Nykyiset oletukset ihmisluonnosta perustuvat yhtä paljon ideologiaan kuin tutkimukseen.
Carl N. Degler, In Search of Human Nature, Oxford University Press, 1991, 400 pp., $24.95
Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 1991)
Stanfordin yliopiston (Stanford University) professori Carl Deglerin kirja In Search of Human Nature on yritys ymmärtää sitä, kuinka ympäristö syrjäytti perinnöllisyyden hyväksyttynä selityksenä ihmisen käytökselle. Olisi vaikea ajatella toista älyllistä vallankumousta, joka olisi vaikuttanut niin perusteellisesti sosiaalipolitiikkaan, ja onkin korkea aika, että se herätti niinkin huomattavan historioitsijan kuin prof. Deglerin huomion.
Hänen kirjansa on myös varovainen selonteko siitä, kuinka biologia on - sen jälkeen, kun se oli lähestulkoon eliminoitu ihmisen käytökseen vaikuttavana tekijänä - vihdoin alkanut saada jonkin verran takaisin sitä kenttää, jonka se menetti ympäristön esitaistelijoille. Kysymykset, jotka prof. Degler mainitsee, ovat juuri niitä, jotka on pakotettu maan alle: Ovatko miehet ja naiset erilaisia luonnoltaan? Ovatko rodut yhtä älykkäitä? Onko eugeniikka moraalista? Muodostuuko ihminen enemmän geeniensä toimesta kuin ympäristönsä toimesta? Ihmisluonnon etsimisellä on merkittäviä seurauksia, sillä yhteiskunnat, joita ihmiset rakentavat, heijastavat niitä vastauksia, joita he uskovat löytäneensä.
Useimmiten prof. Degler vastaa tabu-kysymyksiin juuri niin kuin nykyinen älyllinen ilmapiiri edellyttää. Siitä huolimatta, vaikka hän nostaa Pandoran lippaan kantta vain lyödäkseen sen jälleen kiinni, hän antaa meille vilauksen siitä, mihin elpyvä biologia saattaa johtaa. Hän on laatinut karkean kartan älyllisestä maisemasta, ja vaikka hän hätyyttää meidät pois tietyiltä alueilta, niin siinä, että vain osoitetaan, että ne ovat olemassa, on jotain hyvää.
In Search of Human Nature on kaksiosainen. Ensimmäinen ja valtavasti parempi osa jäljittää niitä ajatussuuntauksia, jotka syrjäyttivät sen näkemyksen, että biologia hallitsee käytöstä. Toinen osa, joka kuvaa biologian uutta legitimiteettiä, on selvästi huonompi. Prof. Degler on haravoinut arkistoja 50 tai 100 vuotta sitten esitettyjen terävien luonto/kasvatus (nature/nurture) -argumenttien vuoksi, kun taas hänen viittauksensa nykyajan tutkimuksiin ovat kiusallisen yksipuolisia ja vain palvelevat nykyistä akateemista trendiä.
Biologia hallitsee
Kirjansa ensimmäisessä osassa prof. Degler selittää, että ne olivat Charles Darwin (1809 - 1882) ja Gregor Mendel (1822 - 1884), jotka valmistivat perustukset sille näkemykselle, että luonnonlait pätevät ihmisiin aivan kuten ne pätevät eläimiin. Darwin opetti, että ihminen on niiden samojen voimien tuote, jotka loivat muut elävät olennot: kaikki ovat miljoonien vuosien sattumanvaraisen evoluution - jonka kuluessa vain vahvimmat (fittest) selviytyivät - tulosta. Vaikka hänen vaikutuksensa tuli myöhemmin, Mendel osoitti väistämättömän yhteyden yhden sukupolven ja seuraavan sukupolven biologisten erityispiirteiden välillä.
Nämä uudet opit voisivat selittää yhteiskuntaluokan. Jos vain vahvat (fit) selviytyvät ja menestyvät, rikkaiden ja mahtavien on täytynyt tulla sellaisiksi sen vuoksi, että he olivat erityisen vahvoja. Darwin ajatteli, että evoluutio ei pelkästään selittänyt sosiaalista hierarkiaa vaan oikeutti sen. Olisi typeryyttä yrittää nostaa rutiköyhä ihminen kauppiaan tasolle, jos rutiköyhällä ihmisellä ei ollut tarvittavaa biologista lahjakkuutta.
Niin ikään, kenenkään ei tarvinnut keksiä yksityiskohtaisia ympäristöön liittyviä selityksiä eri saavutustasoille rodun mukaan. Darwin uskoi, että roduilla ei ollut samoja keskimääräisiä älykkyystasoja. Jos rutiköyhä ihminen oli köyhä sen vuoksi, että hänellä oli huonot geenit, niin primitiiviset rodut olivat samalla tavalla petettyjä.
Herbert Spencer (1820 - 1903) työsti nämä ideat järjestelmäksi, joka tunnetaan nimellä "sosiaalidarwinismi". Valtion (government) pitäisi puuttua selviytymistaisteluun niin vähän kuin mahdollista, ja valtion ei pitäisi ikinä verottaa tuottavia tukeakseen tuottamattomia. Eikä yksilöiden pitäisi myöskään olla liian vapaita ajattelemattoman hyväntekeväisyyden kanssa. Kuten Spencer esitti: "Se, että autetaan huonoja lisääntymisessä, on itse asiassa sama kuin se, että hankitaan ilkeämielisesti jälkeläisillemme suuri määrä vihollisia." Hän ajatteli, että mikään ympäristö ei voisi hyvittää turmeltuja geenejä.
Parempaa lisääntymistä
Darwinismi ja genetiikka johtivat eugeniikkaliikkeeseen. Vaikka se tuomitaan nykyään pahana ja oikeistolaisena, prof. Degler huomauttaa, että 1900-luvun alkupuolella sitä pidettiin edistyksellisenä ja humanitaarisena. Sosialistit olivat sen innokkaimpien kannattajien joukossa, ja jotkut sen ajan arvostetuimmista ihmisistä tukivat sitä. Winston Churchill oli Kansainvälisen eugeniikkakongressin (International Congress of Eugenics) varapresidentti, kuten oli myös Harvardin presidentti Charles Eliot. Valintajalostus (selective breeding) oli parantanut valtavasti kotieläinten sukua; eugeenikot uskoivat, että ihmisiä voitaisiin parantaa samalla tavalla.
Vuoteen 1930 mennessä kolmekymmentä amerikkalaista osavaltiota oli säätänyt lakeja, jotka sallivat sellaisten ihmisten kuin "pinttyneiden rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien" pakkosteriloinnin. Myös Saksa, Englanti ja Skandinavian maat säätivät eugeniikkalakeja - ja kaikki tämä ennen kuin Hitler nousi valtaan.
Suuri muutos
Nykyään eugeniikalla on huono maine, ympäristö selittää käytöstä, rodut ovat tasa-arvoisia (equal), köyhyys selittää matalaa älykkyysosamäärää (päinvastaisen sijaan) ja valtiot verottavat rutiininomaisesti kyvykkäitä, jotta kyvyttömät voivat lisääntyä. Mikä sai aikaan näin vallankumouksellisen muutoksen?
Hyökkäys biologiaa kohtaan käynnistyi 1920-luvulla, ja kukaan ei ole enemmän vastuussa sen menestymisestä kuin Franz Boas (1858 - 1942). Hän oli sen ajatuksen väsymätön puolustaja, että ympäristö, eikä biologia, hallitsi käytöstä. Boas, joka oli juutalainen maahanmuuttaja Saksasta, perusti jotakuinkin yksinään antropologian tutkimuksen Amerikassa ja hallitsi kyseistä tieteenhaaraa Columbian yliopistossa (Columbia University) sijainneesta päämajasta käsin.
Boas ilahtuisi tämän päivän Yhdysvalloista. Hän työskenteli voimakkaasti avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta ja taisteli neekereiden tasa-arvoasian (cause of Negro equality) puolesta. Hän uskoi, että seka-avioliitto oli lopullinen ratkaisu rotuongelmiin, ja hän oli vakuuttunut siitä, että ihmisen vaivat voitaisiin ratkaista säätämällä ympäristöä näppärästi. Biologia oli merkityksetöntä.
Se oli Boas, joka ensimmäisenä käytti termiä "kulttuuri" nykyisellä, kieroutuneella tavalla; eli siten, että sillä tarkoitettiin kaikkea inhimillistä käytöstä. Hänen aikaansa saakka kulttuuri tarkoitti kehittyneen yhteiskunnan korkeimpia taiteellisia saavutuksia. Boasille kaikkein hirvittävimmät heimorituaalit olivat aivan yhtä paljon "kulttuuria" kuin ooppera ja kirjallisuus. Kun ihmiset nykyään käyttävät sellaisia ristiriitaisia termejä kuten köyhyyden "kulttuuri", he ovat Boasin suoria perillisiä.
Prof. Deglerin mielestä Franz Boasin vaikutusta on mahdotonta yliarvioida. Lähes kaikki jalkaväkimiehet biologiaan kohdistuneessa hyökkäyksessä olivat joko Boasin oppilaita tai suuressa määrin häneltä vaikutteita saaneita. Prof. Degler huomauttaa myös, että liikkeeseen tiiveimmin yhdistetyt nimet - Kroeber, Klineberg, Goldenwieser, Sapir, Herskovits - edustivat laajaa muutosta yhteiskuntatieteiden etnisessä sävyssä.
Jotkut näistä juutalaisista tutkijoista olivat niin määrätietoisia kampanjassaan kumota biologia, että prof. Degler siirtyy ihmettelemään sitä, mikä motivoi heitä. Kuten hän toteaa, huolimatta tutkimuksesta toisensa jälkeen, jotka oli suunniteltu osoittamaan, että genetiikan sijaan ympäristö selitti erot ihmisen käytöksessä, nämä uudet kiihkoilijat eivät ikinä löytäneet sitä, mitä he halusivat löytää. Heidän tuloksensa eivät eronneet niistä tuloksista, jotka olivat vakuuttaneet heidän edeltäjänsä biologian ensisijaisuudesta. Mustat ja intiaanit (jotka vastaisivat useimpia tämän päivän hispaanoja) jatkoivat matalien tulosten saamista älykkyystesteissä, tekivät enemmän rikoksia ja pysyivät köyhinä. Se, mitä Boasin liike teki, oli se, että se hylkäsi biologiset selitykset näille eroille ja väitti, että ympäristö oli kaikki. Faktat eivät ikinä muuttuneet; ainoastaan selitys muuttui.
Prof. Degler päättelee, että tämä uusi tutkijoiden ryhmä oli ujostelemattomasti ideologinen. Hän siteeraa Otto Klinebergiä: "Minusta tuntui (ja sanoin näin varhain), että ympäristöselitys oli parempi, aina kun data sen oikeutti, koska se oli optimistisempi, koska se antoi toivoa paremmasta."
Margaret Mead, yksi liikkeen harvoista vaikutusvaltaisista hahmoista, joka ei ollut juutalainen eikä maahanmuuttaja, kuvaili ihmisluonnon "lähes uskomattoman mukautuvaiseksi". Hän opetti, että oli "epätoivoinen tarve" vastata rodun faktaan sellaisella opilla, että perinnöllisyyden sijaan "kulttuuri" hallitsi kaikkia käytöseroja. "Epätoivoinen tarve" ja "toivo paremmasta" eivät edistä tieteellistä objektiivisuutta.
Prof. Degler epäilee, että oman edun tavoittelun ja hyväntahtoisuuden yhdistelmä motivoi tätä uutta oppia. Juutalaiset, jotka olivat kokeneet vainoa Euroopassa, olivat innokkaita lyömään alas minkä tahansa idean, joka saattaisi oikeuttaa eri väestöjen kohtelemisen eri tavalla. Samanaikaisesti sosiaali"tieteilijät" pelkäsivät, että jos sosiaalisten ongelmien uskottaisiin olevan biologisia, niin parempiosaiset näkisivät, että ei ole juuri järkeä yrittää nostaa alempia luokkia. Prof. Degler ei käsittele selkeää ammatillista intressiä ympäristön ensisijaisuuden edistämisessä. Jos edistyksen oli määrä tulla ympäristön säätämisestä, niin kenellä oli parempi vaade säätämisen toteuttamiseen kuin sosiologeilla?
Boasin koulukunta vahvisti jatkuvasti asemiaan. Niinkin varhain kuin vuonna 1917 eräs sosiologi kirjoitti, että "tutkijoiden keskuudessa ..., se muinainen oppi, että jotkut rodut ovat luonnostaan alempia (inferior), on hylätty. Jokainen sen tueksi esitetty argumentti on testattu ja havaittu puutteelliseksi." Tietenkään mitään tällaista ei oltu tehty.
Samaan aikaan kun ympäristö oli syrjäyttämässä biologiaa, ympäristön kannattajat löivät kuitenkin varpaitaan aasialaisten menestyksiin. Köyhyys ja yhteiskuntaluokka tuotiin voitonriemuisesti esiin selittämään mustien ja intiaanien matalat ÄO-tulokset, mutta aasialaiset saivat kieroutuneesti yhtä hyviä tuloksia kuin valkoiset - köyhyydestä ja alhaisesta yhteiskuntaluokasta huolimatta. Prof. Degler kertoo meille, että tätä kommentoitiin hienovaraisesti 1920- ja 1930-luvulla mutta sen ei annettu pysäyttää Boasin kaiken tieltään tuhoavaa voimaa (Boas juggernaut).
1930-luvun alkuun mennessä, paljon ennen kuin Adolf Hitlerillä olisi voinut olla mitään vaikutusta sosiologiaan, biologinen näkemys oli mennyt pimennykseen. Maailman reaktio Kolmannen valtakunnan rotukäytäntöihin soitti epäilemättä kuolinkelloja eugeniikalle ja jatkaa vielä tänäkin päivänä käytöserojen tutkimisen vaikeuttamista. Siitä huolimatta on syytä huomata, että Boasin liike oli hyvää vauhtia matkalla kohti voittoa ilman mitään apua natseilta.
Biologia palaa
Se oli vasta 1950-luvulla, kun biologian ja darwinilaisen teorian ajateltiin jälleen, edes pieninä annoksina, vaikuttavan ihmisen käytökseen. Prof. Degler epäilee, että ympäristön merkitystä korostaneiden ihmisten ylilyönnit (excesses of the environmentalists) saivat aikaan biologian paluun. Behavioristit kuten John B. Watson ja B.F. Skinner väittivät, että ihminen oli niin täysin tyhjä taulu (so blank a slate), että hänellä ei ollut edes vaistoja.
Kuten yksi dogmaattisimmista behavioristeista, Zing Yang Kuo, kirjoitti: "kaikki seksuaaliset halumme ovat sosiaalisen stimulaation tulosta. Organismilla ei ole valmista reaktiota toiseen sukupuoleen sen enempää kuin sillä on synnynnäisiä ideoita." Toinen kirjoitti, että ihmisen ainoa vaistomainen impulssi oli hedelmöittyneen munasolun liikehdintä kohti kohtua; kaikki muu oli opittua.
Tämänkaltainen älyttömyys provosoi varmuudella reaktion. Kuten Prof. Degler toteaa kirjansa toisessa osassa, eläimillä selvästi oli vaistoja ja oli vaikea väittää, että inhimillisellä käytöksellä ei ollut mitään yhteistä muiden olentojen käytöksen kanssa. Niin ikään, Konrad Lorenzin ja Nikolaas Tinbergenin kaltaisten eurooppalaisten etologien työ osoitti, että jopa erittäin monimutkainen eläimen käytös oli synnynnäistä. Jos hunajamehiläinen syntyi tietäen, kuinka toteutetaan "heilutustanssi" ("waggle dance"), joka kertoo muille mehiläisille, mistä löytää ruokaa, millaisten mahdollisuuksien kanssa ihmiset saattoivat syntyä?
Näin ollen prof. Degler omistaa 100 sivua toisesta osastaan niille oivalluksille, jotka me olemme viime aikoina saaneet biologian elpymisestä. Tässä kohtaa hänen työnsä on kuitenkin epätasaista. Hän selitti erittäin yksityiskohtaisesti, kuinka Boasin koulukunta kumosi eugeniikan, rotuerot ja jopa perinnöllisyyden, mutta tämän jälkeen hän ei kerro juuri mitään viimeaikaisesta työstä näillä aloilla.
Mitkä siis ovat ne uudet biologian valaisemat läpimurrot, jotka prof. Degler on löytänyt? Hän kertoo, että insesti-tabu tunnustetaan nykyään yleisesti joksikin sellaiseksi, joka on lähellä vaistoa, koska eläimet kieltäytyvät parittelemasta lähisukulaisten kanssa. Ihmisen sosiaaliset etuoikeusjärjestykset saattavat myös heijastaa biologiaa, koska eläimillä on "nokkimisjärjestykset". Myös ihmisten halukkuudella uhrata itsensä perheittensä puolesta on vastine eläinten keskuudessa, ja se saattaa olla osa ihmisluontoa. Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista mutta tuskin shokeeraavaa.
Ainoa etäisesti kiistanalainen näkemys, jonka prof. Degler tuo julki, on mahdollisuus siitä, että miehet saattavat olla aggressiivisempia kuin naiset pikemminkin hormonien vuoksi kuin sen vuoksi, mitä he oppivat lastentarhassa. Tämä saattaisi jopa selittää sen, miksi miehet dominoivat tiettyjä aloja.
Mitä tapahtui rotueroille, eugeniikalle ja perinnöllisyydelle? Koska prof. Degler on osoittanut, että ne kumottiin, ei uuden datan vuoksi vaan vanhan datan ideologisen tulkinnan vuoksi, voisi odottaa hänen selittävän viimeaikaista ajattelua näillä aloilla. Sen sijaan hän ehdottaa, että tämän päivän "sosiobiologit" eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi rotueroista, koska he tutkivat sellaisia piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille. Lisäksi he ovat todennäköisesti poliittisia liberaaleja, joilla on "häiritseviä muistoja sellaisten tutkimusten pahasta väärinkäytöstä lähimenneisyydessä".
Tämä on petollista kahdesta syystä. Ensinnäkin, genetiikkaan ja rotueroihin kohdistuu paljon kiinnostusta. Toiseksi, jokainen tietää, että jos joku ottaa julkisesti kannan, joka on oikeaoppisuuden väärällä puolella, hänellä on riski päätyä ammatilliseen unholaan. Mikä tahansa yhteys rodun, sukupuolen, perinnöllisyyden ja sosiaalipolitiikan välillä on heitetty ulos pimeyteen (has been cast into the outer darkness), ja jokaista, joka ajattelee sellaista, ei vieroksuta pelkästään väärässäolevana vaan pahana. Tutkijoita rangaistaan poliittisesti epäkorrektista tutkimuksesta, ja kaikki tietävät tämän.
Pelkästään tästä syystä on merkityksellistä, että niin monet tutkijat ovat uskaltaneet uhmata sovinnaisuutta. Todisteita älykkyyden perinnöllisyydestä, rotueroista ja biologisista alttiuksista rikollisuuteen ja jopa persoonallisuustyyppiin tulee jatkuvasti päivänvaloon. Suurimmaksi osaksi In Search of Human Nature jättää ne sovinnaisesti huomiotta.
Esimerkiksi Audrey Shueyn työ 1950- ja 1960-luvulla, joka saavutti huippunsa hänen mestarillisessa kirjassaan The Testing of Negro Intelligence, ei saa tunnustusta. Eikä tunnustusta saa myöskään englantilaisen John Bakerin rodun antropologiaan liittyvä työ tai hänen maanmiehensä Hans Eysenckin älykkyysosamäärään liittyvä työ. Richard Herrnsteinin tutkimukset rikollisuuden biologiasta mainitaan pahoittelevasti ja lyhyesti, mutta Arthur Jensenistä hankkiudutaan eroon yhdellä alaviitteellä! Mark Snyderman saa lyhyen maininnan maahanmuuttolainsäädäntöön liittyvän hämärän tutkimuksen vuoksi, mutta hänen vuonna 1988 ilmestyneeseen kirjaansa The IQ Controversy (arvosteltu AR:ssä, Nov. ja Dec. 1990), joka kärsivällisesti esittää todisteet rotueroista, ei ole viittausta.
William Shockleyn työ ei saa huomiota, eikä huomiota saa myöskään Raymond Cattellin työ (katso AR, Feb., Mar. ja Apr. 1991). Prof. Degler ei kirjoita mitään Thomas J. Bouchardin viimeaikaisesta, mukaansatempaavasta syntymän jälkeen erotettuihin identtisiin kaksosiin liittyvästä työstä. Vaikka heidän merkittävimmät toimensa saattavat olla liian uusia tullakseen sisällytetyiksi tänä vuonna julkaistuun kirjaan, Länsi-Ontarion yliopiston (University of Western Ontario) Philippe Rushtonin ja New Yorkin collegen (City College of New York) Michael Levinin poisjättäminen olisi täysin sopusoinnussa prof. Deglerin valikoivan tieteellisyyden kanssa.
In Search of Human Nature tekeytyy kiihkottomaksi ideoiden historiaksi. Sen tyyli on professorillinen, ja sen sävy on puolueeton. Tästä syystä on erityisen anteeksiantamatonta, että prof. Degler on tarkoituksella (ja se ei varmasti ollut vahinko) jättänyt pois niiden tutkijoiden työn, joiden näkemyksiä hän pitää sopimattomina. He ovat hyvin paljon osa ideoiden historiaa, ja historioitsijan täytyy painiskella heidän kanssaan, vaikka hän sitten vain yrittäisikin osoittaa, että he ovat väärässä. Kun kirjailija on valmis syyttämään Boasin koulukuntaa ideologisen värityksen antamisesta datalle, on sitäkin suurempi pettymys havaita, että hän on itse valinnut yksinkertaisesti niskoittelevan datan sivuuttamisen.
Prof. Degler antaa sellaisen valheellisen vaikutelman, että käytännössä kukaan ei tutkisi tiettyjä aihealueita. Erityisesti silloin, kun on kyse rotuun liittyvistä kysymyksistä, hän antaa ymmärtää, että tämä johtuu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Boasin ja Klinebergin kaltaiset ihmiset ovat lopullisia auktoriteetteja. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että on mahdollista, että prof. Degler ei olisi pystynyt julkaisemaan kirjaa, joka ei mukautuisi aikamme lipeviin oikeaoppisuuksiin. Siitä huolimatta, se on surullinen päivä, kun arvostettu historioitsija kirjoittaa, mistä tahansa syistä, kirjan, joka vääristelee historiaa.
Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/september-1991-2/#article1
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Taistelu lännen pelastamiseksi
Euroopan Uusi oikeisto (New Right) on lyönyt ensimmäiset iskunsa.
Against Democracy and Equality, Tomislav Sunic, Peter Lang, 1990, 196 pp., $39.95
Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, December 1992)
Tämän päivän Amerikassa ne, jotka näkevät kansakunnan kohtaamat, perustavanlaatuiset ongelmat, elävät lähes älyllisessä tyhjiössä. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvallat ei edes tunnista vaarallisimpia vihollisiaan: rodullista ja kulttuurista riistetyksi tulemista (dispossession), eurooppalaiseen perintöömme kohdistuvaa kasvavaa vihaa ja sitä kohtalokasta rohkeuden menetystä, joka on mahdollistanut sen, että tämä on tapahtunut.
Silloin kun julkinen keskustelu ylipäätään sivuaa näitä aiheita, se ylistää niitä merkkeinä uudesta, paremmasta Amerikasta. Näin ollen niiden, jotka kokevat, että tie uuteen Amerikkaan on tie unholaan, on helppo ajatella, että he ovat yksin ja että heidän maansa kohtaa ainutlaatuisen kauhistuksen, jota kukaan muu ei ole ikinä kuvitellut tai ajatellut.
Mutta tämä ei tietenkään ole totta. Tomislav Sunicin kirja Against Democracy and Equality ei pelkästään tutki "vallankumouksellisen konservatismin" arvokasta historiaa vaan myös esittelee tällä hetkellä vaikuttavan eurooppalaisten kirjoittajien koulukunnan, jonka edustajat ponnistelevat löytääkseen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ei Amerikassa vielä esitetä. Kuten prof. Paul Gottfried kirjoittaa tämän pienen kirjan esipuheessa, tri. Sunic on antanut meille ensimmäisen kirjan mittaisen esittelyn Euroopan Uudesta oikeistosta englannin kielellä.
Jo kirjan nimi antaa ymmärtää, kuinka rohkeasti Uusi oikeisto on valmis uhmaamaan rakastetuimpia liberaaleja oletuksia. Jos tällä ajattelijoiden ryhmällä voidaan sanoa olevan yksi keskeinen opinkappale, niin se on se, että ihmisen olennainen luonto ei piile tasa-arvossa (in equality) vaan epätasa-arvossa (in inequality). Yksilöt, rodut, kulttuurit ja kansakunnat ovat erilaisia ja eriarvoisia (unequal); jokainen yritys kohdella niitä tasa-arvoisina (as equals) on tyrannian muoto.
Näin ollen Uuden oikeiston ajattelijat vastustavat tiukasti mitä tahansa sellaista, joka määrää universalistisen tasa-arvon. Heidän mielestään kommunismi on ollut armottomin egalitaarisen totalitarismin muoto, mutta eräässä provokatiivisimmista oivalluksistaan he pitävät modernia länsimaista liberalismia "pehmeän" totalitarismin muotona, joka on saavuttamassa tavoitteensa ilman keskitysleirien ja salaisen poliisin väkivaltaa. Sen äärimmäisessä muodossa - jonka me voimme nähdä kehittyvän Yhdysvalloissa - ei ole tarvetta väkivaltaiseen sortoon, sillä jokaisesta ihmisestä tulee oma sensorinsa ja oma vanginvartijansa.
Euroopan Uuden oikeiston merkittävimmät johtajat ovat ranskalaisia. Alain de Benoist on - Guillaume Fayen ja Julien Freundin ohella - Uuden oikeiston tunnetuin hahmo. He ovat herättäneet huomiota 1970-luvulta lähtien, ja he ovat olleet keskeisessä roolissa siinä operaatiossa, jossa marxismi on paljastettu eurooppalaisten intellektuellien vahvistamattomaksi uskonnoksi. Amerikassa, missä heidän ideansa ovat vielä tiukemmassa pannassa kuin Euroopassa, heidät sivuutetaan huolellisesti.
Edeltäjät
Kuten tri. Sunic selittää, Uusi oikeisto saa inspiraatiota ajattelijoilta, jotka olivat vaikutusvaltaisia ennen toista maailmansotaa mutta jotka on sittemmin hylätty sen vuoksi, että natsit kannattivat joitain heidän näkemyksiään. Osana Uuden oikeiston esittelyään tri. Sunic tekee lyhyen yhteenvedon Carl Schmittin (1888 - 1982), Oswald Spenglerin (1880 - 1936) ja Vilfredo Pareton (1848 - 1923) ajattelusta. Nämä miehet selvästikin näkivät ryntäyksen kohti universaalia veljeyttä ja näkivät, että seuraus olisi se, että Eurooppa luopuisi vapaaehtoisesti huomattavasta asemastaan ja jopa omaperäisyydestään.
Esimerkiksi Pareton mukaan hallitsijat tekevät typerästi, jos he luopuvat vallasta universaalin veljeyden nimissä. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Pareton näkemyksistä seuraavasti: "Sorretut ja heikot vetoavat aina hallitsijoiden oikeudentuntoon, mutta heti kun he tarttuvat vallankahvaan (grab the reins of power), he muuttuvat yhtä epäoikeudenmukaisiksi kuin entiset hallitsijansa. Ja lisäksi, jos joku kansakunta sattuu osoittamaan merkkejä liiallisesta humaanisuudesta, filantropiasta tai tasa-arvosta, niin se on varma merkki sen kuolemaan johtavasta sairaudesta." Pareton omin sanoin: "Jokainen, josta tulee lammas, löytää suden syömään itsensä." ("Whoever becomes a lamb will find a wolf to eat him.")
Liberaaleille tällä ei ole merkitystä. Antaa Euroopan tulla Pohjois-Afrikan syömäksi, tai antaa Yhdysvaltojen tulla Meksikon syömäksi. Koska kaikki väestöt ja kulttuurit ovat yhtä päteviä (equally valid), mitään ei ole menetetty ja vastarinta olisi moraalitonta.
Tasa-arvo
Yksi Uuden oikeiston tavoitteista on ollut ymmärtää liberalismin perustana olevan militantin, universalistisen egalitarismin juuria. Vaikka Uuden oikeiston näkökulma loukkaa monia traditionaalisia konservatiiveja, Uusi oikeisto löytää egalitarismin alkulähteen kristinuskosta. Toisin kuin polyteistiset uskonnot, monoteismi korosti kaikkien ihmisten tasa-arvoa Jumalan edessä. 1500- ja 1600-luvuille mennessä tämä tasa-arvo laajennettiin sisältämään oikeudellisen ja poliittisen tasa-arvon maalliset käsitteet.
Uusi oikeisto pitää Thomas Jeffersonia roistona, koska hän julisti, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi (all men are created equal). Vaikka Jefferson ei tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, Uusi oikeisto pitää Karl Marxia ja hänen vaatimustaan taloudellisesta tasa-arvosta Jeffersonin suorana perillisenä.
Kuten tri. Sunic selittää, liberaalit kunnioittavat tasa-arvoa, ja tämän vuoksi he eivät pysty vastustamaan sosialistien ja kommunistien argumentteja. Liberaalit eivät pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että vaikka ihmiset saattavat olla poliittisesti tasa-arvoisia, vapaa kilpailu johtaa aina epätasa-arvoon. Liberaalit eivät näin ollen pysty esittämään periaatteellista vastalausetta kommunismin pakotetulle taloudelliselle tasa-arvolle.
Uusi oikeisto pitää näin ollen sekä kommunismia että natsismia reaktioina liberalismin puolittaiselle tasa-arvolle. Kommunistit ajattelevat, että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle, kun taas kansallissosialistit ajattelevat, että se on mennyt liian pitkälle.
Uusi oikeisto hylkää tasa-arvon ja pitää epätasa-arvon geneettistä perustaa itsestään selvänä. Tri. Sunicin mukaan Uusi oikeisto ei ole tähän mennessä tehnyt virallisia poliittisia esityksiä, mutta se olisi samaa mieltä J.B.S. Haldanen (merkittävä brittiläinen geneetikko) kanssa siitä, että "jokaisen tyydyttävän poliittisen ja taloudellisen järjestelmän pitää perustua ihmisten epätasa-arvon tunnustamiseen".
Universalismi
Toinen piirre, joka on yhteinen kristinuskolle, liberalismille ja kommunismille, on se, että ne väittävät olevansa universaalisti päteviä. Sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeissa Jeesus esittää ällistyttävän väitteen, jonka mukaan jokainen, joka ei ole hänen puolellaan, on häntä vastaan. Maailmanlaajuinen vallankumous oli aina kommunismin peittelemätön tavoite, mutta liberalismin kohentamisprojektit ovat aivan yhtä universalistisia. Muslimit pitää muuttaa feministeiksi; japanilaisten pitää muuttua antirasisteiksi; afrikkalaisille pitää opettaa demokratiaa; kiinalaisten pitää syödä hampurilaisia.
Jatkuvasta "suvaitsevaisuuden" saarnaamisesta huolimatta liberalismi on näin ollen yhtä ankarasti suvaitsematon kuin mikä tahansa uskonnollinen inkvisitio ja muokkaisi mielellään koko maailman vasemmistolaisen amerikkalaisen yliopiston kaltaiseksi.
Alain de Benoistilla on täysin erilainen näkemys yhteisöstä: "Kansa ei ole hetkellinen yksilöiden summa. Se ei ole sattumien summa (chance aggregate). Se on tietyn inhimillisen historian osan perijöiden uudelleenyhdistyminen; ja nämä perijät kehittävät, yhteenkuuluvuuden tunteen (sense of common adherence) pohjalta, halun seurata omaa historiaansa ja luoda itselleen yhteinen kohtalo."
Tri. Sunic kertoo omin sanoin hänen näkemyksistään seuraavasti: "Todellinen 'orgaaninen' demokratia voi esiintyä vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat kehittäneet vahvan historiallisen ja hengellisen velvollisuudentunteen yhteisöään kohtaan. Sellaisessa orgaanisessa valtiomuodossa... lainsäädännön ei tule olla peräisin joistakin abstrakteista etukäteen muodostetuista periaatteista vaan pikemminkin kansan hengestä ja sen ainutlaatuisesta historiallisesta luonteesta. Sellaisessa demokratiassa yhteisöllisyyden tulee poikkeuksetta hallita individualistista ja taloudellista oman edun tavoittelua."
Ekonomismi ja individualismi
Tästä päästään liberalismin kahteen muuhun merkittävään virheeseen: se korostaa taloutta ja sillä on taipumus purkaa ihmisen traditionaaliset, orgaaniset siteet ja jättää hänet yksinäiseksi yksilöksi. Kun kaikki ihmiset nähdään tasa-arvoisina ja tasavertaisina (equivalent), nurkkakuntaiset lojaalisuudet ovat puhdasta ennakkoluuloisuutta.
Yhteiset markkinat, valuuttaunionit ja ylikansalliset organisaatiot kuten Euroopan parlamentti ovat sekä partikularismiin kohdistuvan hyökkäyksen että puhtaan talouden voiton oireita. Jos paikallisilla lojaliteeteilla ei ole enää merkitystä, jäljelle jää ainoastaan taloudellinen tehokkuus. Saksan markka, Englannin punta ja niiden edustamat traditiot ja suvereniteetit voidaan sivuuttaa, jos yksi eurooppalainen valuutta on tehokkaampi.
Taloudellisten näkökohtien ensisijaisuus selittää myös modernin elämän säälimättömän rumuuden - varastojen kaltaiset kaupat, laatikoiden kaltaiset toimistorakennukset, kulkureiden tavoin pukeutuvat keskiluokkaiset ihmiset, hyvien tapojen hävittäminen - sillä esteettisellä ja kulttuurisella ei ole taloudellista arvoa.
Tällaisissa yhteiskunnissa politiikka ei ole enää kilpailevien maailmankuvien taistelu vaan kaupankäynnin muoto. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Carl Schmittin näkemyksistä seuraavasti: "Erilaisista mielipiteistä ei enää väitellä; sen sijaan sosiaaliset ja taloudelliset painostusryhmät laskevat etujaan, ja näiden etujen pohjalta ne tekevät kompromisseja ja muodostavat koalitioita." Poliitikoista tulee mattokauppiaita. Väitteet aidoista filosofisista eroista ovat riesa, joka häiritsee kaupankäyntiä.
Jos ihmisellä ei ole partikularistista kulttuuria, hän on äärimmäisen haavoittuvainen. Puhtaan individualistisessa yhteiskunnassa identiteetti pohjautuu ainoastaan varallisuuteen. Ja näin ollen köyhillä ei ole mitään ja keskiluokka on vaarassa menettää kaiken.
Terveessä yhteiskunnassa yksilö, taloudellisesta asemasta riippumatta, voi välittää yhteisestä hyvästä (greater good), koska kyseessä on hänen ainutlaatuinen yhteiskuntansa. Hän saattaa jopa katua (kuten Nathan Hale katui) sitä, että hän pystyy antamaan vain yhden elämän maalleen. Terve kulttuuri kukoistaa sen ansiosta, mikä saattaa vaikuttaa yksilöiden uhrauksilta, mutta se antaa heille tarkoituksen, historian, itseluottamuksen ja identiteetin - olivat he sitten rikkaita tai köyhiä.
"Pehmeää" totalitarismia
Liberalismin individualismi merkitsee näin ollen pikemminkin pirstaloitumista kuin vahvuutta. Uuden oikeiston mielestä se jättää ihmiset alttiiksi sellaiselle "pehmeälle" totalitarismille, joka on edennyt Yhdysvalloissa. Jopa ilman poliisivaltiotekniikoita liberalismi on asettanut oppinsa niin onnistuneesti voimaan, että ihmiset pelkäävät sanoa, mitä he ajattelevat rodusta, maahanmuutosta, sosiaaliavustuksista, eugeniikasta, massademokratiasta, kulttuurista tai jopa ulkomaille annetusta avusta (foreign aid). Uusi oikeisto pelkää tätä totalitarismin muotoa. Ja Uusi oikeisto on oikeassa, kun se pitää sitä totalitarismin muodoista vaarallisimpana ja salakavalimpana.
Nyt kun marxismi on kuollut, käynnissä pitäisi olla vapaa väittely sen tasa-arvoon, universalismiin ja taloudellisten näkökohtien ensisijaisuuteen liittyvien oletusten oikeellisuudesta. Amerikassa tällaista väittelyä ei kuitenkaan käydä. Kuten Alain de Benoist sanoo: "[Liberaalien] on aina helppo vältellä väittelyä. Riittää, että hylkää vastapuolen... Hyökätään mieluummin henkilöiden kimppuun kuin sen kimppuun, mitä he kirjoittavat." Myös tässä Uusi oikeisto löytää kristinuskon perinnön: eripuraisuus liberalismin kanssa on pahaa, ja ei-uskova tuomitaan ikuiseen kadotukseen.
Uuden oikeiston edustajat eivät yleisesti ottaen ole optimistisia sen suhteen, että he pystyisivät kukistamaan pehmeän totalitarismin, mutta he ovat valmiita taistelemaan sitä vastaan loppuun asti. Kuten tri. Sunic esittää: "Riippumatta siitä, kuinka surkea ja rappeutunut moderni hallinto näyttää olevan, riippumatta siitä, mikä on taistelun lopputulos tai kuinka uhanalaiselta Eurooppa vaikuttaa, Uusi oikeisto väittää, että kannattaa silti kuolla Euroopan puolesta kunniallisena soturina."
Kukaan ei tietenkään uhraa elämäänsä valuuttaunionin takia. Ja Uusi oikeisto pelkääkin, että tarmokkaat ei-valkoiset - jotka omaavat edelleen sellaiset kulttuuriset ja rodulliset muistot, joiden puolesta he ovat valmiita kuolemaan - saattavat lopulta kaataa denaturoidun Euroopan. Toisaalta on kuitenkin surullista, että myös ei-valkoiset kansat ovat kärsineet suuria tappioita, koska liberalismin lähetyssaarnaajat ovat saastuttaneet heidänkin kulttuureitaan.
Ideoiden taistelukenttä
Uusi oikeisto on valinnut ideoiden taistelukentällä taistelemisen, koska se uskoo, että Euroopan suunta määräytyy lopulta vallitsevan älyllisen ilmapiirin mukaan.
Kuten tri. Sunic selittää: "Todellinen liberalismia ja sosialismia ylläpitävä voima on se kulttuurinen konsensus, joka vallitsee enemmän tai vähemmän häiritsemättömänä koulutus- ja oikeusjärjestelmien korkeammilla tasoilla." Vasemmisto on aina ymmärtänyt kulttuurin kaappaamisen tärkeyden. Ja näin ollen jokainen elokuva, koulukirja, taidenäyttely, televisio-ohjelma ja oikeuden päätös tukee universaalin tasa-arvon doktriinia.
Marx uskoi, että elinkeinorakenne (economic structure) määrittää kulttuurin, mutta Uusi oikeisto esittää, että se menee toisinpäin: vapaus voidaan saavuttaa ainoastaan luomalla sellainen vastakulttuuri, joka on riittävän voimakas murtamaan liberalismin monopolin mieleen. Tämä prosessi on tuskin alkanut Yhdysvalloissa, missä tilanne on se, että mitä enemmän koulutusta henkilöllä on, sitä harkitsemattomammin hän on omaksunut liberaalit dogmit.
Tri. Sunic on antanut meille tärkeän kirjan. Tämä arvostelu voi vain aloittaa tiivistämään sitä ajatusten rikkautta, jonka hän on löytänyt lukuisista kirjoista ja lehdistä, joita ei ole edes saatavilla englanniksi. Tri. Sunic on avannut oven merkittävään mutta vähän tunnettuun oppikokonaisuuteen, joka käsittelee suoraan nykyisiä kriisejämme.
Against Democracy and Equality on edelleen saatavissa, ja sitä voi tilata suoraan Peter Langilta osoitteesta 62 West 45th Street, New York, NY 10036.
Lähde: http://www.amren.com/ar/1992/12/index.html#article3
Against Democracy and Equality, Tomislav Sunic, Peter Lang, 1990, 196 pp., $39.95
Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, December 1992)
Tämän päivän Amerikassa ne, jotka näkevät kansakunnan kohtaamat, perustavanlaatuiset ongelmat, elävät lähes älyllisessä tyhjiössä. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvallat ei edes tunnista vaarallisimpia vihollisiaan: rodullista ja kulttuurista riistetyksi tulemista (dispossession), eurooppalaiseen perintöömme kohdistuvaa kasvavaa vihaa ja sitä kohtalokasta rohkeuden menetystä, joka on mahdollistanut sen, että tämä on tapahtunut.
Silloin kun julkinen keskustelu ylipäätään sivuaa näitä aiheita, se ylistää niitä merkkeinä uudesta, paremmasta Amerikasta. Näin ollen niiden, jotka kokevat, että tie uuteen Amerikkaan on tie unholaan, on helppo ajatella, että he ovat yksin ja että heidän maansa kohtaa ainutlaatuisen kauhistuksen, jota kukaan muu ei ole ikinä kuvitellut tai ajatellut.
Mutta tämä ei tietenkään ole totta. Tomislav Sunicin kirja Against Democracy and Equality ei pelkästään tutki "vallankumouksellisen konservatismin" arvokasta historiaa vaan myös esittelee tällä hetkellä vaikuttavan eurooppalaisten kirjoittajien koulukunnan, jonka edustajat ponnistelevat löytääkseen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ei Amerikassa vielä esitetä. Kuten prof. Paul Gottfried kirjoittaa tämän pienen kirjan esipuheessa, tri. Sunic on antanut meille ensimmäisen kirjan mittaisen esittelyn Euroopan Uudesta oikeistosta englannin kielellä.
Jo kirjan nimi antaa ymmärtää, kuinka rohkeasti Uusi oikeisto on valmis uhmaamaan rakastetuimpia liberaaleja oletuksia. Jos tällä ajattelijoiden ryhmällä voidaan sanoa olevan yksi keskeinen opinkappale, niin se on se, että ihmisen olennainen luonto ei piile tasa-arvossa (in equality) vaan epätasa-arvossa (in inequality). Yksilöt, rodut, kulttuurit ja kansakunnat ovat erilaisia ja eriarvoisia (unequal); jokainen yritys kohdella niitä tasa-arvoisina (as equals) on tyrannian muoto.
Näin ollen Uuden oikeiston ajattelijat vastustavat tiukasti mitä tahansa sellaista, joka määrää universalistisen tasa-arvon. Heidän mielestään kommunismi on ollut armottomin egalitaarisen totalitarismin muoto, mutta eräässä provokatiivisimmista oivalluksistaan he pitävät modernia länsimaista liberalismia "pehmeän" totalitarismin muotona, joka on saavuttamassa tavoitteensa ilman keskitysleirien ja salaisen poliisin väkivaltaa. Sen äärimmäisessä muodossa - jonka me voimme nähdä kehittyvän Yhdysvalloissa - ei ole tarvetta väkivaltaiseen sortoon, sillä jokaisesta ihmisestä tulee oma sensorinsa ja oma vanginvartijansa.
Euroopan Uuden oikeiston merkittävimmät johtajat ovat ranskalaisia. Alain de Benoist on - Guillaume Fayen ja Julien Freundin ohella - Uuden oikeiston tunnetuin hahmo. He ovat herättäneet huomiota 1970-luvulta lähtien, ja he ovat olleet keskeisessä roolissa siinä operaatiossa, jossa marxismi on paljastettu eurooppalaisten intellektuellien vahvistamattomaksi uskonnoksi. Amerikassa, missä heidän ideansa ovat vielä tiukemmassa pannassa kuin Euroopassa, heidät sivuutetaan huolellisesti.
Edeltäjät
Kuten tri. Sunic selittää, Uusi oikeisto saa inspiraatiota ajattelijoilta, jotka olivat vaikutusvaltaisia ennen toista maailmansotaa mutta jotka on sittemmin hylätty sen vuoksi, että natsit kannattivat joitain heidän näkemyksiään. Osana Uuden oikeiston esittelyään tri. Sunic tekee lyhyen yhteenvedon Carl Schmittin (1888 - 1982), Oswald Spenglerin (1880 - 1936) ja Vilfredo Pareton (1848 - 1923) ajattelusta. Nämä miehet selvästikin näkivät ryntäyksen kohti universaalia veljeyttä ja näkivät, että seuraus olisi se, että Eurooppa luopuisi vapaaehtoisesti huomattavasta asemastaan ja jopa omaperäisyydestään.
Esimerkiksi Pareton mukaan hallitsijat tekevät typerästi, jos he luopuvat vallasta universaalin veljeyden nimissä. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Pareton näkemyksistä seuraavasti: "Sorretut ja heikot vetoavat aina hallitsijoiden oikeudentuntoon, mutta heti kun he tarttuvat vallankahvaan (grab the reins of power), he muuttuvat yhtä epäoikeudenmukaisiksi kuin entiset hallitsijansa. Ja lisäksi, jos joku kansakunta sattuu osoittamaan merkkejä liiallisesta humaanisuudesta, filantropiasta tai tasa-arvosta, niin se on varma merkki sen kuolemaan johtavasta sairaudesta." Pareton omin sanoin: "Jokainen, josta tulee lammas, löytää suden syömään itsensä." ("Whoever becomes a lamb will find a wolf to eat him.")
Liberaaleille tällä ei ole merkitystä. Antaa Euroopan tulla Pohjois-Afrikan syömäksi, tai antaa Yhdysvaltojen tulla Meksikon syömäksi. Koska kaikki väestöt ja kulttuurit ovat yhtä päteviä (equally valid), mitään ei ole menetetty ja vastarinta olisi moraalitonta.
Tasa-arvo
Yksi Uuden oikeiston tavoitteista on ollut ymmärtää liberalismin perustana olevan militantin, universalistisen egalitarismin juuria. Vaikka Uuden oikeiston näkökulma loukkaa monia traditionaalisia konservatiiveja, Uusi oikeisto löytää egalitarismin alkulähteen kristinuskosta. Toisin kuin polyteistiset uskonnot, monoteismi korosti kaikkien ihmisten tasa-arvoa Jumalan edessä. 1500- ja 1600-luvuille mennessä tämä tasa-arvo laajennettiin sisältämään oikeudellisen ja poliittisen tasa-arvon maalliset käsitteet.
Uusi oikeisto pitää Thomas Jeffersonia roistona, koska hän julisti, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi (all men are created equal). Vaikka Jefferson ei tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, Uusi oikeisto pitää Karl Marxia ja hänen vaatimustaan taloudellisesta tasa-arvosta Jeffersonin suorana perillisenä.
Kuten tri. Sunic selittää, liberaalit kunnioittavat tasa-arvoa, ja tämän vuoksi he eivät pysty vastustamaan sosialistien ja kommunistien argumentteja. Liberaalit eivät pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että vaikka ihmiset saattavat olla poliittisesti tasa-arvoisia, vapaa kilpailu johtaa aina epätasa-arvoon. Liberaalit eivät näin ollen pysty esittämään periaatteellista vastalausetta kommunismin pakotetulle taloudelliselle tasa-arvolle.
Uusi oikeisto pitää näin ollen sekä kommunismia että natsismia reaktioina liberalismin puolittaiselle tasa-arvolle. Kommunistit ajattelevat, että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle, kun taas kansallissosialistit ajattelevat, että se on mennyt liian pitkälle.
Uusi oikeisto hylkää tasa-arvon ja pitää epätasa-arvon geneettistä perustaa itsestään selvänä. Tri. Sunicin mukaan Uusi oikeisto ei ole tähän mennessä tehnyt virallisia poliittisia esityksiä, mutta se olisi samaa mieltä J.B.S. Haldanen (merkittävä brittiläinen geneetikko) kanssa siitä, että "jokaisen tyydyttävän poliittisen ja taloudellisen järjestelmän pitää perustua ihmisten epätasa-arvon tunnustamiseen".
Universalismi
Toinen piirre, joka on yhteinen kristinuskolle, liberalismille ja kommunismille, on se, että ne väittävät olevansa universaalisti päteviä. Sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeissa Jeesus esittää ällistyttävän väitteen, jonka mukaan jokainen, joka ei ole hänen puolellaan, on häntä vastaan. Maailmanlaajuinen vallankumous oli aina kommunismin peittelemätön tavoite, mutta liberalismin kohentamisprojektit ovat aivan yhtä universalistisia. Muslimit pitää muuttaa feministeiksi; japanilaisten pitää muuttua antirasisteiksi; afrikkalaisille pitää opettaa demokratiaa; kiinalaisten pitää syödä hampurilaisia.
Jatkuvasta "suvaitsevaisuuden" saarnaamisesta huolimatta liberalismi on näin ollen yhtä ankarasti suvaitsematon kuin mikä tahansa uskonnollinen inkvisitio ja muokkaisi mielellään koko maailman vasemmistolaisen amerikkalaisen yliopiston kaltaiseksi.
Alain de Benoistilla on täysin erilainen näkemys yhteisöstä: "Kansa ei ole hetkellinen yksilöiden summa. Se ei ole sattumien summa (chance aggregate). Se on tietyn inhimillisen historian osan perijöiden uudelleenyhdistyminen; ja nämä perijät kehittävät, yhteenkuuluvuuden tunteen (sense of common adherence) pohjalta, halun seurata omaa historiaansa ja luoda itselleen yhteinen kohtalo."
Tri. Sunic kertoo omin sanoin hänen näkemyksistään seuraavasti: "Todellinen 'orgaaninen' demokratia voi esiintyä vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat kehittäneet vahvan historiallisen ja hengellisen velvollisuudentunteen yhteisöään kohtaan. Sellaisessa orgaanisessa valtiomuodossa... lainsäädännön ei tule olla peräisin joistakin abstrakteista etukäteen muodostetuista periaatteista vaan pikemminkin kansan hengestä ja sen ainutlaatuisesta historiallisesta luonteesta. Sellaisessa demokratiassa yhteisöllisyyden tulee poikkeuksetta hallita individualistista ja taloudellista oman edun tavoittelua."
Ekonomismi ja individualismi
Tästä päästään liberalismin kahteen muuhun merkittävään virheeseen: se korostaa taloutta ja sillä on taipumus purkaa ihmisen traditionaaliset, orgaaniset siteet ja jättää hänet yksinäiseksi yksilöksi. Kun kaikki ihmiset nähdään tasa-arvoisina ja tasavertaisina (equivalent), nurkkakuntaiset lojaalisuudet ovat puhdasta ennakkoluuloisuutta.
Yhteiset markkinat, valuuttaunionit ja ylikansalliset organisaatiot kuten Euroopan parlamentti ovat sekä partikularismiin kohdistuvan hyökkäyksen että puhtaan talouden voiton oireita. Jos paikallisilla lojaliteeteilla ei ole enää merkitystä, jäljelle jää ainoastaan taloudellinen tehokkuus. Saksan markka, Englannin punta ja niiden edustamat traditiot ja suvereniteetit voidaan sivuuttaa, jos yksi eurooppalainen valuutta on tehokkaampi.
Taloudellisten näkökohtien ensisijaisuus selittää myös modernin elämän säälimättömän rumuuden - varastojen kaltaiset kaupat, laatikoiden kaltaiset toimistorakennukset, kulkureiden tavoin pukeutuvat keskiluokkaiset ihmiset, hyvien tapojen hävittäminen - sillä esteettisellä ja kulttuurisella ei ole taloudellista arvoa.
Tällaisissa yhteiskunnissa politiikka ei ole enää kilpailevien maailmankuvien taistelu vaan kaupankäynnin muoto. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Carl Schmittin näkemyksistä seuraavasti: "Erilaisista mielipiteistä ei enää väitellä; sen sijaan sosiaaliset ja taloudelliset painostusryhmät laskevat etujaan, ja näiden etujen pohjalta ne tekevät kompromisseja ja muodostavat koalitioita." Poliitikoista tulee mattokauppiaita. Väitteet aidoista filosofisista eroista ovat riesa, joka häiritsee kaupankäyntiä.
Jos ihmisellä ei ole partikularistista kulttuuria, hän on äärimmäisen haavoittuvainen. Puhtaan individualistisessa yhteiskunnassa identiteetti pohjautuu ainoastaan varallisuuteen. Ja näin ollen köyhillä ei ole mitään ja keskiluokka on vaarassa menettää kaiken.
Terveessä yhteiskunnassa yksilö, taloudellisesta asemasta riippumatta, voi välittää yhteisestä hyvästä (greater good), koska kyseessä on hänen ainutlaatuinen yhteiskuntansa. Hän saattaa jopa katua (kuten Nathan Hale katui) sitä, että hän pystyy antamaan vain yhden elämän maalleen. Terve kulttuuri kukoistaa sen ansiosta, mikä saattaa vaikuttaa yksilöiden uhrauksilta, mutta se antaa heille tarkoituksen, historian, itseluottamuksen ja identiteetin - olivat he sitten rikkaita tai köyhiä.
"Pehmeää" totalitarismia
Liberalismin individualismi merkitsee näin ollen pikemminkin pirstaloitumista kuin vahvuutta. Uuden oikeiston mielestä se jättää ihmiset alttiiksi sellaiselle "pehmeälle" totalitarismille, joka on edennyt Yhdysvalloissa. Jopa ilman poliisivaltiotekniikoita liberalismi on asettanut oppinsa niin onnistuneesti voimaan, että ihmiset pelkäävät sanoa, mitä he ajattelevat rodusta, maahanmuutosta, sosiaaliavustuksista, eugeniikasta, massademokratiasta, kulttuurista tai jopa ulkomaille annetusta avusta (foreign aid). Uusi oikeisto pelkää tätä totalitarismin muotoa. Ja Uusi oikeisto on oikeassa, kun se pitää sitä totalitarismin muodoista vaarallisimpana ja salakavalimpana.
Nyt kun marxismi on kuollut, käynnissä pitäisi olla vapaa väittely sen tasa-arvoon, universalismiin ja taloudellisten näkökohtien ensisijaisuuteen liittyvien oletusten oikeellisuudesta. Amerikassa tällaista väittelyä ei kuitenkaan käydä. Kuten Alain de Benoist sanoo: "[Liberaalien] on aina helppo vältellä väittelyä. Riittää, että hylkää vastapuolen... Hyökätään mieluummin henkilöiden kimppuun kuin sen kimppuun, mitä he kirjoittavat." Myös tässä Uusi oikeisto löytää kristinuskon perinnön: eripuraisuus liberalismin kanssa on pahaa, ja ei-uskova tuomitaan ikuiseen kadotukseen.
Uuden oikeiston edustajat eivät yleisesti ottaen ole optimistisia sen suhteen, että he pystyisivät kukistamaan pehmeän totalitarismin, mutta he ovat valmiita taistelemaan sitä vastaan loppuun asti. Kuten tri. Sunic esittää: "Riippumatta siitä, kuinka surkea ja rappeutunut moderni hallinto näyttää olevan, riippumatta siitä, mikä on taistelun lopputulos tai kuinka uhanalaiselta Eurooppa vaikuttaa, Uusi oikeisto väittää, että kannattaa silti kuolla Euroopan puolesta kunniallisena soturina."
Kukaan ei tietenkään uhraa elämäänsä valuuttaunionin takia. Ja Uusi oikeisto pelkääkin, että tarmokkaat ei-valkoiset - jotka omaavat edelleen sellaiset kulttuuriset ja rodulliset muistot, joiden puolesta he ovat valmiita kuolemaan - saattavat lopulta kaataa denaturoidun Euroopan. Toisaalta on kuitenkin surullista, että myös ei-valkoiset kansat ovat kärsineet suuria tappioita, koska liberalismin lähetyssaarnaajat ovat saastuttaneet heidänkin kulttuureitaan.
Ideoiden taistelukenttä
Uusi oikeisto on valinnut ideoiden taistelukentällä taistelemisen, koska se uskoo, että Euroopan suunta määräytyy lopulta vallitsevan älyllisen ilmapiirin mukaan.
Kuten tri. Sunic selittää: "Todellinen liberalismia ja sosialismia ylläpitävä voima on se kulttuurinen konsensus, joka vallitsee enemmän tai vähemmän häiritsemättömänä koulutus- ja oikeusjärjestelmien korkeammilla tasoilla." Vasemmisto on aina ymmärtänyt kulttuurin kaappaamisen tärkeyden. Ja näin ollen jokainen elokuva, koulukirja, taidenäyttely, televisio-ohjelma ja oikeuden päätös tukee universaalin tasa-arvon doktriinia.
Marx uskoi, että elinkeinorakenne (economic structure) määrittää kulttuurin, mutta Uusi oikeisto esittää, että se menee toisinpäin: vapaus voidaan saavuttaa ainoastaan luomalla sellainen vastakulttuuri, joka on riittävän voimakas murtamaan liberalismin monopolin mieleen. Tämä prosessi on tuskin alkanut Yhdysvalloissa, missä tilanne on se, että mitä enemmän koulutusta henkilöllä on, sitä harkitsemattomammin hän on omaksunut liberaalit dogmit.
Tri. Sunic on antanut meille tärkeän kirjan. Tämä arvostelu voi vain aloittaa tiivistämään sitä ajatusten rikkautta, jonka hän on löytänyt lukuisista kirjoista ja lehdistä, joita ei ole edes saatavilla englanniksi. Tri. Sunic on avannut oven merkittävään mutta vähän tunnettuun oppikokonaisuuteen, joka käsittelee suoraan nykyisiä kriisejämme.
Against Democracy and Equality on edelleen saatavissa, ja sitä voi tilata suoraan Peter Langilta osoitteesta 62 West 45th Street, New York, NY 10036.
Lähde: http://www.amren.com/ar/1992/12/index.html#article3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)