Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon

Ote Iiro Nordlingin kirjasta Pekka Siitoinista Jussi Halla-ahoon - Antikommunismista ja natsismista maahanmuuttokriittisyyteen

Johdanto

Tämä teos pyrkii tarjoamaan katsauksen Suomen äärioikeiston historiaan vv. 1970–2010. Tuona ajanjaksona ehti tapahtua suuria muutoksia, joita ilman äärioikeiston nousu hyljeksitystä ja eristetystä liikehdinnästä valtavirtaan ei olisi ollut mahdollista. Tärkeimpiä selitäviä tekijöitä ovat mielestäni kylmän sodan päättymisen lisäksi sota terrorismia vastaan ja erityisen tärkeänä tekijänä voi pitää siirtymistä internet-aikakauteen. Internet tarjosi mahdollisuuden äärioikeistolaisen profeetan synnylle. Jos islamin profeettaa pilkkaavaa Halla-ahoa nyt sellaiseksi voi kutsua.

Jussi Halla-aho ilmiö ei käsitykseni mukaan olisi ollut mahdollinen ennen internet aikaa. Sota terrorismia vastaan omalta osaltaan lisäsi pelkoa maahanmuuttoa kohtaan ja synnytti jonkinlaista islam-vihaa. Halla-ahon lisäksi muutkin nykyiset äärioikeistolaiset toimijat ovat jyrkästi islam-vastaisia. Ennen tätä aikaa äärioikeistolainen ihminen oli mielummin juutalaisvastainen, niin maailmalla kuin Suomessakin. Tätä taustaa valoitan seuraavissa luvuissa tarkemmin.

Suomessa poliittisen läpimurron tehnyt Perussuomalainen puolue ei monien kannattajiensa eikä edustajiensa mielestä edusta äärioikeistoa, mutta sen sisällä toimii merkittävä siipi, joka on selkeästi lähtenyt äärioikeistolaisesta aatetaustasta. Laajemmin katsottuna myöskin EU-vastaisuus oli äärioikeistolaisten omaksuma teema 1990-luvulla. Mm. Kansallisen radikaalipuolueen puheenjohtaja Tapio Linna kirjoitti EU:ta vastaan vuosina 1993-1995.

Maamme eliitti ei pitänyt tästä EU-vastaisuudesta, joka ei ollut mikään marginaalinen ilmiö silloin. EU:ssa nähtiin eliitin taholta taloudellisia etuja ja turva Venäjää vastaan. Tilanne Kreikka-sotkujen ym vuoksi on mennyt sellaiseen suuntaan, että EU-vastaisina profiloituneet henkilöt, kuten Timo Soimi, ovat nyt saaneet myötätuulta. Se on eräs merkittävä selittävä tekijä Timo Soinin nousun taustalla.

Äärioikeistolaisuuden noususta valtavirtaan, ainakin aatteen tasolla, kertoo myös Persujen kansanedustajien kommentointi. Ainakin Hakkarainen ja Oinonen ovat esittäneet jyrkän homovastaisia kommentteja, jotka käyvät hyvin yksiin niin Pekka Siitoinin propaganda-materiaalin kuin myös 1990-luvun äärioikeistolaisuuden kanssa. Nämä persujen näkyvät kansanedustajat eivät edes kuulu Halla-ahon kovan ytimen porukkaan. Uskoisin heidän mielipiteidensä edustavan heille itselleen mielumminkin kansan syvien rivien mielipidettä kuin mitään äärioikeistoa. Kyse on siis siitä, että äärioikeistolaisuus on poliittisen elämän keskiötä tänä päivänä, eikä enää sen marginaalia.

Pekka Siitoin otti itselleen natsiviitan. Siinä ilmeni vahva symboli ja pyrkimys olla vastavoima silloin vallitsevana rehottaneelle äärivasemmistolaisuudelle. Pekka Siitoinin alkuaikojen "natsismi" onkin nähtävä tuota ajan taustaa vasten. Teemoina oli mm. Kekkonen eläkkeelle ja antikommunismi. Maassamme oli huoli liiallisesta rähmällään olosta. USA:n Vietnamin sodassa kärsimä tappio 1970-luvun alku-puolella sai Neuvostoliiton vaikutusvallan näyttämään suuremmalta. Ilmassa oli huolta suomalaisten kontallaan olosta. Tällaista huolta "Suomettumisesta" tunnettiin mm. Ruotsissa.

1970-luvun alussa oli jonkinlaista yhteistyöhanketta Ruotsista päin. Nordiska Rikspartiet niminen äärioikeistolainen ryhmittymä pyrki levittäytymään Suomeen. Pekka Siitoinia painostettiin viranomaisten toimesta olemaan erossa Nordiska Rikspartietin toiminnasta. Siitoinin mukaan suojelupoliisi lupasi katsoa muuta touhua läpi sormien, kunhan vain pohjoismaisten yhteisten puoluehankkeiden taakse ei lähdetty. Tietenkin Kursiivin-tuhopoltossa mentiin liian pitkälle, eikä sellaista voitu enää katsoa läpi sormien.

Äärioikeistolaisuus oli jonkinlaista kekkosvastaisuutta tuona aikana. SMP:n Veikko Vennamo oli merkittävä keulakuva siinä liikkeessä ja hän onnistui saamaan kansan protestoimaan 1970-luvun taitteessa. 1980-luvulla tultaessa oli myös George C. Ehnroothin ympärille syntynyt ryhmittymä, joka edusti porvarillisempaa äärioikeistolaisuutta. Puolueen nimi oli perustuslaillinen oikeistopuolue (POP). Nimellä viitattiin kaiketi siihen, että Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1974 ja muutenkin lähinnä Kekkosen toimintaa ei pidetty täysin perustuslakien mukaisena. Pinnan alla esiintyi kritiikkiä Neuvostoliiton nöyristelyä kohtaan. Muistan joidenkin perustuslaillisen oikeistopuolueen ihmisten levittäneen jonkinlaista "CIA-materiaalia" 1980-luvulla, jossa seurattiin tiukasti mm. Puolan solidaarisuus-liikkeen etenemistä. Tuollaista tietoa ei virallisessa mediassa sensuroimattomana nähty. Perustuslaillisen oikeisto puolueen riveissä ollutta nuorisoa siirtyi 1990-luvun alussa nousseen äärioikeiston riveihin.

Äärioikeiston lippua ovat yrittäneet pidellä Siitoinin ohella 1980-luvun lopulta alkaen ainakin seuraavat henkilöt: Mika Treuthardt, Jukka Mattila, Mikael Aalto, Mark Parland, Tapio Linna, Väinö Kuisma, Seppo Lehto, Matti Järviharju, Olavi Koskela, Olavi Mäenpää, Teemu Lahtinen ja lopulta Jussi Halla-aho. Halla-aho ei taida virallisesti olla minkään liikkeen johtaja, vaan hän on blogillaan saanut kerättyä suuren kannattajakunnan. Vaaleissa eduskuntaan v. 2011 pääsy suurella äänimäärällä merkitsi häneen kohdistuvan julkisuuden moninkertaistumista.

Areena valmistettu Halla-aholle

Tänä päivänä Suomen äärioikeisto henkilöityy pitkälti Jussi Halla-ahoon. Halla-aho on onnistunut tekemään selkeän pesäeron aikaisempaan toimintaan ja häntä ei enää vertailla Pekka Siitoiniin tai muihinkaan hörhöiksi leimattuihin uusnatsijohtajiin. Oma tarkoitukseni ei ole yrittää vähätellä tai tehdä tohtoriksi väitelleestä Halla-ahosta jotain natsipelleä liittämällä häntä Pekka Siitoiniin. Tämä olisikin väärin myös ns. "Siitoinin hengenheimolaisten" ajattelun valossa. Joissain sellaisissa äärioikeistolaisissa piireissä Halla-ahoa ei kenties ole suoranaisesti leimattu "rotupetturiksi" tai vastaa, mutta hän ei varmaankaan edusta ns. kovan ytimen linjaa. Pysyäkseen perussuomalaisessa puolueessa ja median silmissä ns. "terveen kirjoissa", Halla-ahon särmät ovat alkaneet hioutua.

Itse en siis keskity Halla-ahon toiminnan ja roolin kuvailemiseen. Haluan välttää arvioimasta käsillä olevan historian kuvaamista. Kirjani ei pyri vaikuttamaan tulevaan kehitykseen, vaan lähinnä antamaan historiallista taustaa nykyiselle tilanteelle. Viimeisten 20-vuoden aikana on tehty lukuisia kirjoja äärioikeistosta. Niissä on nostettu, milloin Kansallinen radikaalipuolue, milloin Arjalainen Germaaniveljeskunta, milloin Olavi Mäenpää ja milloin IKL johtavaksi voimaksi tuossa alakulttuurissa. Ne kaikki ovat jääneet auttamatta vanhanaikaisiksi ja huonoiksi tulkinnoiksi, koska seurannut kehitys ei ole kulkenut sellaisella tavalla, että nuo kunakin aikana nousussa olleet liikkeet olisivat osoittautuneet nouseviksi voimiksi. Voi olla, että kukin vuorollaan esille nostettu hahmo äärioikeiston keskuudessa on sitten tuhottu antifasistien ja median toimesta. Tai sitten kyseiseen alakulttuuriin on mennyt sellaista porukkaa, jolla ei pää ole kestänyt hetkellistä nousua. Media voi antaa välillä nostetta ja sitten unohduttaa jonnekin bunkkeriin. Siinä heikompi hermoinen käy epätoivoiseksi. Halla-ahon persoonaa ja toimintaa voi tutkia joku media-tutkija. Hänen lopullista arvoaan ei kannata vielä historiallisesti punnita. Jotain hän lienee tehnyt oikein saavuttaakseen nykyisen asemansa. Toisaalta tilanne ja aika ovat olleet suosiollisia hänelle.

Myös Suomessa on samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa jonkinlaisia hard core- aktivisteja, joiden äärioikeistolaisuus keskittyy koko poliittisen järjestelmän vastustamiseen. Heillä on pitkän tähtäimen tavoitteena kenties ajaa radikaaleja ratkaisuja ongelmiin. Tämä erottaa heidät esimerkiksi Jussi Halla-ahosta, joka pyrkii muuttamaan mitä on realistisesti muutettavissa demokratian keinoin. Suomessa tämän radikaalimman siiven johtoasemaan pyrkinee mm. Henrik Holappa. En tunne sisäpiirikuvioita, enkä ole alkanut seurata netissä liikkuvia juoruja. Siksi onkin parempi, etten tarkemmin spekuloi.

Kirjassa on tarkoitus hahmottaa jonkinlaista aatteellista juonta Kekkosen linjan vastustamisen myötä SMP:stä natsisksi ryhtyneen Siitoinin aikojen äärioikeistolaisuudesta nykypäivään. Pekka Siitoin alkoi 1970-luvun lopulla ottaa yhteyttä kansainvälisiin äärioikeistolaisiin piireihin. Tämä toiminta oli erityisen aktiivista vankila-aikana 1978-1981. Osa syynä oli varmaan se, että Siitoin halusi uhkailla Suomen viranomaisia. Siitoin kuvitteli Suomen hallinnon pelästyvän sitä, että jossain Euroopan nationalistipuolueen julkaisussa mainitaan Siitoinin saaneen "poliittisesti" motivoituneen tuomionsa kursiivi-jupakan yhteydessä. Kansainvälistä painetta kehittämällä Siitoin pyrki pääsemään nopeammin vapaaksi.

Siitoinin toiminnan suhteesta muun maailman äärioikeistoon saa hyvän kuvan siitä, että Siitoin mainitsi aina 1980-luvun puoleen väliin asti, ettei Suomessa ole pakolaisongelmaa ja viimeistenkin juutalaisten Siitoin uhosi pakenevan Israeliin hänen oman toimintansa takia.

Pakolaisina ja muista syistä maahan muuttaneiden ihmisten määrä alkoi kasvaa 1980-luvun lopulla ja tämä sai aikaan maahanmuuttoa vastustavaa äärioikeistolaisuutta myös Suomessa. Kansallisrintama ja Suomen Kansan järjestö olivat ensimmäisiä alalle tulleita joskus v. 1987-8 tienoilla. Suomen Kansan järjestön tarroja levitettiin tuohon aikaan (Mene pois valepakolainen yms). Järjestön postiosoite oli Ruotsissa. Kansallisrintama nimisen järjestön perusti puolestaan 21-vuotias nuori mies. Näiden uusien yrittäjien tulo Siitoinin "reviirille" näkyy siinä, että Siitoin sai kirjeitä omilta kannattajiltaan, jotka kyselivät Suomen Kansan Järjestön tarroista ja lentolehtisistä. Kansallisrintama nimistä porukkaa puuhaillut kaveri kirjoitti Siitoinille pari kirjettä noihin aikoihin. Nämä molemmat olivat pakolaisvastaisuudesta syntyneitä liikkeitä, joita kenties ohjasi myöskin euroopassa noussut muukalaisvastaisuus.

1990-luvulle tultaessa Jukka Mattila ja Tapio Linna kantoivat uuden nuoren polven soihtua vuoroillaan. Heidän lähestymisensä aiheeseen ei lähtenyt halusta perustaa jotain pelkoa herättävää porukkaa, jonka johdossa itse heilua tai halusta olla julkisuudessa vain julkisuuden vuoksi. Pekka Siitoin oli häiritsevä "isähahmo" kaikelle äärioikeistolle siihen aikaan. Ryhmät, kuten Kansallinen kulttuuririntama (Jukka Mattila) tai Kansallinen radikaalipuolue (Tapio Linna) olivat lähinnä koostuneet kokoomuksesta oikealle siirtyneestä porukasta. Kokoomuspuolue oli ennen nimenomaan Kansallinen kokoomus. Kun kokoomus poisti kansallinen etuliitteen, nämä pienet ryhmittymät alkoivat käyttää kansallinen sanaa. Voi sanoa kylmän sodan jännitteen päättymisen aikaansaaneen tällaista hajontaa kokoomuksen sisällä. Kokoomus alkoi kansallisen sijaan profiloitua Eurooppa-puolueena ja halusi olla länsimaisen voittajan puolella kylmän sodan mittelön päätyttyä.

Jukka Mattilan Kansallinen kulttuuririntama pyrki vaalimaan enemmänkin 1930-luvun suomalaisen isänmaallisuuden perintöä. Tapio Linnan Kansallinen radikaalipuolue puolestaan otti vaikutteita erityisesti amerikkalaisesta äärioikeistosta. 1990-luvun alussa kukoistanut Kansallinen radikaalipuolue halusi sivuuttaa 1930-luvun suomalaista isänmaallisuutta ja samalla myös natsismia vanhanaikaisina. Tapio Linna oli tuohon aikaan teoreettisella tavalla varsin aatteellinen ja hänen aatteellisuutensa ei ollut armeijahenkistä. Tapio Linna toi Valkoista nationalismia Suomeen. Valkoiset olivat rotuna tuon ajatuskulun mukaan jäämässä alakynteen ja kansallisen nationalismin sijaan tarvittiin rodullista nationalismia. Tämä aate oli amerikkalaista alkuperää, koska siellä ei valkoiset enää muistaneet kansallisia juuriaan Euroopassa, vaan katsoivat viiteryhmänsä ihonvärin perusteella.

Vuonna 1993 astui areenalle Väinö Kuisma Arjalainen germaaniveljeskunta- nimisen porukkansa (AGV) kanssa. Saksassa oli loppuvuodesta 1992 meneillään kristalliyön kaltaisia maahanmuuttajavainoja, erityisesti itäisen Saksan alueella. Joitakin pakolaiskeskuksia paloi ja juutalaiset hautausmaat ja synagogatkin saivat osansa nuorison protesteista. Väinö Kuisma kaiketi katsoi ajan koittaneen ryhtyä natsi-henkiseen aktivismiin Suomessakin. AGV- nimi muuttui nopeasti Isänmaalliseksi oikeistoksi. Kentän reaktio lienee vaikuttanut nopeaan liukumiseen pois arjalaisesta meiningistä – vaikka Kuismaa viehätti tuo nimi, koska arjalainen toi mieleen karjalaisen. Kenties Kuisma oivalsi itsekin, että media käytti hänen liikettään tuhotakseen äärioikeistoa. AGV pienenä annoksena toimi kuin rokote, joka aiheutti ihmisissä puolustusreaktion torjua äärioikeistoa.

Suunnilleen samoihin aikoihin alettiin kerätä myös kannattajakortteja IKL:n herättämishankkeiden ympärille. Siinä oli puuhamiehenä pohjanmaalta kotoisin oleva Matti Järviharju. Neuvosliiton hajoaminen aiheutti tarvetta tarkistaa historian tulkintoja. Maassa syntyi painetta palauttaa myös Lotta Svärd -järjestön maine. Tuo naisten järjestö ei ollut mikään fasistinen liike, vaikka se Neuvostoliiton painostuksesta toisen maailmansodan jälkeen sellaisena lakkautettiin.

1990-luvun lopulla alalle syntyi internet-keskustelu-palstojen ympärille uudenlaista toimintaa. Suomen Sisu- niminen järjestö ei halunnut kilpailla militarismilla tai natsihenkisellä johtajakultilla. Tuosta tallista lähteneet Teemu Lahtinen ja Jussi Halla-aho ovat parkkeeranneet nyttemmin suosiolla perussuomalaisiin. Teemu Lahtinen on sympaattisen oloinen kaveri, jonka aikaisemmasta taustasta en osaa sanoa. Teemu Lahtinen on olemukseltaan hyvin Timo Soinin porukkaan sopiva kansanmies. Hän ei yritäkään olla mikään tiukan särmän kaveri, jolla olisi suuria ambitioita päästä käskemään muita. Halla-aho puolestaan ilmoittaa kannattaneensa aikaisemmin Vihreitä ja äänestäneensä Osmo Soininvaaraa vaaleissa. Perussuomalaisista onkin muodostunut jonkinlainen uusi koti nuorille radikaaleille kämyille tai kansallismielisille.

Heidänlaisensa eivät varmaankaan edes samaistuisi kokoomuksen oikeistosiiven kanssa. Tosin enää ei edes ole olemassa oikeistosiipeä kokoomuksessa, jota mm. Jukka Mattila ja Tapio Linna edustivat 1990-luvun alussa. Molemmat savustettiin ulos puolueesta silloin. Maanpuolustushenkinen Jukka Mattila taitaa olla tosin palannut perussuomalaisten jälkeen kokoomukseen. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli myös "kansallisesti" ajattelevaa siipeä, joka sai lähteä hesarista 1990-luvun alussa rasististen pilapiirrosten takia.

Itse näen myös muutoksena sen, että vielä 1990-luvun alussa nuoret omaksuivat pitkälti kotinsa arvoja ja oikeisto-vasemmisto jakolinja kulki selkeänä. Kokoomuslaisesta perheestä - jossa luettiin Uutta Suomea - tuleva ajatteli selkeästi eri tavalla kuin esimerkiksi demaritaustasta tuleva. Suurin osa äärioikeistoon heti kylmän sodan päättymisen jälkeen tulleista oli vielä 1990-luvun alkuun asti selkeästi oikeistolaisista taustoista. Joku kommunisti-perheen vesa saattoi kannattaa suoranaista natsismia ja mielummin olla puna-valko-mustaa lippua heiluttava natsi kuin porvari tai demari - ellei sitten heilunut mukana toiminnassa jonkinlaisena soluttautujana. Demaritaustaiset ihmiset eivät pahemmin äärioikeiston riveihin sännänneet.

1980-luvulla oli vielä eroa jopa oikeistolaisuutta edustaneen Iltalehden ja demareihin päin vetäneen Iltasanomien välillä. Nykyään molemmat ovat pääasiassa samalla tavalla vain menekkiään edistäviä lehtiä. Ihmiset ostavat kaupasta helposti molemmat ns. iltapäivälehdet. Persut on kaikille sopiva ryhmä. Näkisin, että nämä uudet äärioikeistolaiset kämy-nuoret ovat muodostaneet perheidensä arvojen sijaan maailmankatsomustaan enemmän nettikeskustelupalstoilla. Heidän sukupolvensa on kasvanut päiväkotien tätien helmoissa ja heitä on nuoresta alkaen aivopesty suvaitsevaisiksi demareiksi. Tuollainen manipulaatio on luonnollisesti omiaan herättämään lahjakkaissa ihmisissä halua kyseenalaistaa asioita. Heitä ei ole ohjannut kodin arvot ja siksi he ovat olleet helposti persuihin siirrettävissä.

Tästä ei ollut kyse Tapio Linnan ja Jukka Mattilan aikoihin. Vielä 1990-luvun alussa moni skinheadiksi tai uusnatsiksi ryhtynyt näki aatemaailmassaan olevan piirteitä oman isänsä kännipäissään esittämistä purkauksista. Nousseen nettisukupolven tarve kinastella kukkahattu-tätien kanssa lähtee ilmeisesti siitä, että he ovat nuoresta pitäen olleet tätien kasvatuksessa tarhasta alkaen ja aina korkeakouluihin asti.

Toisaalta on muistettava, että SMP oli jo luhistumassa 1990-luvun alussa ja Timo Soinin nousua 20 %:n kannatusta nauttivan puolueen puheenjohtajaksi osasi tuskin kukaan ennustaa. Vanhan SMP:n pohja oli keskustapuolueessa tai maalaisliitossa, vaikkakin se onnistui saamaan kaupungeissa kannatusta vuoden 1983 vaaleissa.

Tarkkasilmäisimmät havaitsivat 1990-luvun aikana kouluissa järjestettyjen varjovaalien perusteella, että persuille oli syntymässä kasvupotentiaalia. Samat koulujen vaalit ennakoivat demarien putoamista 25–30 %:n puolueesta ja näin on sittemmin käynytkin. Nuorten äänestyskäyttäytyminen on jatkanut samaa linjaa myös oikeissa vaaleissa.

Halla-aho on vahvasti julkisuudessa ja hänestä on muodostunut internet-bloggaamisen myötä melkoinen kulttihahmo. Se kertoo tuon median voimasta. Siitä kertoo sekin, että hän keräsi blogi-sivuillaan olevan netti-ilmoituksen pohjalta lyhyessä ajassa kymmeniä tuhansia euroja rahaa v. 2011 eduskunta-vaalikampanjaansa varten.

Turkulainen Olavi Mäenpää puolestaan on aikaisempaa ikäpolvea, joka tuli alalle varsin iäkkäänä. Hänen demari ja smp-taustansa oli ristiriitaa ja hämmennystä aiheuttava tekijä 1990-luvun alun maailmassa. Hän on varmasti saanut enemmän ääniä perinteisiltä vasemmistolaisilta äänestäjiltä. Hänen painoarvoaan äärioikeiston kentässä ei silti pidä vähätellä Hän on kuitenkin melkoinen kehäkettu politiikan tekemisessä. Se on hänen etunsa ja toisaalta rasitteensa. On helpompi kirjoittaa tyhjälle paperille, kuin kirjoittaa uusia asioita kaikkia mahdollisia poliittisia kuvioita kokeneen ihmisen aivoon.

Ennen Halla-ahon nousua Helsingin kaupunginvaltuustoon Mäenpää oli ainoa selkeästi äärioikeistolainen edustaja suomalaisessa politiikassa. Turku on merkittävä kaupunki ja melko tasaiset 2000–4000 henkilökohtaista ääntä on ollut kova saavutus 1990-luvulta alkaen. Mäenpää ei kuitenkaan ole onnistunut saavuttamaan laajempaa nuoremman polven tukea, ainakaan omaa vaalipiiriään kauempaa. Halla-ahon tyyli on vedonnut ja levinnyt internetin välityksellä ja tänä päivänä hänellä on kymmeniä tuhansia kannattajia ympäri maata. Tämä arvio perustuu siihen, että 15 000 ihmistä äänesti häntä Helsingin vaalipiirissä ja hänen suosituksensa sopivista ehdokkaista eri vaalipiireissä myöskin näkyi ihmisten äänestyskäyttäytymisessä.

Tamperelainen Seppo Lehto on monille tuttu nettipalstojen vuoksi. Hän kävi myös yliopistoa opiskellen historiaa, mutta tuo 1990-luvulla suur-Suomi henkeä uhkunut ja ryssänvastainen hahmo surkastui 2000-luvulle tultaessa alapäähuumoria viljeleväksi nettikirjoittelijaksi, joka sai nyt myös vankeustuomion. Tulee mieleen, että siinä nettikirjoittelun ohessa tulee helposti eksyttyä pornosivuille. Niiltä saa sitten copy-paste materiaalia omiin juttuihin helposti. Seppo Lehdon maahanmuttovastaisuudessa on suur-Suomi aikojen jälkeen siirryttäessä netti-aikakaudelle alkanut tulla esiin vahvasti alapää-huumori. Esim. Tarja Halosen pää siirrettynä kuvamanipulaatiolla jonkun velttorintaisen naispullukan alastoman vartalon päälle ja sitä rataa. Sähköpostien lähettely on lisäksi halpaa ja siten yksikin mies voi saada poliittisen eliitin niin suutuksiin, että saa vankilatuomion. Kai hän onnistui aika pitkään salaamaan mistä osoitteista sähköpostit ja internet-sivut oli postitettu.

Olen tavannut Seppo Lehdon kerran ja hänessä on kyllä aimo annos henkilökohtaista karismaa, kuten oli myös aikoinaan Väinö Kuismassakin. Seppo Lehdon juttuja on levinnyt paljon äärioikeistolaisten parissa, mutta ilmeisestikin enemmän häntä pidetään huumorimiehenä, jolla ei ole poliittista uskottavuutta. Tätä näkemystä tukee se, ettei hän ole vaaleissa saanut suurempaa kannatusta.

Lahtelainen Väinö Kuismakin vaikutti omana kulta-aikanaan 1993–2000 äärioikeiston kentässä, mutta Halla-ahon viimeaikainen nousu kertoo siitä, etteivät koulutetut nuoret enää halua kuulua kovaäänisen ja karismaattisen johtajan alaisuuteen – perinteiseen uusnatsijohtaja-tyyliin. Kuisma liikkui jo AGV (arjalainen germaaniveljeskunta) järjestönsä nimenkin perusteella jossain moottoripyöräkerhotouhun ja uusnatsismin rajoilla. Kaupunkina Lahti tuli sittemmin enemmän tunnetuksi pahamaineisesta Rogues gallery moottoripyöräkerhostaan kuin äärioikeistolaisuudesta. Väinö Kuisma ei kaiketi saanut liiveihin sonnustautuneita "mopopoikia" toimintaansa mukaan. Ilmeisesti huumekauppa on liiketoimintaa, jota ei aatteellisuuden takia haluta uhrata. Natsi-symboleita voidaan rikollisjärjestöjen toiminnassa käyttää lähinnä pelotemielessä. Yhdysvalloissa onkin vankiloiden sisälle syntynyt jotain uusnatsiryhmiä, jotka eivät kaiketi pyrikään laajempaan uskottavuuteen – riittää uskottavan pelotteen luominen alamaailmaan, vankiloihin ja kaduille.

1980-ja 1990-luvun äärioikeistolaisia ei voi pitää minään Siitoinin perillisinä. Niihin aikoihin asia usein nähtiin mediassa niin tai haluttiin nähdä niin. Olavi Koskela ja Mikael Aalto ovat mainituista nimistä selkeimmin Pekka Siitoinin tallista lähtöisin. Myös Mark Parland heilui Siitoinin luona jossain vaiheessa ennen nahkapää-toimintaansa. Tosin Parland oli sitten myös Tapio Linnan ja Väinö Kuismankin ympärillä. Hänen motiiveihinsa liittyy isoja kysymys-merkkejä. Hän kirjoitti itsestään kirjan, jossa esitti olevansa jonkinlainen taistelija Supon varjossa. Siinä kirjassa hän kuvaa, kuinka Supo olisi halunnut hänen tarkkailevan vasemmistolaisia anarkistipiirejä, mutta Parland ei halunnut vakoilla omiaan. Hänen on myös epäilty olleen anarkistien soluttama vakoilija äärioikeiston piirissä ja siksi hänellä oli kai painetta kirjoittaa tuollainen koominen seikkailukirja itsestään.

Kirjassa mm. Parlandin takapuoli tutkitaan kumihansikkain Ruotsin suojelupoliiisin Säpon toimesta - virallinen selitys: huumeiden etsimiseksi. Parlandin mukaan Suomen Supo oli Parlandin fantasia-teoksen mukaan pyytänyt virka-apua Parlandin kurittamiseksi. Jokainen voi itse arvioida tuollaisten juttujen pohjalta kirjan ja tosiasioiden välistä yhteyttä. Mark Parland myi tuota kirjaansa sikamaisen kalliilla hinnalla (siinä oli paljon kuvia ja pieni painos nostivat hintaa). Samoja Parlandin ajatuksia löytyy You tubesta ilmaiseksi jos jotain kiinnostaa perehtyä paremmin.

On selvää, että jotkut äärioikeiston piireissä liikkuneista hahmoista ovat olleet aivan muunlaisin motiivein liikkeellä. On muistettava kuinka 1990- luvun maailmassa äärioikeistoa seurasi Supon ja muiden mahdollisten toimijoiden lisäksi - antifasistinen - Antifa-järjestö. Heidän äänitorvenaan oli tuolloin ilmestynyt Kapinatyöläinen-lehti. Siinä kerrottiin yksityiskohtaisia juoruja äärioikeiston sisäpiireistä (mikä kertoo soluttautumisesta). Jotkut äärioikeiston hahmot ovatkin tietoisesti tehneet itsestään pellejä ja samalla vetäneet äärioikeistoa lokaan. Syynä on ollut se, että nämä natsipelleiksi ryhtyneet ovat alun perinkin olleet fasismin vastustajia ja ovat sitten soluttautujina menneet äärioikeistoon mukaan tuhotakseen sitä - siis he ovat toimineet sosialismia kannattaneiden aateveljiensä ohjeidensa mukaan. En halua yksilöidä edellä mainittujen listasta Parlandin lisäksi muita soluttautujiksi epäiltyjä, mutta melkoisella varmuudella heitä on mukana useampia.

Mark Parlandista liikkui aikanaan vahvoja huhuja, koska hän liikkui samaan aikaan sekä anarkistien että äärioikeiston piireissä. Hänen taustansa oli mielumminkin antifa-piireissä. Lisäksi hän kirjoitti sekavan kirjansa Supo-kiemuroineen, mikä tekee hänestä entistäkin hämärämmän hahmon. Skinheadit hyökkäsivät Parlandin asunnolle 1990-luvun alkupuolella ja halusivat ajaa hänet lopullisesti pois piireistään. Syynä juuri epäilys Parlandin motiiveja kohtaan.

Siitoinin esittäminen jonkinlaiseksi aatteelliseksi isäksi kaikkeen äärioikeistolaisuuteen maassamme - kuten lehdistö aikoinaan yksinkertaisesti esitti - on varsin kaukana todellisuudesta. Monet maahanmuuton vuoksi "heränneistä" nuorista eivät ole missään vaiheissa kokeneet itseään mitenkään natseiksi. Heillä ei koskaan ollut mitään tekemistä Siitoinin kanssa, eikä siten heidän aatteellista pohjaa voi vetää Siitoiniin.

Toisaalta äärioikeistoon hakeutui myös joukko epätasapainoisia ihmisiä. Osa on nauttinut lähinnä hullun mainetta. Lentokonekaappaukset tai bussikaappaukset eivät ole omiaan antamaan kuvaa täysjärkisestä toiminnasta. Tapio Linnan ympärillä vuosina 1992–1993 oli kenties vakavin yritys yhdistää kenttää tavoitteellisen toiminnan aikaansaamiseksi. Hänen yhdistyksensä jäsenmäärä nousi yli sataan, jossa ei tiettävästi ollut "kuolleita sieluja" joukossa. Kansallinen liittoneuvosto, jota Kuisma ja Siitoin puuhasivat vuonna 1993 oli "johtajatasolla" jonkinlainen yritelmä. Se hajosi ennen musteen kuivumista. Laajempaa tukea ei tuolle yritelmälle ollut 1990-luvun alun uuden polven äärioikeiston keskuudessa.

Kukaan näistä edellä mainituista äärioikeiston "johtajista" ei saavuttanut kiistatonta asemaa 1990-luvun kuluessa. Pekka Siitoin sopi lehdistölle 1990-luvulla ja toimittajat käyttivät häntä äärioikeiston kasvona. Halla-aho on nyt saanut samanlaista asemaa median keskuudessa. Hän on persuissa Timo Soinin siipien alla, mutta lehdissä seurataan tarkkaan kuinka Halla-aho antaa omia suosituksiaan siitä, keitä puolueen ehdokkaita pitäisi äänestää eri vaalipiireissä. Halla-aho on lehdistön silmissä selkeästi vahva voima. Halla-ahoon ei suhtauduta kuin pelleen, vaikka toki hänen hahmoaan hyväksi käyttäen onkin pyritty jakamaan perussuomalaisia.

Jussi Halla-ahosta on mediassa tullut käsite ja häntä voisi pitää Pekka Siitoinin jälkeen maamme tunnetuimpana elossa olevana "natsina", vaikkei hän sellaista viittaa haluakaan sovittaa itselleen. Eikä natsi-termi rehellisesti ajateltuna olekaan tänä päivänä muuta kuin leimaamistarkoituksessa käytetty pilkkakirves. Erkki Tuomiojan tai Tarja Halosen liittäminen kommunismiin on lähempänä totuutta, kuin Halla-ahon kytkeminen natsismiin. Halla-aho tunnetaan julkisuudessa maahanmuuttokriittisyydestä ja islamin profeetta Muhammedin solvaamisesta.

Tämä teos ei nimestään huolimatta keskity Halla-ahon poliittisen toimintaan. Tämän teoksen pääasiallisena lähdeaineistona on Pekka Siitoinin arkiston runsas materiaali. Kirja toivon mukaan valottaa taustoja, joita Suomen äärioikeiston kentässä on tapahtunut Pekka Siitoinin ajoista Halla-ahoon. Itse käytän nimitystä äärioikeisto, vaikka jotkut eivät siitä pidä. Pekka Siitoin oli oman julistuksensa mukaisesti natsi, Tapio Linna halusi puhua nationalisteista ja nyt puhutaan jostain kämyista tai kansallismielisistä. Niputan kaikki äärioikeisto-leiman alaisuuteen, vaikka se tekeekin vääryyttä todellisuudelle. Pekka Siitoin saattoi natsin lisäksi pitää itseään antikommunistina, jonkalainen käsite on täysin kadonnut äärioikeiston sanavarastosta. Tarkoituksenani ei ole leimata ketään, vaikka yleistykseni vuoksi varmaan niin tapahtuukin. En voi luonnollisestikaan kaikessa esittää asioita sellaisin termein, joilla eri henkilöt haluaisivat itse omaa toimintaansa luonnehtia.

Tapio Linna seurasi maailman äärioikeiston kentässä tapahtunutta kehitystä. American Nazi-partyn 1960-luvulla perustanut Lincoln Rockwell halusi 1960-luvun lopulla ennen kuolemaansa päästä pois nazi-käsitteestä ja lanseerasi White Power-ideologiaa. Tämä sopi luonnollisesti Amerikan tilanteeseen, koska valkoiset olivat eri kansallisuuksista lähtöisin. Tämä sama teema sopi myös Euroopan tilanteeseen 1990-luvulla, jolloin eri Euroopan maiden äärioikeisto koki yhdessä aiheelliseksi linnoittaa Eurooppaa värillisten tulvaa vastaan. White Power tuli käyttöön myös skinhead-liikkeen parissa. Myös Rockwellin toiminnassa mukana ollut William Pierce alkoi puhua valkoisesta nationalismista. Tapio Linnan aikaan sopi nimenomaan kansainvälinen nimitys nationalismi. Skinheadit puhuivat White powerista tai valkoisesta vallasta.

Euro-Suomessa kotimaisuus alkoi taas tulla muotiin. Kansallismielisyydestä puhuttaessa halutaan ilmeisestikin antaa kotoinen ja maltillinen kuva itsestä. Suomen Sisu kohosi johtavaksi järjestöksi 2000 taitteeseen tultaessa. Skinhead-aikaan liittyvän pakolaisten potkimiseen kannustamisen sijaan Teemu Lahtinen tai Jussi Halla-aho puhuu maahanmuutto-kriittisyydestä. He argumentoivat älyllisesti, miksi maahanmuuttoa ei voisi hallitsemattomasti laajentaa. Halla-ahon toiminnan menestymistä on osaltaan auttanut maahanmuuttajien nopea lisääntyminen maassamme. Näin hänen puhumansa uhkakuvat ovat konkreettisempia. Jos Tapio Linna puhui osittain samoja asioita vuonna 1992, oli niillä erilainen vaikutus. Parituhatta somalia ei vielä paljoa näkynyt katukuvassa. Suomalaisista monet olivat tuohon aikaan avautumassa Eurooppaan päin ja maassamme oli kaikenlaista suvaitsevaisuus-kasvatusta. Täällä ihmisille kerrottiin, että eurooppalaisuus merkitsi suvaitsevaisuutta. Jotkut päättäjät pelkäsivät, ettei suomalaisia hyväksyttäisi "Euroopan Unioniin", jos täällä oltaisiin liian punaniskaisia.

Teos ei myöskään pyri hahmottamaan meneillään olevaa kehitystä. Persut ovat suosion harjalla ja Muutos 2011- ja Vapauspuolue olivat myös mukana vuoden 2011 vaaleissa. En halua hahmotella niiden historiallisia juuria enkä tulevaa kehitystä. Näyttää kuitenkin, että verrattuna aikaisempaan aikaan ne ovat saaneet koulutettuja ihmisiä listoilleen. Vapaus-puolueessa näyttää olevan vanhoista alan ihmisistä Matti Järviharju ja Olavi Mäenpää. Muutos 2011 on aatteellisesti lähellä Jussi Halla-ahoa ja sen listoilla olevista monet kannattavat Halla-ahoa. Kenties Halla-aho olisi puolueen näkyvin ehdokas, jos persut olisivat potkineet hänet listoiltaan Helsingissä.

Halla-ahosta kirjoitetaan paljon juttuja ja kommentoidaan puolesta ja vastaan netissä. Jussi Halla-aho on onnistunut tekemään pesäeroa äärioikeistolaisiin edeltäjiinsä, jotka kaikesta huolimatta ovat innoittaneet Halla-ahoa itseään ja hänen sukupolveaan. En halua myöskään niputtaa kaikkia samaan muottiin. Halla-aho on oikeasti monella tapaa erilainen, kuin monet muut alan ihmiset. Hänellä lienee alkujaan ollut vihertäviä mielipiteitä, mutta hän muutti ajatteluaan nettikeskustelujen pohjalta. Hän on humanistitohtori, joka ei alun perin ollut mikään macho-mies. Hän ei puhu seksijuttuja, kuten Pekka Siitoin tai Seppo Lehto. Joku voi nähdä raiskaajista ja pedofiileistä puhumisen seksistä puhumisena, mutta tapa on ainakin erilainen kuin Seppo Lehdolla ja Siitoinilla, jotka taipuivat rehvastelemaan naistouhuillaan. Halla-aho ei myöskään tuo esiin okkulttisia asioita, joihin mm. Pekka Siitoin ja Väinö Kuisma perustivat toimintaansa.

Tapio Linnan kansallinen radikaalipuolue lienee lähin vertailukohta Halla-ahoon. Tapio Linna halusi myös levittää aatetta, joka oli tieteellinen ja perustui jopa biologiseen ja tieteelliseen maailmankatsomukseen. Eräs merkittävä aatteellinen vaikuttaja Linnan ajattelussa oli Richard Dawkins ja erityisesti 1990-luvun alussa esillä ollut teos Sokea kelloseppä. Nyt tiedämme Dawkinsin ateistisuuden (vrt. Jumalharha-teos) ja pyrkimyksen riisua kaikki uskonnollisuus maailmankatsomuudesta. Tämä on aika tyypillistä ajattelua Helsingin yliopiston käytävillä ja sellaista on pitkälti imenyt itseensä myös Jussi Halla-aho. Näin heidän ajattelussaan on samanlainen ateistinen perusvire, minkä voi helposti omaksua Helsingin yliopiston käytäviltä. Tapio Linna on Halla-ahon tavoin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kasvatti. Linna on historiaa lukenut, Halla-aho on taas kielitieteilijä.

Jussi Halla-ahon kirjoittelussa on aika paljon samanlaisia piirteitä kuin Tapio Linnallla. Erona Tapio Linnan kirjoituksiin on lähinnä kohde. Tapio Linna kirjoitti juutalaisista ja Halla-aho islamista. Itse asiassa melkein Tapion Linnan tyyliä on havaittavissa tavassa, jolla Halla-aho käsittelee islamin uskontoa perverssinä uskontona. Erona vain se, että Linnan julkaisuissa oli juutalaisia kuvattu samanlaisiksi iljettäviksi lapsiin sekaantujiksi ja vastaavaa. Ero on myös siinä, että Tapio Linna esitti mielipiteensä 25-vuotiaana nuorena radikaalina. En osaa sanoa, miten Linna ajattelee asioista vanhempana. Halla-aho on radikalisoitunut huomattavasti iäkkäämpänä.

Uskoisin Halla-ahon tajuavan asian olevan melkoisen vähäpätöinen ja jopa saivartelua, mutta poliittista profiilia luotaessa asiat usein pelkistyvät pieniin asioihin. Profeetta Muhammedin leimaaminen pedofiiliksi sopinee paremmin Suomeen kuin esimerkiksi abortin tai homojen vastustaminen, jotka ovat Amerikassa äärioikeiston teemoja. Euroopan äärioikeiston tilanne on paljolti toisenlainen. Sen piirissä ja jopa johdossa on paljastunut homoja, kuten Jörg Haider. Osa on ollut avoimesti homoja, kuten Saksan Michael Kühnen, ja Hollannin Pim Fortyin.

Tapio Linnalla oli selkeän kielteinen linja homouteen. 1990-luvun alussa homous liitettiin vielä AIDSiin. Samoin homojen vastaisuutta oli mukana myös Pekka Siitoinilla, joka ei itse perverssejä juttuja harrasteena ollut mikään koti, uskonto ja isänmaa-aatteen mannekiini. Helsingissä ja maassamme 2000-luvulla yleisemminkin vallitsevan ilmapiirin vuoksi Halla-aho ei halua profiloitua tuolla teemalla. Hänen kannattajissaan on jopa homoutta kannattavia ihmisiä mm. Muutos 2011 puolueen Jiri Keronen. Kerosen neron leimaus oli esittää avioliitto "homojen hommaksi".

Ainoa homovastainen kommentti esiintyi kerran Halla-ahon blogissa. Senkin hän veti pois myöhemmin. Joku homo oli ahdistellut häntä ja hän kirjoitti siitä pisteliään mielipiteensä seuraavasti:

"Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko siitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino." (17.10.2003 Scriptassa katuhäirintää käsittelevässä kirjoituksessaan jouduttuaan itse homomiehen seksuaalisen häirinnän uhriksi). Suhtautumista homoihin on muuttanut varmaankin se vilpitön tuki, jota jotkut julkihomot ovat esittäneet Halla-aholle. Homot ovat kääntyneet osittain muslimeita vastaan, koska islamissa on jyrkän kielteinen kanta homouteen. Vai vaikuttaako Halla-ahoon hänen oma islam-kriittisyytensä: Mitä löytyy islamista sen täytyy ola huonoa – ml. homovastaisuus.

Kristillisdemokraatit ovat äärioikeiston sijaan ottaneet vaaliteemakseen avioliiton säilyttämisen miehen ja naisen välisenä. Kristillisdemokraatit vetävät suvaitsevaisuutta toitottavien vihaa päälle ja jättävät täten liikkumatilaa äärioikeistolle, jonka piireissä lienee myös Suomessa homoja.

Toimintaympäristön muutos on suosinut Halla-ahoa

Suurin ero kaikkiin edeltäneisiin ns. natseihin on media-kentän muutos. Halla-aho on tullut tunnetuksi nimenomaan internetin kautta. Halla-aholla ei siis olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia menestyä 1990-luvun alussa. Tapio Linnan lehtiä Uusi Suunta, Kansallinen Suunta ja Kansakunta otettiin pois Akateemisen kirjakaupan mielipidelehtien hyllystä, jos kirjoittelu ei miellyttänyt. Lehtien myyntiä siis pystyttiin kontrolloimaan eikä tilaajien määrää ollut helppo kasvattaa. Kaikki eivät myöskään uskaltaneet tilata, koska siihen aikaan oli jatkuvia uutisia siitä, kuinka SUPO seuraa milloin mitäkin äärioikeistolaista ryhmää. Myös Tapio Linna mainittiin Supon antamissa jutuissa useampaan kertaan. Linna joutui myös oikeuteen kirjoitustensa perusteella. Tuo oikeudenkäynti osaltaan söi taloudellisia resursseja (sakot ja lakimiespalkkiot), joita pelkkä lehden painaminen olisi kaivannut ja näin toiminta saatiin mm. tuolla oikeusjutulla säästöliekille ja käytännössä tyrehtymään.

Internet on tarjonnut väylän, jossa voi julkaista halvalla ja näin lähes ainoat resurssit mitä tarvitaan, ovat henkilön aika ja henkinen kapasiteetti. Toisaalta sananvapauden raja verrattuna painettuun lehteen on liukunut. Halla-aholaiset usein halveksivat edeltäviä äärioikeistolaisia ryhmiä. On muistettava, että aikaisemmassa toimintaympäristössä edes viisaita juttuja ei ollut mahdollista saada esiin. 1990-luvun ilmapiirissä jokainen äärioikeistolainen haluttiin saattaa näyttämään hullulta ja henkisesti alamittaiselta "viharikolliselta". Tämä lehdistön antama julkisuus myös toteutti itseään. Toimintaan hakeutui juuri tuollaista ainesta.

Samaan aikaan omia ajatuksia ei kyetty mitenkään saamaan laajan lukijakunnan tietoisuuteen. Parhaimmillaan Tapio Linnan lehtiä myytiin kaiketi joitakin satoja kappaleita per numero (jäsenille meni toista sataa ja tilaajille useampi sata). Niitä ilmestyi pari numeroa vuodessa (tavoite oli 4). Lisäksi sen aikainen toiminta vaati kokoontumisia, koska ei ollut sosiaalista mediaa. Sinä aikana toiminnassa mukana olevien kylkeen liimautui kaikenlaisia anarkisteja jotka sekoittivat pakkaa ja vakoilivat toimintaa. Samaten hulluja ja tasapainottomia ihmisiä pyrki mukaan toimintaan ja heitä jopa usutettiin mukaan häiriköimään äärioikeistoa.

Lähde: https://www.smashwords.com/books/view/407340 (Online Reader)

Lontoon vasemmistolaiset tallovat sananvapauden päälle

Galton-raportti

Glayde Whitney (American Renaissance, December 1999)

Perjantaina 17.9.1999 pienen epäsiistien ja kurittomien lasten ryhmän annettiin lopettaa konferenssi, jota sponsoroi Galton Institute ja jonka aihe oli "Ihminen ja yhteiskunta uudella vuosituhannella". Niiden alhaisten tapahtumien perusteella, jotka tapahtuivat tuona aurinkoisena päivänä, näyttää siltä, että nykyiset, kerran suuren Britannian ihmiset eivät tiedä parempaa kuin epäkohteliaan käytöksen palkitsemisen. Kuten vanhemmat, jotka antavat periksi lapsen raivokohtauksille, he kouluttavat nuoriaan kohti kiihtyvää ilkeyttä.

Kunnianarvoisa brittiläinen ryhmä, joka sponsoroi konferenssia, organisoitiin vuonna 1907 Eugenics Education Societyksi ja lyhensi myöhemmin nimensä Eugenics Societyksi. Lopulta vuonna 1988, vastauksena eugeniikan hellittämättömään demonisointiin, yhdistys omaksui Galton Societyn harmittomamman nimen Sir Francis Galtonin (1822 - 1911), eugeniikan perustajan, kunniaksi. (Käänt. huom. tämän sivun mukaan kyseisen yhdistyksen nimeksi tuli Galton Institute vuonna 1989.)

Konferenssi oli kaksipäiväinen tapahtuma, joka pidettiin Zoological Society of Londonissa, Regent's Parkin reunalla, Lontoon eläintarhasta katsottuna kadun toisella puolella. Sisäänpääsy-vain-pääsylipulla-tapahtuman ensimmäinen päivä sujui aikataulun mukaisesti ja ilman häiriötä. Noin 120 henkilön yleisö kuuli mielenkiintoisia puheita sellaisilta huomattavilta professoreilta kuin Oxfordin J. H. Edwardsilta, joka on myös Royal Societyn Fellow, ("Genetiikka: Vanha ja uusi") ja Richard Lynniltä, joka on Ulster Institute for Social Researchin johtaja ("Populaation laatu: Skenaarioita uudelle eugeniikalle").

Aikaisin toisen päivän aamuna oli nähtävissä vihjeitä ongelmista. Ennen kuin konferenssi alkoi, muutama suttuisen näköinen nuori ihminen yritti päästä sisään näyttämällä selvästi väärennettyä pääsylippua. Heidät käännytettiin takaisin ja poliisi kutsuttiin paikalle estämään ongelmia. Poliisi lähti, kun konferenssi alkoi aikataulun mukaisesti ilman välikohtausta. Ensimmäinen puhuja oli professori Mike Murphy London School of Economicsista, ja hän puhui aiheesta "Näkymiä populaation koolle ja rakenteelle uuden vuosituhannen alussa". On sanomattakin selvää, että jos drastisia muutoksia ei tapahdu, näkymät vaihtelevat synkistä kauhistuttaviin.

Minä olin seuraava puhuja, ja minut kutsuttiin korokkeelle. Sillä aikaa kun odotin, että minut esiteltäisiin, vain noin kymmenen suttuisen nuoren (joista mainitsin aiemmin) ryhmä marssi huoneeseen ja otti haltuunsa paikan läheltä koroketta. Sitten he yrittivät levittää pitkän banderollin luentosalin etuosan poikki. Yleisö odotti kohteliaasti sillä aikaa, kun lapset ensin kiersivät ja purkivat banderollinsa ja sitten käänsivät sen oikea-puoli-ylöspäin. He kutsuivat itseään "Ihmisiksi eugeniikkaa vastaan", ja heidän banderollissaan luki: "DIVERSITEETTIÄ, EI EUGENIIKKAA." Sitten alkoi kuriton dialogi usean yleisön jäsenen ja häiritsijöiden välillä.

Minä jätin luentomuistilappuni korokkeelle ja vetäydyin toisessa rivissä olevalle paikalle.


Mielenosoittajat paasaavat Arthur Jensenille samalla,
kun Walter Kistler yrittää puhua heille järkeä.

Huoneessa esiintyi jonkin verran huutamista edestakaisin, mukaan lukien seuraavanlaisia huutoja: "Professori Whitney, missä hän on? Onko hän täällä? Missä on professori Whitney?" Minä palasin korokkeelle hakemaan muistilappuni ja istuin jälleen kerran alas ja ryhdyin ottamaan valokuvia.

Väkijoukko tunnisti välittömästi paljon paremmin tunnetun Arthur Jensenin ja hyökkäsi verbaalisesti hänen kimppuunsa lähietäisyydeltä. Foundation for the Futuren Walter Kistler nousi puolustamaan prof. Jenseniä. Hän kehotti väkijoukkoa sallimaan puhujien puhua. Väkijoukko kieltäytyi, ja koska sen jäsenet olivat käyttäneet sanaa "natsi", hra Kistler esitti, että he olivat niitä, jotka käyttäytyivät kuin natsit. Hänen yrityksestään puhua heille järkeä tuli huuto-ottelu.

Sillä välin Galton Instituten jäsenet yrittivät neuvotella mielenosoittajien kanssa. Yksi ehdotus oli, että he voisivat saada muutaman minuutin aikaa ja tänä aikana he voisivat sanoa sanottavansa ja tämän jälkeen he voisivat jäädä ja kuunnella aikataulun mukaisia puhujia. Toinen ehdotus oli, että he aikatauluttaisivat oman konferenssin ja delegaatio instituutista osallistuisi siihen. Lapset eivät hyväksyneet ehdotuksia. Ei puhetta eugeenikoille oli heidän kantansa.

Poliisi palasi jonkinlaisella voimalla, mutta sen sijaan, että he olisivat häätäneet tunkeilijat, he eivät tehneet mitään; ehkä he olivat siellä ainoastaan estääkseen fyysistä vahinkoa. Tilanne rappeutui hitaasti sellaiseksi, että levottomien ihmisten ryhmät vaeltelivat ympäriinsä aulan ja konferenssihuoneen välillä odottaen ja purnaten. Tri Robert John, International Council for Human Ecology and Ethnologyn johtaja, yritti organisoida vastarintaa. Hän harppoi aulaan ja vaati hyvin kovalla äänellä yritystä esittää poliisille yhteinen vaatimus siitä, että mielenosoittajat häädettäisiin. Hän myös puhui kaunopuheisesti kohteliaisuudesta ja sananvapaudesta, mutta hänen yrityksistään ei seurannut mitään.

Lopulta ilmoitettiin, että Zoological Society halusi, että tilat tyhjennetään ja suljetaan. Poliisi alkoi kohteliaasti saattaa sekä osanottajia että väkijoukkoa ulos rakennuksesta. Protestoijat veivät voiton lopettaen konferenssin ennen kuin minä pystyin puhumaan ja estäen professori Jenseniä esittämästä Galton-pääluentoa (the keynote Galton Lecture).

Jälkeenpäin rakennuksen edessä oli jonkin verran vellontaa samalla, kun muutama suttuisten lasten vanhahko taluttaja jakeli mainoslehtistä nimeltä "Ei eugeniikalle! Diversiteettiä, ei syrjintää!" Se sanoi, että he olivat osoittamassa mieltä, koska "kokouksessa on kolme puhujaa [Richard Lynn, Arthur Jensen ja minä], jotka väittävät, että mustat ihmiset ovat geneettisesti huonompia kuin valkoiset ihmiset ja myös ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan väkivaltaisempia ja aggressiivisempia. On mahdotonta hyväksyä sitä, että tällainen kiihotus rotuvihaan sallittaisiin."

Jos joku lietsoi vihaa, niin se oli brittiläinen lehdistö. Konferenssipäivänä Daily Mail julkaisi prof. Jensenin kanssa tehdyn haastattelun, jonka otsikko oli: "Onko tämä mies todella maailman inhottavin tiedemies?" Toimittaja Mary Riddell ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan lukijoille, mitä ajatella. Toisessa virkkeessään hän kirjoitti: "Daily Mail ei ole samaa mieltä hänen älykkyyteen liittyvien näkemystensä kanssa, todellakin, me olemme täysin eri mieltä niiden kanssa." Sitten hän jatkoi oppimattoman ylimieliseen sävyyn:

"Kolmen vuosikymmenen ajan professori Arthur Jensen on elänyt kuoleman ja väkivallan varjossa. On kuitenkin vaikea tuntea surua hänen puolestaan ..."

"Valkoisesta talosta alaspäin Jensenin maalaamia synkkiä skenaarioita - erityisesti rodusta - on parjattu. Eräs tutkimus kiellettiin pian sen jälkeen, kun presidentin avustaja varoitti, että Jensenin työllä ei ollut sijaa modernin Amerikan kulttuurissa. Liberaalit ovat väittäneet, että hänen työnsä, joka sivuuttaa köyhyyden ja puutteen vaikutukset älykkyyteen, on harhaanjohdettua ja virheellistä. Oppineet lehdet ovat merkinneet hänen kirjojaan arvostelukelvottomiksi..."

"Voisi odottaa, että sosiaalitieteen tri Outolempi olisi villisilmäinen kiihkoilija, mutta Jensen - joka on 76-vuotias - on sujuvasti huoliteltu ja hyvätapainen mies, jonka solmionpidin, flanellihousut ja kullattunappinen laivastonsininen bleiseri vihjaavat golfkerhon päivällisistä, joita on kertynyt eliniän verran..."

"Kaikkiin Jensenin argumentteihin on määrätty kylmyys, oletettavasti tilastotieteilijän olemassaolon toimesta - olemassaolon, jossa rakkauden tai kasvatuksen sijaan kuvaaja tai kellokäyrä mittaa elämät..."

"... vanhempien rakkauden voimat muovata kunnianhimoa, pyrkimystä ja itsemääräämistä - mustien tai valkoisten keskuudessa - ovat epämääräisiä, epätieteellisiä käsitteitä, joita hänen kylmän tieteellisen mielensä on mahdoton ymmärtää."

"Professori Jensen, näennäisestä lempeydestään huolimatta, on yksi hyytävimmistä ihmisistä, joita olen ikinä haastatellut. Oli suunnaton helpotus astua ulos ja hengittää raikasta ilmaa jälleen kerran."

Tällainen, jos jokin, on vielä yleisempää Britanniassa kuin Yhdysvalloissa. Peregrine Worsthorne on "konservatiivi", joka kirjoittaa järkevästi monista aiheista mutta joka ei pysty sietämään ÄO-tutkimusta. 30.10.1994 julkaistussa The Sunday Telegraph -lehden artikkelissa nimeltä "Rotu ja ÄO: Ikinä ei ole veistä laitettu sisään sujuvammin" hän kirjoittaa älykkyystutkimuksista:

"Että nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja tieteellisesti varteenotettavia aiheita tutkimukselle, sitä minä en voi kieltää. Tästä huolimatta ne ovat niin vastenmielisiä, loukkaavat niin varmasti niin monia niin syvästi, että ihmiset, jotka päättävät seurata niitä - kaikkien yhtä tärkeiden, huomiota vaativien aiheiden keskellä - voivat olla ainoastaan häiritsevän tunteettomia..."

"... minä olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, jotka osallistuvat tähän tutkimukseen, ovat melko inhottavia henkilöitä, joita minä en haluaisi tuntea. Ja ajoitus on niin erityisen julma, tukahduttaa mustan ylpeyden ikuisesti juuri kuin se on alkamassa hengittää vapaasti."

"Ennen vanhaan rodullisen ylemmyyden tai alemmuuden teoreetikot ihannoivat positiivisesti tunteettomuudessaan; eivät yrittäneet pehmentää johtopäätöstensä julmuuksia - sterilisaatio alemmille. Heidän amerikkalaiset seuraajansa ovat paljon huolestuneempia ja hienostuneempia, lempeämpiä, huolehtivampia ja herkkähermoisempia. 'Se sattuu meitä enemmän kuin se sattuu sinua', on uusi motiivi. Ikinä ei ole veistä laitettu sisään sujuvammin, jättäen niin vähän verta terään. Raakoja he eivät todellakaan ole: ainoastaan kammottavia."

Tämä on juuri sellaista rohkaisua, jota öykkärit tarvitsevat lopettaakseen akateemisia kokouksia.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/december-1999/#article4

Moraali ja rotutietoisuus

Pappi ja filosofian professori moittii hellävaraisesti AR:n näkökulmaa. Hän kiinnittää huomiota suurempaan kriisiin.

Fr. Ronald K. Tacelli, S.J. (American Renaissance, January 1995)

Olen viime aikoina tehnyt tutkimustyötä Oxfordin yliopistoon (Oxford University) kuuluvassa New Collegen arkistossa (New College Archives). New College on (kuten monet teistä ehkä tietävät) oudosti nimetty, sillä se kuuluu Oxfordin vanhimpien collegejen joukkoon. Lähes kaikki kyseisessä collegessa todistaa sitä, millainen Eurooppa aikoinaan oli. Mutta olen saanut selville, että kyseiseen collegeen kuuluu myös asioita, jotka todistavat sitä, millaiseksi Eurooppa on viime aikoina muuttunut.

Eräs New Collegen osa tunnetaan nimellä Cloisters. Se on suorakaiteen muotoinen kävelytie, jonka kaikki neljä sivua on aidattu (enclosed on all four sides). Ja aurinko ja kaupungin äänet eivät oikein koskaan tunnu täysin tunkeutuvan tämän paikan viileään pimeyteen. Cloistersin kiviseinät ja lattia on koristeltu latinankielisillä ja englanninkielisillä kirjoituksilla, jotka on omistettu collegen kuolleille tutkijoille. Ja kun vierailija kiertää takaosaan (eli Cloistersin pimeimpään osaan), hän voi nähdä - ensin hämärästi, mutta sitten ahdistavan selkeästi - patsaat.

Siellä, seinää vasten, kohoavat groteskin hajoamisen eri vaiheissa olevat patsaat, jotka esittävät eräitä kristillisen Euroopan keskeisimpiä hahmoja: Maria ja lapsi, Johannes Kastaja, Augustinus, pieni joukko englantilaisia kuninkaallisia ja teologeja. Niiden piirteet rapautuvat - ne murenevat samalla, kun vierailija katsoo niitä - ikään kuin ne kärsisivät jonkinlaisesta kiveä runtelevasta spitaalista.

En usko että kukaan, joka näkee nämä jättiläismäiset patsasruumiit, voi olla liikuttumatta huolestuneisuuden oudoista tuntemuksista. Minä tulin ajatelleeksi, että ne kuvaavat länsieurooppalaisen sivilisaation todellista tilaa; samaan tapaan kuin Dorian Grayn muotokuva kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa todellista tilaa.

Jokainen, joka vierailee Oxfordissa (kuten itse vierailin), joutuu törmäämään siihen faktaan, että lähestulkoon kukaan ei tunnu tietävän, miksi heidän pitäisi tehdä sitä, mitä he tekevät. Viimeiset vanhemmat opettajat ymmärtävät, että jotain on tapahtumassa heidän ympärillään; he ymmärtävät, että ne ihmiset, jotka tulevat korvaamaan heidät, eivät ole heidän kaltaisiaan. He tietävät, että koko Oxfordin olemassaolo ja Oxfordista saadun koulutuksen merkitys ovat asioita, jotka ovat jollain tavalla - näiden monien vuosien jälkeen - joutuneet vakavien epäilysten kohteeksi. Ja tämä merkittävän yliopiston asemaan liittyvä epäily on lähtöisin syvemmästä ja perusteellisemmasta epäilystä, joka liittyy siihen kulttuuriin, jossa tämä yliopisto syntyi.

Uskonnolliset kiinnitysköydet

Kaikkialla näkyy merkkejä kulttuurisesta huonovointisuudesta. Otan vain yhden esimerkin, joka kiinnostaa minua erityisesti: Englannissa - eikä tietenkään pelkästään siellä - on paljon ihmisiä, joista tuntuu siltä, että he ovat uskonnollisesti tuuliajolla sen vuoksi, että heidän uskonnolliset kiinnitysköytensä (religious moorings) ovat katkenneet. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että muslimien virtaaminen Englantiin on saanut aikaan jännitteitä, jotka liittyvät erilaisten juhlapäivien viettoon julkisissa kouluissa. Näin on toki käynyt, mutta tarkoitan jotain sellaista, joka viiltää paljon syvemmältä; sillä kaikki muslimien esiintuomat ongelmat voitaisiin ratkaista, jos valtionkirkko (established Church) puhuisi yhtenäisellä äänellä. On olemassa melko vahva - ja yhä julkisemmin ilmaistu - näkemys, jonka mukaan Englannin kirkko (Church of England) ei ole juuri muuta kuin sairas vitsi. Sillä mitä pitäisi loppujen lopuksi ajatella kirkosta, johon kuuluu (ilmeisesti hyvässä asemassa olevia) pappeja, jotka kuuluvat tukiryhmään nimeltä "Sea of Faith" - se on tarkoitettu sellaisille papeille, jotka eivät enää usko Jumalaan? Ymmärrätte varmaan, kuinka tällainen voi lannistaa monia tavallisia ihmisiä; ja se lannistaa.

Livius (Livy) kirjoitti aikoinaan seuraavasti: "Moraalin perustusten uppoaminen..., sitten nopeasti kasvava pirstoutuminen, sitten koko rakennelman lopullinen romahtaminen ja nykyaikamme synkkä sarastus; kun me emme voi sietää paheitamme emmekä myöskään pysty kohtaamaan niitä parannuskeinoja, joita tarvitaan niiden hoitamiseen... Viime vuosina vauraus on tehnyt meistä ahneita ja nautiskelu on saanut meidät - kaikenlaisen aistillisen kohtuuttomuuden avulla - olemaan... rakastuneena kuolemaan sekä yksilöllisesti että kollektivistisesti." Englannissa viettämäni aika on vakuuttanut minut siitä, että me elämme, jos emme lopullisen romahduksen, niin ainakin nopeasti kasvavan pirstoutumisen aikaa. Ja ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että tämä vakaumus - tämä tunne siitä, että jotain on pahasti vialla - on väestössä laajalle levinnyt, mutta siihen liittyy tunne tuhoon tuomitusta avuttomuudesta: haluttomuus tai kyvyttömyys ilmaista, mitkä ovat ongelmat ja millaisia ensiaskeleita tulisi ottaa, jotta ne saataisiin korjattua.

Eräs asia, joka on monien ihmisten mielissä mutta josta ei puhuta vakavasti, liittyy rotuun. Ja mielestäni mikään ei kiteytä tätä levotonta mielialaa yhtä terävästi kuin se kauhistuttava välikohtaus, joka tapahtui Etelä-Afrikassa joitain viikkoja sitten (ennen viime huhtikuussa pidettyjä vaaleja). Kamera kuvasi välikohtauksen: kaksi Afrikan valkoisen vastarinnan jäsentä, loukkaantuneina, levällään, puoliksi istumassa, puoliksi makaamassa autonsa ulkopuolella, anelemassa henkensä puolesta, toimittajien ympäröimänä, keskellä kirkasta päivää, musta sotilas pilkkaa heitä ja ampuu heidät lähietäisyydeltä.

Minun on mahdotonta välittää teille sitä tunnetta, jonka tämä videonauha, jota toistettiin yhä uudelleen ja uudelleen Britannian televisiossa, ja samasta tapahtumasta otetut valokuvat, jotka julkaistiin väreissä sanomalehdissä, nostattivat niissä ihmisissä, joiden kanssa minä elin - ihmisissä, joiden olisi voinut olettaa omaavan poliittisesti korrektin näkemyksen afrikkalaisesta politiikasta. Media tervehti tätä välikohtausta sanoinkuvaamattoman perverssillä vahingonilolla; mutta voin kertoa, että niitä ihmisiä, joiden kanssa minä elin, kylmäsi luita myöten. Kun houkuttelin heidät kertomaan, mitä he arvelivat, niin ymmärsin, että he näkivät tässä brutaalissa kuolemassa Etelä-Afrikan tulevaisuuden; ja ehkä myös oman maansa tulevaisuuden. Eli toisin sanoen, he näkivät, että mustan sotilaan ase ei osoittanut pelkästään tuota säälittävää ja harhaista vastarinnan jäsentä kohti; he näkivät, että jollain tavalla se osoitti myös heidän päitään kohti - jokaisen heidän rotunsa jäsenen päätä kohti.

Ja kuten sanoin, nämä asiat piti houkutella esiin; ne ilmaantuivat hyvin hitaasti ja varovasti, melkeinpä häpeän tunteen saattelemina - ikään kuin he olisivat puhuneet kielletystä salaisuudesta. Ja tavallaan he tietysti puhuivat kielletystä salaisuudesta.

Rodullisista asioista ei keskustella avoimesti näinä päivinä, ei tässä maassa eikä Englannissa; ja jos verrataan sitä, millaiset uskomukset ovat oikeanlaisia, asianmukaisia, moraalisia ja todenperäisiä sen perusteella, mitä ihmisille kerrotaan, ja sitä, mikä on asianlaita sen perusteella, mitä ihmiset itse näkevät ja tuntevat, niin voidaan todeta, että näiden välillä on valtava ero. Itse asiassa en tiedä mitään muuta aihetta, jossa ihmisten luonnolliset tuntemukset olisivat niin vahvasti ristiriidassa sen kanssa, mitä mielipidevaikuttajat ja intellektuellit pitävät ratkaisevan tärkeänä totuutena - paitsi ehkä homoseksuaalisen kulttuurin terve normaalisuus.

Joten kysyn nyt: Onko se väärin, jos joku toteaa, että on olemassa rotueroja? Ja että nämä erot perustuvat biologiaan tai geeneihin? Ja että ne vaikuttavat erilaisiin kykyihin ja käyttäytymiseen? Ja että tietoisuus näistä eroista voisi oikeutetusti vaikuttaa sosiaalisiin käytäntöihin - jopa henkilökohtaisiin sosiaalisiin käytäntöihin; niihin käytäntöihin, joita minä luon itselleni; liittyen siihen, kenen kanssa minä seurustelen ja ystävystyn?

Mutta tätä edeltää varmasti kysymys: pitääkö se paikkansa? Sillä jos joku toteamus pitää paikkansa, niin miten siihen uskominen voi olla väärin? Me olemme tulleet historiassamme outoon kohtaan, jossa tietynlaista käsitystä pidetään niin kamalana ja vääränä, että se ei voi pitää paikkaansa. Useimmat ihmiset uskovat sydämissään, että se pitää paikkansa; mutta he eivät pysty ilmaisemaan tätä käsitystä - edes itselleen! Ihmiset - eivät tietenkään kaikki ihmiset: tarkoitan sellaisia ihmisiä, joilla on eurooppalaiset sukujuuret - ajattelevat, että se on väärin, jos heistä tuntuu siltä, että he olisivat mieluummin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kulttuurisesti tai rodullisesti suurin piirtein samanlaisia kuin he itse ovat.

Kuinka outoa ja surullista! Sillä se, että sinä haluat seurustella ja rentoutua (enemmän tai vähemmän) itsesi kaltaisten ihmisten kanssa, on maailman luonnollisin asia. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että sinä vihaisit tai halveksisit muita kulttuureja (vaikka se saattaa itse asiassa tarkoittaa sitä); mutta sen tarvitsee tarkoittaa vain sitä (ja yleensä se tarkoittaa sitä), että sinä haluaisit, että sellaiset vuorovaikutuksen tavat, jotka ovat sinulle tuttuja (eli ne tavat, joiden kanssa sinusta tuntuu mukavimmalta), ovat käytössä silloin, kun sinä rentoudut kotona ja ystäviesi ja naapureidesi kanssa. Ja korostan: siinä ei ole mitään vikaa; se on luonnollista ja tervettä.

Tarkastellaan esimerkiksi katolisia maahanmuuttajia täällä Amerikassa. Minun naapurustossani oli italialainen seurakunta, irlantilainen seurakunta ja portugalilainen seurakunta - ja ne olivat melko lähellä toisiaan. Oliko tämä väärin? Uskoisin, että tänä päivänä jotkut sanoisivat, että se oli väärin. Mutta ne meistä, jotka olivat tuossa tilanteessa, tunsivat toisin. Me halusimme olla sellaisten ihmisten parissa, jotka "tekivät" asiat samalla tavalla kuin me teimme; sellaisten ihmisten parissa, jotka pitivät siitä, että kirkko oli koristeltu tietyllä tapaa mauttomasti (kyllä, kyse oli mauttomuudesta; mutta se oli meidän mauttomuuttamme). Me tiesimme, että muiden seurakuntien ihmiset olivat myös katolisia - ja Jumala siunatkoon heitä; mutta me halusimme, että meillä olisi vapaus tehdä asiat omalla tavallamme.

Tämä oli yleinen kokemus Amerikan katolisessa kulttuurissa; ja mielestäni se oli upea tapa ymmärtää universaalia partikulaarissa (a magnificent way of realizing the universal in the particular). Mutta joka tapauksessa, kukaan ei ajatellut, että tämä rikkoisi jonkun oikeuksia; vastustusta tavattiin ja ongelmia ilmeni vasta sen jälkeen, kun olimme ottaneet askeleen kohti yksittäisten seurakuntien sulkemista ja seurakuntien yhdistämistä.

Joten minusta tuntuu siltä, että "omien" suosiminen (to prefer "your own kind") - eli halu kokoontua yhteen sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama kulttuurinen tausta kuin sinulla itselläsi (ja sama kulttuurinen tausta tarkoittaa usein sitä, että myös rodullinen tausta on sama) - ei ole itsessään paha asia; ja koska tämä edellyttää sitä, että kyseiset erot huomioidaan (ja tämän seurauksena niistä tulee suosimisen perusta), niin silloin myöskään tällainen huomioiminen ei ole paha asia; se on täysin luonnollista, normaalia ja tervettä. Ja merkki siitä, että se on täysin luonnollista, on se, että sitä esiintyy edelleen - jopa valkoisten eurooppalaisten keskuudessa - vaikka meille on kerrottu vuosikymmenten ajan, että tällä tavalla ajatteleminen ja tunteminen (ja näiden tuntemusten mukaan toimiminen) on moraalisesti virheellistä. Minulle tulee tästä mieleen Horacen sanonta: "Voit ajaa luonnon pois heinähangon avulla - kunnes se palaa." ("You can cast out nature with a pitchfork - until it returns.")

Liberalismi ja tasa-arvo

Mutta jos tämä kaikki on luonnollista, normaalia ja tervettä, niin haluaisin kysyä: miksi sitä pidetään niin kovin vääränä? Ja mielestäni vastaus tähän kysymykseen voidaan tiivistää sanaan, joka on sekä onneton että kätevä: liberalismi. Tietynlainen liberalismi on häpäissyt (has traduced) lähes kaikkien mediassa ja akatemiassa vaikuttavien ihmisten älykkyyden. Nämä ihmiset ovat päätyneet uskomaan, että jos me emme usko jonkinlaiseen rodulliseen egalitarismiin, niin silloin on mahdotonta uskoa ihmisen arvoon (dignity of man). Joten liberaalien näkemykset ovat suuressa määrin riippuvaisia tasa-arvon (equality) käsitteestä. En usko, että se on liiallista, jos sanotaan, että rodullinen tasa-arvo on sekulaari uskonnollinen vakaumus; sillä jos se ei olisi tällainen vakaumus, niin sitä tuskin puolustettaisiin niin kiihkeästi (ja siitä huolimatta, että sitä vastaan on niin paljon empiirisiä todisteita). Mutta miksi liberaalit pitäytyvät tällaisessa tasa-arvokäsityksessä?

Ymmärrän, että mikään ei ole niin pitkäveteistä kuin se, että filosofian professori yrittää etsiä jonkin älyllisen virtauksen juuria. Mutta mitä enemmän minä tutkin ja elän liberaalien kanssa (ja erityisesti, mitä enemmän minä tutkin ranskalaista valistusta), sitä enemmän minä alan käsittää, että liberalismi on kristinuskon muoto - tarkasti ottaen se ei ole kristillistä harhaoppia, vaan se on eräänlaista korvikekristinuskoa: jotain sellaista, joka hylkää itse kristinuskon mutta joka yrittää säilyttää osan sellaisista kristilliseen opetukseen sisältyvistä asioista, jotka se on todennut houkutteleviksi ja miellyttäviksi. Yksi näistä käsityksistä on tasa-arvo.

Kristillisen opetuksen mukaan kaikki ihmiset ovat tietyssä mielessä tasa-arvoisia (equal); kaikki ihmiset tulevat yhdestä lähteestä - Jumalasta. Heitä kaikkia kutsutaan osallisiksi Jumalan pelastussuunnitelmaan. Ja koska kyse on Jumalan suunnitelmasta, niin se on myös perusta kaikkien sen piiriin kuuluvien arvolle. Mutta huomaa: tämä ei tarkoita sitä (ja oikeaoppisessa kristinuskossa ei ikinä ajateltu, että se tarkoittaisi sitä), että kaikilla olisi samat kyvyt; että kaikki olisivat yhtä (equally) eteviä tai lahjakkaita.

Itse asiassa kristillisen opetuksen mukaan me olemme melko viheliäinen joukko: eli jos tasa-arvoa on oltava, niin sitten se on tasa-arvoa pahuuden suhteen! Mutta jopa siinä on olemassa eri asteita. Kristityt saattoivat uskoa, että erilaisten kansojen välillä on synnynnäisiä eroja; ja tästä huolimatta kristityt saattoivat uskoa, että näillä kaikilla kansoilla on kaikille ihmisille kuuluva arvo Jumalan lapsina. Eli toisin sanoen: vaikka kristityt uskoivat, että kaikki kuuluvat tasa-arvoisesti (equally) Jumalan pelastavan tahdon suunnitelmaan, he uskoivat myös, että on olemassa sellaisia kulttuureja ja kulttuurisia tapoja, joita minä voin kristittynä pitää vastenmielisinä; että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule ikinä olemaan uskottuja ystäviäni; että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka tulevat saavuttamaan ainoastaan alhaisen tason älyllisiä saavutuksia. Ja tämä kaikki voitiin todeta hyvällä omallatunnolla.

Mutta liberalismin myötä tuli kristillisen Jumalan kieltäminen. Ja näin ollen tasa-arvoa ja arvoa ei voitu enää perustaa Jumalan pelastavaan suunnitelmaan. Mutta mihin ne sitten voitaisiin perustaa? Liberalismin täytyi löytää perusta tasa-arvolle ja arvolle luonnosta. Mutta miten tämä onnistuisi? Kristityt olivat uskoneet, että meillä on yhteinen alkuperä ja että tässä mielessä me olemme yhtä. Mutta evoluution sattumat eivät voisi ikinä toimia uskottavana perustana sellaiselle tasa-arvolle, jota voitaisiin arvostaa: eli sellaiselle tasa-arvolle, jolla on todellista arvoa. Ja koska oli (ja on) empiirisesti päivänselvää, että eri rotujen välillä on paljon epätasa-arvoa (inequality) ja eroa, niin tämä tasa-arvo oli nähtävä potentiaalisena: eli näennäisesti huonoimman ja parhaimman välisenä tasa-arvona: tasa-arvona, joka on vahvistamatta ainoastaan sattumanvaraisten olosuhteiden vuoksi, mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteen vuoksi, etuoikeutettujen taholta köyhiä kohtaan osoitetun oikeudenmukaisuuden puutteen vuoksi. Liberalismin moottorina toimii tarve todistaa konkreettisesti - vahvistaa historiassa - ihmisen arvo: poistaa ne esteet, jotka pidättelevät sitä jokaisen talonpojan sisällä olevaa aatelismiestä, joka odottaa ilmaantumistaan.

Huomaa: tässä on oikeasti kyse ohjelmasta, jolla pyritään pelastamaan jotain siitä uskonnosta, joka on jo kauan sitten hylätty. Se jokin - ihmisarvo (human dignity) - on näin ollen sekulaarin uskonnon tavoite (object of a secular faith). Ja koska liberaalien mielestä tasa-arvo kuuluu heidän uskontonsa tavoitteen kannalta tarpeellisten edellytysten joukkoon, niin siitä ei oikeastaan ole mahdollista omata empiirisiä argumentteja. Data voidaan aina tulkita siten, että se vahvistaa uskoa.

Ja tietysti, jos ylipäätään puhut rotueroista, niin liberaalit haistavat nopeasti Zyklon B:n tuoksun. Tämä on toinen syy, jonka vuoksi tämän päivän liberaalit takertuvat uskomukseen rotujen tasa-arvosta ja kieltävät kaikenlaisen suoran ja avoimen keskustelun rotueroista. He osoittavat toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan raunioita ja sanovat: tähän teidän uskonne rotueroihin johtaa! Jos ei muusta syystä, niin natsit ansaitsevat tulla tuomituiksi siksi, että he antoivat tämän nykyajan liberaalin etiketin näkökannan taakaksemme.

Jos haluan olla rehellinen, niin minun täytyy sanoa, että en tiedä, miten väitellään liberaalin kanssa tästä viimeisestä asiasta, ja olisin kiitollinen, jos saisin apua yleisöstä. Mutta uskon, että liberaalit saattaisivat pystyä ymmärtämään osan siitä haitasta, jota heidän tasa-arvoinen (egalitarian) doktriininsa aiheuttaa viattomille.

Ensinnäkin, jos se on virheellinen, niin se saa aikaan epätodellisia odotuksia joidenkin rotujen keskuudessa. Ja kun nämä odotukset eivät täyty, niin mitä sitten tapahtuu? Ne, jotka eivät ole vieläkään samalla tasolla muiden kanssa, olettavat, että se ei ole heidän oma vikansa - ja he syyttävät epäoikeudenmukaisuudesta niitä, jotka ovat menestyneet. Joten tämä dogmi, jota noudatetaan todisteista välittämättä, aiheuttaa sosiaalista kärsimystä.

Toiseksi, ei ole ainoastaan niin, että tämän tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö (weight of evidence) on sitä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten omanarvontunto (sense of self worth) - heidän uskonsa kaikkien ihmisten arvoon - on sidoksissa erittäin epätodennäköiseen teesiin. Ja kun ihmiset alkavat epäillä, että tämä teesi on virheellinen, niin he tulevat myös epäilemään omaa arvoaan. Ja tämä on mielestäni yksi liberaalin egalitarismin vahingollisimmista vaikutuksista.

Jos luet egalitaristien argumentteja, niin sinun ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle huomataksesi rivien välissä olevan viestin: jos me olemme väärässä, niin peijakas, silloinhan mustilla ihmisillä ei todella ole arvoa: ja heidän orjuuttamisensa, halventamisensa, nöyryyttämisensä ja tappamisensa saattaa hyvinkin olla oikein. Eli liberaalit pitävät itseään ja ammatillisen ystävällisyytensä edunsaajia teorian panttivankeina; jos hylkäät sen, he tuntuvat sanovan, jos uskot todisteita, jotka ovat sitä vastaan, niin silloin et ole minkään arvoinen.

Ja valitettavasti - todistaessamme tällä hetkellä sellaisten kirjojen tulvaa, jotka jäljittävät kaiken kreikkalaisesta metafysiikasta analyysiin (calculus) takaisin afrikkalaiseen alkuperään - monet mustat ovat nykyään vakuuttuneita siitä, että heidän arvonsa ei riipu pelkästään tulossa olevasta tasa-arvosta vaan paremmuudesta (superiority), joka oli aiemmin totta ja joka on jollain tavalla varastettu heiltä. (Sanon "valitettavasti", koska tällaisen ajattelun lähes ilmeinen virheellisyys johtaa siihen, että vihamieliset valkoiset pilkkaavat ja halveksivat mustia entistä enemmän ja monet mustat alkavat halveksia itseään.)

Tuhoon tuomittua ja kieroutunutta

Mutta tästä huolimatta: "rasismi" ("racialism") on mielestäni sekä kieroutunutta (wrong-headed) että tuhoon tuomittua. Palauttakaamme mieliimme Malcolm Meldahlin American Renaissancelle lähettämä kirje [julkaistu numerossa Dec. 1993]. Tämä kirje oli eräänlainen apologia (puolustuspuhe), jossa hän kertoi, miksi hän ei ole enää tilaaja; hän väitti, että AR oli astunut toivottomalle ja vaaralliselle tielle. Samuel Taylor vastasi tähän kirjeeseen tehokkaasti - yhdellä tasolla. Mutta hra Meldahlin sanat vaivaavat minua edelleen; hänen haasteissaan on syvällisyyksiä, ja niihin ei niinkään jätetty vastaamatta; niitä ei tunnistettu kunnolla. Joten haluaisin, jos se sopii, tuoda joitakin niistä pintaan.

Hra Meldahl lausuu seuraavasti: "American Renaissancea motivoi tietynlainen vihamielisyys (animus). Joskus tämä vihamielisyys on avointa, mutta yleensä se on peiteltyä... se todella edesauttaa ihmisten loukkaamista..." Hra Taylor kiistää tämän loukkaantuneen viattomasti (with an air of wounded innocence). Mutta miettikääpä. Millaisia ihmisiä AR vetää puoleensa? Oman havaintoni perusteella he ovat niitä, jotka näkevät, kuinka kaupunkimme hajoavat, kuinka naapurustomme muuttuvat turvattomiksi (tai vaikka ne eivät muuttuisi täysin turvattomiksi, niin ainakin ne muuttuvat asuinkelvottomiksi); niitä, jotka näkevät, kuinka maamme muuttuu yhä barbaarisemmaksi; ja niitä, jotka - mikä tärkeintä - yhdistävät tämän ongelman mustaan väestöön; niitä, jotka huomaavat, että jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää).

Ihmisten kokemukset mustista johdattavat heidät päätelmiin, jotka ovat erilaisia kuin ne päätelmät, jotka kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä (ihmisille on kerrottu, että kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä ainoastaan tietynlaiset päätelmät). Se kuva, jonka elokuvat ja televisio antavat mustista, on täydellisesti ristiriidassa heidän omien kokemustensa kanssa. He tietävät, mitä mustan väestön keskittymät merkitsevät, ja he kiukustuvat siitä, että heidän kokemuksensa kiistetään. En usko, että tässä on mukana kovinkaan paljon valkoisen ylpeyden positiivista tunnetta. Ei; he kokevat, että musta kulttuuri (tai antikulttuuri) valtaa alaa; ja heitä motivoi pelko ja inho sitä kohtaan. Ja sitten AR tulee mukaan ja kertoo heille: ne mustiin liittyvät asiat, joista te ette pidä, perustuvat geeneihin; liberaalien sosiaaliavustusohjelmien huolehtiva käsi ei voi poistaa niitä.

AR on äärimmäisen naiivi, jos se ajattelee, että se ei edusta mustien vastaisuutta tai että sen pitäminen mustien vastaisena on epäreilua; kun otetaan huomioon, kuinka sosiaaliset ongelmat ovat herättäneet AR:n mielenkiinnon ja kun otetaan huomioon se geneettinen/biologinen näkökulma, joka on lähellä AR:n sydäntä, niin ensisijainen vaikutelma näyttää varmasti olevan - ja ehkä varmasti on - surullinen ja joskus epäkunnioittava mustien epäonnistumisen halveksiminen (eikä ylpeys valkoisten saavutuksista).

Loppujen lopuksi, useimmat valkoiset ihmiset eivät normaalisti pidä itseään "valkoisina". He eivät pitäneet itseään "valkoisina" edes parempina aikoina (ennen liberaalia ylivaltaa). Useimmiten he pitivät itseään puolalaisina, italialaisina, irlantilaisina, englantilaisina, katolisina, protestantteina, juutalaisina; tietyn naapuruston, tietyn kaupungin jne. jäseninä. Nämä ovat tutuimmat ryhmittymät. Oman kokemukseni perusteella ihmiset pitävät itseään "valkoisina" silloin, kun he havaitsevat tai ajattelevat sellaisia "ei-valkoisiin" (erityisesti mustiin) liittyviä asioita, jotka häiritsevät heitä erityisesti.

Ja tämä taas on syy siihen, miksi AR on altis syytökselle vihamielisyydestä: sillä kun se tekee "valkoisesta ihmisestä" iskulauseensa (rallying cry), se keskittyy johonkin sellaiseen, johon useimmat ihmiset keskittyvät silloin, kun he harrastavat negatiivista vertailua. Useimmille ihmisille "valkoisuus" sinällään on aivan liian abstrakti inspiroidakseen positiivisia lojaalisuuksia; heidän lojaalisuutensa ovat konkreettisia: perhe, klaani, kulttuuri, uskonto. Jotta ihmiset voisivat jakaa AR:n positiivisen innostuksen valkoisesta ihmisestä, heidän pitäisi omaksua sellainen filosofinen näkökulma, joka on mielestäni osa yhä barbaarisemman yhteiskuntamme ongelmaa - eikä osa ratkaisua (tästä lisää tuonnempana).

Hra Taylor on sanonut, että AR:n näkökulmassa ei ole mitään sellaista, jota mustien pitäisi pitää erityisen vastenmielisenä tai loukkaavana. Sillä eihän meitäkään haittaa se, että kiinalaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin valkoiset eurooppalaiset. Joten jos valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin mustat, niin miksi mustien pitäisi olla erityisen loukkaantuneita?

Mutta myös tämä vaikuttaa enemmän kuin hieman naiivilta. Onko typerää ajatella, että ne groteskit mielettömyydet, joista AR kertoo "O Tempora, O Mores!" -osiossa, on tarkoitettu havainnollistamaan, mitä tämä mustan älykkyyden vajavaisuus konkreettisesti tarkoittaa? Ja onko se todella yllättävää, jos tämä ahdistaa tai loukkaa mustia - erityisesti niitä mustia, jotka on kasvatettu liberaalien valheiden dieetillä? Tällaisen informaation sulattaminen ei voi olla helppoa edes vanhemmalle sukupolvelle. Se on varmasti paljon vaikeampaa kuin sen sulattaminen, että me olemme keskimäärin vähemmän älykkäitä kuin kiinalaiset. Sillä meillä on suunnattoman rikas älyllinen perintö, josta me voimme olla ylpeitä; kun taas mustilla ei ole tällaista perintöä. Ja AR:n sanoma on, että luonto on järjestänyt asiat tällä tavalla. AR toteaa: kaikki ne asiat, joiden vuoksi me valkoiset emme halua asua teidän lähellänne, johtuvat suhteellisen vähäisestä geneettisestä lahjakkuudesta. Ja tämä on kova doktriini.

On katkera pala (bitter pill) olla älyllisesti pohjalla; uskon, että sen täydellinen hyväksyminen vaatisi pyhimyksen nöyryyden. Mutta nöyryys on hyve, jota AR ei oikeastaan voi suositella (sillä AR painottaa biologisia imperatiiveja).

Hra Meldahl valitti seuraavasti: "Te taistelette innokkaasti liberalismia ja sen selkeitä ylilyöntejä vastaan. Haluaisin, että te yrittäisitte yhtä innokkaasti säilyttää sen, mikä on hyvää ja ihailtavaa..." Mutta tässä me kohtaamme ongelman. Mikä on hyvää ja ihailtavaa, ja miksi me haluamme säilyttää sen?

Jotta me voisimme vastata näihin kysymyksiin, meidän täytyy esittää uusi kysymys: millaisia resursseja AR:llä on käytössään, jos se yrittää antaa tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin? Vaikuttaa siltä, että American Renaissancea ohjaava filosofinen näkökulma on materialistinen/evolutionistinen. Ja mielestäni tämä näkökulma on (a) virheellinen ja (b) tuhoisa jopa minimaalisesti kunnollisen moraalisen näkemyksen kannalta.

Katsokaamme seuraavia prof. Revilo Oliverin lausuntoja (prof. Oliver on varmasti yksi rasismin oppineimmista puolestapuhujista): "Universumia... ei tehty ihmistä varten, ja se on täysin vailla moraalisia arvoja." "Hetken kestävän pohdiskelun pitäisi riittää osoittamaan, että yliluonnollisen hallitsijan antaman määräyksen puuttuessa ei voi olla muita oikeuksia kuin ne oikeudet, jotka kansalaiset ovat... antaneet itselleen; ja vaikka... kansalaiset saattavat osoittaa ystävällisyyttä muukalaisia, orjia ja koiria kohtaan, niin tällaisilla olennoilla ei selvästikään voi olla oikeuksia." "Korkeinta moraalia on sellainen moraali, joka edistää parhaiten... selviytymistä ja... laajentumista alempien (inferior) väestöjen kustannuksella."

Haluaisin tietää, kuinka kukaan rasisti (racialist) voi välttää tällaisen julman ja toivottoman näkemyksen. Muistakaa Meldahlin sanat: "Mielestäni teillä ei ole... keinoja vastustaa niitä ylilyöntejä, joita olisi mahdollista tehdä AR:n ideologian nimissä... Sellaisia jääkenkiä, jotka olisivat niin terävät ja vahvat, että ne voisivat estää teitä luisumasta... verilöylyyn, ei ole olemassa." Onko tällainen pelko perusteeton? Ellei AR voi esittää vakuuttavaa ulospääsyä, se tuskin voi väittää, että se on perusteeton.

Sanon tämän vielä toisella tavalla. Hra Taylor sanoo, että valkoisten pitää jossain mielessä irtaantua tai irrottautua. No, oletetaan, että me teemme näin. Miltä tämä meidän irrottautunut valkoinen yhteiskunta näyttää? Mitä musiikkia me kuuntelemme? Puccinia? Wagneria? Madonnaa? The Rolling Stonesia? Skrewdriveria? Osa tämän yhteiskunnan ongelmaa - tuntuisi houkuttelevalta sanoa, että tämän yhteiskunnan merkittävä ongelma - on se, että me olemme pettäneet oman perintömme: perintömme on arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle.

Loppujen lopuksi, miksi ei-eurooppalaisten pitäisi kohdella kunnioittavasti niitä asioita, joita me itse halveksimme? Ja se, että me halveksimme niitä, on mielestäni tärkein lännen kohtaamista kriiseistä. Jos perusvakaumuksemme sen suhteen, keitä me olemme ja mitä me tunnustamme, olisivat edelleen eheitä, niin silloin ainoat ongelmamme olisivat yksityiskohtiin liittyviä ongelmia - otetaan esimerkiksi maahanmuutto: kuinka monta henkilöä voidaan assimiloida kohtuullisesti tietyn ajan kuluessa? Mutta ongelma on siinä, että me emme enää usko, että olisi olemassa jotain sellaista, johon maahanmuuttajat tulisi assimiloida. Yhteiskuntamme keskeiset perususkomukset ovat murtuneet; ja tämän vuoksi meistä tuntuu siltä, että me olemme hajallaan ja lyötyjä. Mikä saa meidät pysymään koossa - mikä voi saada meidät pysymään koossa - kansakuntana (as a nation)? Haluaisin kuulla joitain ehdotuksia.

Minä vastustan positiivista syrjintää (affirmative action) yhtä ankarasti kuin kaikki muutkin; ja uskon, että sen välitön lakkauttaminen olisi hyvä ensimmäinen askel prosessissa, joka auttaisi kaikkien rotujen edustajia saamaan hieman itsekunnioitusta ja vastuuntuntoa; prosessissa, joka auttaisi kansakuntaamme sitoutumaan jälleen todelliseen erinomaisuuteen. Ongelma on siinä, että me olemme väestönä kadottaneet tunteen siitä, millaista hyvän elämän - saati sitten erinomaisen elämän - tulisi olla. Ja on vaikea suunnata kohti tuntematonta päämäärää.

Ja pyydän, että ette ymmärrä minua väärin. AR:n esiintuomat ongelmat ovat todellisia; niistä keskusteleminen ei ole ajanhukkaa; itse asiassa niistä pitäisi keskustella enemmän. Mutta minä pelkään, että yksimielisyys tämän asian suhteen voi houkutella meidät sivuuttamaan ne paljon vakavammat ja syvällisemmät asiat, jotka erottavat meitä. Ja kun taistelette erillään voimakasta ja artikuloivaa vihollista vastaan, niin - kuten Tacitus muistuttaa - ette tule olemaan sen menestyksekkäämpiä kuin ne brittien esi-isät, jotka taistelivat roomalaisia vastaan: singuli pugnant, universi vincuntur: he taistelevat yksilöinä, he tulevat valloitetuiksi yhdessä.

Toivon, että tämä konferenssi voisi olla alku sellaiselle keskustelulle, joka johtaa suurempaan yksimielisyyteen sekä ahdingostamme että niistä asioista, joita tarvitaan, jotta pelastuisimme ahdingostamme. Liberalismi on pelottavan voimakas. Mutta on yksi voima, joka ei ole liberalismin puolella; ja tämä voima on totuus. Ja se on lopulta liberalismin voittamaton vihollinen ja meidän järkähtämätön ystävämme.

Fr. Tacelli on jesuiittaveljestön jäsen (member of the "Society of Jesus"). Hän on opettanut filosofiaa Boston Collegessa vuodesta 1984 lähtien. Tämä on lyhennetty versio puheesta, jonka hän piti AR:n konferenssissa toukokuussa. Hänen täydelliset kommenttinsa - sekä muiden puhujien kommentit - ovat saatavilla osoitteessa: Renaissance Audio-Visual, 272 Hope Street, Marietta, GA 30064.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#cover


Vastaus isä Tacellille

Samuel Taylor (American Renaissance, January 1995)

Fr. Tacellin esittämä kritiikki American Renaissancessa esitettyjä ajatuksia kohtaan on erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää siksi, että hän kirjoittaa konservatiivina - tai jopa taantumuksellisena - eikä liberaalina. Toisin kuin liberaalit, jotka kieltäytyvät pohtimasta rasismin perusteita ja siten sivuuttavat rasismin "vihanlietsomisena", fr. Tacelli hyväksyy rasismin perusteet. Hän itse asiassa tuo avoimesti julki muutamia sellaisia perusdogmeja, jotka ovat yhteisiä kaikille syvällisen rasismin muodoille:

Että perintömme on "arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle".

Että "tämän [rodullisen] tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö on sitä vastaan".

Että "omien" suosiminen on "maailman luonnollisin asia".

Että "jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he [valkoiset] eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää)".

Pelkästään nämä neljä väitettä merkitsevät sitä, että se visio monirotuisesta Amerikasta, jonka jakavat sekä liberaalit että valtavirran "konservatiivit", hylätään. Ja kuitenkin fr. Tacelli jatkaa sanomalla, että rasismi - eli näkökulma, joka vaikuttaisi olevan näiden väitteiden luonnollinen seuraus - on "kieroutunutta ja tuhoon tuomittua". Miksi?

Hän vastustaa sitä, että "[me] teemme 'valkoisesta ihmisestä' iskulauseemme", ja hänen vastustuksensa ytimessä on käsitys, jonka mukaan rasismi voi saada alkunsa ainoastaan materialistisesta ja ei-teistisestä filosofiasta; ja jonka mukaan tällainen filosofia tuhoaa moraalin. Tämä käsitys on mielestäni virheellinen, mutta koska teologinen keskustelu on vaikeaa ja yleensä tuloksetonta, niin pankaamme tämä keskeinen väite toistaiseksi ainoastaan merkille ja palatkaamme siihen myöhemmin. Fr. Tacellilla on muita - täysin maallisia - huolenaiheita, jotka eivät riitä rasismin täydelliseen hylkäämiseen ja jotka vaativat pohdintaa ja vastauksen.

Tarkastelussa vihamielisyys

Onko AR mustien vastainen (tai hispaanovastainen, aasialaisvastainen, maahanmuuttajavastainen jne.)? Sikäli kuin me tulemme riistetyiksi (insofar as we are being dispossessed) näiden ihmisten toimesta, niin AR kiinnittää tietysti heihin paljon huomiota. On mahdotonta hautoa mielessään hyväntahtoisia ajatuksia sellaisia ryhmiä kohtaan, jotka muuttavat kansakuntaamme ja jotka eivät tunne tunnontuskia syrjäyttämisemme suhteen. Kuitenkin, vihamielisyyden tunteminen ei-valkoisia kohtaan vain siksi, että he ovat ei-valkoisia, on väärin, ja jos AR osoittaa tällaista vihamielisyyttä, niin se tekee väärin.

Näillä sivuilla monesti esitetty huomio on se, että kun mustat käyttävät hyväkseen positiivista syrjintää tai kun meksikolaiset elävät sosiaaliavustuksilla, he käyttäytyvät normaalisti. He näkevät tilaisuuden ja hyödyntävät sen. Mutta näin tehdessään he myös rutistavat valkoista Amerikkaa hengiltä, ja on luonnollista katsella tällaista kauhulla. Mutta he tekevät kuitenkin vain sitä, mitä harhaan johdetut ja itsetuhoiset valkoiset ihmiset antavat heidän tehdä.

Jos henkilö palaa lapsuutensa (aiemmin valkoiseen) naapurustoon ja näkee sen tuhon, jonka ei-valkoiset ovat saaneet aikaan, niin kuinka hän voi olla tuntematta katkeruutta? Uusien tulokkaiden "vihaamisesta" ei tietenkään ole hyötyä, sillä he vain perustavat luontonsa ja tapojensa mukaisen yhteisön. Jos jotakuta pitää vihata, niin sitten pitää vihata sellaisia valkoisia, jotka saivat tämän aikaan "integraation", "diversiteetin" tai "kulttuurisen rikastamisen" nimissä. Valkoiset integraation kannattajat ja ne ei-valkoiset, jotka integraation kannattajat toivottavat tervetulleiksi keskuuteemme, ovat kuolettava uhka; eivät siksi, että olisi todennäköistä, että he tappavat meidät, vaan siksi, että heidän kasvava määränsä tuhoaa elinympäristömme; ja ilman elinympäristöämme me lakkaamme väestönä olemasta olemassa.

Ongelma on siinä, että useimmat valkoiset ihmiset eivät näe sitä pitkän aikavälin uhkaa, jonka maahanmuutto ja monirotuisuus aiheuttavat. Ja näin ollen se kiireellisyys, jolla rasistit vastustavat sitä, vaikuttaa heistä absurdilta, kieroutuneelta ja vastenmieliseltä. Ironista kyllä, ei-valkoiset ymmärtävät helpoimmin valkoisen rasistin pelkoja; sillä ei-valkoisten oma rotutietoisuus on elävää, ja he tietävät hyvin sen, mitä muutos populaation balanssissa (population balance) tarkoittaa.

Meidän taistelumme on selviytymistaistelua. Vaikka uhassa ei olisi kyse muusta kuin muiden rotujen luonnollisesta ja ei-aina-vihamielisestä laajentumisesta meidän antautumisemme jättämään tyhjiöön, niin on olemassa tiettyjä tunteita, joita ei voi olla tuntematta niitä kohtaan, jotka syrjäyttävät meidät. Vihamielisyys ei ehkä ole oikea tunne, mutta rakkauden tunteminen on mahdotonta.

Kova doktriini

Osa AR:n tarkoituksesta on näin ollen varoittaa unissakäveleviä valkoisia siitä kohtalosta, joka odottaa heitä. Kuten fr. Tacelli myöntää, rodut eivät ole keskenään vaihdettavissa. Liberalismi väittää, että ne ovat - ainakin silloin, kun se ei väitä, että ainoastaan valkoisia voidaan moittia. Osa AR:n tehtävästä on kumota liberaalien typerät väitteet rotujen vastaavuudesta (equivalence of races), ja tämä on yksi "O Tempora" -osion tarkoituksista.

Kun koulu, naapurusto tai seutu muuttuu ei-valkoiseksi, valkoiset toteavat sen niin vieraaksi, että heidän pitää muuttaa muualle. Kun on kyse mustista ja hispaanoista, niin erot keskimääräisessä älykkyydessä (ja todennäköisesti myös muissa käyttäytymispiirteissä) ovat tärkeä osa sitä, mikä tekee heistä vieraita. Ne ovat osa sitä, miksi he eivät - kokonaisuudessaan - ole meidän kaltaisiamme ja miksi heistä ei ikinä tule meidän kaltaisiamme. Valkoisten pitää oppia käsittelemään tätä rationaalisesti, humaanisti ja rehellisesti.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että tämä on "kova doktriini", ja ehkä se on, mutta tukahduttavatko katoliset doktriinin vain sen vuoksi, että se on kova. Perisynti (original sin) on kova doktriini. Ikuinen kärsimys uskottomille saattaa olla kovin doktriini, joka on ikinä esitetty. Mutta eikö kirkko käske meitä rakentamaan elämämme suoraan doktriinin varaan - vaikka se olisikin erittäin kova doktriini?

Saattaa olla, että rotueroihin liittyviä faktoja ei voi ilmaista siten, että ihmiset eivät loukkaantuisi, mutta fr. Tacelli ei varmastikaan ehdota, että meidän pitäisi rakentaa kansakuntamme tarkoituksellisen valheen varaan siksi, että totuus on kova. Tämä olisi juuri sellaista tunteiden loukkaamiseen liittyvää heikkohermoisuutta, joka on estänyt positiivisen syrjinnän, "mukaan ottamisen" ("inclusion"), "diversiteetin" ja vaikka kuinka monen muun meitä tuhoavan liberaalin hankkeen tehokkaan vastustamisen.

Jos tarkastelemme toista aihetta, niin hän on oikeassa sanoessaan, että useimmat valkoiset eivät pidä itseään "valkoisina" tai että he pitävät itseään valkoisina vasta sen jälkeen, kun he ovat kokeneet epämiellyttävän kohtaamisen ei-valkoisten kanssa. Tämä on vain viimeaikainen poikkeama. Eräs kohteliaisuus, jonka Kipling lausui Gunga Dinistä oli:

An' for all 'is dirty 'ide
'E was white, clear white, inside

Kirjassaan A Child’s Garden of Verses Robert Louis Stevenson lausuu nämä sanat lapsen äänellä:

Little Indian, Sioux or Crow,
Little frosty Eskimo
Little Turk or Japanee,
O! don’t you wish that you were me?

1950- tai 1960-luvulle saakka useimmat amerikkalaiset tiesivät, että he ovat valkoisia ja että heidän maansa ja kulttuurinsa ovat valkoisia. He pitivät valkoisuutta itsestäänselvyytenä, ja he eivät voineet kuvitella, että he huuhtoutuisivat pois nousevan värillisen tulvan johdosta. Ja tässä on mielestäni eräs ratkaiseva ja puuttuva elementti ajatellen sitä kulttuurista uudestisyntymistä, jota fr. Tacelli - ja minä - niin hartaasti kaipaamme. Onko se sattumaa, että valkoinen rotutietoisuus ja ylpeys katosivat sen kamalan 1960-luvun aikana, jolloin kaikki säädyllisyyden standardit joutuivat hyökkäyksen kohteeksi?

Kehotus rotutietoisuuden puolesta ei ole kehotus jonkin uuden asian puolesta, vaan se on kehotus palata johonkin vanhaan. Kun fr. Tacelli tuntee kaipuuta varmempaa ja hengellisempää aikaa kohtaan, niin eikö hän silloin palauta mieleensä sellaisen aikakauden, jonka aikana rodullista ylpeyttä pidettiin yhtä itsestään selvänä kuin uskoa Jumalaan? Kuten hän esittää, vihamielisimmissä muodoissaan liberalismi hylkää Jumalan.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että jos me vain olisimme varmoja itsestämme ja siitä, mitä me olemme, niin loppu koostuisi pelkistä yksityiskohdista: kuinka monta maahanmuuttajaa me voimme päästää sisään ja mitä heidät pitää saada oppimaan. Mutta perustavanlaatuinen osa identiteettimme menetystä on varmasti ollut se, että me olemme menettäneet ylpeytemme länsimaisen sivilisaation valkoisina ja eurooppalaisina perillisinä. Mikään väestö ei voi jatkaa perinteitään, jos se ei tunne luissaan, että sen esi-isien tavat ovat oikeita ja parhaita. Kun biologinen samaistuminen näiden perinteiden luojiin katkaistaan, kun ihmisen omaa kulttuuria ja rotua ei pelkästään suhteellisteta vaan myös demonisoidaan, niin jopa halu selviytyä saattaa hävitä.

Ei muuten ole sattumaa, että sekä valkoista rotua että eurooppalaista "kuolleiden-valkoisten-miesten" kulttuuria demonisoidaan. Toisin kuin "mukaan ottamista" ja "monikulttuurisuutta" puolustavat harhaiset valkoiset, jotka uskottelevat, että haitilaisista pakolaisista voidaan tehdä jeffersonilaisia republikaaneja, ne, jotka syrjäyttävät meidät, tietävät varsin hyvin, että rotu ja kulttuuri ovat yhtä. Ilman rotua kulttuuri kuolee.

Olen fr. Tacellin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että me olemme häpeällisesti laiminlyöneet perintömme. Mutta siitä huolimatta epäilen, että jos valkoiset tuntisivat edelleen Stevensonin ja Kiplingin viatonta ylpeyttä valkoisuudestaan, niin heidän kulttuuristaan ei ehkä olisi tullut Madonnan ja Skrewdriverin kaltaisten artistien ja yhtyeiden leikkikalua.

Näin ollen rodun täytyy olla meidän iskulauseemme. Arvokas perintömme sai alkunsa rotutietoisuuden kontekstissa, ja me voimme olla varmoja siitä, että rodullinen laimentaminen (racial dilution) ainoastaan kiihdyttää sen rappeutumista. Me emme voi olla varmoja siitä, että valkoiset eivät rypisi roskassa (would not wallow in swill) irrottauduttuaan ei-valkoisista. Mutta me tiedämme, että jos me liitymme muiden seuraan, niin Snoop Doggy Dogeille ja Niggaz With an Attitudeille ei tule loppua.

Mustat ja hispaanot nimeävät koulujamme uudelleen, purkavat muistomerkkejämme, kirjoittavat oppikirjojamme uudelleen ja herjaavat sankareitamme aina, kun he saavat tilaisuuden. Ei voida odottaa, että sellaiset ryhmät, jotka tuhoavat perintöämme, ojentaisivat sen tuleville sukupolville. Me saatamme vielä itsekin epäonnistua siinä, mutta vain me tulemme edes yrittämään sitä. Fr. Tacelli kehottaa meitä omistautumaan uudelleen sille mahtavalle kulttuurille ja sivilisaatiolle, jonka perillisiä me olemme - ja hän on oikeassa; meidän pitää tehdä niin. Mutta jos me emme saa takaisin rotutietoisuuttamme, niin tällä omistautumisella tulee olemaan vain vähän vaikutusta. Todellakin, vain rotutietoisuuden kautta me voimme lopettaa meihin kohdistuvan riiston (our dispossession) ja aloittaa kulttuuriseen uudistumiseen tähtäävän työn.

Materialismi

Palaan lopuksi siihen, mikä on mielestäni pääasiallista siinä kritiikissä, jota fr. Tacelli kohdistaa rasismiin. Ensinnäkin, fr. Tacelli esittää, että rasismi voi nousta ainoastaan jumalattomasta materialismista. Tämä on selkeästi väärin. Monet perustajaisät (Founding Fathers), brittiläiset imperialistit, konfederaation kenraalit ja etelävaltioissa vaikuttaneet segregaation (rotuerottelun) kannattajat olivat sekä rodullisia nationalisteja että hartaita kristittyjä. Monet AR:n lukijoista ovat tunnustavia kristittyjä. Merkittäviltä osin fr. Tacelli on itsekin rasisti. Hän hyväksyy omien suosimisen, ja hän havaitsee, että jos ei-valkoisia on riittävä määrä, niin he muuttavat yhteiskuntaa vastenmielisellä tavalla (ja hän tulee näin ilmaisseeksi oman rotutietoisuutensa).

Toiseksi, fr. Tacelli kirjoittaa, että uskottomat ovat kykenemättömiä jopa "minimaalisesti kunnolliseen moraaliseen näkemykseen". Kova doktriini! Jos tietyistä ihmisistä sanotaan, että he ovat kykenemättömiä perusmoraaliin, niin tämä on lähellä sitä, että heitä kutsuttaisiin vähemmän kuin ihmisiksi (less than human). Tämä on paljon ankarampi lampaiden erottaminen vuohista kuin mikään AR:stä löytyvä, ja se on täysin päinvastainen kuin se kehotus yksimielisyyteen, johon fr. Tacelli päättää huomautuksensa. Säädyllisyys ja rehellisyys eivät ole ikinä olleet uskovien yksinoikeus.

En usko, että länsimainen sivilisaatio voidaan palauttaa siten, että annetaan kutsu vain uskoville ja jätetään rotu vaille huomiota. Palaan vielä fr. Tacellin liikuttavaan kuvaukseen siitä, mitä New Collegen Cloisters tuli merkitsemään hänelle. Se, mitä amerikanitalialainen jesuiitta tunsi muinaisten brittiläisten patsasruumiiden läheisyydessä, on se, mitä ranskalainen, saksalainen tai kuka tahansa eurooppalaisamerikkalainen olisi saattanut tuntea - oli hän sitten kristitty tai uskoton. En usko, että musta tai amerikanhispaano - vaikka hän olisi kuinka syvästi kristitty - olisi liikuttunut samalla tavalla samoista syistä.

Meillä ei ole varaa antaa uskonnollisten kysymysten jakaa meitä; rotumme ja uskomme perintöömme täytyy yhdistää meidät.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#article1

Ihmisen uusi tiede

Taistelu biologian ja liberalismin välillä.

Steven Pinker, The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature, Viking, 2002, 528 pp., $27.95

Arvostelijana Samuel Francis (American Renaissance, March 2003)

Tuoreessa trillerielokuvassa Punainen lohikäärme (Red Dragon) näyttelijä Ralph Fiennes näyttelee sarjamurhaajaa, jonka psykopaattinen murhanhimo on seurausta hänen isoäitinsä huonoista kasvatusmenetelmistä. Tuottajien kannalta on valitettavaa, että Steven Pinkerin The Blank Slate -kirja ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun kyseinen elokuva ja sen perustana toiminut kirja oli jo kirjoitettu ja tuotettu - sillä yksi prof. Pinkerin kirjan kohteista on uskomus, jonka mukaan sosiaalinen ympäristö aiheuttaa rikollisen käytöksen. Prof. Pinkerin kirja pyrkii tuhoamaan tälle uskomukselle läheistä sukua olevan laajemman käsityksen, jonka mukaan ihmisillä ei ole synnynnäistä luontoa; ja jonka mukaan ihmiset ovat vain tyhjiä astioita (empty vessels), joihin "kulttuuri", "sosiaalinen ympäristö", "luokkarakenne", "historia" tai joku muu abstraktio voi kaataa haluamiaan nesteitä. Prof. Pinker on MIT:ssä vaikuttava maailmankuulu kielitieteilijä, ja hän on esittänyt samankaltaisia näkemyksiä myös aiemmissa kirjoissaan. Ja kaiken kaikkiaan prof. Pinker onnistuu tässä hänelle hyvin soveltuvassa tuhoamistyössä.

"Tyhjä taulu" ("blank slate") on tietysti vain yksi vertauskuva "tyhjälle astialle", mutta riippumatta siitä, mitä vertauskuvaa käytetään, kyse on käsityksestä, joka kieltää rodun merkityksen ja tärkeyden (tai jopa rodun olemassaolon), ja rodun kieltäminen on ollut yksi tyhjä taulu -opin tärkeimmistä käyttötarkoituksista viime vuosisadalla. Kyseinen sanonta tulee 1600-luvulla vaikuttaneelta John Lockelta (englantilainen filosofi), jonka psykologiaan liittyvä tutkielma kuvasi ihmisluonnon "tyhjäksi tauluksi" ("tabula rasa"), joka vain vastaanottaa aistivaikutelmia (sense impressions) ja on näiden vaikutelmien tuotos. Locke oli myös merkittävä modernin liberalismin arkkitehti, ja suuri osa modernista liberaalista ajattelusta perustuu tavalla tai toisella tyhjä taulu -teoriaan. 1900-luvulla tämän ajatuksen omaksuivat marxistit; he sovelsivat sitä ihmisiin ja aiheuttivat suuren osan moderniin kommunismiin liittyneestä kaaoksesta ja tyranniasta. Mutta kyseisen ajatuksen omaksuivat myös länsimaiset liberaalit - John Dewey, John B. Watson ja hänen perustamansa psykologian "behavioristinen" koulukunta - sekä erityisesti Franz Boas ja hänen antropologinen koulukuntansa, joka vaikutti - Boasin ja hänen opetuslastensa ansiosta - amerikkalaisissa yliopistoissa aina viime aikoihin asti.

Ihmisluonnon kieltävä tyhjä taulu -teoria sai eniten vaikutusvaltaa Boasin antropologisessa koulukunnassa, ja se saavutti ehkä mielettömimmän tasonsa (reductio ad absurdum) (ainakin Amerikan akateemisissa piireissä) niissä samoalaisten seksielämää käsittelevissä sepustuksissa, jotka kirjoitti Margaret Mead (eräs Boasin oppilaista). Tyhjä taulu -teoria ja sen oudot sovellukset ovat selkeästi järjettömiä, mutta tästä huolimatta monet tahot (kuten psykologit, antropologit, sosiologit, historioitsijat ja useimmat muut akateemikot sekä toimittajat, kirjailijat ja jopa Hollywood) ovat ottaneet ne tosissaan, ja tämän seurauksena ne ovat saastuttaneet monien (älymystöön kuulumattomien) järkevien ihmisten mielet. Politiikan puolella suuri osa siitä, mitä "Progressive Era", "New Deal" ja "Great Society" tekivät tai yrittivät tehdä, perusteltiin tyhjä taulu -opilla. Neuvostoliitossa omaisuuden pakotettu uusjako, "lysenkolaisuuden" tuhoisat dogmit sekä yritys poistaa luokat ja muut sosiaalisen hierarkian muodot olivat tyhjä taulu -teorian sovelluksia.

Prof. Pinker esittää, että tyhjä taulu -käsite on läheistä sukua kahdelle muulle käsitteelle, jotka hän myös haastaa: "jalo villi" ("Noble Savage") (ihmiset ovat luonnostaan hyviä tai rauhallisia, ei-hallitsevia, ei-aggressiivisia ja ei-omistushaluisia) ja "haamu koneessa" ("Ghost in the Machine") (ei-materiaalinen mieli on erillään materiaalisesta ruumiista) - ja tämän jälkimmäisen käsitteen hän torjuu tiukasti. Margaret Meadin kuvaus suloisista ja vaarattomista pikku samoalaisista, jotka parittelevat tuntematta syyllisyyttä, pelkoa tai mustasukkaisuutta, on eräs ensin mainitun käsitteen paremmin tunnetuista esimerkeistä. Ja voidaan myös todeta, että Mead onnistui yhdistämään kyseisen jalo villi -käsitteen ja oppi-isältään (eli Boasilta) nappaamansa tyhjä taulu -opin.

Prof. Pinker teurastaa jalo villi -mytologian ilman suurempia vaikeuksia. "Kuten antropologi Derek Freeman myöhemmin [Meadin jälkeen] dokumentoi", hän kirjoittaa, "samoalaiset saattavat pahoinpidellä tai tappaa tyttärensä, jos hän ei ole neitsyt hääyön koittaessa; jos nuori mies ei onnistu neitsyen kosiskelussa, hän saattaa raiskata neitsyen ja kiristää häntä päästäkseen naimisiin; aisankannattajan perhe saattaa hyökätä avionrikkojan kimppuun ja tappaa hänet." Ja mitä tulee "rauhallisiin" tai "lempeisiin" alkuasukkaisiin (primitives), niin antropologit ovat saaneet selville, että "[Kalaharin autiomaan] !Kung San -väestön keskuudessa (populaation kokoon suhteutettu) murhien määrä on korkeampi kuin Amerikan kaupunkien slummikortteleissa (inner cities)". Ja Filippiinien sademetsästä löydetty "lempeä Tasaday-heimo" - jonka keskuudessa ei muka tunnettu "sanoja konfliktille, väkivallalle tai aseille" - osoittautui Ferdinand Marcosin kieron hallituksen sepittämäksi huijaukseksi.

Primitiivisen sodankäynnin aiheuttamat kuolleisuusluvut saattavat kuulostaa pieniltä, jos niitä verrataan modernien sotien aiheuttamiin kuolleisuuslukuihin - ja nämä pieniltä kuulostavat luvut ovat tehneet vaikutuksen joihinkin intellektuelleihin. Mutta monet näistä intellektuelleista "eivät huomaa sitä, että kaksi kuolemantapausta viidenkymmenen hengen joukossa vastaa kymmentä miljoonaa kuolemantapausta Yhdysvaltojen kokoisessa maassa". Ja prof. Pinker viittaa dataan, jonka mukaan (populaation kokoon suhteutettu) miesten kuolleisuus primitiivisten kulttuurien sodissa jättää varjoonsa vastaavan kuolleisuuden Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvulla (eli verisimmällä vuosisadalla). Eli primitiivisen ihmisen sijaan sivistynyt ihminen vähentää sodan aiheuttamia kuolemantapauksia.

Prof. Pinker on tiukka ja selkeä sen suhteen, että ihmisen "luontaiset" tai "synnynnäiset" ominaispiirteet (characteristics) ja käytös - eli ihmisluonto - ovat olemassa jo siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole vielä ollut tilaisuutta kirjoittaa tyhjälle taululle. Ja hän myöntää, että aggressiivisuus, sukupuolten väliset erot (sexual differences) ja älykkyys perustuvat suurelta osin geeneihin. Mutta suurta tabua (eli rotua) hän käsittelee epämääräisesti ja jopa ristiriitaisesti.

Hän kannattaa - rotuun perustuvien teorioiden sijaan - Jared Diamondin ja Thomas Sowellin ympäristöön perustuvia teorioita sivilisaation alkuperästä. Ja hän kertoo meille seuraavaa: "Oma näkemykseni... on, että kun tarkastellaan eniten keskustelua herättänyttä rotueroa - eli keskimääräistä ÄO-eroa Yhdysvalloissa asuvien mustien ja valkoisten välillä - niin nykyinen todistusaineisto ei edellytä geneettistä selitystä." Mutta kuusi sivua myöhemmin hän kertoo meille seuraavaa: "... on runsaasti näyttöä siitä, että älykkyys on yksilön stabiili ominaisuus, että se voidaan yhdistää aivojen piirteisiin (mm. aivojen koko, harmaan aineen määrä otsalohkoissa, hermojohtumisen nopeus (speed of neural conduction) ja aivojen glukoosiaineenvaihdunta (metabolism of cerebral glucose)), että yksilön älykkyys on osittain perinnöllinen ominaisuus ja että se ennustaa osan joidenkin elämän lopputulosten (esim. tulot ja sosiaalinen asema) variaatiosta." Ja kun edellä mainittujen asioiden lisäksi otetaan huomioon mustien ja valkoisten erilaiset tulokset ÄO-testeissä, niin tämä kaikki viittaa tietysti siihen, että "eniten keskustelua herättänyt rotuero" selittyy merkittävässä määrin geeneillä ympäristön sijaan.

Prof. Pinker yrittää kiertää rotuerojen merkitystä myös siten, että hän korostaa ihmisluonnon universaalia merkitystä.

"Tyhjän taulun hylkääminen on valottanut paljon enemmän ihmiskunnan psykologista yhtenäisyyttä kuin mitään eroja." Ja lisäksi:

"Ihmiset ovat kvalitatiivisesti (laadullisesti) samanlaisia, mutta he voivat erota toisistaan kvantitatiivisesti (määrällisesti). Kvantitatiiviset erot ovat biologisessa mielessä pieniä, ja niitä havaitaan paljon enemmän etnisen ryhmän tai rodun yksittäisten jäsenten keskuudessa kuin etnisten ryhmien tai rotujen välillä. Nämä ovat rauhoittavia havaintoja. Jokainen rasistinen ideologia, jonka mukaan kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia (alike) tai jonka mukaan tietty etninen ryhmä eroaa perustavanlaatuisesti (fundamentally) toisesta etnisestä ryhmästä, perustuu virheellisiin oletuksiin biologiastamme."

Tämä kaikki on hienoa, paitsi että (a) kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia siinä mielessä, että tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat geneettisesti lähempänä muita saman ryhmän jäseniä kuin toisten ryhmien jäseniä. Ja (b) kukaan ei vakavissaan väitä, että jokainen musta olisi älyllisesti huonompi kuin jokainen valkoinen tai että mustat ja valkoiset "eroaisivat toisistaan perustavanlaatuisesti". Sen sijaan kyse on siitä, että moderni psykologia (ja kasvavassa määrin myös biologia) osoittaa, että mustien keskimääräinen älykkyys on selvästi matalampi kuin valkoisten keskimääräinen älykkyys. Ja jos yhteiskunnan normit määräytyvät sen perusteella, millaisia yhteiskunnan jäsenet keskimäärin todellisuudessa ovat (ja sosiaaliset normit määräytyvät lähes aina tällä tavalla), niin siinä tapauksessa rotujen väliset ÄO-erot ovat sosiaalisesti merkittäviä. Se, miten yhteiskunta määrittelee ja institutionaalistaa tämän merkittävyyden, on toinen asia; ja tiede ei välttämättä päätä sitä.

Mutta se, mitä prof. Pinker sanoo (tai onnistuu olemaan sanomatta) rodusta, ei välttämättä ole yhtä tärkeää kuin se, että hän yrittää kiemurrella ulos tyhjä taulu / jalo villi -ideologian hylkäämisen seurauksista. Tämän ideologian mukaan ihmiset ovat mukautuvaisia (malleable) ja yhteiskunta voidaan jälleenrakentaa utooppisten linjausten mukaisesti. Prof. Pinker kirjoittaa totuudenmukaisesti, että sen kannattajat "näkivät ihmisten mukautuvaisuuden ja kulttuurin autonomian oppeina, joiden avulla voitaisiin saavuttaa ikivanha unelma - eli ihmiskunnan täydelliseksi tekeminen. He väittivät, että me emme ole juuttuneet siihen, mistä me emme pidä tässä nykyisessä ahdingossamme. Ja mikään ei estä meitä muuttamasta sitä - paitsi tahdon puute ja se takapajuinen uskomus, jonka mukaan biologia jättää meidät siihen pysyvästi."

Mutta jos tyhjä taulu -konsepti ei pidä paikkaansa, niin sen seurauksena se poliittinen agenda, joka tavoitteli ihmiskunnan ja yhteiskunnan täydelliseksi tekemistä - ja myös se etiikka, joka puolusti sellaista täydelliseksi tekemistä moraalisesti pakollisena ihanteena - on vailla perustaa. Jos luokaton, rauhanomainen, rodullisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoinen (equal) ja ei-syrjivä (non-discriminatory) ja paljon vähemmän omistushaluinen yhteiskunta ei ole mahdollinen, niin siinä tapauksessa se moraalinen ihanne, joka vaatii meitä yrittämään sellaisen yhteiskunnan luomista ja toteuttamista, muuttuu vähintään merkityksettömäksi ja pahimmillaan vaaralliseksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen päämäärän tavoittelu vain heikentää tai tuhoaa vallitsevaa yhteiskuntaa (ja tämän yhteiskunnan perinteitä, instituutioita, moraalisia arvoja ja kurinpitoa) ja nostaa poliittisen vallan siekailemattoman tyrannian tasolle.

Prof. Pinker huomaa ainakin osan tästä totuudesta, kun hän viittaa niihin poliittisiin kauhuihin, joihin rajoittamaton tyhjä taulu -ismi on tosiasiassa johtanut. "Natsien toteuttama holokausti oli yksittäinen tapahtuma, joka muutti lukemattomiin poliittisiin ja tieteellisiin aiheisiin liittyviä asenteita", hän kirjoittaa, "mutta se ei ollut ainoa ideologian inspiroima holokausti 1900-luvulla... marxismin nimissä toteutetut joukkomurhat Neuvostoliitossa, Kiinassa, Kamputseassa ja muissa totalitaristisissa valtioissa" oikeutettiin juuri sillä tyhjä taulu -opilla, jota Marx ja hänen opetuslapsensa kannattivat. "Tyhjällä paperiarkilla ei ole läikkiä (blotches)", Mao Tse-tung kirjoitti, "ja näin ollen sille voidaan kirjoittaa uusimpia ja kauneimpia sanoja ja sille voidaan maalata uusimpia ja kauneimpia kuvia." Prof. Pinker tarjoaa järjettömyyksiin viedyn tyhjä taulu -ismin varhaisemmaksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hirmuvallan (Reign of Terror) "aristokratiaa" ja epätasa-arvoa (inequality) vastaan. Hän olisi voinut mainita myös sen lähes yhtä armottoman kampanjan, jota moderni liberalismi on käynyt niitä rodullisia, sosiaalisia ja taloudellisia instituutioita vastaan, jotka ovat pysäyttäneet sen matkan kohti täydellistä ihmistä. Richard Herrnstein ja Charles Murray (The Bell Curve -kirjassa) ja Philippe Rushton (Race, Evolution, and Behavior -kirjassa) esittivät melko samanlaisia ajatuksia egalitarismin verisestä perinnöstä.

Mutta prof. Pinker ei ymmärrä sitä (tai ainakin hän pyrkii välttämään sitä johtopäätöstä), että tyhjä taulu / jalo villi -teorian hylkääminen johtaa kyseisen teorian luomien ja oikeuttamien liberaali-radikaali-progressivististen moraalisten ihanteiden ja etiikan hylkäämiseen. Suuri osa hänen kirjastaan on omistettu pyrkimykselle, jonka tavoitteena on osoittaa, että vaikka tyhjä taulu hylättäisiin, niin liberaali moraali ja liberaali etiikka voivat selviytyä; ja että tyhjän taulun hylkääminen ei vahingoita tai haasta niitä vakavasti. Näin ollen, kun otetaan huomioon, mitä me nykyään tiedämme "ihmisten välisistä eroista" ja ihmisten luontaisesta epätasa-arvosta, hän kirjoittaa:

"Ongelma ei ole siinä, että pidetään mahdollisena, että ihmiset saattavat erota toisistaan. Sillä tämä on faktinen kysymys, joka voi ratketa tavalla tai toisella. Ongelma on sellaisessa päättelyssä, jonka mukaan syrjintä, sorto tai kansanmurha ovatkin loppujen lopuksi OK, jos ihmiset osoittautuvat erilaisiksi. Perusarvoja (kuten tasa-arvoa (equality) ja ihmisoikeuksia) ei tulisi pitää tyhjiin tauluihin liittyvän faktisen olettamuksen panttivankeina - sillä tällainen olettamus saatetaan tulevaisuudessa osoittaa vääräksi."

Lukekaa tuo tarkasti, sillä viimeinen lause on melko hämmästyttävä; sillä siinä väitetään, että liberaali etiikka (joka sisältää tasa-arvon ja ihmisoikeudet) pysyy voimassa riippumatta siitä, mitä tiede toteaa ihmisluonnosta - eli suoraan sanoen, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä, kiistattomia ja tieteellisen falsifioinnin ulkopuolella. Todellakin, suuri osa prof. Pinkerin kirjasta voidaan ymmärtää siten, että kyseessä on kauaskantoinen yritys, jonka tavoitteena on liberaalin etiikan (ja sen mukana myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, siten miten ne nykyään ymmärretään) pelastaminen. Sillä "oikeisto" - jolla luultavasti tarkoitetaan "rasisteja", "seksistejä" ja muita oletettuja "syrjinnän, sorron ja kansanmurhan" kannattajia - saattaa pyrkiä haastamaan kyseisen etiikan ja siihen perustuvan poliittisen agendan ihmisen uuden tieteen avulla.

Mutta se ei vain toimi näin, ja tämän vuoksi hitaasti häviävät tyhjän taulun puolustajat raivostuvat aina, kun Arthur Jensen, Edward O. Wilson, Philippe Rushton tai Herrnstein ja Murray ym. haastavat heidän ideologiansa. Sillä he ymmärtävät, että jos ihmisluonto ei ole kehityskelpoinen (perfectible), niin silloin ei ole mitään järkeä yrittää tehdä sitä täydelliseksi; ja he ymmärtävät myös, että silloin on järkevämpää olla yrittämättä täydelliseksi tekemistä - aivan kuten olisi järkevää olla toteuttamatta sellaista prosessia, jonka tavoitteena olisi saada auto toimimaan sukellusveneen tai lentokoneen tavoin. He väittävät, että tyhjän taulun hylkääminen johtaa "kansanmurhaan" ja "sortoon", ja vaikka se ei johtaisi sellaiseen, niin se johtaa varmasti universalismin, egalitarismin, radikalismin ja "oikeuksiin" liittyvän pakkomielteen hylkäämiseen - sekä sellaisten tyrannioiden ja kansanmurhien hylkäämiseen, joiden aiheuttamisessa ja oikeuttamisessa ne ovat auttaneet.

Jos ihmiset eivät ole liberaalin myytin mukaisia tyhjiä tauluja ja jaloja villejä, niin silloin heillä on tiettyjä synnynnäisiä piirteitä, joita sosiaaliset uudistukset ja poliittinen valta eivät voi muuttaa. Ja ainakin varovainen (prudential) etiikka voidaan perustaa näihin ihmisluonnon syvään juurtuneisiin piirteisiin. Prof. Pinker suostuu myöntämään, että utopismin (utopianism) äärimmäisemmät versiot eivät ole mahdollisia, mutta hänen luettelonsa - jossa hän vahvistaa osan ihmisluonnon pysyvimmistä ja ilmeisimmistä piirteistä - tuo mieleen jotain ihan muuta kuin Rousseaun, Marxin ja Boasin etiikan. Näihin piirteisiin, joita hän kuvailee sivulla 294, kuuluvat:

"Perhesiteiden ensisijaisuus (ja siitä johtuva nepotismi ja periminen) kaikissa ihmisyhteisöissä."

"Yhteisöllisen jakamisen rajallisuus ihmisryhmissä - mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tue julkishyödykkeitä (public goods) ja vetelehtivät, jos vastavuoroisuutta ei edellytetä."

"Hallitsevuuden (dominance) ja väkivallan universaalisuus ihmisyhteisöissä; ja niiden taustalla olevat geneettiset ja neurologiset mekanismit."

"Etnosentrismin ja muiden 'ryhmä vastaan ryhmä' -vihamielisyyksien universaalisuus; ja se, kuinka helposti tällaiset vihamielisyydet voidaan herättää."

"Älykkyyden, tunnollisuuden ja antisosiaalisten taipumusten osittainen perinnöllisyys - mikä tarkoittaa sitä, että epätasa-arvoa ilmenee jopa täydellisen oikeudenmukaisissa talousjärjestelmissä; ja näin ollen meillä on edessämme luontainen vaihtokauppa tasa-arvon ja vapauden välillä."

"Sellaisten puolustusmekanismien, omahyväisten harhojen ja älyllisten ristiriitaisuuksien vallitsevuus, joiden avulla ihmiset pettävät itseään oman itsenäisyytensä, viisautensa ja rehellisyytensä suhteen."

"Sukulaisten ja ystävien suosiminen."

"Alttius tabu-mentaliteettiin."

"Taipumus sekoittaa moraali ja yhdenmukaisuus, asema, siisteys tai kauneus keskenään."

Kun otetaan huomioon, että tällaiset piirteet kuuluvat luonnostaan ihmisluontoon ja manifestoituvat ihmisen käytöksessä, niin ainoastaan massiivinen geenitekniikkaohjelma (nothing short of massive genetic engineering) voisi luoda lajin, joka pystyisi toteuttamaan liberaalit ihanteet. Liberalismi (katsotaan sitten klassista 1800-luvun versiota tai modernia sosiaalidemokraattista lajiketta) on tunnettu siitä, että siihen kuuluu esimerkiksi seuraavanlaisia uskomuksia: oppi edistymisestä (käsitys, jonka mukaan ihmisluonto muuttuu tai voi muuttua paremmaksi ajan myötä); ajatus siitä, että ihmiset pystyvät muovaamaan omaa luontoaan ja yhteiskuntiaan omien mieltymystensä mukaisiksi; ihmisten tasa-arvoisuus ja ajatus siitä, että vallan ja omaisuuden suhteen tasa-arvoisempi (more egalitarian) yhteiskunta on toivottava; maailmanrauhan ja sodan loppumisen mahdollisuus ja toivottavuus; kaikenlaisen seksuaalisen tai etnisen syrjinnän pahuus; ihmisen perusvaistojen rationaalisuus ja hyväntahtoisuus; ajatus siitä, että kaikki sellaiset sosiaaliset tai poliittiset instituutiot, jotka eivät perustu suostumukseen, ovat laittomia; yksilön ja yksilönvapauden ensisijaisuus sosiaaliseen velvollisuuteen nähden; kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvien luonnollisten "oikeuksien" universaalisuus. Meidän tietämyksemme ihmisluonnon biologisista piirteistä kertoo meille, että nämä uskomukset ovat virheellisiä; ja että ihmisluonnon piirteet eivät viittaa liberaaliin moraaliin.

Mutta kun otetaan huomioon prof. Pinkerin ilmoittamat näkemykset, niin ei ole ollenkaan selvää, millaisen moraalin tai etiikan hän pystyy esittämään. "Moraalitunto on laite", hän kirjoittaa, "hermopiirien kokoonpano, joka on kyhätty kokoon kädellisen aivojen vanhemmista osista ja jonka luonnonvalinta (natural selection) on muovannut tekemään tehtävänsä." Ja moraaliset vakaumukset "sen sijaan johtuvat niiden elinten, joita me kutsumme moraaliemootioiksi, neurobiologisesta ja evolutiivisesta suunnittelusta (from the neurobiological and evolutionary design of the organs we call moral emotions)". Koska prof. Pinker on jo todennut, että sitä, mikä on moraalista ("pitäisi"), ei voida johtaa pätevästi siitä, mikä on luonnollista ("on"), hänen naturalistinen selityksensä moraalitunnosta kieltää siltä kaiken todellisen auktoriteetin. Miksi meidän pitäisi kiinnittää näihin "kädellisen aivojen vanhemmista osista kokoon kyhättyjen hermopiirien" kehotuksiin sen enempää huomiota kuin mitä me kiinnitämme ruoansulatushäiriöiden aiheuttamiin epämiellyttäviin tuntemuksiin tai päänsärkyyn? Jos me pystyisimme (leikkauksen tai geenitekniikan avulla) poistamaan moraalituntomme tai muuttamaan sen mieltymyksiimme - olivat ne sitten humanitaarisia tai kansanmurhaan pyrkiviä - sopivaksi, niin miksi me emme tekisi sitä? Mielestäni prof. Pinkerin naturalismi ei anna vastausta tähän kysymykseen (eikä se myöskään anna perustaa vastaukselle).

Vaikuttaa itse asiassa siltä, että ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että uusi tieteellinen käsitys ihmisluonnosta johtaisi uudenlaiseen moraaliin tai etiikkaan. On pikemminkin syytä uskoa, että se vahvistaa suurelta osin sen moraalin, jota lähes kaikki kulttuurit pitävät "traditionaalisena moraalina" - moraalina, joka hyväksyy traditionaalisten sosiaalisten suhteiden, perhesuhteiden, sukupuolten välisten suhteiden ja rotujen välisten suhteiden laillisuuden; moraalina, joka kehittyi luonnostaan, koska se perustui ihmisten luontoon ja edisti heidän selviytymistään. Tyhjään tauluun perustuvan älyttömyyden tuhoaminen tieteen avulla (tai terveen järjen avulla) ei niinkään tuhoa kaikkea moraalia ja etiikkaa, vaan se antaa mahdollisuuden vanhan moraalin palauttamiseen. Uusi tiede tuhoaa ainoastaan sen virheellisen ja häijyn "moraalin", jonka tyhjä taulu -opin orjuuttamat mielet ovat keksineet.

Prof. Pinker on kirjoittanut erinomaisen selvityksen siitä, miksi tyhjä taulu -oppi johtaa virheellisiin ja häijyihin seurauksiin. Mutta vaikka hän kumoaa tyhjä taulu -dogmit, hän on kiintynyt kyseisten dogmien synnyttämään mytologiseen moraaliin; ja tämän vuoksi hän ei pysty ymmärtämään sitä, että se uusi etiikka, jonka pitäisi ilmaantua ihmisen uuden tieteen ansiosta, on hyvin samankaltainen kuin se vanha etiikka, jonka mukaisesti terveempi länsimainen ihminen eli ennen kuin tyhjä taulu -myytti ja sen kannattajat kaappasivat vallan ja alkoivat kaataa myrkkyään mieliimme.

Samuel Francis on syndikoitu (syndicated) kolumnisti, ja hän kirjoittaa usein American Renaissanceen.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2003/03/index.html#article1