Ihmisen uusi tiede

Taistelu biologian ja liberalismin välillä.

Steven Pinker, The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature, Viking, 2002, 528 pp., $27.95

Arvostelijana Samuel Francis (American Renaissance, March 2003)

Tuoreessa trillerielokuvassa Punainen lohikäärme (Red Dragon) näyttelijä Ralph Fiennes näyttelee sarjamurhaajaa, jonka psykopaattinen murhanhimo on seurausta hänen isoäitinsä huonoista kasvatusmenetelmistä. Tuottajien kannalta on valitettavaa, että Steven Pinkerin The Blank Slate -kirja ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun kyseinen elokuva ja sen perustana toiminut kirja oli jo kirjoitettu ja tuotettu - sillä yksi prof. Pinkerin kirjan kohteista on uskomus, jonka mukaan sosiaalinen ympäristö aiheuttaa rikollisen käytöksen. Prof. Pinkerin kirja pyrkii tuhoamaan tälle uskomukselle läheistä sukua olevan laajemman käsityksen, jonka mukaan ihmisillä ei ole synnynnäistä luontoa; ja jonka mukaan ihmiset ovat vain tyhjiä astioita (empty vessels), joihin "kulttuuri", "sosiaalinen ympäristö", "luokkarakenne", "historia" tai joku muu abstraktio voi kaataa haluamiaan nesteitä. Prof. Pinker on MIT:ssä vaikuttava maailmankuulu kielitieteilijä, ja hän on esittänyt samankaltaisia näkemyksiä myös aiemmissa kirjoissaan. Ja kaiken kaikkiaan prof. Pinker onnistuu tässä hänelle hyvin soveltuvassa tuhoamistyössä.

"Tyhjä taulu" ("blank slate") on tietysti vain yksi vertauskuva "tyhjälle astialle", mutta riippumatta siitä, mitä vertauskuvaa käytetään, kyse on käsityksestä, joka kieltää rodun merkityksen ja tärkeyden (tai jopa rodun olemassaolon), ja rodun kieltäminen on ollut yksi tyhjä taulu -opin tärkeimmistä käyttötarkoituksista viime vuosisadalla. Kyseinen sanonta tulee 1600-luvulla vaikuttaneelta John Lockelta (englantilainen filosofi), jonka psykologiaan liittyvä tutkielma kuvasi ihmisluonnon "tyhjäksi tauluksi" ("tabula rasa"), joka vain vastaanottaa aistivaikutelmia (sense impressions) ja on näiden vaikutelmien tuotos. Locke oli myös merkittävä modernin liberalismin arkkitehti, ja suuri osa modernista liberaalista ajattelusta perustuu tavalla tai toisella tyhjä taulu -teoriaan. 1900-luvulla tämän ajatuksen omaksuivat marxistit; he sovelsivat sitä ihmisiin ja aiheuttivat suuren osan moderniin kommunismiin liittyneestä kaaoksesta ja tyranniasta. Mutta kyseisen ajatuksen omaksuivat myös länsimaiset liberaalit - John Dewey, John B. Watson ja hänen perustamansa psykologian "behavioristinen" koulukunta - sekä erityisesti Franz Boas ja hänen antropologinen koulukuntansa, joka vaikutti - Boasin ja hänen opetuslastensa ansiosta - amerikkalaisissa yliopistoissa aina viime aikoihin asti.

Ihmisluonnon kieltävä tyhjä taulu -teoria sai eniten vaikutusvaltaa Boasin antropologisessa koulukunnassa, ja se saavutti ehkä mielettömimmän tasonsa (reductio ad absurdum) (ainakin Amerikan akateemisissa piireissä) niissä samoalaisten seksielämää käsittelevissä sepustuksissa, jotka kirjoitti Margaret Mead (eräs Boasin oppilaista). Tyhjä taulu -teoria ja sen oudot sovellukset ovat selkeästi järjettömiä, mutta tästä huolimatta monet tahot (kuten psykologit, antropologit, sosiologit, historioitsijat ja useimmat muut akateemikot sekä toimittajat, kirjailijat ja jopa Hollywood) ovat ottaneet ne tosissaan, ja tämän seurauksena ne ovat saastuttaneet monien (älymystöön kuulumattomien) järkevien ihmisten mielet. Politiikan puolella suuri osa siitä, mitä "Progressive Era", "New Deal" ja "Great Society" tekivät tai yrittivät tehdä, perusteltiin tyhjä taulu -opilla. Neuvostoliitossa omaisuuden pakotettu uusjako, "lysenkolaisuuden" tuhoisat dogmit sekä yritys poistaa luokat ja muut sosiaalisen hierarkian muodot olivat tyhjä taulu -teorian sovelluksia.

Prof. Pinker esittää, että tyhjä taulu -käsite on läheistä sukua kahdelle muulle käsitteelle, jotka hän myös haastaa: "jalo villi" ("Noble Savage") (ihmiset ovat luonnostaan hyviä tai rauhallisia, ei-hallitsevia, ei-aggressiivisia ja ei-omistushaluisia) ja "haamu koneessa" ("Ghost in the Machine") (ei-materiaalinen mieli on erillään materiaalisesta ruumiista) - ja tämän jälkimmäisen käsitteen hän torjuu tiukasti. Margaret Meadin kuvaus suloisista ja vaarattomista pikku samoalaisista, jotka parittelevat tuntematta syyllisyyttä, pelkoa tai mustasukkaisuutta, on eräs ensin mainitun käsitteen paremmin tunnetuista esimerkeistä. Ja voidaan myös todeta, että Mead onnistui yhdistämään kyseisen jalo villi -käsitteen ja oppi-isältään (eli Boasilta) nappaamansa tyhjä taulu -opin.

Prof. Pinker teurastaa jalo villi -mytologian ilman suurempia vaikeuksia. "Kuten antropologi Derek Freeman myöhemmin [Meadin jälkeen] dokumentoi", hän kirjoittaa, "samoalaiset saattavat pahoinpidellä tai tappaa tyttärensä, jos hän ei ole neitsyt hääyön koittaessa; jos nuori mies ei onnistu neitsyen kosiskelussa, hän saattaa raiskata neitsyen ja kiristää häntä päästäkseen naimisiin; aisankannattajan perhe saattaa hyökätä avionrikkojan kimppuun ja tappaa hänet." Ja mitä tulee "rauhallisiin" tai "lempeisiin" alkuasukkaisiin (primitives), niin antropologit ovat saaneet selville, että "[Kalaharin autiomaan] !Kung San -väestön keskuudessa (populaation kokoon suhteutettu) murhien määrä on korkeampi kuin Amerikan kaupunkien slummikortteleissa (inner cities)". Ja Filippiinien sademetsästä löydetty "lempeä Tasaday-heimo" - jonka keskuudessa ei muka tunnettu "sanoja konfliktille, väkivallalle tai aseille" - osoittautui Ferdinand Marcosin kieron hallituksen sepittämäksi huijaukseksi.

Primitiivisen sodankäynnin aiheuttamat kuolleisuusluvut saattavat kuulostaa pieniltä, jos niitä verrataan modernien sotien aiheuttamiin kuolleisuuslukuihin - ja nämä pieniltä kuulostavat luvut ovat tehneet vaikutuksen joihinkin intellektuelleihin. Mutta monet näistä intellektuelleista "eivät huomaa sitä, että kaksi kuolemantapausta viidenkymmenen hengen joukossa vastaa kymmentä miljoonaa kuolemantapausta Yhdysvaltojen kokoisessa maassa". Ja prof. Pinker viittaa dataan, jonka mukaan (populaation kokoon suhteutettu) miesten kuolleisuus primitiivisten kulttuurien sodissa jättää varjoonsa vastaavan kuolleisuuden Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvulla (eli verisimmällä vuosisadalla). Eli primitiivisen ihmisen sijaan sivistynyt ihminen vähentää sodan aiheuttamia kuolemantapauksia.

Prof. Pinker on tiukka ja selkeä sen suhteen, että ihmisen "luontaiset" tai "synnynnäiset" ominaispiirteet (characteristics) ja käytös - eli ihmisluonto - ovat olemassa jo siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole vielä ollut tilaisuutta kirjoittaa tyhjälle taululle. Ja hän myöntää, että aggressiivisuus, sukupuolten väliset erot (sexual differences) ja älykkyys perustuvat suurelta osin geeneihin. Mutta suurta tabua (eli rotua) hän käsittelee epämääräisesti ja jopa ristiriitaisesti.

Hän kannattaa - rotuun perustuvien teorioiden sijaan - Jared Diamondin ja Thomas Sowellin ympäristöön perustuvia teorioita sivilisaation alkuperästä. Ja hän kertoo meille seuraavaa: "Oma näkemykseni... on, että kun tarkastellaan eniten keskustelua herättänyttä rotueroa - eli keskimääräistä ÄO-eroa Yhdysvalloissa asuvien mustien ja valkoisten välillä - niin nykyinen todistusaineisto ei edellytä geneettistä selitystä." Mutta kuusi sivua myöhemmin hän kertoo meille seuraavaa: "... on runsaasti näyttöä siitä, että älykkyys on yksilön stabiili ominaisuus, että se voidaan yhdistää aivojen piirteisiin (mm. aivojen koko, harmaan aineen määrä otsalohkoissa, hermojohtumisen nopeus (speed of neural conduction) ja aivojen glukoosiaineenvaihdunta (metabolism of cerebral glucose)), että yksilön älykkyys on osittain perinnöllinen ominaisuus ja että se ennustaa osan joidenkin elämän lopputulosten (esim. tulot ja sosiaalinen asema) variaatiosta." Ja kun edellä mainittujen asioiden lisäksi otetaan huomioon mustien ja valkoisten erilaiset tulokset ÄO-testeissä, niin tämä kaikki viittaa tietysti siihen, että "eniten keskustelua herättänyt rotuero" selittyy merkittävässä määrin geeneillä ympäristön sijaan.

Prof. Pinker yrittää kiertää rotuerojen merkitystä myös siten, että hän korostaa ihmisluonnon universaalia merkitystä.

"Tyhjän taulun hylkääminen on valottanut paljon enemmän ihmiskunnan psykologista yhtenäisyyttä kuin mitään eroja." Ja lisäksi:

"Ihmiset ovat kvalitatiivisesti (laadullisesti) samanlaisia, mutta he voivat erota toisistaan kvantitatiivisesti (määrällisesti). Kvantitatiiviset erot ovat biologisessa mielessä pieniä, ja niitä havaitaan paljon enemmän etnisen ryhmän tai rodun yksittäisten jäsenten keskuudessa kuin etnisten ryhmien tai rotujen välillä. Nämä ovat rauhoittavia havaintoja. Jokainen rasistinen ideologia, jonka mukaan kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia (alike) tai jonka mukaan tietty etninen ryhmä eroaa perustavanlaatuisesti (fundamentally) toisesta etnisestä ryhmästä, perustuu virheellisiin oletuksiin biologiastamme."

Tämä kaikki on hienoa, paitsi että (a) kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia siinä mielessä, että tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat geneettisesti lähempänä muita saman ryhmän jäseniä kuin toisten ryhmien jäseniä. Ja (b) kukaan ei vakavissaan väitä, että jokainen musta olisi älyllisesti huonompi kuin jokainen valkoinen tai että mustat ja valkoiset "eroaisivat toisistaan perustavanlaatuisesti". Sen sijaan kyse on siitä, että moderni psykologia (ja kasvavassa määrin myös biologia) osoittaa, että mustien keskimääräinen älykkyys on selvästi matalampi kuin valkoisten keskimääräinen älykkyys. Ja jos yhteiskunnan normit määräytyvät sen perusteella, millaisia yhteiskunnan jäsenet keskimäärin todellisuudessa ovat (ja sosiaaliset normit määräytyvät lähes aina tällä tavalla), niin siinä tapauksessa rotujen väliset ÄO-erot ovat sosiaalisesti merkittäviä. Se, miten yhteiskunta määrittelee ja institutionaalistaa tämän merkittävyyden, on toinen asia; ja tiede ei välttämättä päätä sitä.

Mutta se, mitä prof. Pinker sanoo (tai onnistuu olemaan sanomatta) rodusta, ei välttämättä ole yhtä tärkeää kuin se, että hän yrittää kiemurrella ulos tyhjä taulu / jalo villi -ideologian hylkäämisen seurauksista. Tämän ideologian mukaan ihmiset ovat mukautuvaisia (malleable) ja yhteiskunta voidaan jälleenrakentaa utooppisten linjausten mukaisesti. Prof. Pinker kirjoittaa totuudenmukaisesti, että sen kannattajat "näkivät ihmisten mukautuvaisuuden ja kulttuurin autonomian oppeina, joiden avulla voitaisiin saavuttaa ikivanha unelma - eli ihmiskunnan täydelliseksi tekeminen. He väittivät, että me emme ole juuttuneet siihen, mistä me emme pidä tässä nykyisessä ahdingossamme. Ja mikään ei estä meitä muuttamasta sitä - paitsi tahdon puute ja se takapajuinen uskomus, jonka mukaan biologia jättää meidät siihen pysyvästi."

Mutta jos tyhjä taulu -konsepti ei pidä paikkaansa, niin sen seurauksena se poliittinen agenda, joka tavoitteli ihmiskunnan ja yhteiskunnan täydelliseksi tekemistä - ja myös se etiikka, joka puolusti sellaista täydelliseksi tekemistä moraalisesti pakollisena ihanteena - on vailla perustaa. Jos luokaton, rauhanomainen, rodullisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoinen (equal) ja ei-syrjivä (non-discriminatory) ja paljon vähemmän omistushaluinen yhteiskunta ei ole mahdollinen, niin siinä tapauksessa se moraalinen ihanne, joka vaatii meitä yrittämään sellaisen yhteiskunnan luomista ja toteuttamista, muuttuu vähintään merkityksettömäksi ja pahimmillaan vaaralliseksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen päämäärän tavoittelu vain heikentää tai tuhoaa vallitsevaa yhteiskuntaa (ja tämän yhteiskunnan perinteitä, instituutioita, moraalisia arvoja ja kurinpitoa) ja nostaa poliittisen vallan siekailemattoman tyrannian tasolle.

Prof. Pinker huomaa ainakin osan tästä totuudesta, kun hän viittaa niihin poliittisiin kauhuihin, joihin rajoittamaton tyhjä taulu -ismi on tosiasiassa johtanut. "Natsien toteuttama holokausti oli yksittäinen tapahtuma, joka muutti lukemattomiin poliittisiin ja tieteellisiin aiheisiin liittyviä asenteita", hän kirjoittaa, "mutta se ei ollut ainoa ideologian inspiroima holokausti 1900-luvulla... marxismin nimissä toteutetut joukkomurhat Neuvostoliitossa, Kiinassa, Kamputseassa ja muissa totalitaristisissa valtioissa" oikeutettiin juuri sillä tyhjä taulu -opilla, jota Marx ja hänen opetuslapsensa kannattivat. "Tyhjällä paperiarkilla ei ole läikkiä (blotches)", Mao Tse-tung kirjoitti, "ja näin ollen sille voidaan kirjoittaa uusimpia ja kauneimpia sanoja ja sille voidaan maalata uusimpia ja kauneimpia kuvia." Prof. Pinker tarjoaa järjettömyyksiin viedyn tyhjä taulu -ismin varhaisemmaksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hirmuvallan (Reign of Terror) "aristokratiaa" ja epätasa-arvoa (inequality) vastaan. Hän olisi voinut mainita myös sen lähes yhtä armottoman kampanjan, jota moderni liberalismi on käynyt niitä rodullisia, sosiaalisia ja taloudellisia instituutioita vastaan, jotka ovat pysäyttäneet sen matkan kohti täydellistä ihmistä. Richard Herrnstein ja Charles Murray (The Bell Curve -kirjassa) ja Philippe Rushton (Race, Evolution, and Behavior -kirjassa) esittivät melko samanlaisia ajatuksia egalitarismin verisestä perinnöstä.

Mutta prof. Pinker ei ymmärrä sitä (tai ainakin hän pyrkii välttämään sitä johtopäätöstä), että tyhjä taulu / jalo villi -teorian hylkääminen johtaa kyseisen teorian luomien ja oikeuttamien liberaali-radikaali-progressivististen moraalisten ihanteiden ja etiikan hylkäämiseen. Suuri osa hänen kirjastaan on omistettu pyrkimykselle, jonka tavoitteena on osoittaa, että vaikka tyhjä taulu hylättäisiin, niin liberaali moraali ja liberaali etiikka voivat selviytyä; ja että tyhjän taulun hylkääminen ei vahingoita tai haasta niitä vakavasti. Näin ollen, kun otetaan huomioon, mitä me nykyään tiedämme "ihmisten välisistä eroista" ja ihmisten luontaisesta epätasa-arvosta, hän kirjoittaa:

"Ongelma ei ole siinä, että pidetään mahdollisena, että ihmiset saattavat erota toisistaan. Sillä tämä on faktinen kysymys, joka voi ratketa tavalla tai toisella. Ongelma on sellaisessa päättelyssä, jonka mukaan syrjintä, sorto tai kansanmurha ovatkin loppujen lopuksi OK, jos ihmiset osoittautuvat erilaisiksi. Perusarvoja (kuten tasa-arvoa (equality) ja ihmisoikeuksia) ei tulisi pitää tyhjiin tauluihin liittyvän faktisen olettamuksen panttivankeina - sillä tällainen olettamus saatetaan tulevaisuudessa osoittaa vääräksi."

Lukekaa tuo tarkasti, sillä viimeinen lause on melko hämmästyttävä; sillä siinä väitetään, että liberaali etiikka (joka sisältää tasa-arvon ja ihmisoikeudet) pysyy voimassa riippumatta siitä, mitä tiede toteaa ihmisluonnosta - eli suoraan sanoen, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä, kiistattomia ja tieteellisen falsifioinnin ulkopuolella. Todellakin, suuri osa prof. Pinkerin kirjasta voidaan ymmärtää siten, että kyseessä on kauaskantoinen yritys, jonka tavoitteena on liberaalin etiikan (ja sen mukana myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, siten miten ne nykyään ymmärretään) pelastaminen. Sillä "oikeisto" - jolla luultavasti tarkoitetaan "rasisteja", "seksistejä" ja muita oletettuja "syrjinnän, sorron ja kansanmurhan" kannattajia - saattaa pyrkiä haastamaan kyseisen etiikan ja siihen perustuvan poliittisen agendan ihmisen uuden tieteen avulla.

Mutta se ei vain toimi näin, ja tämän vuoksi hitaasti häviävät tyhjän taulun puolustajat raivostuvat aina, kun Arthur Jensen, Edward O. Wilson, Philippe Rushton tai Herrnstein ja Murray ym. haastavat heidän ideologiansa. Sillä he ymmärtävät, että jos ihmisluonto ei ole kehityskelpoinen (perfectible), niin silloin ei ole mitään järkeä yrittää tehdä sitä täydelliseksi; ja he ymmärtävät myös, että silloin on järkevämpää olla yrittämättä täydelliseksi tekemistä - aivan kuten olisi järkevää olla toteuttamatta sellaista prosessia, jonka tavoitteena olisi saada auto toimimaan sukellusveneen tai lentokoneen tavoin. He väittävät, että tyhjän taulun hylkääminen johtaa "kansanmurhaan" ja "sortoon", ja vaikka se ei johtaisi sellaiseen, niin se johtaa varmasti universalismin, egalitarismin, radikalismin ja "oikeuksiin" liittyvän pakkomielteen hylkäämiseen - sekä sellaisten tyrannioiden ja kansanmurhien hylkäämiseen, joiden aiheuttamisessa ja oikeuttamisessa ne ovat auttaneet.

Jos ihmiset eivät ole liberaalin myytin mukaisia tyhjiä tauluja ja jaloja villejä, niin silloin heillä on tiettyjä synnynnäisiä piirteitä, joita sosiaaliset uudistukset ja poliittinen valta eivät voi muuttaa. Ja ainakin varovainen (prudential) etiikka voidaan perustaa näihin ihmisluonnon syvään juurtuneisiin piirteisiin. Prof. Pinker suostuu myöntämään, että utopismin (utopianism) äärimmäisemmät versiot eivät ole mahdollisia, mutta hänen luettelonsa - jossa hän vahvistaa osan ihmisluonnon pysyvimmistä ja ilmeisimmistä piirteistä - tuo mieleen jotain ihan muuta kuin Rousseaun, Marxin ja Boasin etiikan. Näihin piirteisiin, joita hän kuvailee sivulla 294, kuuluvat:

"Perhesiteiden ensisijaisuus (ja siitä johtuva nepotismi ja periminen) kaikissa ihmisyhteisöissä."

"Yhteisöllisen jakamisen rajallisuus ihmisryhmissä - mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tue julkishyödykkeitä (public goods) ja vetelehtivät, jos vastavuoroisuutta ei edellytetä."

"Hallitsevuuden (dominance) ja väkivallan universaalisuus ihmisyhteisöissä; ja niiden taustalla olevat geneettiset ja neurologiset mekanismit."

"Etnosentrismin ja muiden 'ryhmä vastaan ryhmä' -vihamielisyyksien universaalisuus; ja se, kuinka helposti tällaiset vihamielisyydet voidaan herättää."

"Älykkyyden, tunnollisuuden ja antisosiaalisten taipumusten osittainen perinnöllisyys - mikä tarkoittaa sitä, että epätasa-arvoa ilmenee jopa täydellisen oikeudenmukaisissa talousjärjestelmissä; ja näin ollen meillä on edessämme luontainen vaihtokauppa tasa-arvon ja vapauden välillä."

"Sellaisten puolustusmekanismien, omahyväisten harhojen ja älyllisten ristiriitaisuuksien vallitsevuus, joiden avulla ihmiset pettävät itseään oman itsenäisyytensä, viisautensa ja rehellisyytensä suhteen."

"Sukulaisten ja ystävien suosiminen."

"Alttius tabu-mentaliteettiin."

"Taipumus sekoittaa moraali ja yhdenmukaisuus, asema, siisteys tai kauneus keskenään."

Kun otetaan huomioon, että tällaiset piirteet kuuluvat luonnostaan ihmisluontoon ja manifestoituvat ihmisen käytöksessä, niin ainoastaan massiivinen geenitekniikkaohjelma (nothing short of massive genetic engineering) voisi luoda lajin, joka pystyisi toteuttamaan liberaalit ihanteet. Liberalismi (katsotaan sitten klassista 1800-luvun versiota tai modernia sosiaalidemokraattista lajiketta) on tunnettu siitä, että siihen kuuluu esimerkiksi seuraavanlaisia uskomuksia: oppi edistymisestä (käsitys, jonka mukaan ihmisluonto muuttuu tai voi muuttua paremmaksi ajan myötä); ajatus siitä, että ihmiset pystyvät muovaamaan omaa luontoaan ja yhteiskuntiaan omien mieltymystensä mukaisiksi; ihmisten tasa-arvoisuus ja ajatus siitä, että vallan ja omaisuuden suhteen tasa-arvoisempi (more egalitarian) yhteiskunta on toivottava; maailmanrauhan ja sodan loppumisen mahdollisuus ja toivottavuus; kaikenlaisen seksuaalisen tai etnisen syrjinnän pahuus; ihmisen perusvaistojen rationaalisuus ja hyväntahtoisuus; ajatus siitä, että kaikki sellaiset sosiaaliset tai poliittiset instituutiot, jotka eivät perustu suostumukseen, ovat laittomia; yksilön ja yksilönvapauden ensisijaisuus sosiaaliseen velvollisuuteen nähden; kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvien luonnollisten "oikeuksien" universaalisuus. Meidän tietämyksemme ihmisluonnon biologisista piirteistä kertoo meille, että nämä uskomukset ovat virheellisiä; ja että ihmisluonnon piirteet eivät viittaa liberaaliin moraaliin.

Mutta kun otetaan huomioon prof. Pinkerin ilmoittamat näkemykset, niin ei ole ollenkaan selvää, millaisen moraalin tai etiikan hän pystyy esittämään. "Moraalitunto on laite", hän kirjoittaa, "hermopiirien kokoonpano, joka on kyhätty kokoon kädellisen aivojen vanhemmista osista ja jonka luonnonvalinta (natural selection) on muovannut tekemään tehtävänsä." Ja moraaliset vakaumukset "sen sijaan johtuvat niiden elinten, joita me kutsumme moraaliemootioiksi, neurobiologisesta ja evolutiivisesta suunnittelusta (from the neurobiological and evolutionary design of the organs we call moral emotions)". Koska prof. Pinker on jo todennut, että sitä, mikä on moraalista ("pitäisi"), ei voida johtaa pätevästi siitä, mikä on luonnollista ("on"), hänen naturalistinen selityksensä moraalitunnosta kieltää siltä kaiken todellisen auktoriteetin. Miksi meidän pitäisi kiinnittää näihin "kädellisen aivojen vanhemmista osista kokoon kyhättyjen hermopiirien" kehotuksiin sen enempää huomiota kuin mitä me kiinnitämme ruoansulatushäiriöiden aiheuttamiin epämiellyttäviin tuntemuksiin tai päänsärkyyn? Jos me pystyisimme (leikkauksen tai geenitekniikan avulla) poistamaan moraalituntomme tai muuttamaan sen mieltymyksiimme - olivat ne sitten humanitaarisia tai kansanmurhaan pyrkiviä - sopivaksi, niin miksi me emme tekisi sitä? Mielestäni prof. Pinkerin naturalismi ei anna vastausta tähän kysymykseen (eikä se myöskään anna perustaa vastaukselle).

Vaikuttaa itse asiassa siltä, että ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että uusi tieteellinen käsitys ihmisluonnosta johtaisi uudenlaiseen moraaliin tai etiikkaan. On pikemminkin syytä uskoa, että se vahvistaa suurelta osin sen moraalin, jota lähes kaikki kulttuurit pitävät "traditionaalisena moraalina" - moraalina, joka hyväksyy traditionaalisten sosiaalisten suhteiden, perhesuhteiden, sukupuolten välisten suhteiden ja rotujen välisten suhteiden laillisuuden; moraalina, joka kehittyi luonnostaan, koska se perustui ihmisten luontoon ja edisti heidän selviytymistään. Tyhjään tauluun perustuvan älyttömyyden tuhoaminen tieteen avulla (tai terveen järjen avulla) ei niinkään tuhoa kaikkea moraalia ja etiikkaa, vaan se antaa mahdollisuuden vanhan moraalin palauttamiseen. Uusi tiede tuhoaa ainoastaan sen virheellisen ja häijyn "moraalin", jonka tyhjä taulu -opin orjuuttamat mielet ovat keksineet.

Prof. Pinker on kirjoittanut erinomaisen selvityksen siitä, miksi tyhjä taulu -oppi johtaa virheellisiin ja häijyihin seurauksiin. Mutta vaikka hän kumoaa tyhjä taulu -dogmit, hän on kiintynyt kyseisten dogmien synnyttämään mytologiseen moraaliin; ja tämän vuoksi hän ei pysty ymmärtämään sitä, että se uusi etiikka, jonka pitäisi ilmaantua ihmisen uuden tieteen ansiosta, on hyvin samankaltainen kuin se vanha etiikka, jonka mukaisesti terveempi länsimainen ihminen eli ennen kuin tyhjä taulu -myytti ja sen kannattajat kaappasivat vallan ja alkoivat kaataa myrkkyään mieliimme.

Samuel Francis on syndikoitu (syndicated) kolumnisti, ja hän kirjoittaa usein American Renaissanceen.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2003/03/index.html#article1

Eläin ihmisessä (Segerstråle)

Kuinka päättäväinen vähemmistö voi pysäyttää tieteellisen kehityksen.

Defenders of the Truth: The Battle for Science in the Sociobiology Debate and Beyond, Ullica Segerstråle, Oxford University Press, 2000, 493 pp., $35.00

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 2000)

Ihmisen käytöksellä, kuten myös yksilöiden ja ryhmien välisillä eroilla, on geneettinen perusta. On olemassa ihmisluonto, ja sen juuret ovat syvällä ihmisen biologiassa. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä vuosisadan vaihteessa, mutta 1930-luvulla ne muuttuivat enemmän tai vähemmän kielletyiksi näkemyksiksi länsimaisessa älyllisessä keskustelussa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana geneettinen ymmärrys ihmisen käytöksestä ja ihmisten variaatiosta on tehnyt epävarman ja paljon vastustetun paluun kunnioitetun tieteen joukkoon.

Defenders of the Truth - jonka suomalainen kirjoittaja opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa (University of Helsinki) ja väitteli tohtoriksi (PhD) Harvardissa tieteen sosiologiasta - on selonteko tästä paluusta. Kirjan tarina alkaa vuodesta 1975 - jolloin julkaistiin Edward O. Wilsonin kirja Sociobiology: The New Synthesis - ja kirjassa kerrotaan siitä armottomasta vihamielisyydestä, joka kohdistui sekä Wilsonin kirjaan että sen synnyttämään tieteelliseen koulukuntaan. Defenders of the Truth on pitkä ja tiivis kirja, ja siinä tarkastellaan Wilsonin kirjan aiheuttamaa kiistelyä huikean yksityiskohtaisesti ja lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta; olkoonkin, että kirja sisältää myös muutamia ilmeisiä puutteita. Kirja on tarkoitettu asiantuntijoille, ja prof. Segerstråle ei pääsääntöisesti vaivaudu selittämään sitä tiedettä, joka aiheutti niin paljon erimielisyyttä. Mutta tästä huolimatta kirja on arvokas todiste siitä, miten muutamat hyvin sijoittuneet ja poliittisesti motivoituneet toimijat voivat jarruttaa kehitystä; olkoonkin, että prof. Segerstråle ei tietenkään esitä sitä tällä tavalla. Hän on kohtuuttoman reilu sosiobiologian kriitikoita kohtaan, mutta tästä huolimatta hän kuvailee tapahtumia tavalla, joka ei jätä juurikaan epävarmuutta siitä, ketkä olivat roistoja.

Uusi synteesi

Rotueroihin liittyvän tutkimuksen elvyttäminen toisen maailmansodan aikana esiintyneen pimennyksen jälkeen on suurelta osin Arthur Jensenin ansiota; ja vastaavasti geenien ja inhimillisen käytöksen välisen tieteellisen yhteyden palauttaminen on suuressa määrin Harvardissa vaikuttaneen biologi Edward O. Wilsonin ansiota. Motiivit, jotka ajoivat Wilsonin tähän merkittävään saavutukseen, saattoivat olla yllättävän henkilökohtaisia. Wilson on etelävaltiolainen, joka kasvatettiin baptistiksi ja joka koki "uudestisyntymisen" 15-vuotiaana. Pian hän kuitenkin luopui uskosta (fell away from the faith), ja prof. Segerstråle esittää, että hän halusi löytää biologisen, ei-teologisen perustan moraalille; ja että tämä motivoi häntä, kun hän työskenteli sosiobiologian saralla. Prof. Segerstråle kertoo, että jos tarkastellaan käytöksen ymmärtämistä geneettisessä mielessä, niin Wilsonin mielestä tärkein arvoitus oli altruismi - eli uhrautuminen toisten puolesta - sillä se vaikutti olevan ristiriidassa darwinilaisen selviytymistaistelun kanssa. Englantilainen William Hamilton ja hänen teoriansa kattavasta kelpoisuudesta sukulaisvalinnan kautta (inclusive fitness through kin selection) antoivat prof. Wilsonille ratkaisun arvoitukseen.

(Yksinkertaistettuna: kattava kelpoisuus esittää, että altruistisen käytöksen geenit voivat levitä populaatiossa, jos altruistin uhrautumisesta hyötyvät yksilöt ovat tarpeeksi läheistä sukua hänelle (ja kantavat näin ollen samoja geenejä). Ihminen, joka kuolee sukulaistensa tai heimonsa puolesta, voi näin toimimalla varmistaa omien geeniensä jatkumisen, koska hänen sukulaisensa - jotka kantavat samoja geenejä - selviytyvät ja pystyvät edelleen lisääntymään. On selvää, että tämä efekti katoaa, jos altruistit toimivat siten, että se hyödyttää vieraita ja muukalaisia.)

Prof. Wilson otti yhteiskuntatieteiden valtavirran vastaisen kannan, kun hän esitti, että ihmisillä on biologinen luonto ja että sen ymmärtäminen on elintärkeää, koska teknologia saattaa kehittyä niin nopeasti, että luontaiset kykymme eivät pysy perässä. Prof. Wilson esitti, että se, miten me olemme kehittyneet, asettaa rajoituksia yhteisön moraalisille ja kulttuurisille valinnoille - ja tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin Franz Boasin, Margaret Meadin ja B.F. Skinnerin näkemys, jonka mukaan kulttuuria voidaan muuttaa rajattomasti (culture is infinitely variable). Prof. Wilsonin kuuluisa vertauskuva kuuluu seuraavasti:

"Geenit pitävät kulttuuria talutushihnassa. Hihna on hyvin pitkä, mutta arvoja rajoittaa väistämättä niiden vaikutus ihmisen geenipooliin. Aivot ovat evoluution tuote. Ihmisen käytös... on mutkikas tekniikka, jonka avulla ihmisen geneettistä materiaalia on pidetty ja pidetään ehjänä. Moraalilla ei ole muuta todistettavissa olevaa perimmäistä tarkoitusta."

Tämä katkelma - joka on sopusoinnussa Sociobiology-kirjan kanssa, vaikka se on kirjoitettu kolme vuotta Sociobiology-kirjan julkaisemisen jälkeen - loukkasi suuresti hengellisesti suuntautuneita ihmisiä, sillä heidän mielestä moraali ei ollut vain satunnainen mekanismi (chance mechanism), joka pitää geenit liikkeessä, vaan se sisälsi jumalallisen kipinän. Mutta he eivät kuitenkaan hyökänneet prof. Wilsonin kimppuun, vaan hyökkäyksen käynnistivät toisen leirin materialistit: marxistit, joiden täytyi olettaa, että ihmiset ovat äärettömän mukautuvaisia (infinitely malleable), sillä silloin heidät voitaisiin muokata luokattoman yhteiskunnan iloisiksi jäseniksi.

Hyökkäystä johti biologi Richard Lewontin. Hän vaikutti prof. Wilsonin tavoin Harvardissa, ja heidän toimistonsa olivat samassa rakennuksessa. Prof. Lewontin oli vannoutunut marxisti, ja hän osallistui aktiivisesti erinäisten vasemmistolaisten ryhmien (esim. Science for the People ja Committee against Racism) perustamiseen. Hänen seuraansa liittyivät mm. Harvardin toinen vannoutunut marxisti Stephen Jay Gould ja Englannissa vaikuttanut Steven Rose.

Vaikka prof. Segerstråle tekee parhaansa, kun hän yrittää esittää, että prof. Lewontin oli kunnollinen, hän kertoo meille prof. Lewontinista tavalla, joka saa hänet vaikuttamaan lähes karikatyyriltä - eli oman politiikkansa ohjaamalta ideologilta, joka on vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Hän väitti, että ÄO-tutkijat eivät yksinkertaisesti voi olla aidon tieteellisen kiinnostuksen motivoimia, ja hän "todisti", että Arthur Jensenin tekemä tutkimus oli vain heijastus rasistisesta puolueellisuudesta. Hän oli samaa mieltä Leon Kaminin (vasemmistolainen psykologi) kanssa siitä, että tiedemiehet "kertovat joskus harkittuja valheita", kun he pyrkivät edistämään suurempia poliittisia päämääriä. Hän on jopa - yhdessä Richard Levinsin kanssa - kirjoittanut seuraavasti: "Kun olemme työskennelleet tutkijoina evoluutiogenetiikan ja ekologian parissa, olemme yrittäneet - jonkinlaisella menestyksellä - antaa marxistisen filosofian tietoisen soveltamisen ohjata omaa tutkimustamme (we have been attempting with some success to guide our own research by a conscious application of Marxist philosophy)."

Tämä mies ja muut hänen kaltaisensa olivat perustaneet maailmankuvansa oletukseen, jonka mukaan tarkoituksellinen sorto aiheutti sekä yksilöiden että ryhmien väliset saavutuserot. Kuten prof. Lewontin on kirjoittanut: "Jos ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen, mukaan lukien asemaan, vaurauteen ja valtaan liittyvä epätasa-arvoisuus (inequality), on suora seuraus biologioistamme, niin siinä tapauksessa mikään menettely - paitsi jonkinlainen jättimäinen geenitekniikkaan perustuva ohjelma - ei voi saada aikaan merkittävää muutosta sosiaaliseen rakenteeseen tai siihen kuuluvien yksilöiden tai ryhmien asemaan." Eli toisin sanoen, Marx olisi väärässä ja marxistit olisivat hyväuskoisia hölmöjä - ja tätä johtopäätöstä ei voitu hyväksyä; oli sen taustalla oleva tieteellinen näyttö sitten kuinka vahva tahansa.

Alussa tällaiset argumentit, jotka eivät edes käsitelleet biologista todistusaineistoa, riittivät useimmille ihmisille. Prof. Segerstråle kirjoittaa, että hän oli itse vasemmistolainen ja että hän valitsi puolensa pelkkien poliittisten argumenttien perusteella. (Hän antaa jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä aikakaudesta, kun hän kertoo osallistumisestaan erääseen hartaaseen kokoukseen, jossa joukko antirasisteja istui ringissä lattialla. Prof. Lewontin näytti vaivaantuneelta, ja hänellä ei ollut mitään sanottavaa, kun eräs naisista valitti, että miehet ovat ottamassa haltuunsa taistelun sosiobiologiaa vastaan; ja että tämä on seksististä.)

Prof. Wilsonin ja muiden sosiobiologien syyttäminen "rasismista" ja muista rikoksista oli suurta huvia. Kuten prof. Segerstråle huomauttaa, jokainen tutkimus, joka liittyi yksilöiden välisten erojen geneettisiin syihin oli "rasistinen", koska se avasi mahdollisuuden sille, että ryhmien välisillä eroilla saattaisi olla samankaltaisia syitä. Vasemmistolaiset olivat ristiretkellä, ja kuten Prof. Segerstråle selittää, tämä tarkoitti sitä, että he voisivat hutiloida (cut corners). Ehkä jotkut heistä jopa kertoivat tahallisia valheita. "Kriitikoiden leirissä", hän kirjoittaa, "vaikutti olevan vallalla 'kaikki käy' -tyyppinen asenne, kun kyse oli sosiobiologian kritisoimisesta..." Ja hän toteaa, että "kriitikot osoittivat sitaatteja käyttäessään ällistyttävää piittaamattomuutta siitä, mikä oli ollut sitaatin alkuperäinen asiayhteys"; ja hän kuvailee tehtävää, jonka hän antoi opiskelijoilleen vuonna 1984. Hän pyysi heitä vertaamaan S. Choroverin kirjoittamaa kriittistä selostusta prof. Wilsonin kirjoituksesta siihen, mitä prof. Wilson oli itse asiassa kirjoittanut. Oppilaat - jotka olivat valmistautuneet vihaamaan sosiobiologiaa - "olivat järkyttyneitä ja vihaisia Choroverille, jota heidän oli alun perin ollut määrä ihailla".

Kuten aina, "rasismin" määritteleminen oli mahdotonta; puhumattakaan sen kumoamisesta: "Ihmiset [joiden kimppuun hyökättiin] eivät voineet olla kovin teknisiä rasismin 'todellisen' määritelmän suhteen - jopa aiheesta keskusteleminen vaikuttaisi rasistiselta!" Niin ikään ihmiset, joita kauhistutti nimittelyn käyttäminen keskustelun korvikkeena, eivät uskaltaneet puolustaa prof. Wilsonia ja hänen piiriään: "Jos puolustat jotakuta sanomalla, että hän ei ole rasisti, sinua itseäsi epäillään automaattisesti rasismista."

Prof. Segerstråle esittää mielenkiintoisen huomion tieteeseen liittyen, kun hän kirjoittaa, että jos et pysty tarjoamaan omia ratkaisuja, toisten tekemien virheiden osoittamisesta ei yleensä ole juuri hyötyä. Sosiobiologiaan kohdistunut kritiikki oli kuitenkin erilaista. Se ei tarjonnut ratkaisuja - sen tarkoituksena oli vain puhdas tuhoaminen - mutta vasemmistolaiset harrastivat sitä, koska sosiobiologia edusti niin hirvittävää pahuutta, että jopa puhtaasti negatiivinen hanke tarjosi suuria moraalisia palkintoja: "Eräs syy siihen, miksi kriitikot selittivät niin kiihkeästi, että Wilson oli rasisti, seksisti, ÄO-meritokraatti - mitä tahansa mahdollisimman epämieluista - oli se, että tämä kasvatti sitä palkintoa, joka tällaisten rikosten paljastajalle annettaisiin." Tässä yhteydessä prof. Lewontin myöntää iloisesti prof. Segerstrålelle, että se kritiikki, jota hän kohdisti prof. Wilsoniin, oli tarkoituksellisen "ilkeää". Hän yritti vahvistaa tieteellisesti hataria perusteluja käyttämällä halveksivaa kieltä.

Prof. Wilsoniin kohdistunut hyökkäys, jonka yhteydessä häntä syytettiin hallitsevan luokan poliittisesti motivoituneeksi lakeijaksi, sisälsi melkoisesti ironiaa. Sillä sen, millaista politiikkaa hän ja muut sosiobiologit harjoittivat, olisi pitänyt olla empiirinen kysymys, mutta tämä ei kriitikoita kiinnostanut. He eivät voineet kuvitella mitään muuta motiivia, koska he olivat ideologisen kiihkon motivoimia. Ja ironista oli myös se, että selkeästi poliittisia silmälappuja pitäneet marxistit uskoivat, että marxismi vapautti heidät poliittisesta puolueellisuudesta ja antoi heille ainutlaatuisen työkalun muiden puolueellisuuden havaitsemiseen.

Itse asiassa prof. Wilson ja Richard Dawkins (brittiläinen sosiobiologi, jonka kimppuun marxistit hyökkäsivät yhtä määrätietoisesti) ovat vannoutuneita liberaaleja. Sociobiology-kirjassa prof. Wilson vähätteli ÄO:n merkitystä (downplayed IQ), ja hän oli eturivissä tukemassa näkemystä, jonka mukaan rotu ei ole biologisesti pätevä käsite. Hän viittasi William Shockleyhin termillä "pahamaineinen rasisti" ("the notorious racist"). Ja hän väitti, että vaikka meillä olisi geneettisiä taipumuksia epämuodikkaaseen käytökseen, niin geneettinen tietämys auttaisi meitä taistelemaan niitä vastaan:

"Jos on mahdollista, että ksenofobian ja nationalististen tuntemusten oppimiseen on perinnöllinen taipumus, niin on non sequitur (väärä johtopäätös) tulkita, että tällainen hypoteesi olisi argumentti rasistisen ideologian puolesta. On järkevämpää olettaa, että tieto tällaisesta perinnöllisestä perustasta voi johtaa tuhoisan käytöksen (kuten rasismin) välttämiseen..."

On tietysti non sequitur, että prof. Wilson hyppää perinnöllisestä ksenofobiasta "rasistiseen ideologiaan" (mitä hän sillä sitten tarkoittaakaan), mutta mikään prof. Wilsonin esittämistä kommenteista ei voinut suojella häntä herjaamiselta. Prof. Segerstråle esittää myös vahvat perustelut sille, että prof. Wilson ei osannut aavistaa, kuinka paljon kirkumista hänen näkemyksensä aiheuttaisivat. Vaikuttaa todellakin siltä, että hän ei ollut kiinnostunut patriarkaatin puolustamisesta, kapitalismin tukemisesta tai mistään muustakaan poliittisesta synnistä, josta häntä syytettiin. Ei ole yllättävää, että 1980-luvulla hän palasi todellisen rakkautensa eli muurahaisten tutkimisen pariin - vaikkakin hän käsitteli vielä kerran ihmisiä vuonna 1998 julkaistussa kirjassa Consilience: The Unity of Knowledge.

Samaan aikaan geneettiset ja evolutiiviset selitykset ihmisen käytökselle olivat niin voimakkaita, että vasemmisto ei pystynyt kuristamaan alkuasteella olevaa tiedettä kehtoonsa. Vasemmistolaisten toiminta sai kuitenkin aikaan sen, että nimi sosiobiologia sai huonon maineen, ja prof. Wilsonin jalanjälkiä seuranneet ihmiset yrittivät suojautua muiden nimien alle: evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, käyttäytymisekologia (evolutionary psychology, behavior genetics, behavioral ecology).

Kun ala vahvistui, kriitikoiden oli pakko perustaa hyökkäyksensä politiikan lisäksi myös tieteeseen. Prof. Segerstråle kuvailee muutamia tällaisia taisteluja, mutta hän osoittaa, että monet kriitikot eivät pystyneet erottamaan politiikkaa ja tiedettä toisistaan. Prof. Lewontinin ja Stephen Jay Gouldin kaltaiset ihmiset ovat vaatineet mahdottoman korkeita tieteellisiä standardeja yksinomaan käyttäytymisen geneettisille selityksille. Prof. Lewontin on jopa esittänyt, että tällaisia selityksiä ei voida pitää pätevinä tai edes uskottavina, jos niiden tueksi ei voida esittää "molekyylitason" todisteita. Ihmisen genomiin liittyvän tutkimuksen ansiosta tulemme lopulta saamaan tällaiset todisteet, mutta on puhdasta obskurantismia väittää, että siihen asti käyttäytymisgenetiikka on virheellistä. Prof. Segerstråle esittää asian hienovaraisesti: "Joten voisimme ehkä tulkita niin, että kriitikot asettivat epätavallisen tiukat kriteerit 'hyvälle tieteelle', koska he yrittivät pidätellä mahdollisia ei-toivottuja tuloksia."

On mahdotonta olla epäilemättä, että hysteerisimmät kriitikot yksinkertaisesti pelkäsivät totuutta. Kuten median työntekijät - jotka johdonmukaisesti vähättelevät sellaisia uutisia, jotka eivät sovi heidän politiikkaansa - myös marxistit ovat samankaltaisia kuin varhainen ja kuuluisa evoluution kriitikko, joka sanoi: "Rukoilen, että se ei ole totta; ja rukoilen, että jos se on totta, siitä ei ikinä tule laajalti tunnettua." Prof. Wilson kuului traditionalistiseen koulukuntaan, jonka mukaan tieto on aina parempaa kuin tietämättömyys ja jonka mukaan totuutta tulisi tavoitella riippumatta siitä, mihin se johtaa. Tämä on pohjimmiltaan demokraattinen näkemys: "Luotan tavalliseen ihmiseen", hän sanoi kerran. "Nämä ideologit eivät luota keneenkään, vaikka he sanovat taistelevansa massojen puolesta. He eivät luota demokratiaan, he eivät luota koulutettujen kansalaisten arvostelukykyyn - he todella ovat elitistejä."

Joten millainen tämän kiistan tilanne on nykyään? Prof. Segerstråle kirjoittaa jälleen hienovaraisesti "kiistan alkuvaiheessa epäoikeudenmukaisesti syytettyjen sosiobiologien suhteellisesta maineen puhdistamisesta". Hän jopa siteeraa Max Planckin kuuluisaa lausuntoa vuodelta 1949: "Uusi tieteellinen totuus ei voita siksi, että se vakuuttaisi vastustajansa ja saisi heidät ymmärtämään, vaan se voittaa siksi, että sen vastustajat lopulta kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, jolle se on tuttu."

Hänen liian tasapuolinen lähestymistapansa kuitenkin kuvastuu kirjan nimestä Defenders of the Truth. "Tarinassani esiintyvät henkilöt", hän kirjoittaa, "ovat kaikki totuuden puolustajia - heillä vain on erilaisia käsityksiä totuudesta." Tällainen väite ei ole pelkästään epätieteellinen, vaan se on myös järjetön. Hän kertoo aiheesta niin hellävaraisesti kuin mahdollista, mutta prof. Segerstråle tekee selväksi, että kiistan toinen osapuoli ei ollut pelkästään väärässä, vaan se oli myös salakähmäinen, ilkeämielinen ja poliittisesti motivoitunut. Ja näin ollen on selkärangatonta puhua siitä, että heillä on "erilaisia käsityksiä totuudesta".

Prof. Segerstråle esittää laimean puolustuksen kriitikoiden poliittiselle ja moraaliselle kritiikille, kun hän sanoo, että moraalinen näkökulma on aina hyödyllinen ja että kritiikistä oli apua sosiologisen argumentin terävöittämisessä. Tässä jätetään täysin huomiotta se mittaamaton vahinko, jonka vuosia jatkunut älyllinen pommien heittely aiheutti. Vastustajan hiljentämiseen tai pelottelemiseen ei todennäköisesti ole parempaa keinoa kuin "rasismista" tai "natsismista" syyttäminen, ja sosiobiologian vastustajat harrastivat tällaista avoimesti ja holtittomasti. Prof. Segerstråle tekee selväksi, että tällaiset syytökset aiheuttivat paljon kärsimystä, mutta tällaisten syytösten esittäjät olivat kuitenkin "totuuden puolustajia", ja olisi väärin laittaa heidät tästä tilille.

Prof. Segerstråle osallistui kuuluisaan, vuonna 1978 pidettyyn AAASin (American Association for the Advancement of Science) kokoukseen, jossa Edward Wilsonin oli tarkoitus puhua:

"Wilson on juuri aloittamassa, kun noin kymmenen ihmistä ryntää puhujan korokkeelle; he huutavat erilaisia haukkumanimiä ja hokevat: 'Rasisti Wilson, et voi piiloutua, me syytämme sinua kansanmurhasta!' Samalla kun jotkut heistä ottavat mikrofonin ja tuomitsevat sosiobiologian, muutama henkilö ryntää (paikallaan istuvan) Wilsonin taakse, kaataa kannullisen jäävettä hänen päälleen ja huutaa: 'Wilson, sinä olet aivan märkä.'"

Kuinka moni ihminen piti "rasistiset" näkemyksensä omana tietonaan, koska pelkäsi samankaltaista kohtelua? Kuinka paljon tiedettä jäi tekemättä, koska niin monet ihmiset - prof. Segerstrålen tavoin - vakuuttuivat pelkästään nimittelyn perusteella siitä, että sosiobiologia oli huonoa tiedettä? Kuinka paljon kasvatuksellista hölynpölyä (nurturist nonsense) on edelleen liikkeellä sen takia, että sen edistäjät käyttivät lietsovia taktiikoita? Tiedemiehet - kuten kaikki muutkin - haluavat elää rauhallista elämää; ja he saattavat siistiä näkemyksiään ja muuttaa tutkimustaan saavuttaakseen rauhallisen elämän. Tämä rampauttaa tiedettä hirvittävällä tavalla, mutta prof. Segerstråle ei näytä tunnistavan tätä.

Toinen vika prof. Segerstrålen analyysissä on se, että vaikka hänen selontekonsa - joka yrittää tarkastella kiistaa jokaisesta näkökulmasta - on muuten tyhjentävä, hän sivuuttaa etnisen näkökulman. Onko pelkkää sattumaa, että kaikkein äänekkäimmät sosiobiologian vastustajat - Richard Lewontin, Stephen Gould, Steven Rose, Leon Kamin - olivat juutalaisia? Prof. Segerstråle toteaa, että oli yleistä väittää, että jokaista tunnustusta, jonka mukaan ihmiset eivät ole täysin vapaita toimijoita vaan ihmisluonnon rajoittamia, voitaisiin käyttää siten, että natsit - jotka piti asettaa täydelliseen vastuuseen teoistaan - vapautettaisiin vastuusta. Kuka olisi voinut keksiä tällaisen väkinäisen perustelun? Prof. Segerstråle mainitsee, että Steven Rose oli huolissaan siitä, että sosiobiologia voisi johtaa "1930-luvun tragedioiden toistumiseen". Mutta voisiko sillä, että niitä ei toistettaisi, olla erityistä merkitystä juutalaisille? Prof. Segerstrålen kirja pyrkii tutkimaan jokaisen seuraamuksen ja osallisuuden, joten tämä seikka on varmasti jätetty tarkoituksella pois.

Ja lopuksi on sanottava, että prof. Segerstråle päästää marxistit liian helpolla. Miltä, Taivaan nimessä, näyttäisi se marxistinen tiede, jota prof. Lewontin ja prof. Levins kaipasivat? Miten se voisi olla mitään muuta kuin ahdaskatseista ja haparoivaa ajanhukkaa? Marxistit uskovat työnarvoteoriaan, proletariaatin väistämättömään voittoon, tieteelliseen sosialismiin, valtion kuihtumiseen (the withering away of the state) ja kaikenlaisiin muihinkin typeryyksiin. Lysenkolaisuus on täydellinen esimerkki marxistisesta tieteestä. Kun otetaan huomioon nykyinen tietämyksemme siitä, mihin suuntaan geneettinen tutkimus on edennyt - sekä siitä, kuinka täydellisen virheellisiä (wrong-headed) kaikki Marxin ennusteet olivat ja kuinka kaikki hänen nimissään rakennettu on epäonnistunut - niin sellaisella henkilöllä, joka ei ilmaise jonkinlaista epäilystä itseään marxisteiksi kutsuvien biologien älyllisestä perustasta, täytyy olla omituisen yksinkertainen mieli.

Mutta on kuitenkin todettava, että Defenders of the Truth on erittäin arvokas kirja. On sääli, että se yrittää niin kovasti puolustella roistomaisuutta, mutta prof. Segerstråle antaa meille niin paljon faktoja, että hänen arvostelukykynsä ajoittaisten hairahdusten ei tarvitse hämärtää näkymäämme. Sota tiedettä vastaan ei suinkaan ole ohi, ja tämä on jännitteinen raportti taistelusta, joka alkaa vihdoinkin lähestyä voittoa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2000/09/index.html#article1

Kuningas Arthur Jensen (1923 - 2012)

Toisen maailmansodan jälkeen tieteellisen rasismin tunnetuin edustaja on todennäköisesti ollut Arthur Jensen.

Ohessa otteita vuonna 1998 julkaistusta Intelligence-lehden erikoisnumerosta, joka käsittelee Arthur Jenseniä.

Kings of Men: Introduction to a Special Issue (Douglas K. Detterman)

Jensen on "Jensenism" (Arthur R. Jensen)

Costs and Benefits of Defying the Crowd in Science (Robert J. Sternberg)

The "Jensen Effect" and the "Spearman-Jensen Hypothesis" of Black-White IQ Differences (J. Philippe Rushton)

On Arthur Jensen's Integrity (Sandra Scarr)

Jensen's Chronometric Research: Neither Simple Nor Sufficient But a Good Place to Start (Ted Nettelbeck)

Jensen and Intelligence (Nathan Brody)

A New Twist on Jensenism (Alan S. Kaufman)

Intelligence and the "Personal Equation" (Alfred A. Baumeister)

From the Cognitive to the Biological: A Sketch of Arthur Jensen's Contributions to the Study of g (Philip A. Vernon)

A Triarchic Theory of Jensenism: Persistent, Conservative Reductionism (Ian J. Deary & J. R. Crawford)

Intensive, Detailed, Exhaustive (Thomas J. Bouchard, Jr.)

Jensen, Jensenism, and the Sociology of Intelligence (Linda S. Gottfredson)

Bibliography of Arthur R. Jensen

Lähde: http://isteve.blogspot.fi/2012/10/intelligence-on-arthur-jensen.html

Elävänä tai kuolleena

American Renaissance, November 1, 2012

Jared Taylorin kunnianosoituksessa Arthur Jensenille hän mainitsi, että kampuksen poliisin piti suojella Arthur Jenseniä useiden vuosien ajan. Tämä juliste, jonka SDS (Students for a Democratic Society) kiinnitti, on hyvä esimerkki siitä, miksi suojelu oli tarpeellista. Näyttää siltä, että tämä on kiinnitetty Washingtonin yliopistolla vuonna 1973. Kiitokset Kevin Lambille tämän lähettämisestä meille.

Lähde: http://www.amren.com/news/2012/11/wanted-dead-or-alive

Suuri tiedemies kuolee

Jared Taylor (American Renaissance, October 29, 2012)

Arthur Jensen oli jättiläinen alallaan.

Ensimmäinen kohtaamiseni Arthur Robert Jensenin (1923 - 2012) kanssa tapahtui vuonna 1969, pian sen jälkeen, kun hänestä tuli pahamaineinen sen vuoksi, että hän kirjoitti, että geenit selittävät merkittävän osan musta/valkoinen -erosta ÄO:ssa. Olin opiskelija Yalessa, jonne Jensen oli kutsuttu puhumaan. Kuten lähes kaikki kampuksella, minä olin tinkimätön egalitaristi ja olin varma siitä, että Jensenin argumentit olivat naurettavia.

Kun pääsin luentosalille, ulkopuolella oli ihmisjoukko mutta ketään ei päästetty sisään. Oli esitetty väkivaltauhkauksia, ja puhe oli peruutettu. Useimmat ystäväni olivat iloisia: "rasisti" ("racist") oli kukistettu. Vaikka olin vakuuttunut siitä, että Jensen oli täysin väärässä, niin miehen vaientaminen vaikutti pelkurimaiselta ja häpeälliseltä, riippumatta siitä, millaisia hänen näkemyksensä olivat.

Se ei tullut mieleeni, että minä menettelin häpeällisesti. En tiennyt mitään genetiikasta tai ÄO-testauksesta - en yhtään mitään - ja olin silti vakuuttunut siitä, että tiesin paremmin kuin tiedemies, joka oli tutkinut aihetta perusteellisesti. Kuinka kiusallista, että olen ollut sellainen ylimielinen nuori vasemmistolainen!

Roistoilla, jotka lakkauttivat Jensenin puheen, saattoi olla vaikutus minun elämääni. Minulta kesti 15 vuotta ymmärtää, että Jensen oli oikeassa ja että minä ja roistot olimme väärässä. Varmasti silmäni olisi avattu aikaisemmin, jos Jensen olisi pystynyt puhumaan ja minä olisin kuullut rauhallisen, tosiasioihin perustuvan puheen, jonka hän olisi varmasti esittänyt.

Datan ensisijaisuus

Vuoteen 1967 saakka, jolloin hän oli 43-vuotias, Arthur Jensen uskoi, että erot ÄO:ssa olivat lähes kokonaan ympäristön määräämiä. Hän oli saanut psykologian tohtorin arvon (PhD in psychology) Columbiasta vuonna 1950, hän oli työskennellyt Hans Eysenckin kanssa Lontoossa vuodesta 1956 vuoteen 1958 ja myös vuonna 1964, ja hänestä oli tullut professori (full professor) UC Berkeleyssa vuonna 1966. Hän oli tutkinut jälkeenjääneitä lapsia, joiden ÄO oli matalampi kuin 75, ja hän oli löytänyt rotueroja mentaalisen kyvyttömyyden rakenteista. Silti hänellä oli sovinnaiset näkemykset.

Vuonna 1967 Jensen sai Guggenheimin apurahan (Guggenheim fellowship) opiskellakseen Center for the Advanced Study in the Behavioral Sciences -keskuksessa Kalifornian Palo Altossa, jossa hän suunnitteli tekevänsä tutkimusta kirjaa varten; kirjan oli tarkoitus käsitellä sitä, kuinka kulttuurinen puute alentaa vähemmistöjen älykkyyttä. Keskuksessa hän tapasi geneetikon, joka suostutteli hänet tutkimaan älykkyyden genetiikkaa, ja tämä muutti hänen näkemyksensä täydellisesti. Sen sijaan, että hän olisi kirjoittanut kirjan, hän kirjoitti kuuluisan helmikuun 1969 artikkelinsa Harvard Educational Review -lehdelle, "How Much Can We Boost IQ and Scholastic Achievement?"

Tässä 123-sivuisessa artikkelissa hän loi perustan älykkyyden oikeanlaiselle ymmärtämiselle: ÄO-testit ovat päteviä ja luotettavia; ne eivät ole puolueellisia vähemmistöjä vastaan (not biased against minorities); sosiaalinen liikkuvuus johtaa siihen, että korkean ÄO:n mahdollistavat geenit keskittyvät ylempiin yhteiskuntaluokkiin; geenien osuus sekä yksilöiden että ryhmien välisissä älykkyyseroissa on merkittävä.

Tapahtui välitön purkaus (paras selonteko on Roger Pearson, Race, Intelligence and Bias in Academe (1, 2), Scott-Townsend Publishers, 1991). Harvard Educational Reviewin johtokunta joutui niin suuren painostuksen kohteeksi, että se lopetti uusintapainosten ottamisen artikkelista - edes Jensen ei voinut saada yhtään artikkelia. Se selitti, että tämä johtui siitä, että artikkeli "esittää älykkyydestä näkemyksen, joka täytyy mielestämme lukea toisten psykologien ja geneetikkojen asiantuntijakeskustelun kontekstissa". Monissa kirjastoissa vandaalit repivät artikkelin pois lehdestä ja tuhosivat sen. Vasemmistolaiset kampuksella vaativat, että Jensen erotettaisiin - ja pahempaa.

Saman vuoden heinäkuussa Martin Deutsch (1926 - 2002), joka osallistui Head Startin perustamiseen, piti Michiganin yliopistossa (Michigan State University) puheen, jossa hän väitti, että Jensenin artikkeli sisälsi "53 merkittävää virhettä tai väärintulkintaa". Vasemmisto hotkaisi tämän väitteen siitä huolimatta, että Deutsch kieltäytyi kertomasta, mitkä virheet olivat. Vuonna 1973 hän myönsi, että "53 virhettä" oli lonkalta heitetty vastaus yleisöstä esitettyyn kysymykseen ja että hän ei aavistanut, että egalitaristit toitottaisivat väitettä.

Yale ei ollut ainoa paikka, missä Jensen vaiennettiin, ja poliisi suojeli häntä useita kertoja ulvovilta väkijoukoilta, jotka ryntäsivät puhujankorokkeelle. Kuten psykologi Sandra Scarr on kirjoittanut: "Minä opin, millaista on olla sylkemisen kohteena ja millaista on laittaa vartaloni vaaralle alttiiksi saadaksemme Artin ulos Minnesotan yliopiston auditoriosta. Se oli järkyttävää ja pelottavaa, kuten radikaalit varmasti tarkoittivat..."

Kotona Berkeleyssä Jensen sai niin monta ilkeää puhelinsoittoa - monet niistä tulivat myöhään yöllä - että hänen perheensä reititti jonkin aikaa kaikki puhelut poliisiaseman kautta. Poliisi kehotti häntä muuttamaan pois talostaan, ja hän oleskeli ystäviensä luona. Jensenin 11-vuotiasta tytärtä kohtaan esitettiin uhkauksia, ja lähes vuoden ajan poliisi ilmoitti hänelle, että hänen ei tulisi kävellä kahden korttelin matkaa koulubussiin. Useiden vuosien ajan Jensen toimitti liikkumisensa etukäteen kampuksen poliisille. Jos hänen piti mennä jonnekin, kaksi poliisia ilmestyi paikalle saattamaan häntä. Yhtenä vuonna kaksi siviiliasuista miestä osallistui hänen kurssilleen pitääkseen silmällä huligaaneja.

Jensen oli aina hyväntuulinen vihan edessä, mutta häntä häiritsi sen vaikutus muihin: "Minun suurempi huolenaiheeni on se, että minä tiedän, että nämä tapahtumat vaikuttavat haitallisesti toisiin tiedekunnan jäseniin ja että he ovat usein vaienneet pelon vuoksi. He ovat kertoneet minulle näin... Se murtaa heidän älyllistä kantaansa kiistanalaisissa kysymyksissä..."

Jensenin vainoaminen jatkui vuosikausia. Vuonna 1977 hän lähti sille, minkä oli tarkoitus olla kahdeksan australialaisen yliopiston luentokiertue, yhdessä Lontoon yliopiston Psykiatrian instituutin Hans Eysenckin kanssa. Nämä miehet eivät edes aikoneet puhua rodusta - he aikoivat puhua ainoastaan ÄO:sta, persoonallisuudesta ja oppimisesta - mutta vasemmisto piti tätä sietämättömänä. Hänen ensimmäisellä pysäkillään, joka oli Melbournen yliopisto, mielenosoittajat yrittivät pitää ihmiset poissa luentosalista. Kun Jensen alkoi puhua, he hakkasivat metalliastioita ja huusivat: "Mitä me haluamme? Jensenin! Miten me haluamme hänet? Kuolleena!" Jenseniä ei voitu kuulla melun yli, ja hän pakeni kellarihuoneeseen, missä hän jatkoi puhettaan luentosaliin videolinkin kautta. Sitten vasemmistolaiset murtautuivat kellarihuoneeseen ja lopettivat puheen.

Tämän fiaskon jälkeen muista yliopistoista kolme peruutti Jensenin puheen välittömästi ja useat muut sallivat vain kutsuun perustuvan läsnäolon. Vain Adelaiden yliopistossa hän pystyi pitämään julkisen luennon täpötäydelle salille.

Läpi tämän ajanjakson Jensen jatkoi lehtiartikkeleiden ja kirjojen kirjoittamista. Hän julkaisi Genetics and Education -kirjan vuonna 1972 ja Educability and Group Differences -kirjan vuonna 1973. Hänen massiivinen, 800-sivuinen kirjansa Bias in Mental Testing, joka julkaistiin vuonna 1980, murskasi silloin-muodikkaan näkemyksen, jonka mukaan ÄO-testit olivat puolueellisia naisia, vähemmistöjä ja köyhiä ihmisiä vastaan (biased against women, minorities, and poor people). Se oli niin menestyksekäs tutkijoiden keskuudessa, että hänen kustantajansa kehottivat häntä kirjoittamaan kansantajuisen version, Straight Talk About Mental Tests -kirjan, joka ilmestyi vuonna 1981.

Tapaan Arthur Jensenin

Ensimmäiseen tapaamiseeni Jensenin kanssa vuonna 1992 mennessä hän oli jättiläinen alallaan ja hänellä oli enemmän julkaisuja ja sitaatteja kuin lähes kenelläkään muulla psykologian saralla. Hän suostui ystävällisesti antamaan minulle haastattelun, joka jatkui useiden tuntien ajan ja kattoi laajasti kiellettyjä aiheita. Jensen kertoi minulle, että siihen mennessä vihamielisyys oli heikentynyt ja että hän eli normaalia elämää. Hän vakuutti minulle, että hänen oppilaansa eivät yllättyneet mistään, mitä hän opetti heille; että he eivät voineet ymmärtää, mistä siinä kaikessa huutamisessa oli ollut kysymys ennen vanhaan.

Kun me emme nauhoittaneet, me puhuimme monista asioista, ja minä havaitsin, että Jensen oli sellainen kuin kaikki aidosti etevät miehet, joita olen tavannut: hänellä oli vaikuttavia oivalluksia monien alojen aiheista, ei vain oman alansa aiheista. Lisäksi, hän ei ollut vihainen hyökkääjilleen; vain hämmentynyt. Miksi he eivät vain voineet katsoa dataa?

Ei ole epäilystä siitä, että Jensen vakuutti lopulta - sellaisten henkilöiden kuin Hans Eysenck, Philippe Rushton, Richard Lynn, Linda Gottfredson, Helmuth Nyborg ja Michael Levin avustuksella - asiantuntijat siitä, että geenit selittävät 50-80 prosenttia variaatiosta yksilöllisessä ÄO:ssa ja myötävaikuttavat merkittävästi ryhmävariaatioon - mutta he eivät ikinä onnistuneet vakuuttamaan mediaa.

1990-luvun puoliväliin mennessä Jensen työskenteli kovasti The g Factor -kirjan parissa, jonka oli määrä olla hänen suurin saavutuksensa, mutta hän ei pystynyt löytämään kustantajaa. Voimakas kylmyys (deep chill) oli laskeutunut kirja-alan ylle, ja Methuen, Jensenin tavanomainen kustantaja, ja The Free Press, joka oli julkaissut Straight Talk About Mental Tests -kirjan, eivät koskisi The g Factor -kirjaan. Jensen joutui tyytymään Praeger Publishers -kustantamoon, jolla oli sellainen maine, että se hyväksyi kiistanalaisia nimikkeitä mutta painoi hyvin vähän kopioita ja myi niitä hyvin korkeilla hinnoilla.

648-sivuinen The g Factor oli erikoislaatuinen tieteen teos, ja Praeger antoi sille suhteellisen edullisen hinnan $39.95. Se oli vaikuttava tutkimus älykkyyden luonnosta, laajuudesta, jolla se on geneettisen kontrollin alla, ja sen epätasaisesta jakautumisesta yksilöiden ja ryhmien välillä. Sen jälkeen kun arvostelin sen, olin suuresti imarreltu, kun Jensen kertoi minulle, että se oli paras yhteenveto kirjasta, jonka kukaan oli kirjoittanut, ja että hän oli tekemässä kopioita lähetettäväksi työtovereille ja ystäville.

Hän sanoi kuitenkin, että arvostelu sisälsi merkityksellisen virheen: minä olin kirjoittanut, että kun mustat ja valkoiset täsmäytetään (are matched) aivojen koon suhteen, heillä on sama ÄO, mutta se oli virhe. Hän selitti, että kun mustat ja valkoiset täsmäytetään ÄO:n suhteen, heillä on sama aivojen koko, mutta suhde ei päde toiseen suuntaan. Koon lisäksi on muita aivojen aspekteja - neurotoiminta, aivojen aineenvaihdunta jne. - jotka vaikuttavat älykkyyteen, ja rodut näyttävät eroavan myös näissä. Näin ollen, jotta mustat täsmäisivät valkoisiin ÄO:ssa, vastaava aivojen koko on tarpeellinen mutta ei riittävä ehto. Olin aina kuullut, että Jensen arvosti tarkkuutta.

Jensen sai ihailua tutkimuksensa ja analyysinsä vuoksi, mutta häntä rakastettiin luonteensa vuoksi. Aina herrasmies, aina tiedemies, hän ei ikinä paennut kiistaa, mutta hän ei ikinä hakenut sitä. Vuonna 2003, yhteistyössä Phillippe Rushtonin ja Linda Gottfredsonin kanssa, Jensenin tanskalainen kollega Helmuth Nyborg julkaisi kirjan The Scientific Study of General Intelligence: Tribute to Arthur R. Jensen. Tämä kirja oli 642-sivuinen kokoelma artikkeleita, jotka olivat sekä kunnianosoituksia suurelle tiedemiehelle että merkittäviä kontribuutioita alalle.

Monet kirjoittajat totesivat, että Jensenin todellinen rakkaus oli data. Kuten professori Nyborg kirjoitti: "Jos Art on lojaali datalle, hän on täysin uskoton teorialle", todeten, että Jensen uhraisi auliisti omat teoriansa, jos data ei tukisi niitä. "Anna Artille kunnollinen analyysi ja hyvää dataa", hän kirjoitti, "ja hänen mielensä seuraa, täysin itsenäisesti hänen aiemmista näkemyksistään", lisäten, "se on paljon enemmän kuin voi sanoa useimmista hänen kriitikoistaan!"

Thomas J. Bouchard, joka ohjasi Minnesota Twin Study -tutkimusta, on sanonut, että Jensenin tieteellinen työ on "intensiivistä, yksityiskohtaista, perusteellista, puolueetonta, maltillista ja rohkeaa". Kuten kaikki, jotka tunsivat hänet, prof. Bouchard oli syvästi vaikuttunut Jensenin itsehillinnästä: "Ollakseen joku, jonka kimppuun on hyökätty niin solvaavasti, sekä julkisesti että julkaistussa kirjallisuudessa, olen edelleen hämmästynyt suuttumuksen ja vihamielisyyden puutteesta hänen vastauksissaan ja terävyydestä, jolla hän analysoi kriitikoidensa argumentit."

Jensenin entiset oppilaat kartuttivat Nyborgin kokoelmaa kommenteilla kuten: "hienoimpia esimerkkejä college-opetuksesta, joita olen ikinä kokenut", "en voi kuvitella parempaa opastajaa", "hän osoitti hämmästyttävää kärsivällisyyttä kriitikoidensa kanssa", "ankarin arvostelija", "hänen oma tiedonjanonsa on tarttuvaa".

Vuonna 2005, yhdessä Philippe Rushtonin kanssa, Jensen julkaisi sen, mikä on mielestäni paras lyhyt akateeminen yhteenveto ÄO-tutkimuksesta, joka on ikinä kirjoitettu: "Thirty Years of Research on Race Differences in Cognitive Ability" (1, 2). Siihen mennessä Jensen kärsi kuitenkin Parkinsonin taudista. Hän jatkoi julkaisemista, mutta hänen tehonsa laski.

Arthur Jensen kuoli lokakuun 22. päivä. Hänen perheensä oli tapahtumasta hiljaa, mutta nyt uutinen on vuotanut ulos. Kun näin merkittävä henkilö kuolee, jopa vallitsevan vihollisjärjestelmän on pakko kiinnittää huomiota, ja tulee olemaan mieltä ylentävää lukea pötypuhetta, jota tulee varmasti ilmaantumaan. Suurimmat lehdet eivät varmasti tule myöntämään sitä, mutta Arthur Jensen oli suuri tiedemies ja suuren arvokkuuden, jopa jalouden, mies. Täysijärkisessä maailmassa hän olisi ollut vakava kilpailija Nobel-palkinnosta. Se, että hänen kuolemansa piti seurata niin pian hänen etevän kollegansa ja ystävänsä Philippe Rushtonin kuolemaa, vain pahentaa sitä hirvittävää menetystä, jonka tiede - ja ihmiskunta - ovat kärsineet.


Frank Miele, Intelligence, Race, And Genetics: Conversations With Arthur R. Jensen

Lähde: http://www.amren.com/news/2012/11/a-great-scientist-dies 

Philippe Rushton (1943 - 2012) ja Charles Darwin Research Institute

Äskettäin kuollut Philippe Rushton oli yksi aikamme merkittävimmistä tieteellisen rasismin edustajista.

Rushtonin kirjoittamia artikkeleita:
　
http://web.archive.org/web/20130101042147/http://www.charlesdarwinresearch.org/JPRvitae.htm

Rushtonista kertova artikkeli:

Gottfredson, L. S. (2013). Resolute ignorance on race and Rushton, Personality and Individual Differences, 55(3), 218-223.

Lähde: http://www1.udel.edu/educ/gottfredson/reprints/2013Rushton.pdf

Otteita Rushtonin perustaman Charles Darwin Research Instituten sivuilta:

Charles Darwin Research Institute (CDRI) on tieteellinen ja opetuksellinen säätiö, joka on perustettu kunnioittamaan ja laajentamaan sitä tieteellistä vallankumousta, jonka aloitti yksi suurimmista hahmoista ihmisen ajattelun historiassa. Charles Darwin (1809 - 1882) muutti ikiajoiksi sen tavan, jolla me katsomme luontoa ja itseämme.

...

Darwinin teoria evoluutiosta luonnonvalinnan kautta (evolution by natural selection) - joka selitettiin kirjoissa Lajien synty (The Origin of Species) (1859), Ihmisen polveutuminen (The Descent of Man) (1871) ja Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä (The Expression of Emotion in Man and Animals) (1872) - haastoi Genesiksen selonteon lajien erityisestä luomisesta. Se vihjasi ihmisten ja eläinten jatkuvuudesta, lajien sisäisestä ja lajien välisestä variaatiosta, ei pelkästään kehossa vaan myös käytöksessä (tai mielessä). Darwinin Lajien synty inspiroi hänen serkkunsa, Sir Francis Galtonin, rakentamaan variaation ja valinnan käsitteiden varaan, kun hän perusti differentiaalisen psykologian tieteenalan kirjassaan Hereditary Genius (1869).

...

Vaikka darwinilaiset selviytyivät voittoisina koulutettujen luokkien keskuudessa 1800-luvun taisteluistaan raamatullista teologiaa vastaan, he kärsivät myöhemmin tappion egalitaristeille, marxisteille, kulttuurirelativisteille ja postmodernisteille. Herbert Spenceristä (1851) 1920-luvun lopun ja 1930-luvun maailmanlamoihin, sillä aikaa kun poliittinen oikeisto oli nousussa, poliittinen vasemmisto päätyi uskomaan, ehkä oikein, että "vahvimman selviytyminen" ("survival of the fittest") oli yhteensopimaton sosiaalisen tasa-arvon (social equality) kanssa.

Kampanja darwinismin heikentämiseksi

1920-luvulta alkaen, kun antropologian Franz Boas -koulukunta onnistui biologisen irrottamisessa yhteiskuntatieteistä, darwinismi on marginalisoitu ihmistieteissä. Vaikka vuosisadan alkupuolella William McDougall oli esittänyt persoonallisuuden "vaisto"teorian ("instinct" theory of personality) ja G. Stanley Hall oli kehittänyt evolutiivista näkökulmaa kehityspsykologialle, darwinismi pyyhkäistiin pois 1920-luvulla useiden ympäristön merkitystä korostaneiden oppien toimesta (by various environmentalist doctrines). Freudin oidipaaliset teoriat ja Watsonin yksilöiden käytöksellinen muokkaaminen olivat yhteensopivia Marxin oletusten kokonaisten sosiaalisten ryhmien muokattavuudesta valtion (government) väliintulon kautta kanssa.

1950-luvulla vihamielisyys natsien rodullisten julmuuksien luetteloa kohtaan pilasi yritykset palauttaa darwinismi yhteiskuntatieteisiin. Siitä ajankohdasta alkaen tuli yhä vaikeammaksi esittää, että yksilöt tai ryhmät saattaisivat erota geneettisesti käytöksessä, ilman että tulee syytetyksi natsisympatioista.

Toisaalta ne, jotka uskoivat kaikkien ihmisten biologiseen identiteettiin, pysyivät vapaina kirjoittamaan, mitä he halusivat, ilman pelkoa parjaamisesta. Välissä olevilla vuosikymmenillä ideaa ihmisluonnon geneettisesti perustuvasta ytimestä, jonka suhteen yksilöt ja ryhmät saattaisivat erota, halvennettiin johdonmukaisesti. Tätä älyllistä liikettä on ruokittu poliittisesti kytkemällä se kolmannen maailman dekolonisaatioon, Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeeseen, taisteluun Etelä-Afrikan apartheidia vastaan ja uudistuneisiin väittelyihin maahanmuutosta.

Olkaamme selkeitä sen ongelman suhteen, jonka darwinilainen psykologia kohtaa - poliittinen korrektius. Sen keskeinen teesi on kaikkien tärkeiden inhimillisten piirteiden ympäristödeterminismi (environmental determinism). Se on peräisin marxismista ja siitä uskomuksesta, että sosiaalinen ja taloudellinen sorto on kaikkien merkittävien yksilöiden ja ryhmien välisten käytöserojen syy. Marxistinen ote liberaalista poliittisesta näkemyksestä on niin laajamittainen, että monet meistä ajattelevat sillä tavalla ilman, että me ymmärrämme sitä. Me sensuroimme itseämme, jottemme edes uskaltaisi ajatella kiellettyjä ajatuksia.

Vuoden 1975 artikkelissa, jonka British Association for the Advancement of Science pyysi, professori Hans Eysenck, itse pakolainen Hitlerin Saksasta mutta darwinilaisen, biososiaalisen psykologian voimakas puolestapuhuja ja brittiläisen psykologian nestor, kirjoitti:

"Aiemmin pidettiin itsestään selvänä, että se ei ollut pelkästään eettisesti oikein, että tiedemiehet julkistavat löytönsä; sitä pidettiin heidän velvollisuutenaan. Salailua, tietojen salaamista ja tietojen tiedottamisesta kieltäytymistä pidettiin oikeutetusti kuolemansynteinä tieteellistä eetosta kohtaan. Tämä ei enää ole totta. Viime vuosina on esitetty, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, että tiedemiesten pitäisi ottaa huomioon löytöjensä ja julkilausumiensa sosiaaliset seuraukset; jos nämä seuraukset ovat epämieluisia, niin tutkimus asiaan liittyvällä alalla pitäisi lopettaa ja tuloksia, jotka on jo saatu, ei pitäisi julkistaa. Se ala, joka on nähnyt suurimman osan tällaisesta argumentaatiosta, on tietysti se, joka käsittelee älykkyyden periytymistä ja rotueroja kyvykkyydessä."

Richard Lynn, toinen brittiläinen darwinilainen psykologi, totesi, että monet poliittisesti vasemmistolaiset (left-of-center) tiedemiehet ovat tällä hetkellä samassa tilanteessa, missä kristityt olivat Lajien synty -kirjan julkaisemisen jälkeen. Hän pyysi liberaaleja tekemään sen, minkä rehelliset, älykkäät kristityt tekivät silloin ja minkä monet tekevät edelleen tänä päivänä. Puremaan hammasta (bite the bullet) ja hylkäämään ne maailmankuvansa aspektit (kuten egalitarismi), jotka ovat yhteensopimattomia luonnonvalinnan tieteen kanssa. Poliittinen korrektius pitää hylätä, jotta evoluutioteoria voi täyttää koko lupauksensa tulemaan yhdistäväksi rungoksi ihmistieteille.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130123073202/http://www.charlesdarwinresearch.org   

Phil Rushton on kuollut

Jared Taylor (American Renaissance, October 4, 2012)

Suuri tiedemies jättää meidät aivan liian pian.

Ennen kuin olin ikinä tavannut John Philippe Rushtonin, näin hänet Geraldo Rivera -televisio-ohjelmassa. Se oli vuonna 1989, pian sen jälkeen, kun hänen uraauurtava työnsä rotueroista alkoi saada ensimmäistä kertaa kansainvälistä huomiota. Yksi vieraista oli se kieroilija Barry Mehler FSU:sta (Ferris State University), joka on yrittänyt tehdä uran tiedemiesten tuomitsemisesta, jos hän ei pidä heidän tutkimuksestaan.

Prof. Mehler pystyi hädin tuskin hallitsemaan itseään. "Minut on koulutettu paljastamaan akateeminen rasismi (academic racism)", hän huusi, "ja sinä olet rasisti (racist)!" Phil hymyili ja vastasi hiljaisella äänellä: "Minä olen akateemikko (an academic)."

Toinen vieras oli musta mies nimeltä Charles King, jonka ymmärrys tieteestä oli vielä epätasaisempi kuin prof. Mehlerin. "Sanotko sinä, että minä olen sinua huonompi?" hän jyrisi. "En", vastasi Phil, "minä sanon, että me olemme erilaisia." Ohjelma oli yhtäältä järkevien selitysten ja rauhallisten käytöstapojen ja toisaalta pauhaamisen tour de force (taidonnäyte).

Tapasin Philin melko pian tuon vaikuttavan esityksen jälkeen, ja läpi monien ystävyyden vuosien hänen kuolemaansa (joka tapahtui kaksi päivää sitten) saakka ne ominaisuudet, jotka näin tuossa ohjelmassa, tekivät aina minuun vaikutuksen. Philillä oli voimakas halu tietää totuus, ymmärtää lajiamme sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Hän oli myös äärimmäisen kohtelias, jopa alhaisimman provokaation edessä. Mutta hänet tullaan muistamaan tieteen miehenä - suurena ajattelijana Francis Galtonin, Charles Spearmanin ja Arthur Jensenin kunnianarvoisassa sukupuussa. Tervejärkisessä maailmassa Kanada tunnustaisi hänet kansallisaarteeksi, joka hän oli.

John Philippe Rushton syntyi Englannissa sijaitsevassa Bournemouthin kaupungissa vuonna 1943 ja vastaanotti tohtorin tutkinnon (Ph.D.) LSE:stä (London School of Economics) vuonna 1973 työstä, joka käsitteli altruismin kehittymistä lapsissa. Vuonna 1974 hän muutti Kanadaan, ja vuonna 1977 hän otti vastaan viran Länsi-Ontarion yliopistosta, jossa hänestä tuli professori (full professor) vuonna 1985.

Philin ensimmäiset tärkeät tieteelliset kontribuutiot saivat alkunsa hänen tutkimuksistaan altruismista lapsissa. Sapattivuoden aikana, jonka hän vietti Kalifornian Berkeleyssa vuonna 1981, hän ei voinut olla huomaamatta, että monirotuisessa yhteisössä ihmiset välittävät eniten omasta ryhmästään. Hispaanot tukivat espanjan tunnustamista viralliseksi kieleksi, juutalaiset olivat kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui Israelissa, ja mustat seurustelivat toistensa kanssa ja tukivat toisiaan. Tämä johti siihen, että Phil kehitti Geneettisen samankaltaisuusteorian (Genetic Similarity Theory), jonka mukaan ihmiset ovat altruistisimpia niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti lähellä heitä, ja vähemmän altruistisia ja jopa vihamielisiä niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti kaukaisia. Hän tutki sitä, kuinka ihmiset havaitsevat geneettisen samankaltaisuuden, ja niitä seurauksia, joita tästä on yhteiskunnalle.

Tämän ajanjakson aikana hän alkoi tutkia rotueroja - erityisesti rotueroja älykkyydessä ja aivojen koossa - mutta laajensi tutkimuksensa kattamaan kaikki fysiologiset ja käytökselliset rotuerot. Tämä johti hänen uraauurtavaan r-K-teorian soveltamiseen ihmisrotuihin - ja, tietysti, hänen demonisointiinsa.

Philin ratkaiseva oivallus oli ymmärtää, että eri rodut ilmaisevat johdonmukaisia käytäntöjä, jotka heijastavat erilaisia lisääntymisstrategioita. Yhdessä ääripäässä ovat itäaasialaiset, jotka ovat älykkäimpiä, omaavat suurimmat aivot, osoittavat eniten seksuaalista pidättyväisyyttä, kehittyvät hitaimmin, elävät pisimpään ja ovat lainkuuliaisimpia. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että hankitaan vähän lapsia mutta pidetään heistä erittäin hyvää huolta. Toisessa ääripäässä ovat mustat afrikkalaiset, joiden käytös on yhdenmukaista sen kanssa, että investoidaan vähemmän suurempiin määriin lapsia. Lähes jokaisella r-K-käytöksen asteikolla (toisin sanoen, "korkeainvestointinen versus matalainvestointinen lapsen kasvatus" -asteikolla) valkoiset putoavat jonnekin aasialaisten ja mustien väliin. Phil dokumentoi ja esitti tämän teorian huolellisesti erinomaisessa vuoden 1995 kirjassaan Race, Evolution, and Behavior.

Phil oli kuitenkin julkaissut ajatuksiaan paljon ennen tätä, ja vuonna 1989 Toronto Star aloitti kampanjan saadakseen aikaan sen, että Phil erotettaisiin työstään Länsi-Ontarion yliopistossa. Lehti syytti häntä "rasismista" ja huomautti, että "vakinaisen henkilöstön irtisanomiseen on olemassa vakiintuneita menettelytapoja". Muu media liittyi kuoroon ulvomaan Philin päänahkaa. Tuon vuoden helmikuussa Ontarion pääministeri (Premier) David Peterson soitti Länsi-Ontarion yliopiston presidentille vaatien, että Phil erotetaan.

Huligaanit häiritsivät Philin oppitunteja ja huusivat hänelle solvauksia aina, kun hän käveli ohi. Kerran hän havaitsi, että hänen toimistonsa oveen oli raapustettu teksti "Racists pig live here" ("Rasistit sika asuvat täällä") [sic]. Vuoden 1989 maaliskuussa Ontarion oikeuskansleri (Attorney General) aloitti poliisitutkinnan nähdäkseen, oliko Phil rikkonut lakeja, jotka kieltävät "johonkin tunnistettavaan ryhmään kohdistuvan vihan" edistämisen. Syyllisyyden toteaminen olisi voinut tarkoittaa enintään kahta vuotta vankilassa, mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin oikeuskansleri ilmoitti, että Philin teoriat olivat "hulluja mutta eivät rikollisia" ("loony but not criminal").

Länsi-Ontarion yliopisto ei pystynyt löytämään laillista tapaa Philin erottamiseen, joten se kielsi häneltä pääsyn luokkahuoneeseen ja määräsi hänet nauhoittamaan luennot videonauhalle, jonka oppilaat voivat katsoa yksityisesti. Phil onnistui vakuuttamaan tiedekunnan epäkohtakomitean siitä, että tämä oli järjetöntä. Kun hän aloitti uudelleen luokkahuoneessa opettamisen - keskellä runsasta median huutamista ja opiskelijaprotestointia - huligaanit häiritsivät toistuvasti hänen kurssejaan ja kävivät jopa hänen kimppuunsa. Ja kaiken tämän aikana Phil ei ikinä menettänyt malttiaan, ei ikinä lyönyt ketään - ja, mikä tärkeintä, ei ikinä perääntynyt. Vuosien kuluessa hänen vihollisensa vetäytyivät vähitellen suhteellisen hiljaisuuden hämmentyneeseen tilaan samalla, kun Phil jatkoi huippuluokan tutkimuksen julkaisemista rotueroista.

Kun Phil siirtyi kielletylle maaperälle, hänen rahoituksensa katosi, ja hän pyysi apua Pioneer Fundilta. Harry Weyher, joka oli hallinnut kyseistä rahastoa (fund) vuodesta 1958 lähtien, antoi Philille tuen, joka teki hänen parhaan työnsä mahdolliseksi. Rahaston kanssa tapahtuneen läheisen ja hedelmällisen assosioinnin jälkeen oli luonnollista, että Philista itsestään pitäisi tulla rahaston presidentti Weyherin kuollessa vuonna 2002. 10 vuoden ajan Phil jatkoi Pioneerin hiljaisia mutta arvokkaita avustuksia rotuun liittyvän tutkimuksen tukemiseksi.

Philillä oli läheinen assosiaatio myös American Renaissancen kanssa. Hän puhui peräti kuudessa AR:n konferenssissa ja oli aina tärkein vetonaula. Kun hän puhui ensimmäisen kerran, vuonna 1996, lumoutunut yleisö piti hänet seisomassa yli tunnin hänen puheensa aikataulutetun päättymisen yli. Phil vastasi kysymykseen toisensa jälkeen kärsivällisyyden, oppineisuuden ja charmin tavaramerkkiyhdistelmällään. Jälkeenpäin hän kertoi minulle, että hänen jalkojaan särki mutta että oli ilo puhua niin asiantuntevalle ryhmälle.

Phil oli suostunut puhumaan konferenssissa, jonka me pidimme tämän vuoden helmikuussa, mutta hän perui osallistumisensa sanoen, että hän pelkäsi, että hänen terveydentilansa ei sallisi hänen matkustaa. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa (he had been in and out of the hospital) Addisonin taudin takia, joka hyökkää immuunijärjestelmän kimppuun, mutta osasin tuskin odottaa (I hardly expected), että hän jättäisi meidät näin pian. Philillä oli aina ideoita tutkimusta varten; murehdin, kun ajattelen, että hän ei ikinä pysty tekemään tuota työtä.

Mitä tahansa Philin viholliset saattavat sanoa hänestä - ja me tiedämme tarkalleen, mitä he tulevat sanomaan - ne meistä, joilla oli hänen ystävyytensä suuri etuoikeus, tietävät, että hän oli ensimmäiseksi ja aina totuuden etsijä. Se oli datan laatu, josta hän välitti, eikä se, sopisiko data hänen teorioihinsa tai jonkun muun teorioihin.

Ja, tietysti, juuri sen vuoksi, että hän tavoitteli totuutta, häntä vihattiin. Ne, joita ei ole ikinä herjattu lehdistössä, joita "oppineet" eivät ole ikinä tuominneet, joiden kimppuun "antirasistit" eivät ole ikinä käyneet tai joita kollegat eivät ole ikinä vieroksuneet, eivät tiedä, millaista rohkeutta sen kestäminen vuodesta toiseen vaatii. Phil Rushton suuntasi suoraan hurrikaanin läpi, ja hän teki sen vertaansa vailla olevalla arvokkuudella. Hän oli yhtä periaatteellinen ihmisenä kuin hän oli nerokas tiedemiehenä, ja maailmamme on huomattavasti vähentynyt ilman häntä.


J. Philippe Rushton, 1943 - 2012

Vuoden 1989 klassikkoväittely Phil Rushtonin ja David Suzukin (kanadalainen eläintieteilijä) välillä rodusta ja genetiikasta.

Lähde: http://www.amren.com/news/2012/10/phil-rushton-has-died