Kansakunta, jota me olemme rakentamassa, on sellainen, jossa me emme haluaisi elää.
Jared Taylor (
American Renaissance, June 1996)
Maaliskuussa Census Bureau julkaisi periodisen ennusteensa Yhdysvaltojen etnisestä koostumuksesta muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana. Se raportoi iloisesti, että jos nykyiset maahanmuuttomäärät ja syntyvyydet pysyvät vakaina, niin vuoteen 2050 mennessä hispaanojen prosentuaalinen osuus on kasvanut 10 prosentista 25 prosenttiin, aasialaisten prosentuaalinen osuus on kasvanut kolmesta prosentista kahdeksaan prosenttiin ja mustien prosentuaalinen osuus on kasvanut 12 prosentista 14 prosenttiin. Kaikki nämä kasvut tapahtuvat valkoisten kustannuksella; valkoisten osuuden ennustetaan putoavan 74 prosentista noin 50 prosenttiin populaatiosta.
Näin ollen 54 vuoden sisällä valkoiset tulevat olemaan sen partaalla, että heistä tulee vain yksi rodullinen vähemmistö lisää. Ja koska valkoiset saavat niin vähän lapsia, he tulevat olemaan
vanha vähemmistö. Vain 34 vuoden sisällä - vuoteen 2030 mennessä - heidän osuutensa alle 18-vuotiaiden populaatiosta tulee jo olemaan alle puolet, mutta he tulevat olemaan kolme neljäsosaa yli 65-vuotiaiden populaatiosta. Jotkut niistä ihmisistä, jotka lukevat näitä sanoja, tulevat olemaan elossa, kun nämä asiat tapahtuvat.
Kuten tavallista, Census Bureaun ennusteet herättivät vähän kiinnostusta.
New York Times totesi, että ennustetut muutokset edustaisivat "perusteellista demografista muutosta" ja että tulevaisuuden vanhojen valkoisten ja nuorten mustien ja hispaanojen sekoitus saattaisi antaa sosiaaliturvasta käytävälle keskustelulle "rodullisen ja etnisen sävyn". Tämä vaikutti olevan häiritsevin asia, jonka
Times pystyi keksimään.
Miksi sellaisesta populaatiomuutoksesta, joka, jos se tapahtuu, muuttaa suuren osan maasta tunnistamattomaksi, vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus? Miksi siitä ei käydä keskustelua, että mitä tämä tarkoittaisi koulutuksen, politiikan, demokratian, juryjärjestelmän, kansallisen yhtenäisyyden, rodullisen eripuraisuuden, rikollisuuden, ulkopolitiikan, työn tuottavuuden tai lähes minkä tahansa muun kansallisen indikaattorin suhteen?
Yhdysvaltojen demografinen tulevaisuus on ehkä tärkein kysymys, jonka me kohtaamme, mutta se ei kuitenkaan saa huomiota. Useimmat valkoiset yksinkertaisesti kieltäytyvät ajattelemasta sitä, mitä on tapahtumassa heidän maalleen, tai sitä kolmannen maailman tulevaisuutta, jota he ovat takaamassa lapsilleen ja lastenlapsilleen. Ne, jotka ajattelevat demografista muutosta, on tyrannisoitu uskomaan, että se on väistämätön ja että vastarinta olisi jollakin tavalla moraalitonta.
Mikä tekee tästä hiljaisuudesta niin käsittämätöntä, on se, että niiden muutosten, joita me voimme odottaa, luonnossa on hyvin vähän salaperäisyyttä. Miami ja Detroit ja Kalifornian Monterey Park ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungista tulee hispaano, musta tai aasialainen. Muutoksen yksityiskohdat ovat kiinnostavia, mutta riittää kun huomataan ilmeinen: Kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa tietyn tason, valkoiset eivät voi elää tai eivät tule elämään heidän keskuudessaan. Muutamia kullattuja enklaaveja lukuun ottamatta Miamissa tai Detroitissa tai Monterey Parkissa ei käytännössä ole jäljellä valkoisia. "Valkoinen pako" ("White flight") on amerikkalaisen elämän universaali tosiasia. Liberaalit voivat valittaa siitä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä.
1960-luvulla ja 1970-luvulla valkoiset pakenivat yleensä mustia, mutta suuret mustat muuttoliikkeet ovat suurelta osin päättyneet, ja valkoiset ovat vakiinnuttaneet uudelleen näiden kahden rodun välisen etäisyyden. Viime vuosikymmeninä se on ollut massiivinen ei-valkoinen maahanmuutto, joka on useimmiten ajanut valkoisia pois naapurustoistaan, ja jatkuva maahanmuutto vain vahvistaa näiden paikkojen vierasta luonnetta. Kukaan ei usko, että se, että haitilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia, jamaikalaisia tai vietnamilaisia saapuu vielä lisää, palauttaa jotenkin Los Angelesin South Centralin tai Miamin entisen luonteen ja houkuttelee valkoiset muuttamaan takaisin.
Prosessi toimii toisinpäin. Kun heidän määränsä kasvaa, ei-valkoiset jatkavat laajentumistaan viereisille alueille. Valkoiset, joista monet pakenivat kodeistaan ensimmäisen tunkeutumisen edessä, muuttavat pois jälleen kerran.
Tämä tulee siis olemaan yksi demografisen muutoksen varmoista vaikutuksista: Yhä useammat Yhdysvaltojen osat tulevat muuttumaan pohjimmiltaan asuinkelvottomiksi valkoisten kannalta. Eläminen Texasin Brownsvillen meksikolaisten tai New Jerseyn Camdenin mustien kanssa tulee olemaan valkoisille
fyysisesti mahdollista, mutta tällaiset paikat tulevat olemaan lähes yhtä vieraita ja epämiellyttäviä kuin Oaxaca tai Mombasa. Ne tulevat itse asiassa olemaan epämiellyttävämpiä. Oaxacan ja Mombasan ihmiset pitävät valkoisista amerikkalaisista ja ihailevat valkoisia amerikkalaisia, kun taas Brownsvillen ja Camdenin ihmiset tuntevat vahvaa ja joskus väkivaltaista vastenmielisyyttä valkoisia kohtaan.
Siinä kurssissa, johon kansakuntamme on asetettu, on paljon ironiaa. Useimmat valkoiset amerikkalaiset voivat ajatella minkä tahansa määrän yhteisöjä tai naapurustoja, joissa he saattaisivat haluta elää. Yhdessäkään ei todennäköisesti ole ei-valkoista enemmistöä. Niin ikään, useimmat valkoiset eivät pysty nimeämään yhtäkään ei-valkoista yhteisöä, jossa elämistä he voisivat sietää. Lisäksi, jos valkoisilta kysyttäisiin, mihin maihin he voisivat muuttaa, jos heidän annettaisiin valita, lähes kaikki mainitsisivat eurooppalaisen maan, Kanadan, Australian tai Uuden-Seelannin. Ne ovat kaikki valkoisia maita. Meidän maamme on näin ollen astunut kurssille, joka tulee tekemään yhä suuremmat osat siitä epäsuotuisiksi, jopa kielletyiksi, valkoisille. Lopulta maasta kokonaisuudessaan voisi tulla sellainen, jossa valkoiset eivät halua elää.
Jollain tasolla jokainen Amerikassa ymmärtää tämän. Edes kaikkein harhaisimmat valkoiset liberaalit eivät asu Harlemissa tai Wattsissa tai Los Angelesin South Centralissa - tai missään niistä tuhannesta muusta naapurustosta, jotka on muutettu ei-valkoisten toimesta. Huolimatta heidän julkilausumistaan integraation ensiarvoisesta tärkeydestä ja toivottavuudesta, käytännössä kukaan valkoinen ei ole halukas ottamaan ilmeisintä askelta kohti sitä, että se saataisiin tapahtumaan: osta talo mustasta naapurustosta.
Tuhoamassa infrastruktuuria
Siellä, missä sillä on eniten merkitystä - minne he tekevät kotinsa, ja missä he kasvattavat lapsensa - jopa liberaaleimmat valkoiset osoittavat yhtäkkiä sellaista käsitystä todellisuudesta, joka on ristiriidassa sen kanssa, mihin he väittävät uskovansa ja mitä he väittävät edustavansa. Jopa he ovat havainneet, että vaikka ei-valkoisen riiston yksityiskohdat vaihtelevat maan osan ja saapuvien ihmisten mukaan, niin jotain olennaista katoaa aina, kun valkoiset muuttavat pois.
Mustat pelottavat jopa innokkaimpia integraation kannattajia. Erityisesti itärannikon mustilla on hämmentävä tapa tuhota fyysisesti ne kaupungit, joihin he muuttavat. Detroitissa, Newarkissa, Etelä-Bronxissa, Camdenissa, Pohjois-Philadelphiassa ja Chicagon South Side -osassa on nykyään valtavia tyhjien tonttien ja hylättyjen rakennusten lakeuksia.
Detroitilla ei ole enää varaa palvella joitain sen turmeltuneimpia, harvaan asutuimpia naapurustoja. Se harkitsee siirtävänsä pois muutamat jäljellä olevat ihmiset ja purkavansa kokonaiset itsensä osat - sulkevansa julkiset palvelut, lopettavansa postinjakelun, poistavansa bussilinjat käytöstä, lopettavansa poliisin ja palokunnan ja antavansa luonnon vallata alueet. Detroitin keskustan, jossa tyhjät pilvenpiirtäjät kohoavat korkealle autioiden katujen yläpuolelle, osille on esitetty yhtä lailla karuja ehdotuksia. Jotkut ihmiset haluavat muuttaa alueen teemapuistoksi kaupunkiarkkitehtuurille - niin kuin aavekaupungit lännessä.
Mustat ovat tuhonneet kaupunkeja usealla tavalla. Yksi näistä tavoista on tuhopoltto. Monia itärannikon naapurustoja ei ikinä täysin uudelleenrakennettu 1960-luvun rotumellakoiden jälkeen. Nykyään mustat nuoret Detroitissa, Newarkissa ja muualla juhlivat halloweenin aattoa - jota he kutsuvat Paholaisen yöksi (Devil's Night) - polttamalla poroksi niin monta taloa kuin he pystyvät. Toiset rakennukset, usein viehättävät vuosisadan vaihteen kaupunkitalot, muuttuvat asuinkelvottomiksi, koska kukaan ei vaivaudu ylläpitämään niitä. Toiset yksinkertaisesti hylätään, kun kunnolliset, vastuuntuntoiset mustat pakenevat rikollisuutta ja rappeutumista. Tuloksena on niin monen itäisen mustan gheton räjähtänyt, asumaton ilme. Kokonaiset kaupungit ovat hitaasti siirtyneet pois niistä osista, joihin mustat ovat asettuneet asumaan, kun valkoiset rakentavat koteja ja yrityksiä poispäin laajenevasta rappiosta. Siellä, mitkä olivat kerran tärkeiden kaupunkien keskustoja, kokonaiset urbaanin historian vaiheet on pyyhitty pois. Niistä ahkerien valkoisten, jotka tekivät kovasti töitä, kasvattivat lapsia ja toivoivat parempaa tulevaisuutta, sukupolvista ei ole jäljellä jälkeäkään.
Hispaanot eivät yleensä revi maahan kaupunkeja, vaikkakin vuoden 1992 Los Angelesin mellakat osoittivat, että he voivat joskus polttaa ja ryöstää omia naapurustojaan aivan kuten mustat joskus polttavat ja ryöstävät. Niin ikään, puertoricolaiset alueet New Yorkin ulommalla hallintoalueella voivat olla yhtä uhkaavia kuin mikä tahansa mustien asuttama alue.
Hispaanoilla on erilainen vaikutus. He tuovat rikollisuutta ja laskevat julkisten koulujen tasoa - riittävästi syitä valkoisille muuttaa pois - mutta he tuovat myös vierautta, jota mustat eivät tuo. Monet suostuvat elämään siten, että kymmenen ihmistä asuu yhdessä huoneessa, monet muuttavat autotalleja makuuhuoneiksi, pysäköivät autoja etupihalle, pitävät kanoja ja harjoittavat räikeää kolmannen maailman versiota katolisuudesta. Mutta suurin vierauden merkki on espanjan kieli. Radioaallot, lehtihyllyt, myymälöiden julkisivut ja ilma itse soivat kielellä, jota useimmat valkoiset eivät ymmärrä. Satunnainen ohimenevä auto, joka on merkitty termillä "Police" sen sijaan, että se olisi merkitty termillä "Policia", on muistutus siitä, että tämä on edelleen, teoreettisesti, Yhdysvaltoja.
Vuonna 1991 mustien asunnonomistajien yhdistyksen presidentti Los Angelesin South Centralissa selitti vastustustaan sille, että meksikolaisten aalto muuttaa aiemmin mustalle alueelle: "Se on eri kulttuuri, eri ihmistyyppi. Heillä ei ole samoja arvoja. Et voi kokoontua yhteen heidän kanssaan. Se on kuin sekoittaisi öljyä ja vettä." Nykyään unohdetut ja kauan sitten lähteneet valkoiset asukkaat ovat hyvinkin saattaneet sanoa samat asiat mustista.
Kun aasialaisia saapuu suuria määriä, heidän vaikutuksensa on moniselitteisempi. Jotkut pohjoisaasialaiset ryhmät tekevät vähemmän rikoksia kuin valkoiset, tienaavat enemmän rahaa ja pärjäävät paremmin koulussa. Toisilla, kuten hmongeilla ja kambodžalaisilla, on fantastisen korkeat köyhyystasot ja sosiaalitukiriippuvuustasot.
Sillä ei kuitenkaan
ole väliä, rakentavatko japanilaiset tai kiinalaiset yhteiskuntia, jotka ovat joiltain osin objektiivisesti parempia kuin eurooppalaisten yhteiskunnat. Vain sillä on väliä, että ne ovat
erilaisia.
Kun suuria määriä pohjoisaasialaisia maahanmuuttajia muutti Monterey Parkiin, pitkäaikaiset valkoiset asukkaat eivät lähteneet, koska tulokkaat mellakoivat, avasivat crack-taloja, peittivät seiniä graffiteilla tai olivat raiskaajia ja ryöstäjiä. He muuttivat pois, koska Monterey Park lakkasi, lukemattomilla tavoilla, olemasta se kaupunki, jossa he olivat kasvaneet aikuisiksi, tai se kaupunki, johon he olivat muuttaneet.
Tavarat kaupoissa ja naamat tiskien takana vaihtuivat. Niin monet kyltit esiintyivät oudoilla kielillä, että palokunta vaati, että ainakin katunumerot olisivat lukukelpoisia englannin kielen puhujille. Jopa kaupunginvaltuuston kokoukset alkoivat sisältää sananvaihtoja muilla kielillä kuin englannilla. Tulokkaat muokkasivat kaavoituslait sallimaan liikeyrityksiä siellä, mitkä olivat olleet asuinalueita. Aasialaiset ostivat pienet bungalowit, joissa valkoiset olivat asuneet, tuhosivat ne puskutraktoreilla, kaatoivat kaikki puut ja rakensivat valtavat uudet talot lähes tontin rajalle asti.
Kaikki nämä muutokset ja monet muut muutokset - jotkut niistä valtavasti huolestuttavampia kuin ne asiat, jotka rutiininomaisesti asetetaan äänestäjien päätettäväksi - tapahtuivat ilman niiden valkoisten lupaa tai suostumusta, jotka olivat asuneet siellä vuosia. Eräs onneton asukas maksoi mainostaulusta, joka sanoi: "Voisiko viimeinen amerikkalainen, joka lähtee Monterey Parkista, ottaa lipun alas."
Jälleen kerran, rodullisen muutoksen merkitys ei ole yksityiskohdissa. Se on ei-tervetulleessa, ei-kutsutussa, peruuttamattoman muutoksen tosiasiassa. Ihmisillä on täysi oikeus odottaa lastensa ja lastenlastensa voivan kasvaa ja kävellä esi-isiensä tavoilla. Heillä on voimakas, luonnollinen halu, että heidän lastenlapsensa ovat heidän kaltaisiaan - että he puhuvat samaa kieltä, laulavat samoja lauluja, kertovat samoja tarinoita, rukoilevat samaa Jumalaa, ovat ylpeitä samasta menneisyydestä, toivovat samoja toiveita, rakastavat samaa kansakuntaa ja kunnioittavat samoja perinteitä. Kansallistunnon keskeisiä elementtejä ei voida säilyttää muukalaisten tulvan edessä, varsinkaan kun itse kansakunnan keskeiset instituutiot saarnaavat muodikkaita epätotuuksia kaikkien rotujen, kulttuurien ja väestöjen vastaavuudesta.
Useimmat ihmiset, jotka kasvoivat aikuisiksi Amerikassa, haluavat vanheta Amerikassa eivätkä jossakin Meksikon tai Kaakkois-Aasian kuhisevassa etuvartioasemassa. Heidän ei pitäisi olla pakko muuttaa Montanaan tai Idahoon voidakseen vanheta itsensä kaltaisten ihmisten kanssa. Lopulta, tietysti, jos vieraat etuvartioasemat jatkavat laajentumista, myöskään Montanassa ja Idahossa ei tule olemaan turvapaikkaa. Tämä, siis, on rodullisen muutoksen vaikutus paikallisella tasolla: valkoisista tulee pakolaisia omalla maallaan.
Mitä tulee tapahtumaan kansallisella tasolla? Me emme voi olla varmoja, mutta me voimme arvata. Monet ei-valkoiset tuntuvat nykyään aidosti uskovan, että tasa-arvoinen kohtelu (equal treatment) vaatii etuuksia heille itselleen. Sillä aikaa, kun valkoiset ovat edelleen enemmistö, rodullisten etuuksien poistaminen voi vielä olla mahdollista, mutta mikä estää niiden uudelleenilmestymisen sitten, kun valkoisista tulee vähemmistö.
Valkoisilla tulee edelleen olemaan korkeammat tulot kuin mustilla ja hispaanoilla, mutta tämä tullaan näkemään ainoastaan todisteena valkoisesta pahuudesta ja riistosta. Onko se niin omituista kuvitella suoranaista valkoisten omistaman omaisuuden takavarikointia? lisäveroja valkoisille? ylellisyyslakeja (sumptuary laws)? poissulkemista tietyistä ammateista? Aasialaiset tulevat myös olemaan pieni mutta menestyvä rodullinen vähemmistö, ja myös heidän varallisuutensa todennäköisesti herättää ei-tervetullutta hallituksen (government) huomiota.
Millainen ulkopolitiikka ei-valkoisella Amerikalla olisi? Mitä se tekisi - tai ei tekisi - ydinaseilla? Millaisia kansanterveysstandardeja se ylläpitäisi? Miten kolmannen maailman Amerikka kohtelisi kansallispuistojaan, metsiään, jokiaan? Toistaiseksi ainoastaan valkoiset ovat osoittaneet runsaasti kiinnostusta ympäristöä kohtaan.
Pitkällä tähtäimellä on jossain määrin epävarmaa, pystyisikö ei-valkoinen Amerikka edes ylläpitämään toimivaa demokratiaa tai mitään laillisuusperiaatetta muistuttavaa. Ei-valkoisten kansakuntien tili antaa ymmärtää, että ei pystyisi. Vaikka meidän hallitusmuotomme selviytyisivät, mitä mielikuvituksellisia, valkoisten vastaisia tulkintoja mustien ja hispaanojen Korkein oikeus (Supreme Court) tulee löytämään Perustuslaista (Constitution)? Minkä aiheiden tai mielipiteiden havaitaan olevan Ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) suojelun ulkopuolella?
Ei unssiakaan myötätuntoa
Mutta nämä ovat tulevaisuuden huolenaiheita. Palataksemme nykyisyyteen, tämän päivän Yhdysvalloissa ei ole unssiakaan julkista myötätuntoa niitä valkoisia kohtaan, jotka pakenevat, kun naapurusto muuttuu mustaksi tai meksikolaiseksi. Teoria on se, että vain tietämättömät kiihkoilijat pakenevat ei-valkoisia, mutta tosiasia on se, että ihmiset, joilla on rahaa, eivät ikinä joudu edes kohtaamaan ongelmaa. Kuten hyvin nokkela ihminen kerran ilmaisi, college-koulutuksen tarkoitus on antaa ihmisille oikeat asenteet vähemmistöjä kohtaan ja keinot asua heistä niin kaukana kuin mahdollista.
Ja, todellakin, college-koulutetut, oikeinajattelevat ihmiset ovat keksineet kokonaisen joukon mentaalisia harjoituksia niille työväenluokan huono-onnisille, joilla ei ole rahaa lähettää lapsiaan yksityiskouluun. Ensimmäinen harjoitus on se, että yrittää niin kovasti kuin mahdollista uskoa, että muukalaiset ja vieraat ovat diversiteetiksi kutsutun erityisen lahjan ylläpitäjiä. Meitä ei olla syrjäyttämässä; meitä ollaan rikastamassa ja vahvistamassa.
Tietenkin sellainen ajatus, että rodullinen diversiteetti on vahvuus, on niin päivänselvästi typerä, että vain hyvin älykkäät ihmiset ovat voineet keksiä sen. Amerikassa ei ole yhtäkään monirotuista mitä-tahansa, joka ei kärsi rodullisesta kitkasta. Meidän maamme on perustanut jättiläismäisen lakien järjestelmän, diversiteettikomissioita, rodullisia vahtikoiraryhmiä, EEO-virkailijoita (EEO = Equal Employment Opportunity) ja outreach-komiteoita osana valtavaa, kalisevaa koneistoa säätelemään ja yrittämään kontrolloida rodullista diversiteettiä - tätä vaarallista, epävakaata asiaa, jonka oletetaan olevan vahvuuden lähde. Ihmiset ovat niin tämän vahvuuden lähteen uuvuttamia, että he juoksevat sitä karkuun ensimmäisen tilaisuuden saatuaan. Perheillä, kirkoilla, klubeilla ja yksityisillä juhlilla - niillä, joita ei vielä säädellä hallituksen toimesta - on taipumus olla rodullisesti homogeenisiä.
Mikään ei voisi olla selvempää: Rodun tai heimon tai kielen tai uskonnon diversiteetit ovat tärkeimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset tappavat toisiaan laajassa mittakaavassa. Diversiteetti - saman alueen sisällä - on yhteenotto, ei vahvuus.
Toinen koominen ajatus on se, että "monimuotoinen" ("diverse") työvoima on jollakin tavalla merkittävä etu liiketoiminnalle tai maailmankaupalle. Tämä on yksi niistä jättiläismäisistä, testaamattomista käsityksistä, jotka muuten skeptiset ihmiset nielevät purematta (swallow without a gurgle). Yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla asioista, jotka me ostamme, ei ole mitään tekemistä "diversiteetin" kanssa. Kukaan ei välitä siitä, koottiinko hänen tietokoneensa kiinalaisen vai tanskalaisen toimesta tai leivottiinko hänen leipänsä robotin vai simpanssin toimesta.
Se
ei vaadi irlantilaista, kun myydään asioita irlantilaisille. Maailman menestyneimmät kauppakansakunnat ovat nykyään Japani, Korea, Taiwan ja jopa Kiina, joista mikään ei ole edes kuullut "diversiteetistä" tai "suvaitsevaisuudesta". Amerikkalaiset yhtiöt ovat täynnä jaarittelua monirotuisista työvoimista, jotka "näyttävät Amerikalta" - ja tulevat jatkuvasti piestyiksi omilla markkinoillaan sellaisten työvoimien toimesta, jotka näyttävät Jokohamalta.
Samaan aikaan ihmiset vaikuttavat olevan liian tämän käsittämättömän diversiteetti-argumentin huumaamia huomatakseen, että vain valkoiset vaikuttavat olevan niitä, jotka kärsivät homogeenisuuden halvauksesta ja joille diversiteetti tulee olemaan piristysruiske. Kukaan ei kehota Howardin yliopistoa (Howard University), joka on ylivoimaisesti musta, rekrytoimaan hispaanoja tai aasialaisia, jotta sen opiskelijat voivat hyötyä rodullisesta diversiteetistä. Kukaan ei ehdota, että Meksikon pitäisi aloittaa maahanmuutto-ohjelma pienentämään hispaanot vähemmistöksi muutamassa vuosikymmenessä. Mutta jos rodullinen diversiteetti on niin suurenmoinen asia Yhdysvalloille, niin miksi ei myös Meksikolle? Miksi ei Howardille ja kaikille muille "historiallisesti mustille" yliopistoille?
Jos valkoiset amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon vaatien, että heidän lapsensa koulutetaan englannin kielellä, vaatien sosiaaliavustuksia, osoittaen mieltään sen puolesta, että he saisivat englanninkielisiä äänestyslippuja espanjankielisten sijaan, vaatien äänioikeuksia muukalaisille, juhlien Heinäkuun neljättä Cinco de Mayon sijaan, voisiko kukaan huijata meksikolaiset uskomaan, että tämä olisi riemukasta diversiteettiä? Ei. Meksikolaiset tunnistaisivat invaasion, kun he näkisivät sellaisen. He avaisivat tulen.
Aiemmin oli paljon puhetta "rumista amerikkalaisista" (about "ugly Americans"), jotka matkustivat ulkomaille odottaen löytävänsä hampurilaisia ja englannin kielen puhujia ja jotka tietämättömästi paheksuivat paikallisten asukkaiden erikoislaatuisia tapoja. Meidän piti syvästi hävetä heitä - ja he olivat vain turisteja! "Rumat meksikolaiset" ja "rumat haitilaiset" tulevat tänne
asumaan pysyvästi, ja meidän pitäisi olla loputtoman hienotunteisia heidän erikoisuuksiaan kohtaan ja juhlia heidän etnisten vaatimustensa mielistelyn diversiteetissä.
"Rodullinen diversiteetti" on näin ollen tiukasti yksisuuntainen katu. Vain valkoisten odotetaan harjoittavan sitä tai hyötyvän siitä. On äärimmäinen loukkaus odottaa valkoisten
juhlivan diversiteettiä. Tämä ei ole vähempää kuin sitä, että pyydetään heitä juhlimaan omaa antautumistaan, pieneneviä määriään ja heikentyvää vaikutustaan. Hämmästyttävä asia on se, että niin monet valkoiset oikeasti käyvät läpi iloitsemisen eleet heikentyessään.
Ansaittu palkka
Tietysti muutamat valkoiset kieltäytyvät uskomasta, että riistetyksi tuleminen on hieno asia. Näitä itsepäisiä tapauksia varten on kokonaan erilainen argumentti oikeuttamaan demografinen muutos: valkoiset ottivat Amerikan pois intiaaneilta, joten nyt on jonkun muun vuoro. Tämä argumentti luodaan niiden samojen ihmisten toimesta, jotka toistavat diversiteetin mantraa, mutta se tunnustaa epäsuorasti, että diversiteetti on huijaus.
Diversiteetin puolestapuhujat
eivät ikinä esitä, että se, mitä tapahtui intiaaneille, oli hyvä asia. Mutta eivätkö intiaanit ole hyötyneet mitä tahansa muuta historian väestöä enemmän juuri sellaisen diversiteetin iloista, joka valkoisten pitäisi nykyään toivottaa tervetulleeksi? Jos diversiteettiä on juhlittava, niin intiaaneilla pitäisi olla joulu koko vuoden ympäri. Kukaan ei tietenkään yritä esittää tätä väitettä. "Te otitte sen pois intiaaneilta" -argumentti tunnustaa, että mantereen eurooppalainen valloitus oli katastrofi intiaaneille ja että se, mitä tapahtuu nyt, on katastrofi valkoisille. Se on katastrofi, joka valkoisten pitäisi hyväksyä hyväntuulisesti, koska he ottivat Amerikan sen oikeutetuilta omistajilta.
Mutta myös tämä on täysin yksipuolinen argumentti. Cherokeet, esimerkiksi, ottivat pois aiemman, kummunrakentajiksi (Mound Builders) kutsutun ryhmän maan. Miksi heidät tunnetaan kummunrakentajina? Siksi, että cherokeet tuhosivat heidät ja kukaan ei tiedä edes heidän nimeään. Kaikki, mitä heistä on jäljellä, ovat heidän erikoiset maarakennuksensa.
Jos valkoisten pitää astua syrjään samalla, kun jokainen kolmannen maailman heimo marssii Yhdysvaltoihin, koska valkoiset ottivat maan intiaaneilta, niin siinä tapauksessa cherokeiden olisi pitänyt astua syrjään eurooppalaisten hyväksi - koska he ottivat paikan pois kummunrakentajilta. On sanomattakin selvää, että nykyinen oikeaoppisuus väittää, että intiaaneille sillä ei ole merkitystä, kuinka monta ihmistä he tappoivat saadakseen maan tai kuinka hiljattain; se oli heidän, ja heillä oli oikeus puolustaa sitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Toisaalta valkoisilla on loputon velka, ei vain niiden väestöjen, joiden tuhoamisesta he pidättäytyivät, jälkeläisiä kohtaan, vaan myös kaikkia muita maan päällä olevia ei-valkoisia väestöjä kohtaan. Aivan kuten satuja diversiteetin iloista, maan omistusoikeus -argumenttia käytetään yksinomaan valkoisten kritisoimiseen ja demoralisoimiseen.
Menestyvät yhteiskunnat
Mikä se on, kuitenkin, joka aiheuttaa väestöjen liikkumisia ja väittelyitä siitä, kenellä on oikeudet maahan? Se on se fakta, että valkoiset rakentavat menestyviä yhteiskuntia, joihin ei-valkoiset haluavat muuttaa. Anteliaat nicaragualaiset ja haitilaiset eivät tule Amerikkaan innokkaina jakamaan "diversiteetin" lahjan poloisten, valistumattomien valkoisten ihmisten kanssa, jotka ovat kuolemassa nopeasti kehittyvään homogeenisuuteen. He tulevat, koska heidän yhteiskuntansa eivät toimi ja he tietävät, että elämä tulee olemaan parempaa täällä.
Sama prosessi on käynnissä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Valkoiset perustavat halutuimmat yhteiskunnat ihmiskunnan historiassa. Epätoivoiset ihmiset epäonnistuneista, ei-valkoisista yhteiskunnista ovat halukkaita riskeeraamaan lähes kaiken - joskus jopa elämänsä - sen vuoksi, että he saisivat mahdollisuuden elää näissä yhteiskunnissa.
Jos eurooppalaiset olisivat muuttaneet Pohjois-Amerikan jättimäiseksi rotanloukoksi (pesthole), kukaan ei haluaisi tulla tänne. Kenenkään ei silloin tarvitsisi keksiä syitä sille, miksi kaikilla olisi oikeus tulla tänne tai miksi valkoiset itse asiassa hyötyisivät siitä, että heitä olisi vähemmän kuin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan, ja että heidät työnnettäisiin syrjään sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan.
Sama on totta pienemmässä mittakaavassa. Tämä sanotaan harvoin, mutta Yhdysvalloissa käytännössä jokainen houkutteleva paikka elää, tehdä työtä tai käydä koulua on houkutteleva sen vuoksi, että valkoiset tekivät siitä sellaisen. Ei-valkoiset luonnollisesti haluavat pääsyn näihin paikkoihin, vaikka he eivät loisi - ja eivät pystyisi luomaan - niitä. Tämän vuoksi ne ovat aina ei-valkoiset, jotka ovat tunkeutumassa valkoisiin instituutioihin - eikä ikinä toisinpäin - ja tämän vuoksi kaikki liioittelevat "poissulkemisen", "suvaitsevaisuuden", "oikeudenmukaisuuden" ja "rasismin" ("racism") draamat käydään valkoisella alueella ja laittavat valkoiset puolustuskannalle.
Valkoiset eivät tietenkään äänekkäästi vaadi, että heidän pitäisi päästä Howardin yliopistoon, että heidän pitäisi saada asua Harlemissa tai että heidän pitäisi saada muuttaa Guatemalaan. Mutta jos noissa paikoissa olisi jotain harvinaista ja houkuttelevaa, ne ei-valkoiset, jotka tekivät kyseisistä paikoista houkuttelevia, taistelisivat kuin demonit pitääkseen muut poissa.
Surullinen totuus on se, että - yleisesti ottaen - kun ei-valkoiset ovat saaneet sen, mitä he haluavat, ja saapuneet suurina joukkoina niihin instituutioihin tai naapurustoihin, jotka olivat aiemmin valkoisia, nämä instituutiot ja naapurustot menettävät hitaasti ne ominaisuudet, jotka alun perin houkuttelivat ei-valkoisia. Valkoiset lähtevät, ja eurooppalaisen ihmisen jäljet alkavat heikentyä. Useimmiten kolmannen maailman maahanmuuttajat luovat lopulta uudelleen Yhdysvaltoihin ne yhteiskunnat, jotka he jättivät taakseen - kaikkine niine puutteineen, jotka alun perin kannustivat heitä lähtemään kotoa.
Mysteeri tässä kaikessa ei ole se, että miksi ei-valkoiset haluavat valkoisen yhteiskunnan hyödyt, vaan se, että miksi valkoiset ovat niin halukkaita antamaan muukalaisille esi-isiensä maan - miksi he näyttävät olevan niin halukkaita sallimaan vieraiden miehittää ja muuttaa kansakuntaansa. Aivan kuten kaikki muutkin argumentit rodusta tämän päivän Amerikassa, valkoinen passiivisuus perustuu vielä yhteen kaksoisstandardiin: ei-valkoisilla on voimakkaat ja oikeutetut ryhmäintressit, mutta valkoisilla ei ole.
Ennen kuin hänet salamurhattiin, israelilainen pääministeri Jitzhak Rabin selitti, että se, mikä merkitsi hänelle eniten israelilaisena, oli se, että hänen maansa pysyy ainakin 80-prosenttisesti juutalaisena. Kukaan ei ehdottanut, että hra Rabin olisi kiihkoilija tai vihanlietsoja - eikä hän tietenkään ollut. Hän vain totesi sen, mikä on ilmeistä: että jos Israel lakkaisi olemasta valtaosin juutalainen, se muuttuisi sellaisilla peruuttamattomilla tavoilla, jotka olisivat sietämättömiä juutalaisille.
Meksikolaiset, japanilaiset, algerialaiset, senegalilaiset - kaikki ei-valkoiset ymmärtävät, että demografinen muutos on kansallinen katastrofi. Se on niin ilmeistä, että sitä ei tarvitse edes sanoa. Se on valkoisille aivan yhtä paljon kansallinen katastrofi, ja sellaisen valkoisen, joka haluaa Amerikan pysyvän ainakin 80-prosenttisesti valkoisena, moraali ja järkeily ovat täsmälleen samoja kuin Jitzhak Rabinin.
Ne kohteliaisuuden muodot, ne kansanviisaudet, se käytös ja se elämänlaatu, joita valkoiset pitävät itsestään selvinä, eivät voi selviytyä suurten muukalaisten määrien vastaanottamisesta. Ne seikat, joita valkoiset rakastavat eniten kulttuurista ja ihmisen yhteiskunnasta, eivät ole selviytyneet Detroitissa ja Miamissa. Sitä, että sanotaan näin, ei pidetä "kivana"; se, että sanotaan näin, saa aikaan huutoja "rasismista". Mutta sen vuoksi, että ne asiat, joita he rakastavat, eivät ole selviytyneet, valkoiset ovat muuttaneet pois Detroitista ja Miamista. Yksilöllisesti valkoiset reagoivat täysin luonnollisella tavalla rodulliseen muutokseen.
American Renaissance on epätavallinen ainoastaan siinä mielessä, että se tekee selväksi sen, mitä lähes kaikki valkoiset tuntevat mutta eivät ikinä sano.
Kriisi, jonka valkoiset kohtaavat tänään, on se, että peläten sitä, että heitä kutsuttaisiin "rasisteiksi" ("racists"), peläten sitä, että heitä ei pidettäisi mukavina, he vaikuttavat olevan valmiita antamaan maansa muuttua tavoilla, jotka he tietävät sellaisiksi, että ne eivät tule olemaan parannus. Kuinka se voi olla hyväksi Amerikalle - tai hyväksi valkoisille - että Amerikasta tulee kasvavassa määrin juuri niiden maan osien kaltainen, joissa valkoiset kieltäytyvät asumasta?
Valkoiset pelkäävät niin paljon syytöstä "rasismista", että he ovat haluttomia edes keskustelemaan siitä, että mitä he voisivat tehdä välttääkseen jättämästä kolmannen maailman kansankuntaa lastenlapsilleen. Valkoiset valmistautuvat näin ollen välittämään tuleville sukupolville sellaisen kansakunnan, jossa he saattaisivat hyvinkin olla haluttomia elämään.
Uudisasukkaat eivät taistelleet Britanniasta itsenäistymisen puolesta, jotta meidän sukupolvemme voisi luovuttaa tämän maan meksikolaisille ja haitilaisille. Perustajat eivät muotoilleet Perustuslakia juhliakseen diversiteettiä. Amerikkalaiset eivät vuodattaneet vertaan Gettysburgissa tai Euroopassa tai Tyynellämerellä monikulttuurisuuden puolesta. Ja kuitenkin, sen, mikä olisi voinut olla länsimaisen sivilisaation loistava majakka, oikeutetut perilliset ovat luovuttamassa maataan pois ilman taistelua - peläten, että toisin tekeminen olisi "rasistista" ("racist").
Se, mitä me olemme todistamassa, on yksi suurista tragedioista ihmisen historiassa. Voimakkaat voimat ovat liikkeellä, jotka, jos niihin ei puututa, tulevat hitaasti työntämään eurooppalaisen ihmisen ja eurooppalaisen sivilisaation syrjään ja tanssimaan sen jälkeen voitontanssia (victory jig) niiden kollektiivisella haudalla. Jos me emme tee mitään, se kansakunta, jonka me jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme, tulee olemaan hävitetty kolmannen maailman epäonnistuminen, jossa valkoiset tulevat olemaan halveksittu vähemmistö. Länsimainen sivilisaatio tulee olemaan vaimea kaiku, parjattu, jos se on edes kuultavissa. Ei ole olemassa mitään muuta tragediaa, joka on samaan aikaan niin suuri, niin luonnoton ja niin tarpeeton.
Lähde:
http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1996/#cover
