halua elää.

Jollain tasolla jokainen Amerikassa ymmärtää tämän. Edes kaikkein harhaisimmat valkoiset liberaalit eivät asu Harlemissa tai Wattsissa tai Los Angelesin South Centralissa - tai missään niistä tuhannesta muusta naapurustosta, jotka on muutettu ei-valkoisten toimesta. Huolimatta heidän julkilausumistaan integraation ensiarvoisesta tärkeydestä ja toivottavuudesta, käytännössä kukaan valkoinen ei ole halukas ottamaan ilmeisintä askelta kohti sitä, että se saataisiin tapahtumaan: osta talo mustasta naapurustosta.

Tuhoamassa infrastruktuuria

Siellä, missä sillä on eniten merkitystä - minne he tekevät kotinsa, ja missä he kasvattavat lapsensa - jopa liberaaleimmat valkoiset osoittavat yhtäkkiä sellaista käsitystä todellisuudesta, joka on ristiriidassa sen kanssa, mihin he väittävät uskovansa ja mitä he väittävät edustavansa. Jopa he ovat havainneet, että vaikka ei-valkoisen riiston yksityiskohdat vaihtelevat maan osan ja saapuvien ihmisten mukaan, niin jotain olennaista katoaa aina, kun valkoiset muuttavat pois.

Mustat pelottavat jopa innokkaimpia integraation kannattajia. Erityisesti itärannikon mustilla on hämmentävä tapa tuhota fyysisesti ne kaupungit, joihin he muuttavat. Detroitissa, Newarkissa, Etelä-Bronxissa, Camdenissa, Pohjois-Philadelphiassa ja Chicagon South Side -osassa on nykyään valtavia tyhjien tonttien ja hylättyjen rakennusten lakeuksia.

Detroitilla ei ole enää varaa palvella joitain sen turmeltuneimpia, harvaan asutuimpia naapurustoja. Se harkitsee siirtävänsä pois muutamat jäljellä olevat ihmiset ja purkavansa kokonaiset itsensä osat - sulkevansa julkiset palvelut, lopettavansa postinjakelun, poistavansa bussilinjat käytöstä, lopettavansa poliisin ja palokunnan ja antavansa luonnon vallata alueet. Detroitin keskustan, jossa tyhjät pilvenpiirtäjät kohoavat korkealle autioiden katujen yläpuolelle, osille on esitetty yhtä lailla karuja ehdotuksia. Jotkut ihmiset haluavat muuttaa alueen teemapuistoksi kaupunkiarkkitehtuurille - niin kuin aavekaupungit lännessä.

Mustat ovat tuhonneet kaupunkeja usealla tavalla. Yksi näistä tavoista on tuhopoltto. Monia itärannikon naapurustoja ei ikinä täysin uudelleenrakennettu 1960-luvun rotumellakoiden jälkeen. Nykyään mustat nuoret Detroitissa, Newarkissa ja muualla juhlivat halloweenin aattoa - jota he kutsuvat Paholaisen yöksi (Devil's Night) - polttamalla poroksi niin monta taloa kuin he pystyvät. Toiset rakennukset, usein viehättävät vuosisadan vaihteen kaupunkitalot, muuttuvat asuinkelvottomiksi, koska kukaan ei vaivaudu ylläpitämään niitä. Toiset yksinkertaisesti hylätään, kun kunnolliset, vastuuntuntoiset mustat pakenevat rikollisuutta ja rappeutumista. Tuloksena on niin monen itäisen mustan gheton räjähtänyt, asumaton ilme. Kokonaiset kaupungit ovat hitaasti siirtyneet pois niistä osista, joihin mustat ovat asettuneet asumaan, kun valkoiset rakentavat koteja ja yrityksiä poispäin laajenevasta rappiosta. Siellä, mitkä olivat kerran tärkeiden kaupunkien keskustoja, kokonaiset urbaanin historian vaiheet on pyyhitty pois. Niistä ahkerien valkoisten, jotka tekivät kovasti töitä, kasvattivat lapsia ja toivoivat parempaa tulevaisuutta, sukupolvista ei ole jäljellä jälkeäkään.

Hispaanot eivät yleensä revi maahan kaupunkeja, vaikkakin vuoden 1992 Los Angelesin mellakat osoittivat, että he voivat joskus polttaa ja ryöstää omia naapurustojaan aivan kuten mustat joskus polttavat ja ryöstävät. Niin ikään, puertoricolaiset alueet New Yorkin ulommalla hallintoalueella voivat olla yhtä uhkaavia kuin mikä tahansa mustien asuttama alue.

Hispaanoilla on erilainen vaikutus. He tuovat rikollisuutta ja laskevat julkisten koulujen tasoa - riittävästi syitä valkoisille muuttaa pois - mutta he tuovat myös vierautta, jota mustat eivät tuo. Monet suostuvat elämään siten, että kymmenen ihmistä asuu yhdessä huoneessa, monet muuttavat autotalleja makuuhuoneiksi, pysäköivät autoja etupihalle, pitävät kanoja ja harjoittavat räikeää kolmannen maailman versiota katolisuudesta. Mutta suurin vierauden merkki on espanjan kieli. Radioaallot, lehtihyllyt, myymälöiden julkisivut ja ilma itse soivat kielellä, jota useimmat valkoiset eivät ymmärrä. Satunnainen ohimenevä auto, joka on merkitty termillä "Police" sen sijaan, että se olisi merkitty termillä "Policia", on muistutus siitä, että tämä on edelleen, teoreettisesti, Yhdysvaltoja.

Vuonna 1991 mustien asunnonomistajien yhdistyksen presidentti Los Angelesin South Centralissa selitti vastustustaan sille, että meksikolaisten aalto muuttaa aiemmin mustalle alueelle: "Se on eri kulttuuri, eri ihmistyyppi. Heillä ei ole samoja arvoja. Et voi kokoontua yhteen heidän kanssaan. Se on kuin sekoittaisi öljyä ja vettä." Nykyään unohdetut ja kauan sitten lähteneet valkoiset asukkaat ovat hyvinkin saattaneet sanoa samat asiat mustista.

Kun aasialaisia saapuu suuria määriä, heidän vaikutuksensa on moniselitteisempi. Jotkut pohjoisaasialaiset ryhmät tekevät vähemmän rikoksia kuin valkoiset, tienaavat enemmän rahaa ja pärjäävät paremmin koulussa. Toisilla, kuten hmongeilla ja kambodžalaisilla, on fantastisen korkeat köyhyystasot ja sosiaalitukiriippuvuustasot. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, rakentavatko japanilaiset tai kiinalaiset yhteiskuntia, jotka ovat joiltain osin objektiivisesti parempia kuin eurooppalaisten yhteiskunnat. Vain sillä on väliä, että ne ovat erilaisia.

Kun suuria määriä pohjoisaasialaisia maahanmuuttajia muutti Monterey Parkiin, pitkäaikaiset valkoiset asukkaat eivät lähteneet, koska tulokkaat mellakoivat, avasivat crack-taloja, peittivät seiniä graffiteilla tai olivat raiskaajia ja ryöstäjiä. He muuttivat pois, koska Monterey Park lakkasi, lukemattomilla tavoilla, olemasta se kaupunki, jossa he olivat kasvaneet aikuisiksi, tai se kaupunki, johon he olivat muuttaneet.

Tavarat kaupoissa ja naamat tiskien takana vaihtuivat. Niin monet kyltit esiintyivät oudoilla kielillä, että palokunta vaati, että ainakin katunumerot olisivat lukukelpoisia englannin kielen puhujille. Jopa kaupunginvaltuuston kokoukset alkoivat sisältää sananvaihtoja muilla kielillä kuin englannilla. Tulokkaat muokkasivat kaavoituslait sallimaan liikeyrityksiä siellä, mitkä olivat olleet asuinalueita. Aasialaiset ostivat pienet bungalowit, joissa valkoiset olivat asuneet, tuhosivat ne puskutraktoreilla, kaatoivat kaikki puut ja rakensivat valtavat uudet talot lähes tontin rajalle asti.

Kaikki nämä muutokset ja monet muut muutokset - jotkut niistä valtavasti huolestuttavampia kuin ne asiat, jotka rutiininomaisesti asetetaan äänestäjien päätettäväksi - tapahtuivat ilman niiden valkoisten lupaa tai suostumusta, jotka olivat asuneet siellä vuosia. Eräs onneton asukas maksoi mainostaulusta, joka sanoi: "Voisiko viimeinen amerikkalainen, joka lähtee Monterey Parkista, ottaa lipun alas."

Jälleen kerran, rodullisen muutoksen merkitys ei ole yksityiskohdissa. Se on ei-tervetulleessa, ei-kutsutussa, peruuttamattoman muutoksen tosiasiassa. Ihmisillä on täysi oikeus odottaa lastensa ja lastenlastensa voivan kasvaa ja kävellä esi-isiensä tavoilla. Heillä on voimakas, luonnollinen halu, että heidän lastenlapsensa ovat heidän kaltaisiaan - että he puhuvat samaa kieltä, laulavat samoja lauluja, kertovat samoja tarinoita, rukoilevat samaa Jumalaa, ovat ylpeitä samasta menneisyydestä, toivovat samoja toiveita, rakastavat samaa kansakuntaa ja kunnioittavat samoja perinteitä. Kansallistunnon keskeisiä elementtejä ei voida säilyttää muukalaisten tulvan edessä, varsinkaan kun itse kansakunnan keskeiset instituutiot saarnaavat muodikkaita epätotuuksia kaikkien rotujen, kulttuurien ja väestöjen vastaavuudesta.

Useimmat ihmiset, jotka kasvoivat aikuisiksi Amerikassa, haluavat vanheta Amerikassa eivätkä jossakin Meksikon tai Kaakkois-Aasian kuhisevassa etuvartioasemassa. Heidän ei pitäisi olla pakko muuttaa Montanaan tai Idahoon voidakseen vanheta itsensä kaltaisten ihmisten kanssa. Lopulta, tietysti, jos vieraat etuvartioasemat jatkavat laajentumista, myöskään Montanassa ja Idahossa ei tule olemaan turvapaikkaa. Tämä, siis, on rodullisen muutoksen vaikutus paikallisella tasolla: valkoisista tulee pakolaisia omalla maallaan.

Mitä tulee tapahtumaan kansallisella tasolla? Me emme voi olla varmoja, mutta me voimme arvata. Monet ei-valkoiset tuntuvat nykyään aidosti uskovan, että tasa-arvoinen kohtelu (equal treatment) vaatii etuuksia heille itselleen. Sillä aikaa, kun valkoiset ovat edelleen enemmistö, rodullisten etuuksien poistaminen voi vielä olla mahdollista, mutta mikä estää niiden uudelleenilmestymisen sitten, kun valkoisista tulee vähemmistö.

Valkoisilla tulee edelleen olemaan korkeammat tulot kuin mustilla ja hispaanoilla, mutta tämä tullaan näkemään ainoastaan todisteena valkoisesta pahuudesta ja riistosta. Onko se niin omituista kuvitella suoranaista valkoisten omistaman omaisuuden takavarikointia? lisäveroja valkoisille? ylellisyyslakeja (sumptuary laws)? poissulkemista tietyistä ammateista? Aasialaiset tulevat myös olemaan pieni mutta menestyvä rodullinen vähemmistö, ja myös heidän varallisuutensa todennäköisesti herättää ei-tervetullutta hallituksen (government) huomiota.

Millainen ulkopolitiikka ei-valkoisella Amerikalla olisi? Mitä se tekisi - tai ei tekisi - ydinaseilla? Millaisia kansanterveysstandardeja se ylläpitäisi? Miten kolmannen maailman Amerikka kohtelisi kansallispuistojaan, metsiään, jokiaan? Toistaiseksi ainoastaan valkoiset ovat osoittaneet runsaasti kiinnostusta ympäristöä kohtaan.

Pitkällä tähtäimellä on jossain määrin epävarmaa, pystyisikö ei-valkoinen Amerikka edes ylläpitämään toimivaa demokratiaa tai mitään laillisuusperiaatetta muistuttavaa. Ei-valkoisten kansakuntien tili antaa ymmärtää, että ei pystyisi. Vaikka meidän hallitusmuotomme selviytyisivät, mitä mielikuvituksellisia, valkoisten vastaisia tulkintoja mustien ja hispaanojen Korkein oikeus (Supreme Court) tulee löytämään Perustuslaista (Constitution)? Minkä aiheiden tai mielipiteiden havaitaan olevan Ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) suojelun ulkopuolella?

Ei unssiakaan myötätuntoa

Mutta nämä ovat tulevaisuuden huolenaiheita. Palataksemme nykyisyyteen, tämän päivän Yhdysvalloissa ei ole unssiakaan julkista myötätuntoa niitä valkoisia kohtaan, jotka pakenevat, kun naapurusto muuttuu mustaksi tai meksikolaiseksi. Teoria on se, että vain tietämättömät kiihkoilijat pakenevat ei-valkoisia, mutta tosiasia on se, että ihmiset, joilla on rahaa, eivät ikinä joudu edes kohtaamaan ongelmaa. Kuten hyvin nokkela ihminen kerran ilmaisi, college-koulutuksen tarkoitus on antaa ihmisille oikeat asenteet vähemmistöjä kohtaan ja keinot asua heistä niin kaukana kuin mahdollista.

Ja, todellakin, college-koulutetut, oikeinajattelevat ihmiset ovat keksineet kokonaisen joukon mentaalisia harjoituksia niille työväenluokan huono-onnisille, joilla ei ole rahaa lähettää lapsiaan yksityiskouluun. Ensimmäinen harjoitus on se, että yrittää niin kovasti kuin mahdollista uskoa, että muukalaiset ja vieraat ovat diversiteetiksi kutsutun erityisen lahjan ylläpitäjiä. Meitä ei olla syrjäyttämässä; meitä ollaan rikastamassa ja vahvistamassa.

Tietenkin sellainen ajatus, että rodullinen diversiteetti on vahvuus, on niin päivänselvästi typerä, että vain hyvin älykkäät ihmiset ovat voineet keksiä sen. Amerikassa ei ole yhtäkään monirotuista mitä-tahansa, joka ei kärsi rodullisesta kitkasta. Meidän maamme on perustanut jättiläismäisen lakien järjestelmän, diversiteettikomissioita, rodullisia vahtikoiraryhmiä, EEO-virkailijoita (EEO = Equal Employment Opportunity) ja outreach-komiteoita osana valtavaa, kalisevaa koneistoa säätelemään ja yrittämään kontrolloida rodullista diversiteettiä - tätä vaarallista, epävakaata asiaa, jonka oletetaan olevan vahvuuden lähde. Ihmiset ovat niin tämän vahvuuden lähteen uuvuttamia, että he juoksevat sitä karkuun ensimmäisen tilaisuuden saatuaan. Perheillä, kirkoilla, klubeilla ja yksityisillä juhlilla - niillä, joita ei vielä säädellä hallituksen toimesta - on taipumus olla rodullisesti homogeenisiä.

Mikään ei voisi olla selvempää: Rodun tai heimon tai kielen tai uskonnon diversiteetit ovat tärkeimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset tappavat toisiaan laajassa mittakaavassa. Diversiteetti - saman alueen sisällä - on yhteenotto, ei vahvuus.

Toinen koominen ajatus on se, että "monimuotoinen" ("diverse") työvoima on jollakin tavalla merkittävä etu liiketoiminnalle tai maailmankaupalle. Tämä on yksi niistä jättiläismäisistä, testaamattomista käsityksistä, jotka muuten skeptiset ihmiset nielevät purematta (swallow without a gurgle). Yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla asioista, jotka me ostamme, ei ole mitään tekemistä "diversiteetin" kanssa. Kukaan ei välitä siitä, koottiinko hänen tietokoneensa kiinalaisen vai tanskalaisen toimesta tai leivottiinko hänen leipänsä robotin vai simpanssin toimesta.

Se ei vaadi irlantilaista, kun myydään asioita irlantilaisille. Maailman menestyneimmät kauppakansakunnat ovat nykyään Japani, Korea, Taiwan ja jopa Kiina, joista mikään ei ole edes kuullut "diversiteetistä" tai "suvaitsevaisuudesta". Amerikkalaiset yhtiöt ovat täynnä jaarittelua monirotuisista työvoimista, jotka "näyttävät Amerikalta" - ja tulevat jatkuvasti piestyiksi omilla markkinoillaan sellaisten työvoimien toimesta, jotka näyttävät Jokohamalta.

Samaan aikaan ihmiset vaikuttavat olevan liian tämän käsittämättömän diversiteetti-argumentin huumaamia huomatakseen, että vain valkoiset vaikuttavat olevan niitä, jotka kärsivät homogeenisuuden halvauksesta ja joille diversiteetti tulee olemaan piristysruiske. Kukaan ei kehota Howardin yliopistoa (Howard University), joka on ylivoimaisesti musta, rekrytoimaan hispaanoja tai aasialaisia, jotta sen opiskelijat voivat hyötyä rodullisesta diversiteetistä. Kukaan ei ehdota, että Meksikon pitäisi aloittaa maahanmuutto-ohjelma pienentämään hispaanot vähemmistöksi muutamassa vuosikymmenessä. Mutta jos rodullinen diversiteetti on niin suurenmoinen asia Yhdysvalloille, niin miksi ei myös Meksikolle? Miksi ei Howardille ja kaikille muille "historiallisesti mustille" yliopistoille?

Jos valkoiset amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon vaatien, että heidän lapsensa koulutetaan englannin kielellä, vaatien sosiaaliavustuksia, osoittaen mieltään sen puolesta, että he saisivat englanninkielisiä äänestyslippuja espanjankielisten sijaan, vaatien äänioikeuksia muukalaisille, juhlien Heinäkuun neljättä Cinco de Mayon sijaan, voisiko kukaan huijata meksikolaiset uskomaan, että tämä olisi riemukasta diversiteettiä? Ei. Meksikolaiset tunnistaisivat invaasion, kun he näkisivät sellaisen. He avaisivat tulen.

Aiemmin oli paljon puhetta "rumista amerikkalaisista" (about "ugly Americans"), jotka matkustivat ulkomaille odottaen löytävänsä hampurilaisia ja englannin kielen puhujia ja jotka tietämättömästi paheksuivat paikallisten asukkaiden erikoislaatuisia tapoja. Meidän piti syvästi hävetä heitä - ja he olivat vain turisteja! "Rumat meksikolaiset" ja "rumat haitilaiset" tulevat tänne asumaan pysyvästi, ja meidän pitäisi olla loputtoman hienotunteisia heidän erikoisuuksiaan kohtaan ja juhlia heidän etnisten vaatimustensa mielistelyn diversiteetissä.

"Rodullinen diversiteetti" on näin ollen tiukasti yksisuuntainen katu. Vain valkoisten odotetaan harjoittavan sitä tai hyötyvän siitä. On äärimmäinen loukkaus odottaa valkoisten juhlivan diversiteettiä. Tämä ei ole vähempää kuin sitä, että pyydetään heitä juhlimaan omaa antautumistaan, pieneneviä määriään ja heikentyvää vaikutustaan. Hämmästyttävä asia on se, että niin monet valkoiset oikeasti käyvät läpi iloitsemisen eleet heikentyessään.

Ansaittu palkka

Tietysti muutamat valkoiset kieltäytyvät uskomasta, että riistetyksi tuleminen on hieno asia. Näitä itsepäisiä tapauksia varten on kokonaan erilainen argumentti oikeuttamaan demografinen muutos: valkoiset ottivat Amerikan pois intiaaneilta, joten nyt on jonkun muun vuoro. Tämä argumentti luodaan niiden samojen ihmisten toimesta, jotka toistavat diversiteetin mantraa, mutta se tunnustaa epäsuorasti, että diversiteetti on huijaus.

Diversiteetin puolestapuhujat eivät ikinä esitä, että se, mitä tapahtui intiaaneille, oli hyvä asia. Mutta eivätkö intiaanit ole hyötyneet mitä tahansa muuta historian väestöä enemmän juuri sellaisen diversiteetin iloista, joka valkoisten pitäisi nykyään toivottaa tervetulleeksi? Jos diversiteettiä on juhlittava, niin intiaaneilla pitäisi olla joulu koko vuoden ympäri. Kukaan ei tietenkään yritä esittää tätä väitettä. "Te otitte sen pois intiaaneilta" -argumentti tunnustaa, että mantereen eurooppalainen valloitus oli katastrofi intiaaneille ja että se, mitä tapahtuu nyt, on katastrofi valkoisille. Se on katastrofi, joka valkoisten pitäisi hyväksyä hyväntuulisesti, koska he ottivat Amerikan sen oikeutetuilta omistajilta.

Mutta myös tämä on täysin yksipuolinen argumentti. Cherokeet, esimerkiksi, ottivat pois aiemman, kummunrakentajiksi (Mound Builders) kutsutun ryhmän maan. Miksi heidät tunnetaan kummunrakentajina? Siksi, että cherokeet tuhosivat heidät ja kukaan ei tiedä edes heidän nimeään. Kaikki, mitä heistä on jäljellä, ovat heidän erikoiset maarakennuksensa.

Jos valkoisten pitää astua syrjään samalla, kun jokainen kolmannen maailman heimo marssii Yhdysvaltoihin, koska valkoiset ottivat maan intiaaneilta, niin siinä tapauksessa cherokeiden olisi pitänyt astua syrjään eurooppalaisten hyväksi - koska he ottivat paikan pois kummunrakentajilta. On sanomattakin selvää, että nykyinen oikeaoppisuus väittää, että intiaaneille sillä ei ole merkitystä, kuinka monta ihmistä he tappoivat saadakseen maan tai kuinka hiljattain; se oli heidän, ja heillä oli oikeus puolustaa sitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Toisaalta valkoisilla on loputon velka, ei vain niiden väestöjen, joiden tuhoamisesta he pidättäytyivät, jälkeläisiä kohtaan, vaan myös kaikkia muita maan päällä olevia ei-valkoisia väestöjä kohtaan. Aivan kuten satuja diversiteetin iloista, maan omistusoikeus -argumenttia käytetään yksinomaan valkoisten kritisoimiseen ja demoralisoimiseen.

Menestyvät yhteiskunnat

Mikä se on, kuitenkin, joka aiheuttaa väestöjen liikkumisia ja väittelyitä siitä, kenellä on oikeudet maahan? Se on se fakta, että valkoiset rakentavat menestyviä yhteiskuntia, joihin ei-valkoiset haluavat muuttaa. Anteliaat nicaragualaiset ja haitilaiset eivät tule Amerikkaan innokkaina jakamaan "diversiteetin" lahjan poloisten, valistumattomien valkoisten ihmisten kanssa, jotka ovat kuolemassa nopeasti kehittyvään homogeenisuuteen. He tulevat, koska heidän yhteiskuntansa eivät toimi ja he tietävät, että elämä tulee olemaan parempaa täällä.

Sama prosessi on käynnissä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Valkoiset perustavat halutuimmat yhteiskunnat ihmiskunnan historiassa. Epätoivoiset ihmiset epäonnistuneista, ei-valkoisista yhteiskunnista ovat halukkaita riskeeraamaan lähes kaiken - joskus jopa elämänsä - sen vuoksi, että he saisivat mahdollisuuden elää näissä yhteiskunnissa.

Jos eurooppalaiset olisivat muuttaneet Pohjois-Amerikan jättimäiseksi rotanloukoksi (pesthole), kukaan ei haluaisi tulla tänne. Kenenkään ei silloin tarvitsisi keksiä syitä sille, miksi kaikilla olisi oikeus tulla tänne tai miksi valkoiset itse asiassa hyötyisivät siitä, että heitä olisi vähemmän kuin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan, ja että heidät työnnettäisiin syrjään sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan.

Sama on totta pienemmässä mittakaavassa. Tämä sanotaan harvoin, mutta Yhdysvalloissa käytännössä jokainen houkutteleva paikka elää, tehdä työtä tai käydä koulua on houkutteleva sen vuoksi, että valkoiset tekivät siitä sellaisen. Ei-valkoiset luonnollisesti haluavat pääsyn näihin paikkoihin, vaikka he eivät loisi - ja eivät pystyisi luomaan - niitä. Tämän vuoksi ne ovat aina ei-valkoiset, jotka ovat tunkeutumassa valkoisiin instituutioihin - eikä ikinä toisinpäin - ja tämän vuoksi kaikki liioittelevat "poissulkemisen", "suvaitsevaisuuden", "oikeudenmukaisuuden" ja "rasismin" ("racism") draamat käydään valkoisella alueella ja laittavat valkoiset puolustuskannalle.

Valkoiset eivät tietenkään äänekkäästi vaadi, että heidän pitäisi päästä Howardin yliopistoon, että heidän pitäisi saada asua Harlemissa tai että heidän pitäisi saada muuttaa Guatemalaan. Mutta jos noissa paikoissa olisi jotain harvinaista ja houkuttelevaa, ne ei-valkoiset, jotka tekivät kyseisistä paikoista houkuttelevia, taistelisivat kuin demonit pitääkseen muut poissa.

Surullinen totuus on se, että - yleisesti ottaen - kun ei-valkoiset ovat saaneet sen, mitä he haluavat, ja saapuneet suurina joukkoina niihin instituutioihin tai naapurustoihin, jotka olivat aiemmin valkoisia, nämä instituutiot ja naapurustot menettävät hitaasti ne ominaisuudet, jotka alun perin houkuttelivat ei-valkoisia. Valkoiset lähtevät, ja eurooppalaisen ihmisen jäljet alkavat heikentyä. Useimmiten kolmannen maailman maahanmuuttajat luovat lopulta uudelleen Yhdysvaltoihin ne yhteiskunnat, jotka he jättivät taakseen - kaikkine niine puutteineen, jotka alun perin kannustivat heitä lähtemään kotoa.

Mysteeri tässä kaikessa ei ole se, että miksi ei-valkoiset haluavat valkoisen yhteiskunnan hyödyt, vaan se, että miksi valkoiset ovat niin halukkaita antamaan muukalaisille esi-isiensä maan - miksi he näyttävät olevan niin halukkaita sallimaan vieraiden miehittää ja muuttaa kansakuntaansa. Aivan kuten kaikki muutkin argumentit rodusta tämän päivän Amerikassa, valkoinen passiivisuus perustuu vielä yhteen kaksoisstandardiin: ei-valkoisilla on voimakkaat ja oikeutetut ryhmäintressit, mutta valkoisilla ei ole.

Ennen kuin hänet salamurhattiin, israelilainen pääministeri Jitzhak Rabin selitti, että se, mikä merkitsi hänelle eniten israelilaisena, oli se, että hänen maansa pysyy ainakin 80-prosenttisesti juutalaisena. Kukaan ei ehdottanut, että hra Rabin olisi kiihkoilija tai vihanlietsoja - eikä hän tietenkään ollut. Hän vain totesi sen, mikä on ilmeistä: että jos Israel lakkaisi olemasta valtaosin juutalainen, se muuttuisi sellaisilla peruuttamattomilla tavoilla, jotka olisivat sietämättömiä juutalaisille.

Meksikolaiset, japanilaiset, algerialaiset, senegalilaiset - kaikki ei-valkoiset ymmärtävät, että demografinen muutos on kansallinen katastrofi. Se on niin ilmeistä, että sitä ei tarvitse edes sanoa. Se on valkoisille aivan yhtä paljon kansallinen katastrofi, ja sellaisen valkoisen, joka haluaa Amerikan pysyvän ainakin 80-prosenttisesti valkoisena, moraali ja järkeily ovat täsmälleen samoja kuin Jitzhak Rabinin.

Ne kohteliaisuuden muodot, ne kansanviisaudet, se käytös ja se elämänlaatu, joita valkoiset pitävät itsestään selvinä, eivät voi selviytyä suurten muukalaisten määrien vastaanottamisesta. Ne seikat, joita valkoiset rakastavat eniten kulttuurista ja ihmisen yhteiskunnasta, eivät ole selviytyneet Detroitissa ja Miamissa. Sitä, että sanotaan näin, ei pidetä "kivana"; se, että sanotaan näin, saa aikaan huutoja "rasismista". Mutta sen vuoksi, että ne asiat, joita he rakastavat, eivät ole selviytyneet, valkoiset ovat muuttaneet pois Detroitista ja Miamista. Yksilöllisesti valkoiset reagoivat täysin luonnollisella tavalla rodulliseen muutokseen. American Renaissance on epätavallinen ainoastaan siinä mielessä, että se tekee selväksi sen, mitä lähes kaikki valkoiset tuntevat mutta eivät ikinä sano.

Kriisi, jonka valkoiset kohtaavat tänään, on se, että peläten sitä, että heitä kutsuttaisiin "rasisteiksi" ("racists"), peläten sitä, että heitä ei pidettäisi mukavina, he vaikuttavat olevan valmiita antamaan maansa muuttua tavoilla, jotka he tietävät sellaisiksi, että ne eivät tule olemaan parannus. Kuinka se voi olla hyväksi Amerikalle - tai hyväksi valkoisille - että Amerikasta tulee kasvavassa määrin juuri niiden maan osien kaltainen, joissa valkoiset kieltäytyvät asumasta?

Valkoiset pelkäävät niin paljon syytöstä "rasismista", että he ovat haluttomia edes keskustelemaan siitä, että mitä he voisivat tehdä välttääkseen jättämästä kolmannen maailman kansankuntaa lastenlapsilleen. Valkoiset valmistautuvat näin ollen välittämään tuleville sukupolville sellaisen kansakunnan, jossa he saattaisivat hyvinkin olla haluttomia elämään.

Uudisasukkaat eivät taistelleet Britanniasta itsenäistymisen puolesta, jotta meidän sukupolvemme voisi luovuttaa tämän maan meksikolaisille ja haitilaisille. Perustajat eivät muotoilleet Perustuslakia juhliakseen diversiteettiä. Amerikkalaiset eivät vuodattaneet vertaan Gettysburgissa tai Euroopassa tai Tyynellämerellä monikulttuurisuuden puolesta. Ja kuitenkin, sen, mikä olisi voinut olla länsimaisen sivilisaation loistava majakka, oikeutetut perilliset ovat luovuttamassa maataan pois ilman taistelua - peläten, että toisin tekeminen olisi "rasistista" ("racist").

Se, mitä me olemme todistamassa, on yksi suurista tragedioista ihmisen historiassa. Voimakkaat voimat ovat liikkeellä, jotka, jos niihin ei puututa, tulevat hitaasti työntämään eurooppalaisen ihmisen ja eurooppalaisen sivilisaation syrjään ja tanssimaan sen jälkeen voitontanssia (victory jig) niiden kollektiivisella haudalla. Jos me emme tee mitään, se kansakunta, jonka me jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme, tulee olemaan hävitetty kolmannen maailman epäonnistuminen, jossa valkoiset tulevat olemaan halveksittu vähemmistö. Länsimainen sivilisaatio tulee olemaan vaimea kaiku, parjattu, jos se on edes kuultavissa. Ei ole olemassa mitään muuta tragediaa, joka on samaan aikaan niin suuri, niin luonnoton ja niin tarpeeton.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1996/#cover