Eläin ihmisessä (Degler)

Nykyiset oletukset ihmisluonnosta perustuvat yhtä paljon ideologiaan kuin tutkimukseen.

Carl N. Degler, In Search of Human Nature, Oxford University Press, 1991, 400 pp., $24.95

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 1991)

Stanfordin yliopiston (Stanford University) professori Carl Deglerin kirja In Search of Human Nature on yritys ymmärtää sitä, kuinka ympäristö syrjäytti perinnöllisyyden hyväksyttynä selityksenä ihmisen käytökselle. Olisi vaikea ajatella toista älyllistä vallankumousta, joka olisi vaikuttanut niin perusteellisesti sosiaalipolitiikkaan, ja onkin korkea aika, että se herätti niinkin huomattavan historioitsijan kuin prof. Deglerin huomion.

Hänen kirjansa on myös varovainen selonteko siitä, kuinka biologia on - sen jälkeen, kun se oli lähestulkoon eliminoitu ihmisen käytökseen vaikuttavana tekijänä - vihdoin alkanut saada jonkin verran takaisin sitä kenttää, jonka se menetti ympäristön esitaistelijoille. Kysymykset, jotka prof. Degler mainitsee, ovat juuri niitä, jotka on pakotettu maan alle: Ovatko miehet ja naiset erilaisia luonnoltaan? Ovatko rodut yhtä älykkäitä? Onko eugeniikka moraalista? Muodostuuko ihminen enemmän geeniensä toimesta kuin ympäristönsä toimesta? Ihmisluonnon etsimisellä on merkittäviä seurauksia, sillä yhteiskunnat, joita ihmiset rakentavat, heijastavat niitä vastauksia, joita he uskovat löytäneensä.

Useimmiten prof. Degler vastaa tabu-kysymyksiin juuri niin kuin nykyinen älyllinen ilmapiiri edellyttää. Siitä huolimatta, vaikka hän nostaa Pandoran lippaan kantta vain lyödäkseen sen jälleen kiinni, hän antaa meille vilauksen siitä, mihin elpyvä biologia saattaa johtaa. Hän on laatinut karkean kartan älyllisestä maisemasta, ja vaikka hän hätyyttää meidät pois tietyiltä alueilta, niin siinä, että vain osoitetaan, että ne ovat olemassa, on jotain hyvää.

In Search of Human Nature on kaksiosainen. Ensimmäinen ja valtavasti parempi osa jäljittää niitä ajatussuuntauksia, jotka syrjäyttivät sen näkemyksen, että biologia hallitsee käytöstä. Toinen osa, joka kuvaa biologian uutta legitimiteettiä, on selvästi huonompi. Prof. Degler on haravoinut arkistoja 50 tai 100 vuotta sitten esitettyjen terävien luonto/kasvatus (nature/nurture) -argumenttien vuoksi, kun taas hänen viittauksensa nykyajan tutkimuksiin ovat kiusallisen yksipuolisia ja vain palvelevat nykyistä akateemista trendiä.

Biologia hallitsee

Kirjansa ensimmäisessä osassa prof. Degler selittää, että ne olivat Charles Darwin (1809 - 1882) ja Gregor Mendel (1822 - 1884), jotka valmistivat perustukset sille näkemykselle, että luonnonlait pätevät ihmisiin aivan kuten ne pätevät eläimiin. Darwin opetti, että ihminen on niiden samojen voimien tuote, jotka loivat muut elävät olennot: kaikki ovat miljoonien vuosien sattumanvaraisen evoluution - jonka kuluessa vain vahvimmat (fittest) selviytyivät - tulosta. Vaikka hänen vaikutuksensa tuli myöhemmin, Mendel osoitti väistämättömän yhteyden yhden sukupolven ja seuraavan sukupolven biologisten erityispiirteiden välillä.

Nämä uudet opit voisivat selittää yhteiskuntaluokan. Jos vain vahvat (fit) selviytyvät ja menestyvät, rikkaiden ja mahtavien on täytynyt tulla sellaisiksi sen vuoksi, että he olivat erityisen vahvoja. Darwin ajatteli, että evoluutio ei pelkästään selittänyt sosiaalista hierarkiaa vaan oikeutti sen. Olisi typeryyttä yrittää nostaa rutiköyhä ihminen kauppiaan tasolle, jos rutiköyhällä ihmisellä ei ollut tarvittavaa biologista lahjakkuutta.

Niin ikään, kenenkään ei tarvinnut keksiä yksityiskohtaisia ympäristöön liittyviä selityksiä eri saavutustasoille rodun mukaan. Darwin uskoi, että roduilla ei ollut samoja keskimääräisiä älykkyystasoja. Jos rutiköyhä ihminen oli köyhä sen vuoksi, että hänellä oli huonot geenit, niin primitiiviset rodut olivat samalla tavalla petettyjä.

Herbert Spencer (1820 - 1903) työsti nämä ideat järjestelmäksi, joka tunnetaan nimellä "sosiaalidarwinismi". Valtion (government) pitäisi puuttua selviytymistaisteluun niin vähän kuin mahdollista, ja valtion ei pitäisi ikinä verottaa tuottavia tukeakseen tuottamattomia. Eikä yksilöiden pitäisi myöskään olla liian vapaita ajattelemattoman hyväntekeväisyyden kanssa. Kuten Spencer esitti: "Se, että autetaan huonoja lisääntymisessä, on itse asiassa sama kuin se, että hankitaan ilkeämielisesti jälkeläisillemme suuri määrä vihollisia." Hän ajatteli, että mikään ympäristö ei voisi hyvittää turmeltuja geenejä.

Parempaa lisääntymistä

Darwinismi ja genetiikka johtivat eugeniikkaliikkeeseen. Vaikka se tuomitaan nykyään pahana ja oikeistolaisena, prof. Degler huomauttaa, että 1900-luvun alkupuolella sitä pidettiin edistyksellisenä ja humanitaarisena. Sosialistit olivat sen innokkaimpien kannattajien joukossa, ja jotkut sen ajan arvostetuimmista ihmisistä tukivat sitä. Winston Churchill oli Kansainvälisen eugeniikkakongressin (International Congress of Eugenics) varapresidentti, kuten oli myös Harvardin presidentti Charles Eliot. Valintajalostus (selective breeding) oli parantanut valtavasti kotieläinten sukua; eugeenikot uskoivat, että ihmisiä voitaisiin parantaa samalla tavalla.

Vuoteen 1930 mennessä kolmekymmentä amerikkalaista osavaltiota oli säätänyt lakeja, jotka sallivat sellaisten ihmisten kuin "pinttyneiden rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien" pakkosteriloinnin. Myös Saksa, Englanti ja Skandinavian maat säätivät eugeniikkalakeja - ja kaikki tämä ennen kuin Hitler nousi valtaan.

Suuri muutos

Nykyään eugeniikalla on huono maine, ympäristö selittää käytöstä, rodut ovat tasa-arvoisia (equal), köyhyys selittää matalaa älykkyysosamäärää (päinvastaisen sijaan) ja valtiot verottavat rutiininomaisesti kyvykkäitä, jotta kyvyttömät voivat lisääntyä. Mikä sai aikaan näin vallankumouksellisen muutoksen?

Hyökkäys biologiaa kohtaan käynnistyi 1920-luvulla, ja kukaan ei ole enemmän vastuussa sen menestymisestä kuin Franz Boas (1858 - 1942). Hän oli sen ajatuksen väsymätön puolustaja, että ympäristö, eikä biologia, hallitsi käytöstä. Boas, joka oli juutalainen maahanmuuttaja Saksasta, perusti jotakuinkin yksinään antropologian tutkimuksen Amerikassa ja hallitsi kyseistä tieteenhaaraa Columbian yliopistossa (Columbia University) sijainneesta päämajasta käsin.

Boas ilahtuisi tämän päivän Yhdysvalloista. Hän työskenteli voimakkaasti avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta ja taisteli neekereiden tasa-arvoasian (cause of Negro equality) puolesta. Hän uskoi, että seka-avioliitto oli lopullinen ratkaisu rotuongelmiin, ja hän oli vakuuttunut siitä, että ihmisen vaivat voitaisiin ratkaista säätämällä ympäristöä näppärästi. Biologia oli merkityksetöntä.

Se oli Boas, joka ensimmäisenä käytti termiä "kulttuuri" nykyisellä, kieroutuneella tavalla; eli siten, että sillä tarkoitettiin kaikkea inhimillistä käytöstä. Hänen aikaansa saakka kulttuuri tarkoitti kehittyneen yhteiskunnan korkeimpia taiteellisia saavutuksia. Boasille kaikkein hirvittävimmät heimorituaalit olivat aivan yhtä paljon "kulttuuria" kuin ooppera ja kirjallisuus. Kun ihmiset nykyään käyttävät sellaisia ristiriitaisia termejä kuten köyhyyden "kulttuuri", he ovat Boasin suoria perillisiä.

Prof. Deglerin mielestä Franz Boasin vaikutusta on mahdotonta yliarvioida. Lähes kaikki jalkaväkimiehet biologiaan kohdistuneessa hyökkäyksessä olivat joko Boasin oppilaita tai suuressa määrin häneltä vaikutteita saaneita. Prof. Degler huomauttaa myös, että liikkeeseen tiiveimmin yhdistetyt nimet - Kroeber, Klineberg, Goldenwieser, Sapir, Herskovits - edustivat laajaa muutosta yhteiskuntatieteiden etnisessä sävyssä.

Jotkut näistä juutalaisista tutkijoista olivat niin määrätietoisia kampanjassaan kumota biologia, että prof. Degler siirtyy ihmettelemään sitä, mikä motivoi heitä. Kuten hän toteaa, huolimatta tutkimuksesta toisensa jälkeen, jotka oli suunniteltu osoittamaan, että genetiikan sijaan ympäristö selitti erot ihmisen käytöksessä, nämä uudet kiihkoilijat eivät ikinä löytäneet sitä, mitä he halusivat löytää. Heidän tuloksensa eivät eronneet niistä tuloksista, jotka olivat vakuuttaneet heidän edeltäjänsä biologian ensisijaisuudesta. Mustat ja intiaanit (jotka vastaisivat useimpia tämän päivän hispaanoja) jatkoivat matalien tulosten saamista älykkyystesteissä, tekivät enemmän rikoksia ja pysyivät köyhinä. Se, mitä Boasin liike teki, oli se, että se hylkäsi biologiset selitykset näille eroille ja väitti, että ympäristö oli kaikki. Faktat eivät ikinä muuttuneet; ainoastaan selitys muuttui.

Prof. Degler päättelee, että tämä uusi tutkijoiden ryhmä oli ujostelemattomasti ideologinen. Hän siteeraa Otto Klinebergiä: "Minusta tuntui (ja sanoin näin varhain), että ympäristöselitys oli parempi, aina kun data sen oikeutti, koska se oli optimistisempi, koska se antoi toivoa paremmasta."

Margaret Mead, yksi liikkeen harvoista vaikutusvaltaisista hahmoista, joka ei ollut juutalainen eikä maahanmuuttaja, kuvaili ihmisluonnon "lähes uskomattoman mukautuvaiseksi". Hän opetti, että oli "epätoivoinen tarve" vastata rodun faktaan sellaisella opilla, että perinnöllisyyden sijaan "kulttuuri" hallitsi kaikkia käytöseroja. "Epätoivoinen tarve" ja "toivo paremmasta" eivät edistä tieteellistä objektiivisuutta.

Prof. Degler epäilee, että oman edun tavoittelun ja hyväntahtoisuuden yhdistelmä motivoi tätä uutta oppia. Juutalaiset, jotka olivat kokeneet vainoa Euroopassa, olivat innokkaita lyömään alas minkä tahansa idean, joka saattaisi oikeuttaa eri väestöjen kohtelemisen eri tavalla. Samanaikaisesti sosiaali"tieteilijät" pelkäsivät, että jos sosiaalisten ongelmien uskottaisiin olevan biologisia, niin parempiosaiset näkisivät, että ei ole juuri järkeä yrittää nostaa alempia luokkia. Prof. Degler ei käsittele selkeää ammatillista intressiä ympäristön ensisijaisuuden edistämisessä. Jos edistyksen oli määrä tulla ympäristön säätämisestä, niin kenellä oli parempi vaade säätämisen toteuttamiseen kuin sosiologeilla?

Boasin koulukunta vahvisti jatkuvasti asemiaan. Niinkin varhain kuin vuonna 1917 eräs sosiologi kirjoitti, että "tutkijoiden keskuudessa ..., se muinainen oppi, että jotkut rodut ovat luonnostaan alempia (inferior), on hylätty. Jokainen sen tueksi esitetty argumentti on testattu ja havaittu puutteelliseksi." Tietenkään mitään tällaista ei oltu tehty.

Samaan aikaan kun ympäristö oli syrjäyttämässä biologiaa, ympäristön kannattajat löivät kuitenkin varpaitaan aasialaisten menestyksiin. Köyhyys ja yhteiskuntaluokka tuotiin voitonriemuisesti esiin selittämään mustien ja intiaanien matalat ÄO-tulokset, mutta aasialaiset saivat kieroutuneesti yhtä hyviä tuloksia kuin valkoiset - köyhyydestä ja alhaisesta yhteiskuntaluokasta huolimatta. Prof. Degler kertoo meille, että tätä kommentoitiin hienovaraisesti 1920- ja 1930-luvulla mutta sen ei annettu pysäyttää Boasin kaiken tieltään tuhoavaa voimaa (Boas juggernaut).

1930-luvun alkuun mennessä, paljon ennen kuin Adolf Hitlerillä olisi voinut olla mitään vaikutusta sosiologiaan, biologinen näkemys oli mennyt pimennykseen. Maailman reaktio Kolmannen valtakunnan rotukäytäntöihin soitti epäilemättä kuolinkelloja eugeniikalle ja jatkaa vielä tänäkin päivänä käytöserojen tutkimisen vaikeuttamista. Siitä huolimatta on syytä huomata, että Boasin liike oli hyvää vauhtia matkalla kohti voittoa ilman mitään apua natseilta.

Biologia palaa

Se oli vasta 1950-luvulla, kun biologian ja darwinilaisen teorian ajateltiin jälleen, edes pieninä annoksina, vaikuttavan ihmisen käytökseen. Prof. Degler epäilee, että ympäristön merkitystä korostaneiden ihmisten ylilyönnit (excesses of the environmentalists) saivat aikaan biologian paluun. Behavioristit kuten John B. Watson ja B.F. Skinner väittivät, että ihminen oli niin täysin tyhjä taulu (so blank a slate), että hänellä ei ollut edes vaistoja.

Kuten yksi dogmaattisimmista behavioristeista, Zing Yang Kuo, kirjoitti: "kaikki seksuaaliset halumme ovat sosiaalisen stimulaation tulosta. Organismilla ei ole valmista reaktiota toiseen sukupuoleen sen enempää kuin sillä on synnynnäisiä ideoita." Toinen kirjoitti, että ihmisen ainoa vaistomainen impulssi oli hedelmöittyneen munasolun liikehdintä kohti kohtua; kaikki muu oli opittua.

Tämänkaltainen älyttömyys provosoi varmuudella reaktion. Kuten Prof. Degler toteaa kirjansa toisessa osassa, eläimillä selvästi oli vaistoja ja oli vaikea väittää, että inhimillisellä käytöksellä ei ollut mitään yhteistä muiden olentojen käytöksen kanssa. Niin ikään, Konrad Lorenzin ja Nikolaas Tinbergenin kaltaisten eurooppalaisten etologien työ osoitti, että jopa erittäin monimutkainen eläimen käytös oli synnynnäistä. Jos hunajamehiläinen syntyi tietäen, kuinka toteutetaan "heilutustanssi" ("waggle dance"), joka kertoo muille mehiläisille, mistä löytää ruokaa, millaisten mahdollisuuksien kanssa ihmiset saattoivat syntyä?

Näin ollen prof. Degler omistaa 100 sivua toisesta osastaan niille oivalluksille, jotka me olemme viime aikoina saaneet biologian elpymisestä. Tässä kohtaa hänen työnsä on kuitenkin epätasaista. Hän selitti erittäin yksityiskohtaisesti, kuinka Boasin koulukunta kumosi eugeniikan, rotuerot ja jopa perinnöllisyyden, mutta tämän jälkeen hän ei kerro juuri mitään viimeaikaisesta työstä näillä aloilla.

Mitkä siis ovat ne uudet biologian valaisemat läpimurrot, jotka prof. Degler on löytänyt? Hän kertoo, että insesti-tabu tunnustetaan nykyään yleisesti joksikin sellaiseksi, joka on lähellä vaistoa, koska eläimet kieltäytyvät parittelemasta lähisukulaisten kanssa. Ihmisen sosiaaliset etuoikeusjärjestykset saattavat myös heijastaa biologiaa, koska eläimillä on "nokkimisjärjestykset". Myös ihmisten halukkuudella uhrata itsensä perheittensä puolesta on vastine eläinten keskuudessa, ja se saattaa olla osa ihmisluontoa. Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista mutta tuskin shokeeraavaa.

Ainoa etäisesti kiistanalainen näkemys, jonka prof. Degler tuo julki, on mahdollisuus siitä, että miehet saattavat olla aggressiivisempia kuin naiset pikemminkin hormonien vuoksi kuin sen vuoksi, mitä he oppivat lastentarhassa. Tämä saattaisi jopa selittää sen, miksi miehet dominoivat tiettyjä aloja.

Mitä tapahtui rotueroille, eugeniikalle ja perinnöllisyydelle? Koska prof. Degler on osoittanut, että ne kumottiin, ei uuden datan vuoksi vaan vanhan datan ideologisen tulkinnan vuoksi, voisi odottaa hänen selittävän viimeaikaista ajattelua näillä aloilla. Sen sijaan hän ehdottaa, että tämän päivän "sosiobiologit" eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi rotueroista, koska he tutkivat sellaisia piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille. Lisäksi he ovat todennäköisesti poliittisia liberaaleja, joilla on "häiritseviä muistoja sellaisten tutkimusten pahasta väärinkäytöstä lähimenneisyydessä".

Tämä on petollista kahdesta syystä. Ensinnäkin, genetiikkaan ja rotueroihin kohdistuu paljon kiinnostusta. Toiseksi, jokainen tietää, että jos joku ottaa julkisesti kannan, joka on oikeaoppisuuden väärällä puolella, hänellä on riski päätyä ammatilliseen unholaan. Mikä tahansa yhteys rodun, sukupuolen, perinnöllisyyden ja sosiaalipolitiikan välillä on heitetty ulos pimeyteen (has been cast into the outer darkness), ja jokaista, joka ajattelee sellaista, ei vieroksuta pelkästään väärässäolevana vaan pahana. Tutkijoita rangaistaan poliittisesti epäkorrektista tutkimuksesta, ja kaikki tietävät tämän.

Pelkästään tästä syystä on merkityksellistä, että niin monet tutkijat ovat uskaltaneet uhmata sovinnaisuutta. Todisteita älykkyyden perinnöllisyydestä, rotueroista ja biologisista alttiuksista rikollisuuteen ja jopa persoonallisuustyyppiin tulee jatkuvasti päivänvaloon. Suurimmaksi osaksi In Search of Human Nature jättää ne sovinnaisesti huomiotta.

Esimerkiksi Audrey Shueyn työ 1950- ja 1960-luvulla, joka saavutti huippunsa hänen mestarillisessa kirjassaan The Testing of Negro Intelligence, ei saa tunnustusta. Eikä tunnustusta saa myöskään englantilaisen John Bakerin rodun antropologiaan liittyvä työ tai hänen maanmiehensä Hans Eysenckin älykkyysosamäärään liittyvä työ. Richard Herrnsteinin tutkimukset rikollisuuden biologiasta mainitaan pahoittelevasti ja lyhyesti, mutta Arthur Jensenistä hankkiudutaan eroon yhdellä alaviitteellä! Mark Snyderman saa lyhyen maininnan maahanmuuttolainsäädäntöön liittyvän hämärän tutkimuksen vuoksi, mutta hänen vuonna 1988 ilmestyneeseen kirjaansa The IQ Controversy (arvosteltu AR:ssä, Nov. ja Dec. 1990), joka kärsivällisesti esittää todisteet rotueroista, ei ole viittausta.

William Shockleyn työ ei saa huomiota, eikä huomiota saa myöskään Raymond Cattellin työ (katso AR, Feb., Mar. ja Apr. 1991). Prof. Degler ei kirjoita mitään Thomas J. Bouchardin viimeaikaisesta, mukaansatempaavasta syntymän jälkeen erotettuihin identtisiin kaksosiin liittyvästä työstä. Vaikka heidän merkittävimmät toimensa saattavat olla liian uusia tullakseen sisällytetyiksi tänä vuonna julkaistuun kirjaan, Länsi-Ontarion yliopiston (University of Western Ontario) Philippe Rushtonin ja New Yorkin collegen (City College of New York) Michael Levinin poisjättäminen olisi täysin sopusoinnussa prof. Deglerin valikoivan tieteellisyyden kanssa.

In Search of Human Nature tekeytyy kiihkottomaksi ideoiden historiaksi. Sen tyyli on professorillinen, ja sen sävy on puolueeton. Tästä syystä on erityisen anteeksiantamatonta, että prof. Degler on tarkoituksella (ja se ei varmasti ollut vahinko) jättänyt pois niiden tutkijoiden työn, joiden näkemyksiä hän pitää sopimattomina. He ovat hyvin paljon osa ideoiden historiaa, ja historioitsijan täytyy painiskella heidän kanssaan, vaikka hän sitten vain yrittäisikin osoittaa, että he ovat väärässä. Kun kirjailija on valmis syyttämään Boasin koulukuntaa ideologisen värityksen antamisesta datalle, on sitäkin suurempi pettymys havaita, että hän on itse valinnut yksinkertaisesti niskoittelevan datan sivuuttamisen.

Prof. Degler antaa sellaisen valheellisen vaikutelman, että käytännössä kukaan ei tutkisi tiettyjä aihealueita. Erityisesti silloin, kun on kyse rotuun liittyvistä kysymyksistä, hän antaa ymmärtää, että tämä johtuu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Boasin ja Klinebergin kaltaiset ihmiset ovat lopullisia auktoriteetteja. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että on mahdollista, että prof. Degler ei olisi pystynyt julkaisemaan kirjaa, joka ei mukautuisi aikamme lipeviin oikeaoppisuuksiin. Siitä huolimatta, se on surullinen päivä, kun arvostettu historioitsija kirjoittaa, mistä tahansa syistä, kirjan, joka vääristelee historiaa.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/september-1991-2/#article1