Jos me emme tee mitään

Kansakunta, jota me olemme rakentamassa, on sellainen, jossa me emme haluaisi elää.

Jared Taylor (American Renaissance, June 1996)

Maaliskuussa Census Bureau julkaisi periodisen ennusteensa Yhdysvaltojen etnisestä koostumuksesta muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana. Se raportoi iloisesti, että jos nykyiset maahanmuuttomäärät ja syntyvyydet pysyvät vakaina, niin vuoteen 2050 mennessä hispaanojen prosentuaalinen osuus on kasvanut 10 prosentista 25 prosenttiin, aasialaisten prosentuaalinen osuus on kasvanut kolmesta prosentista kahdeksaan prosenttiin ja mustien prosentuaalinen osuus on kasvanut 12 prosentista 14 prosenttiin. Kaikki nämä kasvut tapahtuvat valkoisten kustannuksella; valkoisten osuuden ennustetaan putoavan 74 prosentista noin 50 prosenttiin populaatiosta.

Näin ollen 54 vuoden sisällä valkoiset tulevat olemaan sen partaalla, että heistä tulee vain yksi rodullinen vähemmistö lisää. Ja koska valkoiset saavat niin vähän lapsia, he tulevat olemaan vanha vähemmistö. Vain 34 vuoden sisällä - vuoteen 2030 mennessä - heidän osuutensa alle 18-vuotiaiden populaatiosta tulee jo olemaan alle puolet, mutta he tulevat olemaan kolme neljäsosaa yli 65-vuotiaiden populaatiosta. Jotkut niistä ihmisistä, jotka lukevat näitä sanoja, tulevat olemaan elossa, kun nämä asiat tapahtuvat.

Kuten tavallista, Census Bureaun ennusteet herättivät vähän kiinnostusta. New York Times totesi, että ennustetut muutokset edustaisivat "perusteellista demografista muutosta" ja että tulevaisuuden vanhojen valkoisten ja nuorten mustien ja hispaanojen sekoitus saattaisi antaa sosiaaliturvasta käytävälle keskustelulle "rodullisen ja etnisen sävyn". Tämä vaikutti olevan häiritsevin asia, jonka Times pystyi keksimään.

Miksi sellaisesta populaatiomuutoksesta, joka, jos se tapahtuu, muuttaa suuren osan maasta tunnistamattomaksi, vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus? Miksi siitä ei käydä keskustelua, että mitä tämä tarkoittaisi koulutuksen, politiikan, demokratian, juryjärjestelmän, kansallisen yhtenäisyyden, rodullisen eripuraisuuden, rikollisuuden, ulkopolitiikan, työn tuottavuuden tai lähes minkä tahansa muun kansallisen indikaattorin suhteen?

Yhdysvaltojen demografinen tulevaisuus on ehkä tärkein kysymys, jonka me kohtaamme, mutta se ei kuitenkaan saa huomiota. Useimmat valkoiset yksinkertaisesti kieltäytyvät ajattelemasta sitä, mitä on tapahtumassa heidän maalleen, tai sitä kolmannen maailman tulevaisuutta, jota he ovat takaamassa lapsilleen ja lastenlapsilleen. Ne, jotka ajattelevat demografista muutosta, on tyrannisoitu uskomaan, että se on väistämätön ja että vastarinta olisi jollakin tavalla moraalitonta.

Mikä tekee tästä hiljaisuudesta niin käsittämätöntä, on se, että niiden muutosten, joita me voimme odottaa, luonnossa on hyvin vähän salaperäisyyttä. Miami ja Detroit ja Kalifornian Monterey Park ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungista tulee hispaano, musta tai aasialainen. Muutoksen yksityiskohdat ovat kiinnostavia, mutta riittää kun huomataan ilmeinen: Kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa tietyn tason, valkoiset eivät voi elää tai eivät tule elämään heidän keskuudessaan. Muutamia kullattuja enklaaveja lukuun ottamatta Miamissa tai Detroitissa tai Monterey Parkissa ei käytännössä ole jäljellä valkoisia. "Valkoinen pako" ("White flight") on amerikkalaisen elämän universaali tosiasia. Liberaalit voivat valittaa siitä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä.

1960-luvulla ja 1970-luvulla valkoiset pakenivat yleensä mustia, mutta suuret mustat muuttoliikkeet ovat suurelta osin päättyneet, ja valkoiset ovat vakiinnuttaneet uudelleen näiden kahden rodun välisen etäisyyden. Viime vuosikymmeninä se on ollut massiivinen ei-valkoinen maahanmuutto, joka on useimmiten ajanut valkoisia pois naapurustoistaan, ja jatkuva maahanmuutto vain vahvistaa näiden paikkojen vierasta luonnetta. Kukaan ei usko, että se, että haitilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia, jamaikalaisia tai vietnamilaisia saapuu vielä lisää, palauttaa jotenkin Los Angelesin South Centralin tai Miamin entisen luonteen ja houkuttelee valkoiset muuttamaan takaisin.

Prosessi toimii toisinpäin. Kun heidän määränsä kasvaa, ei-valkoiset jatkavat laajentumistaan viereisille alueille. Valkoiset, joista monet pakenivat kodeistaan ensimmäisen tunkeutumisen edessä, muuttavat pois jälleen kerran.

Tämä tulee siis olemaan yksi demografisen muutoksen varmoista vaikutuksista: Yhä useammat Yhdysvaltojen osat tulevat muuttumaan pohjimmiltaan asuinkelvottomiksi valkoisten kannalta. Eläminen Texasin Brownsvillen meksikolaisten tai New Jerseyn Camdenin mustien kanssa tulee olemaan valkoisille fyysisesti mahdollista, mutta tällaiset paikat tulevat olemaan lähes yhtä vieraita ja epämiellyttäviä kuin Oaxaca tai Mombasa. Ne tulevat itse asiassa olemaan epämiellyttävämpiä. Oaxacan ja Mombasan ihmiset pitävät valkoisista amerikkalaisista ja ihailevat valkoisia amerikkalaisia, kun taas Brownsvillen ja Camdenin ihmiset tuntevat vahvaa ja joskus väkivaltaista vastenmielisyyttä valkoisia kohtaan.

Siinä kurssissa, johon kansakuntamme on asetettu, on paljon ironiaa. Useimmat valkoiset amerikkalaiset voivat ajatella minkä tahansa määrän yhteisöjä tai naapurustoja, joissa he saattaisivat haluta elää. Yhdessäkään ei todennäköisesti ole ei-valkoista enemmistöä. Niin ikään, useimmat valkoiset eivät pysty nimeämään yhtäkään ei-valkoista yhteisöä, jossa elämistä he voisivat sietää. Lisäksi, jos valkoisilta kysyttäisiin, mihin maihin he voisivat muuttaa, jos heidän annettaisiin valita, lähes kaikki mainitsisivat eurooppalaisen maan, Kanadan, Australian tai Uuden-Seelannin. Ne ovat kaikki valkoisia maita. Meidän maamme on näin ollen astunut kurssille, joka tulee tekemään yhä suuremmat osat siitä epäsuotuisiksi, jopa kielletyiksi, valkoisille. Lopulta maasta kokonaisuudessaan voisi tulla sellainen, jossa valkoiset eivät halua elää.

Jollain tasolla jokainen Amerikassa ymmärtää tämän. Edes kaikkein harhaisimmat valkoiset liberaalit eivät asu Harlemissa tai Wattsissa tai Los Angelesin South Centralissa - tai missään niistä tuhannesta muusta naapurustosta, jotka on muutettu ei-valkoisten toimesta. Huolimatta heidän julkilausumistaan integraation ensiarvoisesta tärkeydestä ja toivottavuudesta, käytännössä kukaan valkoinen ei ole halukas ottamaan ilmeisintä askelta kohti sitä, että se saataisiin tapahtumaan: osta talo mustasta naapurustosta.

Tuhoamassa infrastruktuuria

Siellä, missä sillä on eniten merkitystä - minne he tekevät kotinsa, ja missä he kasvattavat lapsensa - jopa liberaaleimmat valkoiset osoittavat yhtäkkiä sellaista käsitystä todellisuudesta, joka on ristiriidassa sen kanssa, mihin he väittävät uskovansa ja mitä he väittävät edustavansa. Jopa he ovat havainneet, että vaikka ei-valkoisen riiston yksityiskohdat vaihtelevat maan osan ja saapuvien ihmisten mukaan, niin jotain olennaista katoaa aina, kun valkoiset muuttavat pois.

Mustat pelottavat jopa innokkaimpia integraation kannattajia. Erityisesti itärannikon mustilla on hämmentävä tapa tuhota fyysisesti ne kaupungit, joihin he muuttavat. Detroitissa, Newarkissa, Etelä-Bronxissa, Camdenissa, Pohjois-Philadelphiassa ja Chicagon South Side -osassa on nykyään valtavia tyhjien tonttien ja hylättyjen rakennusten lakeuksia.

Detroitilla ei ole enää varaa palvella joitain sen turmeltuneimpia, harvaan asutuimpia naapurustoja. Se harkitsee siirtävänsä pois muutamat jäljellä olevat ihmiset ja purkavansa kokonaiset itsensä osat - sulkevansa julkiset palvelut, lopettavansa postinjakelun, poistavansa bussilinjat käytöstä, lopettavansa poliisin ja palokunnan ja antavansa luonnon vallata alueet. Detroitin keskustan, jossa tyhjät pilvenpiirtäjät kohoavat korkealle autioiden katujen yläpuolelle, osille on esitetty yhtä lailla karuja ehdotuksia. Jotkut ihmiset haluavat muuttaa alueen teemapuistoksi kaupunkiarkkitehtuurille - niin kuin aavekaupungit lännessä.

Mustat ovat tuhonneet kaupunkeja usealla tavalla. Yksi näistä tavoista on tuhopoltto. Monia itärannikon naapurustoja ei ikinä täysin uudelleenrakennettu 1960-luvun rotumellakoiden jälkeen. Nykyään mustat nuoret Detroitissa, Newarkissa ja muualla juhlivat halloweenin aattoa - jota he kutsuvat Paholaisen yöksi (Devil's Night) - polttamalla poroksi niin monta taloa kuin he pystyvät. Toiset rakennukset, usein viehättävät vuosisadan vaihteen kaupunkitalot, muuttuvat asuinkelvottomiksi, koska kukaan ei vaivaudu ylläpitämään niitä. Toiset yksinkertaisesti hylätään, kun kunnolliset, vastuuntuntoiset mustat pakenevat rikollisuutta ja rappeutumista. Tuloksena on niin monen itäisen mustan gheton räjähtänyt, asumaton ilme. Kokonaiset kaupungit ovat hitaasti siirtyneet pois niistä osista, joihin mustat ovat asettuneet asumaan, kun valkoiset rakentavat koteja ja yrityksiä poispäin laajenevasta rappiosta. Siellä, mitkä olivat kerran tärkeiden kaupunkien keskustoja, kokonaiset urbaanin historian vaiheet on pyyhitty pois. Niistä ahkerien valkoisten, jotka tekivät kovasti töitä, kasvattivat lapsia ja toivoivat parempaa tulevaisuutta, sukupolvista ei ole jäljellä jälkeäkään.

Hispaanot eivät yleensä revi maahan kaupunkeja, vaikkakin vuoden 1992 Los Angelesin mellakat osoittivat, että he voivat joskus polttaa ja ryöstää omia naapurustojaan aivan kuten mustat joskus polttavat ja ryöstävät. Niin ikään, puertoricolaiset alueet New Yorkin ulommalla hallintoalueella voivat olla yhtä uhkaavia kuin mikä tahansa mustien asuttama alue.

Hispaanoilla on erilainen vaikutus. He tuovat rikollisuutta ja laskevat julkisten koulujen tasoa - riittävästi syitä valkoisille muuttaa pois - mutta he tuovat myös vierautta, jota mustat eivät tuo. Monet suostuvat elämään siten, että kymmenen ihmistä asuu yhdessä huoneessa, monet muuttavat autotalleja makuuhuoneiksi, pysäköivät autoja etupihalle, pitävät kanoja ja harjoittavat räikeää kolmannen maailman versiota katolisuudesta. Mutta suurin vierauden merkki on espanjan kieli. Radioaallot, lehtihyllyt, myymälöiden julkisivut ja ilma itse soivat kielellä, jota useimmat valkoiset eivät ymmärrä. Satunnainen ohimenevä auto, joka on merkitty termillä "Police" sen sijaan, että se olisi merkitty termillä "Policia", on muistutus siitä, että tämä on edelleen, teoreettisesti, Yhdysvaltoja.

Vuonna 1991 mustien asunnonomistajien yhdistyksen presidentti Los Angelesin South Centralissa selitti vastustustaan sille, että meksikolaisten aalto muuttaa aiemmin mustalle alueelle: "Se on eri kulttuuri, eri ihmistyyppi. Heillä ei ole samoja arvoja. Et voi kokoontua yhteen heidän kanssaan. Se on kuin sekoittaisi öljyä ja vettä." Nykyään unohdetut ja kauan sitten lähteneet valkoiset asukkaat ovat hyvinkin saattaneet sanoa samat asiat mustista.

Kun aasialaisia saapuu suuria määriä, heidän vaikutuksensa on moniselitteisempi. Jotkut pohjoisaasialaiset ryhmät tekevät vähemmän rikoksia kuin valkoiset, tienaavat enemmän rahaa ja pärjäävät paremmin koulussa. Toisilla, kuten hmongeilla ja kambodžalaisilla, on fantastisen korkeat köyhyystasot ja sosiaalitukiriippuvuustasot. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, rakentavatko japanilaiset tai kiinalaiset yhteiskuntia, jotka ovat joiltain osin objektiivisesti parempia kuin eurooppalaisten yhteiskunnat. Vain sillä on väliä, että ne ovat erilaisia.

Kun suuria määriä pohjoisaasialaisia maahanmuuttajia muutti Monterey Parkiin, pitkäaikaiset valkoiset asukkaat eivät lähteneet, koska tulokkaat mellakoivat, avasivat crack-taloja, peittivät seiniä graffiteilla tai olivat raiskaajia ja ryöstäjiä. He muuttivat pois, koska Monterey Park lakkasi, lukemattomilla tavoilla, olemasta se kaupunki, jossa he olivat kasvaneet aikuisiksi, tai se kaupunki, johon he olivat muuttaneet.

Tavarat kaupoissa ja naamat tiskien takana vaihtuivat. Niin monet kyltit esiintyivät oudoilla kielillä, että palokunta vaati, että ainakin katunumerot olisivat lukukelpoisia englannin kielen puhujille. Jopa kaupunginvaltuuston kokoukset alkoivat sisältää sananvaihtoja muilla kielillä kuin englannilla. Tulokkaat muokkasivat kaavoituslait sallimaan liikeyrityksiä siellä, mitkä olivat olleet asuinalueita. Aasialaiset ostivat pienet bungalowit, joissa valkoiset olivat asuneet, tuhosivat ne puskutraktoreilla, kaatoivat kaikki puut ja rakensivat valtavat uudet talot lähes tontin rajalle asti.

Kaikki nämä muutokset ja monet muut muutokset - jotkut niistä valtavasti huolestuttavampia kuin ne asiat, jotka rutiininomaisesti asetetaan äänestäjien päätettäväksi - tapahtuivat ilman niiden valkoisten lupaa tai suostumusta, jotka olivat asuneet siellä vuosia. Eräs onneton asukas maksoi mainostaulusta, joka sanoi: "Voisiko viimeinen amerikkalainen, joka lähtee Monterey Parkista, ottaa lipun alas."

Jälleen kerran, rodullisen muutoksen merkitys ei ole yksityiskohdissa. Se on ei-tervetulleessa, ei-kutsutussa, peruuttamattoman muutoksen tosiasiassa. Ihmisillä on täysi oikeus odottaa lastensa ja lastenlastensa voivan kasvaa ja kävellä esi-isiensä tavoilla. Heillä on voimakas, luonnollinen halu, että heidän lastenlapsensa ovat heidän kaltaisiaan - että he puhuvat samaa kieltä, laulavat samoja lauluja, kertovat samoja tarinoita, rukoilevat samaa Jumalaa, ovat ylpeitä samasta menneisyydestä, toivovat samoja toiveita, rakastavat samaa kansakuntaa ja kunnioittavat samoja perinteitä. Kansallistunnon keskeisiä elementtejä ei voida säilyttää muukalaisten tulvan edessä, varsinkaan kun itse kansakunnan keskeiset instituutiot saarnaavat muodikkaita epätotuuksia kaikkien rotujen, kulttuurien ja väestöjen vastaavuudesta.

Useimmat ihmiset, jotka kasvoivat aikuisiksi Amerikassa, haluavat vanheta Amerikassa eivätkä jossakin Meksikon tai Kaakkois-Aasian kuhisevassa etuvartioasemassa. Heidän ei pitäisi olla pakko muuttaa Montanaan tai Idahoon voidakseen vanheta itsensä kaltaisten ihmisten kanssa. Lopulta, tietysti, jos vieraat etuvartioasemat jatkavat laajentumista, myöskään Montanassa ja Idahossa ei tule olemaan turvapaikkaa. Tämä, siis, on rodullisen muutoksen vaikutus paikallisella tasolla: valkoisista tulee pakolaisia omalla maallaan.

Mitä tulee tapahtumaan kansallisella tasolla? Me emme voi olla varmoja, mutta me voimme arvata. Monet ei-valkoiset tuntuvat nykyään aidosti uskovan, että tasa-arvoinen kohtelu (equal treatment) vaatii etuuksia heille itselleen. Sillä aikaa, kun valkoiset ovat edelleen enemmistö, rodullisten etuuksien poistaminen voi vielä olla mahdollista, mutta mikä estää niiden uudelleenilmestymisen sitten, kun valkoisista tulee vähemmistö.

Valkoisilla tulee edelleen olemaan korkeammat tulot kuin mustilla ja hispaanoilla, mutta tämä tullaan näkemään ainoastaan todisteena valkoisesta pahuudesta ja riistosta. Onko se niin omituista kuvitella suoranaista valkoisten omistaman omaisuuden takavarikointia? lisäveroja valkoisille? ylellisyyslakeja (sumptuary laws)? poissulkemista tietyistä ammateista? Aasialaiset tulevat myös olemaan pieni mutta menestyvä rodullinen vähemmistö, ja myös heidän varallisuutensa todennäköisesti herättää ei-tervetullutta hallituksen (government) huomiota.

Millainen ulkopolitiikka ei-valkoisella Amerikalla olisi? Mitä se tekisi - tai ei tekisi - ydinaseilla? Millaisia kansanterveysstandardeja se ylläpitäisi? Miten kolmannen maailman Amerikka kohtelisi kansallispuistojaan, metsiään, jokiaan? Toistaiseksi ainoastaan valkoiset ovat osoittaneet runsaasti kiinnostusta ympäristöä kohtaan.

Pitkällä tähtäimellä on jossain määrin epävarmaa, pystyisikö ei-valkoinen Amerikka edes ylläpitämään toimivaa demokratiaa tai mitään laillisuusperiaatetta muistuttavaa. Ei-valkoisten kansakuntien tili antaa ymmärtää, että ei pystyisi. Vaikka meidän hallitusmuotomme selviytyisivät, mitä mielikuvituksellisia, valkoisten vastaisia tulkintoja mustien ja hispaanojen Korkein oikeus (Supreme Court) tulee löytämään Perustuslaista (Constitution)? Minkä aiheiden tai mielipiteiden havaitaan olevan Ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) suojelun ulkopuolella?

Ei unssiakaan myötätuntoa

Mutta nämä ovat tulevaisuuden huolenaiheita. Palataksemme nykyisyyteen, tämän päivän Yhdysvalloissa ei ole unssiakaan julkista myötätuntoa niitä valkoisia kohtaan, jotka pakenevat, kun naapurusto muuttuu mustaksi tai meksikolaiseksi. Teoria on se, että vain tietämättömät kiihkoilijat pakenevat ei-valkoisia, mutta tosiasia on se, että ihmiset, joilla on rahaa, eivät ikinä joudu edes kohtaamaan ongelmaa. Kuten hyvin nokkela ihminen kerran ilmaisi, college-koulutuksen tarkoitus on antaa ihmisille oikeat asenteet vähemmistöjä kohtaan ja keinot asua heistä niin kaukana kuin mahdollista.

Ja, todellakin, college-koulutetut, oikeinajattelevat ihmiset ovat keksineet kokonaisen joukon mentaalisia harjoituksia niille työväenluokan huono-onnisille, joilla ei ole rahaa lähettää lapsiaan yksityiskouluun. Ensimmäinen harjoitus on se, että yrittää niin kovasti kuin mahdollista uskoa, että muukalaiset ja vieraat ovat diversiteetiksi kutsutun erityisen lahjan ylläpitäjiä. Meitä ei olla syrjäyttämässä; meitä ollaan rikastamassa ja vahvistamassa.

Tietenkin sellainen ajatus, että rodullinen diversiteetti on vahvuus, on niin päivänselvästi typerä, että vain hyvin älykkäät ihmiset ovat voineet keksiä sen. Amerikassa ei ole yhtäkään monirotuista mitä-tahansa, joka ei kärsi rodullisesta kitkasta. Meidän maamme on perustanut jättiläismäisen lakien järjestelmän, diversiteettikomissioita, rodullisia vahtikoiraryhmiä, EEO-virkailijoita (EEO = Equal Employment Opportunity) ja outreach-komiteoita osana valtavaa, kalisevaa koneistoa säätelemään ja yrittämään kontrolloida rodullista diversiteettiä - tätä vaarallista, epävakaata asiaa, jonka oletetaan olevan vahvuuden lähde. Ihmiset ovat niin tämän vahvuuden lähteen uuvuttamia, että he juoksevat sitä karkuun ensimmäisen tilaisuuden saatuaan. Perheillä, kirkoilla, klubeilla ja yksityisillä juhlilla - niillä, joita ei vielä säädellä hallituksen toimesta - on taipumus olla rodullisesti homogeenisiä.

Mikään ei voisi olla selvempää: Rodun tai heimon tai kielen tai uskonnon diversiteetit ovat tärkeimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset tappavat toisiaan laajassa mittakaavassa. Diversiteetti - saman alueen sisällä - on yhteenotto, ei vahvuus.

Toinen koominen ajatus on se, että "monimuotoinen" ("diverse") työvoima on jollakin tavalla merkittävä etu liiketoiminnalle tai maailmankaupalle. Tämä on yksi niistä jättiläismäisistä, testaamattomista käsityksistä, jotka muuten skeptiset ihmiset nielevät purematta (swallow without a gurgle). Yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla asioista, jotka me ostamme, ei ole mitään tekemistä "diversiteetin" kanssa. Kukaan ei välitä siitä, koottiinko hänen tietokoneensa kiinalaisen vai tanskalaisen toimesta tai leivottiinko hänen leipänsä robotin vai simpanssin toimesta.

Se ei vaadi irlantilaista, kun myydään asioita irlantilaisille. Maailman menestyneimmät kauppakansakunnat ovat nykyään Japani, Korea, Taiwan ja jopa Kiina, joista mikään ei ole edes kuullut "diversiteetistä" tai "suvaitsevaisuudesta". Amerikkalaiset yhtiöt ovat täynnä jaarittelua monirotuisista työvoimista, jotka "näyttävät Amerikalta" - ja tulevat jatkuvasti piestyiksi omilla markkinoillaan sellaisten työvoimien toimesta, jotka näyttävät Jokohamalta.

Samaan aikaan ihmiset vaikuttavat olevan liian tämän käsittämättömän diversiteetti-argumentin huumaamia huomatakseen, että vain valkoiset vaikuttavat olevan niitä, jotka kärsivät homogeenisuuden halvauksesta ja joille diversiteetti tulee olemaan piristysruiske. Kukaan ei kehota Howardin yliopistoa (Howard University), joka on ylivoimaisesti musta, rekrytoimaan hispaanoja tai aasialaisia, jotta sen opiskelijat voivat hyötyä rodullisesta diversiteetistä. Kukaan ei ehdota, että Meksikon pitäisi aloittaa maahanmuutto-ohjelma pienentämään hispaanot vähemmistöksi muutamassa vuosikymmenessä. Mutta jos rodullinen diversiteetti on niin suurenmoinen asia Yhdysvalloille, niin miksi ei myös Meksikolle? Miksi ei Howardille ja kaikille muille "historiallisesti mustille" yliopistoille?

Jos valkoiset amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon vaatien, että heidän lapsensa koulutetaan englannin kielellä, vaatien sosiaaliavustuksia, osoittaen mieltään sen puolesta, että he saisivat englanninkielisiä äänestyslippuja espanjankielisten sijaan, vaatien äänioikeuksia muukalaisille, juhlien Heinäkuun neljättä Cinco de Mayon sijaan, voisiko kukaan huijata meksikolaiset uskomaan, että tämä olisi riemukasta diversiteettiä? Ei. Meksikolaiset tunnistaisivat invaasion, kun he näkisivät sellaisen. He avaisivat tulen.

Aiemmin oli paljon puhetta "rumista amerikkalaisista" (about "ugly Americans"), jotka matkustivat ulkomaille odottaen löytävänsä hampurilaisia ja englannin kielen puhujia ja jotka tietämättömästi paheksuivat paikallisten asukkaiden erikoislaatuisia tapoja. Meidän piti syvästi hävetä heitä - ja he olivat vain turisteja! "Rumat meksikolaiset" ja "rumat haitilaiset" tulevat tänne asumaan pysyvästi, ja meidän pitäisi olla loputtoman hienotunteisia heidän erikoisuuksiaan kohtaan ja juhlia heidän etnisten vaatimustensa mielistelyn diversiteetissä.

"Rodullinen diversiteetti" on näin ollen tiukasti yksisuuntainen katu. Vain valkoisten odotetaan harjoittavan sitä tai hyötyvän siitä. On äärimmäinen loukkaus odottaa valkoisten juhlivan diversiteettiä. Tämä ei ole vähempää kuin sitä, että pyydetään heitä juhlimaan omaa antautumistaan, pieneneviä määriään ja heikentyvää vaikutustaan. Hämmästyttävä asia on se, että niin monet valkoiset oikeasti käyvät läpi iloitsemisen eleet heikentyessään.

Ansaittu palkka

Tietysti muutamat valkoiset kieltäytyvät uskomasta, että riistetyksi tuleminen on hieno asia. Näitä itsepäisiä tapauksia varten on kokonaan erilainen argumentti oikeuttamaan demografinen muutos: valkoiset ottivat Amerikan pois intiaaneilta, joten nyt on jonkun muun vuoro. Tämä argumentti luodaan niiden samojen ihmisten toimesta, jotka toistavat diversiteetin mantraa, mutta se tunnustaa epäsuorasti, että diversiteetti on huijaus.

Diversiteetin puolestapuhujat eivät ikinä esitä, että se, mitä tapahtui intiaaneille, oli hyvä asia. Mutta eivätkö intiaanit ole hyötyneet mitä tahansa muuta historian väestöä enemmän juuri sellaisen diversiteetin iloista, joka valkoisten pitäisi nykyään toivottaa tervetulleeksi? Jos diversiteettiä on juhlittava, niin intiaaneilla pitäisi olla joulu koko vuoden ympäri. Kukaan ei tietenkään yritä esittää tätä väitettä. "Te otitte sen pois intiaaneilta" -argumentti tunnustaa, että mantereen eurooppalainen valloitus oli katastrofi intiaaneille ja että se, mitä tapahtuu nyt, on katastrofi valkoisille. Se on katastrofi, joka valkoisten pitäisi hyväksyä hyväntuulisesti, koska he ottivat Amerikan sen oikeutetuilta omistajilta.

Mutta myös tämä on täysin yksipuolinen argumentti. Cherokeet, esimerkiksi, ottivat pois aiemman, kummunrakentajiksi (Mound Builders) kutsutun ryhmän maan. Miksi heidät tunnetaan kummunrakentajina? Siksi, että cherokeet tuhosivat heidät ja kukaan ei tiedä edes heidän nimeään. Kaikki, mitä heistä on jäljellä, ovat heidän erikoiset maarakennuksensa.

Jos valkoisten pitää astua syrjään samalla, kun jokainen kolmannen maailman heimo marssii Yhdysvaltoihin, koska valkoiset ottivat maan intiaaneilta, niin siinä tapauksessa cherokeiden olisi pitänyt astua syrjään eurooppalaisten hyväksi - koska he ottivat paikan pois kummunrakentajilta. On sanomattakin selvää, että nykyinen oikeaoppisuus väittää, että intiaaneille sillä ei ole merkitystä, kuinka monta ihmistä he tappoivat saadakseen maan tai kuinka hiljattain; se oli heidän, ja heillä oli oikeus puolustaa sitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Toisaalta valkoisilla on loputon velka, ei vain niiden väestöjen, joiden tuhoamisesta he pidättäytyivät, jälkeläisiä kohtaan, vaan myös kaikkia muita maan päällä olevia ei-valkoisia väestöjä kohtaan. Aivan kuten satuja diversiteetin iloista, maan omistusoikeus -argumenttia käytetään yksinomaan valkoisten kritisoimiseen ja demoralisoimiseen.

Menestyvät yhteiskunnat

Mikä se on, kuitenkin, joka aiheuttaa väestöjen liikkumisia ja väittelyitä siitä, kenellä on oikeudet maahan? Se on se fakta, että valkoiset rakentavat menestyviä yhteiskuntia, joihin ei-valkoiset haluavat muuttaa. Anteliaat nicaragualaiset ja haitilaiset eivät tule Amerikkaan innokkaina jakamaan "diversiteetin" lahjan poloisten, valistumattomien valkoisten ihmisten kanssa, jotka ovat kuolemassa nopeasti kehittyvään homogeenisuuteen. He tulevat, koska heidän yhteiskuntansa eivät toimi ja he tietävät, että elämä tulee olemaan parempaa täällä.

Sama prosessi on käynnissä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Valkoiset perustavat halutuimmat yhteiskunnat ihmiskunnan historiassa. Epätoivoiset ihmiset epäonnistuneista, ei-valkoisista yhteiskunnista ovat halukkaita riskeeraamaan lähes kaiken - joskus jopa elämänsä - sen vuoksi, että he saisivat mahdollisuuden elää näissä yhteiskunnissa.

Jos eurooppalaiset olisivat muuttaneet Pohjois-Amerikan jättimäiseksi rotanloukoksi (pesthole), kukaan ei haluaisi tulla tänne. Kenenkään ei silloin tarvitsisi keksiä syitä sille, miksi kaikilla olisi oikeus tulla tänne tai miksi valkoiset itse asiassa hyötyisivät siitä, että heitä olisi vähemmän kuin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan, ja että heidät työnnettäisiin syrjään sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan.

Sama on totta pienemmässä mittakaavassa. Tämä sanotaan harvoin, mutta Yhdysvalloissa käytännössä jokainen houkutteleva paikka elää, tehdä työtä tai käydä koulua on houkutteleva sen vuoksi, että valkoiset tekivät siitä sellaisen. Ei-valkoiset luonnollisesti haluavat pääsyn näihin paikkoihin, vaikka he eivät loisi - ja eivät pystyisi luomaan - niitä. Tämän vuoksi ne ovat aina ei-valkoiset, jotka ovat tunkeutumassa valkoisiin instituutioihin - eikä ikinä toisinpäin - ja tämän vuoksi kaikki liioittelevat "poissulkemisen", "suvaitsevaisuuden", "oikeudenmukaisuuden" ja "rasismin" ("racism") draamat käydään valkoisella alueella ja laittavat valkoiset puolustuskannalle.

Valkoiset eivät tietenkään äänekkäästi vaadi, että heidän pitäisi päästä Howardin yliopistoon, että heidän pitäisi saada asua Harlemissa tai että heidän pitäisi saada muuttaa Guatemalaan. Mutta jos noissa paikoissa olisi jotain harvinaista ja houkuttelevaa, ne ei-valkoiset, jotka tekivät kyseisistä paikoista houkuttelevia, taistelisivat kuin demonit pitääkseen muut poissa.

Surullinen totuus on se, että - yleisesti ottaen - kun ei-valkoiset ovat saaneet sen, mitä he haluavat, ja saapuneet suurina joukkoina niihin instituutioihin tai naapurustoihin, jotka olivat aiemmin valkoisia, nämä instituutiot ja naapurustot menettävät hitaasti ne ominaisuudet, jotka alun perin houkuttelivat ei-valkoisia. Valkoiset lähtevät, ja eurooppalaisen ihmisen jäljet alkavat heikentyä. Useimmiten kolmannen maailman maahanmuuttajat luovat lopulta uudelleen Yhdysvaltoihin ne yhteiskunnat, jotka he jättivät taakseen - kaikkine niine puutteineen, jotka alun perin kannustivat heitä lähtemään kotoa.

Mysteeri tässä kaikessa ei ole se, että miksi ei-valkoiset haluavat valkoisen yhteiskunnan hyödyt, vaan se, että miksi valkoiset ovat niin halukkaita antamaan muukalaisille esi-isiensä maan - miksi he näyttävät olevan niin halukkaita sallimaan vieraiden miehittää ja muuttaa kansakuntaansa. Aivan kuten kaikki muutkin argumentit rodusta tämän päivän Amerikassa, valkoinen passiivisuus perustuu vielä yhteen kaksoisstandardiin: ei-valkoisilla on voimakkaat ja oikeutetut ryhmäintressit, mutta valkoisilla ei ole.

Ennen kuin hänet salamurhattiin, israelilainen pääministeri Jitzhak Rabin selitti, että se, mikä merkitsi hänelle eniten israelilaisena, oli se, että hänen maansa pysyy ainakin 80-prosenttisesti juutalaisena. Kukaan ei ehdottanut, että hra Rabin olisi kiihkoilija tai vihanlietsoja - eikä hän tietenkään ollut. Hän vain totesi sen, mikä on ilmeistä: että jos Israel lakkaisi olemasta valtaosin juutalainen, se muuttuisi sellaisilla peruuttamattomilla tavoilla, jotka olisivat sietämättömiä juutalaisille.

Meksikolaiset, japanilaiset, algerialaiset, senegalilaiset - kaikki ei-valkoiset ymmärtävät, että demografinen muutos on kansallinen katastrofi. Se on niin ilmeistä, että sitä ei tarvitse edes sanoa. Se on valkoisille aivan yhtä paljon kansallinen katastrofi, ja sellaisen valkoisen, joka haluaa Amerikan pysyvän ainakin 80-prosenttisesti valkoisena, moraali ja järkeily ovat täsmälleen samoja kuin Jitzhak Rabinin.

Ne kohteliaisuuden muodot, ne kansanviisaudet, se käytös ja se elämänlaatu, joita valkoiset pitävät itsestään selvinä, eivät voi selviytyä suurten muukalaisten määrien vastaanottamisesta. Ne seikat, joita valkoiset rakastavat eniten kulttuurista ja ihmisen yhteiskunnasta, eivät ole selviytyneet Detroitissa ja Miamissa. Sitä, että sanotaan näin, ei pidetä "kivana"; se, että sanotaan näin, saa aikaan huutoja "rasismista". Mutta sen vuoksi, että ne asiat, joita he rakastavat, eivät ole selviytyneet, valkoiset ovat muuttaneet pois Detroitista ja Miamista. Yksilöllisesti valkoiset reagoivat täysin luonnollisella tavalla rodulliseen muutokseen. American Renaissance on epätavallinen ainoastaan siinä mielessä, että se tekee selväksi sen, mitä lähes kaikki valkoiset tuntevat mutta eivät ikinä sano.

Kriisi, jonka valkoiset kohtaavat tänään, on se, että peläten sitä, että heitä kutsuttaisiin "rasisteiksi" ("racists"), peläten sitä, että heitä ei pidettäisi mukavina, he vaikuttavat olevan valmiita antamaan maansa muuttua tavoilla, jotka he tietävät sellaisiksi, että ne eivät tule olemaan parannus. Kuinka se voi olla hyväksi Amerikalle - tai hyväksi valkoisille - että Amerikasta tulee kasvavassa määrin juuri niiden maan osien kaltainen, joissa valkoiset kieltäytyvät asumasta?

Valkoiset pelkäävät niin paljon syytöstä "rasismista", että he ovat haluttomia edes keskustelemaan siitä, että mitä he voisivat tehdä välttääkseen jättämästä kolmannen maailman kansankuntaa lastenlapsilleen. Valkoiset valmistautuvat näin ollen välittämään tuleville sukupolville sellaisen kansakunnan, jossa he saattaisivat hyvinkin olla haluttomia elämään.

Uudisasukkaat eivät taistelleet Britanniasta itsenäistymisen puolesta, jotta meidän sukupolvemme voisi luovuttaa tämän maan meksikolaisille ja haitilaisille. Perustajat eivät muotoilleet Perustuslakia juhliakseen diversiteettiä. Amerikkalaiset eivät vuodattaneet vertaan Gettysburgissa tai Euroopassa tai Tyynellämerellä monikulttuurisuuden puolesta. Ja kuitenkin, sen, mikä olisi voinut olla länsimaisen sivilisaation loistava majakka, oikeutetut perilliset ovat luovuttamassa maataan pois ilman taistelua - peläten, että toisin tekeminen olisi "rasistista" ("racist").

Se, mitä me olemme todistamassa, on yksi suurista tragedioista ihmisen historiassa. Voimakkaat voimat ovat liikkeellä, jotka, jos niihin ei puututa, tulevat hitaasti työntämään eurooppalaisen ihmisen ja eurooppalaisen sivilisaation syrjään ja tanssimaan sen jälkeen voitontanssia (victory jig) niiden kollektiivisella haudalla. Jos me emme tee mitään, se kansakunta, jonka me jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme, tulee olemaan hävitetty kolmannen maailman epäonnistuminen, jossa valkoiset tulevat olemaan halveksittu vähemmistö. Länsimainen sivilisaatio tulee olemaan vaimea kaiku, parjattu, jos se on edes kuultavissa. Ei ole olemassa mitään muuta tragediaa, joka on samaan aikaan niin suuri, niin luonnoton ja niin tarpeeton.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1996/#cover

Moraali ja rotutietoisuus

Pappi ja filosofian professori moittii hellävaraisesti AR:n näkökulmaa. Hän kiinnittää huomiota suurempaan kriisiin.

Fr. Ronald K. Tacelli, S.J. (American Renaissance, January 1995)

Olen viime aikoina tehnyt tutkimustyötä Oxfordin yliopistoon (Oxford University) kuuluvassa New Collegen arkistossa (New College Archives). New College on (kuten monet teistä ehkä tietävät) oudosti nimetty, sillä se kuuluu Oxfordin vanhimpien collegejen joukkoon. Lähes kaikki kyseisessä collegessa todistaa sitä, millainen Eurooppa aikoinaan oli. Mutta olen saanut selville, että kyseiseen collegeen kuuluu myös asioita, jotka todistavat sitä, millaiseksi Eurooppa on viime aikoina muuttunut.

Eräs New Collegen osa tunnetaan nimellä Cloisters. Se on suorakaiteen muotoinen kävelytie, jonka kaikki neljä sivua on aidattu (enclosed on all four sides). Ja aurinko ja kaupungin äänet eivät oikein koskaan tunnu täysin tunkeutuvan tämän paikan viileään pimeyteen. Cloistersin kiviseinät ja lattia on koristeltu latinankielisillä ja englanninkielisillä kirjoituksilla, jotka on omistettu collegen kuolleille tutkijoille. Ja kun vierailija kiertää takaosaan (eli Cloistersin pimeimpään osaan), hän voi nähdä - ensin hämärästi, mutta sitten ahdistavan selkeästi - patsaat.

Siellä, seinää vasten, kohoavat groteskin hajoamisen eri vaiheissa olevat patsaat, jotka esittävät eräitä kristillisen Euroopan keskeisimpiä hahmoja: Maria ja lapsi, Johannes Kastaja, Augustinus, pieni joukko englantilaisia kuninkaallisia ja teologeja. Niiden piirteet rapautuvat - ne murenevat samalla, kun vierailija katsoo niitä - ikään kuin ne kärsisivät jonkinlaisesta kiveä runtelevasta spitaalista.

En usko että kukaan, joka näkee nämä jättiläismäiset patsasruumiit, voi olla liikuttumatta huolestuneisuuden oudoista tuntemuksista. Minä tulin ajatelleeksi, että ne kuvaavat länsieurooppalaisen sivilisaation todellista tilaa; samaan tapaan kuin Dorian Grayn muotokuva kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa todellista tilaa.

Jokainen, joka vierailee Oxfordissa (kuten itse vierailin), joutuu törmäämään siihen faktaan, että lähestulkoon kukaan ei tunnu tietävän, miksi heidän pitäisi tehdä sitä, mitä he tekevät. Viimeiset vanhemmat opettajat ymmärtävät, että jotain on tapahtumassa heidän ympärillään; he ymmärtävät, että ne ihmiset, jotka tulevat korvaamaan heidät, eivät ole heidän kaltaisiaan. He tietävät, että koko Oxfordin olemassaolo ja Oxfordista saadun koulutuksen merkitys ovat asioita, jotka ovat jollain tavalla - näiden monien vuosien jälkeen - joutuneet vakavien epäilysten kohteeksi. Ja tämä merkittävän yliopiston asemaan liittyvä epäily on lähtöisin syvemmästä ja perusteellisemmasta epäilystä, joka liittyy siihen kulttuuriin, jossa tämä yliopisto syntyi.

Uskonnolliset kiinnitysköydet

Kaikkialla näkyy merkkejä kulttuurisesta huonovointisuudesta. Otan vain yhden esimerkin, joka kiinnostaa minua erityisesti: Englannissa - eikä tietenkään pelkästään siellä - on paljon ihmisiä, joista tuntuu siltä, että he ovat uskonnollisesti tuuliajolla sen vuoksi, että heidän uskonnolliset kiinnitysköytensä (religious moorings) ovat katkenneet. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että muslimien virtaaminen Englantiin on saanut aikaan jännitteitä, jotka liittyvät erilaisten juhlapäivien viettoon julkisissa kouluissa. Näin on toki käynyt, mutta tarkoitan jotain sellaista, joka viiltää paljon syvemmältä; sillä kaikki muslimien esiintuomat ongelmat voitaisiin ratkaista, jos valtionkirkko (established Church) puhuisi yhtenäisellä äänellä. On olemassa melko vahva - ja yhä julkisemmin ilmaistu - näkemys, jonka mukaan Englannin kirkko (Church of England) ei ole juuri muuta kuin sairas vitsi. Sillä mitä pitäisi loppujen lopuksi ajatella kirkosta, johon kuuluu (ilmeisesti hyvässä asemassa olevia) pappeja, jotka kuuluvat tukiryhmään nimeltä "Sea of Faith" - se on tarkoitettu sellaisille papeille, jotka eivät enää usko Jumalaan? Ymmärrätte varmaan, kuinka tällainen voi lannistaa monia tavallisia ihmisiä; ja se lannistaa.

Livius (Livy) kirjoitti aikoinaan seuraavasti: "Moraalin perustusten uppoaminen..., sitten nopeasti kasvava pirstoutuminen, sitten koko rakennelman lopullinen romahtaminen ja nykyaikamme synkkä sarastus; kun me emme voi sietää paheitamme emmekä myöskään pysty kohtaamaan niitä parannuskeinoja, joita tarvitaan niiden hoitamiseen... Viime vuosina vauraus on tehnyt meistä ahneita ja nautiskelu on saanut meidät - kaikenlaisen aistillisen kohtuuttomuuden avulla - olemaan... rakastuneena kuolemaan sekä yksilöllisesti että kollektivistisesti." Englannissa viettämäni aika on vakuuttanut minut siitä, että me elämme, jos emme lopullisen romahduksen, niin ainakin nopeasti kasvavan pirstoutumisen aikaa. Ja ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että tämä vakaumus - tämä tunne siitä, että jotain on pahasti vialla - on väestössä laajalle levinnyt, mutta siihen liittyy tunne tuhoon tuomitusta avuttomuudesta: haluttomuus tai kyvyttömyys ilmaista, mitkä ovat ongelmat ja millaisia ensiaskeleita tulisi ottaa, jotta ne saataisiin korjattua.

Eräs asia, joka on monien ihmisten mielissä mutta josta ei puhuta vakavasti, liittyy rotuun. Ja mielestäni mikään ei kiteytä tätä levotonta mielialaa yhtä terävästi kuin se kauhistuttava välikohtaus, joka tapahtui Etelä-Afrikassa joitain viikkoja sitten (ennen viime huhtikuussa pidettyjä vaaleja). Kamera kuvasi välikohtauksen: kaksi Afrikan valkoisen vastarinnan jäsentä, loukkaantuneina, levällään, puoliksi istumassa, puoliksi makaamassa autonsa ulkopuolella, anelemassa henkensä puolesta, toimittajien ympäröimänä, keskellä kirkasta päivää, musta sotilas pilkkaa heitä ja ampuu heidät lähietäisyydeltä.

Minun on mahdotonta välittää teille sitä tunnetta, jonka tämä videonauha, jota toistettiin yhä uudelleen ja uudelleen Britannian televisiossa, ja samasta tapahtumasta otetut valokuvat, jotka julkaistiin väreissä sanomalehdissä, nostattivat niissä ihmisissä, joiden kanssa minä elin - ihmisissä, joiden olisi voinut olettaa omaavan poliittisesti korrektin näkemyksen afrikkalaisesta politiikasta. Media tervehti tätä välikohtausta sanoinkuvaamattoman perverssillä vahingonilolla; mutta voin kertoa, että niitä ihmisiä, joiden kanssa minä elin, kylmäsi luita myöten. Kun houkuttelin heidät kertomaan, mitä he arvelivat, niin ymmärsin, että he näkivät tässä brutaalissa kuolemassa Etelä-Afrikan tulevaisuuden; ja ehkä myös oman maansa tulevaisuuden. Eli toisin sanoen, he näkivät, että mustan sotilaan ase ei osoittanut pelkästään tuota säälittävää ja harhaista vastarinnan jäsentä kohti; he näkivät, että jollain tavalla se osoitti myös heidän päitään kohti - jokaisen heidän rotunsa jäsenen päätä kohti.

Ja kuten sanoin, nämä asiat piti houkutella esiin; ne ilmaantuivat hyvin hitaasti ja varovasti, melkeinpä häpeän tunteen saattelemina - ikään kuin he olisivat puhuneet kielletystä salaisuudesta. Ja tavallaan he tietysti puhuivat kielletystä salaisuudesta.

Rodullisista asioista ei keskustella avoimesti näinä päivinä, ei tässä maassa eikä Englannissa; ja jos verrataan sitä, millaiset uskomukset ovat oikeanlaisia, asianmukaisia, moraalisia ja todenperäisiä sen perusteella, mitä ihmisille kerrotaan, ja sitä, mikä on asianlaita sen perusteella, mitä ihmiset itse näkevät ja tuntevat, niin voidaan todeta, että näiden välillä on valtava ero. Itse asiassa en tiedä mitään muuta aihetta, jossa ihmisten luonnolliset tuntemukset olisivat niin vahvasti ristiriidassa sen kanssa, mitä mielipidevaikuttajat ja intellektuellit pitävät ratkaisevan tärkeänä totuutena - paitsi ehkä homoseksuaalisen kulttuurin terve normaalisuus.

Joten kysyn nyt: Onko se väärin, jos joku toteaa, että on olemassa rotueroja? Ja että nämä erot perustuvat biologiaan tai geeneihin? Ja että ne vaikuttavat erilaisiin kykyihin ja käyttäytymiseen? Ja että tietoisuus näistä eroista voisi oikeutetusti vaikuttaa sosiaalisiin käytäntöihin - jopa henkilökohtaisiin sosiaalisiin käytäntöihin; niihin käytäntöihin, joita minä luon itselleni; liittyen siihen, kenen kanssa minä seurustelen ja ystävystyn?

Mutta tätä edeltää varmasti kysymys: pitääkö se paikkansa? Sillä jos joku toteamus pitää paikkansa, niin miten siihen uskominen voi olla väärin? Me olemme tulleet historiassamme outoon kohtaan, jossa tietynlaista käsitystä pidetään niin kamalana ja vääränä, että se ei voi pitää paikkaansa. Useimmat ihmiset uskovat sydämissään, että se pitää paikkansa; mutta he eivät pysty ilmaisemaan tätä käsitystä - edes itselleen! Ihmiset - eivät tietenkään kaikki ihmiset: tarkoitan sellaisia ihmisiä, joilla on eurooppalaiset sukujuuret - ajattelevat, että se on väärin, jos heistä tuntuu siltä, että he olisivat mieluummin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kulttuurisesti tai rodullisesti suurin piirtein samanlaisia kuin he itse ovat.

Kuinka outoa ja surullista! Sillä se, että sinä haluat seurustella ja rentoutua (enemmän tai vähemmän) itsesi kaltaisten ihmisten kanssa, on maailman luonnollisin asia. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että sinä vihaisit tai halveksisit muita kulttuureja (vaikka se saattaa itse asiassa tarkoittaa sitä); mutta sen tarvitsee tarkoittaa vain sitä (ja yleensä se tarkoittaa sitä), että sinä haluaisit, että sellaiset vuorovaikutuksen tavat, jotka ovat sinulle tuttuja (eli ne tavat, joiden kanssa sinusta tuntuu mukavimmalta), ovat käytössä silloin, kun sinä rentoudut kotona ja ystäviesi ja naapureidesi kanssa. Ja korostan: siinä ei ole mitään vikaa; se on luonnollista ja tervettä.

Tarkastellaan esimerkiksi katolisia maahanmuuttajia täällä Amerikassa. Minun naapurustossani oli italialainen seurakunta, irlantilainen seurakunta ja portugalilainen seurakunta - ja ne olivat melko lähellä toisiaan. Oliko tämä väärin? Uskoisin, että tänä päivänä jotkut sanoisivat, että se oli väärin. Mutta ne meistä, jotka olivat tuossa tilanteessa, tunsivat toisin. Me halusimme olla sellaisten ihmisten parissa, jotka "tekivät" asiat samalla tavalla kuin me teimme; sellaisten ihmisten parissa, jotka pitivät siitä, että kirkko oli koristeltu tietyllä tapaa mauttomasti (kyllä, kyse oli mauttomuudesta; mutta se oli meidän mauttomuuttamme). Me tiesimme, että muiden seurakuntien ihmiset olivat myös katolisia - ja Jumala siunatkoon heitä; mutta me halusimme, että meillä olisi vapaus tehdä asiat omalla tavallamme.

Tämä oli yleinen kokemus Amerikan katolisessa kulttuurissa; ja mielestäni se oli upea tapa ymmärtää universaalia partikulaarissa (a magnificent way of realizing the universal in the particular). Mutta joka tapauksessa, kukaan ei ajatellut, että tämä rikkoisi jonkun oikeuksia; vastustusta tavattiin ja ongelmia ilmeni vasta sen jälkeen, kun olimme ottaneet askeleen kohti yksittäisten seurakuntien sulkemista ja seurakuntien yhdistämistä.

Joten minusta tuntuu siltä, että "omien" suosiminen (to prefer "your own kind") - eli halu kokoontua yhteen sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama kulttuurinen tausta kuin sinulla itselläsi (ja sama kulttuurinen tausta tarkoittaa usein sitä, että myös rodullinen tausta on sama) - ei ole itsessään paha asia; ja koska tämä edellyttää sitä, että kyseiset erot huomioidaan (ja tämän seurauksena niistä tulee suosimisen perusta), niin silloin myöskään tällainen huomioiminen ei ole paha asia; se on täysin luonnollista, normaalia ja tervettä. Ja merkki siitä, että se on täysin luonnollista, on se, että sitä esiintyy edelleen - jopa valkoisten eurooppalaisten keskuudessa - vaikka meille on kerrottu vuosikymmenten ajan, että tällä tavalla ajatteleminen ja tunteminen (ja näiden tuntemusten mukaan toimiminen) on moraalisesti virheellistä. Minulle tulee tästä mieleen Horacen sanonta: "Voit ajaa luonnon pois heinähangon avulla - kunnes se palaa." ("You can cast out nature with a pitchfork - until it returns.")

Liberalismi ja tasa-arvo

Mutta jos tämä kaikki on luonnollista, normaalia ja tervettä, niin haluaisin kysyä: miksi sitä pidetään niin kovin vääränä? Ja mielestäni vastaus tähän kysymykseen voidaan tiivistää sanaan, joka on sekä onneton että kätevä: liberalismi. Tietynlainen liberalismi on häpäissyt (has traduced) lähes kaikkien mediassa ja akatemiassa vaikuttavien ihmisten älykkyyden. Nämä ihmiset ovat päätyneet uskomaan, että jos me emme usko jonkinlaiseen rodulliseen egalitarismiin, niin silloin on mahdotonta uskoa ihmisen arvoon (dignity of man). Joten liberaalien näkemykset ovat suuressa määrin riippuvaisia tasa-arvon (equality) käsitteestä. En usko, että se on liiallista, jos sanotaan, että rodullinen tasa-arvo on sekulaari uskonnollinen vakaumus; sillä jos se ei olisi tällainen vakaumus, niin sitä tuskin puolustettaisiin niin kiihkeästi (ja siitä huolimatta, että sitä vastaan on niin paljon empiirisiä todisteita). Mutta miksi liberaalit pitäytyvät tällaisessa tasa-arvokäsityksessä?

Ymmärrän, että mikään ei ole niin pitkäveteistä kuin se, että filosofian professori yrittää etsiä jonkin älyllisen virtauksen juuria. Mutta mitä enemmän minä tutkin ja elän liberaalien kanssa (ja erityisesti, mitä enemmän minä tutkin ranskalaista valistusta), sitä enemmän minä alan käsittää, että liberalismi on kristinuskon muoto - tarkasti ottaen se ei ole kristillistä harhaoppia, vaan se on eräänlaista korvikekristinuskoa: jotain sellaista, joka hylkää itse kristinuskon mutta joka yrittää säilyttää osan sellaisista kristilliseen opetukseen sisältyvistä asioista, jotka se on todennut houkutteleviksi ja miellyttäviksi. Yksi näistä käsityksistä on tasa-arvo.

Kristillisen opetuksen mukaan kaikki ihmiset ovat tietyssä mielessä tasa-arvoisia (equal); kaikki ihmiset tulevat yhdestä lähteestä - Jumalasta. Heitä kaikkia kutsutaan osallisiksi Jumalan pelastussuunnitelmaan. Ja koska kyse on Jumalan suunnitelmasta, niin se on myös perusta kaikkien sen piiriin kuuluvien arvolle. Mutta huomaa: tämä ei tarkoita sitä (ja oikeaoppisessa kristinuskossa ei ikinä ajateltu, että se tarkoittaisi sitä), että kaikilla olisi samat kyvyt; että kaikki olisivat yhtä (equally) eteviä tai lahjakkaita.

Itse asiassa kristillisen opetuksen mukaan me olemme melko viheliäinen joukko: eli jos tasa-arvoa on oltava, niin sitten se on tasa-arvoa pahuuden suhteen! Mutta jopa siinä on olemassa eri asteita. Kristityt saattoivat uskoa, että erilaisten kansojen välillä on synnynnäisiä eroja; ja tästä huolimatta kristityt saattoivat uskoa, että näillä kaikilla kansoilla on kaikille ihmisille kuuluva arvo Jumalan lapsina. Eli toisin sanoen: vaikka kristityt uskoivat, että kaikki kuuluvat tasa-arvoisesti (equally) Jumalan pelastavan tahdon suunnitelmaan, he uskoivat myös, että on olemassa sellaisia kulttuureja ja kulttuurisia tapoja, joita minä voin kristittynä pitää vastenmielisinä; että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule ikinä olemaan uskottuja ystäviäni; että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka tulevat saavuttamaan ainoastaan alhaisen tason älyllisiä saavutuksia. Ja tämä kaikki voitiin todeta hyvällä omallatunnolla.

Mutta liberalismin myötä tuli kristillisen Jumalan kieltäminen. Ja näin ollen tasa-arvoa ja arvoa ei voitu enää perustaa Jumalan pelastavaan suunnitelmaan. Mutta mihin ne sitten voitaisiin perustaa? Liberalismin täytyi löytää perusta tasa-arvolle ja arvolle luonnosta. Mutta miten tämä onnistuisi? Kristityt olivat uskoneet, että meillä on yhteinen alkuperä ja että tässä mielessä me olemme yhtä. Mutta evoluution sattumat eivät voisi ikinä toimia uskottavana perustana sellaiselle tasa-arvolle, jota voitaisiin arvostaa: eli sellaiselle tasa-arvolle, jolla on todellista arvoa. Ja koska oli (ja on) empiirisesti päivänselvää, että eri rotujen välillä on paljon epätasa-arvoa (inequality) ja eroa, niin tämä tasa-arvo oli nähtävä potentiaalisena: eli näennäisesti huonoimman ja parhaimman välisenä tasa-arvona: tasa-arvona, joka on vahvistamatta ainoastaan sattumanvaraisten olosuhteiden vuoksi, mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteen vuoksi, etuoikeutettujen taholta köyhiä kohtaan osoitetun oikeudenmukaisuuden puutteen vuoksi. Liberalismin moottorina toimii tarve todistaa konkreettisesti - vahvistaa historiassa - ihmisen arvo: poistaa ne esteet, jotka pidättelevät sitä jokaisen talonpojan sisällä olevaa aatelismiestä, joka odottaa ilmaantumistaan.

Huomaa: tässä on oikeasti kyse ohjelmasta, jolla pyritään pelastamaan jotain siitä uskonnosta, joka on jo kauan sitten hylätty. Se jokin - ihmisarvo (human dignity) - on näin ollen sekulaarin uskonnon tavoite (object of a secular faith). Ja koska liberaalien mielestä tasa-arvo kuuluu heidän uskontonsa tavoitteen kannalta tarpeellisten edellytysten joukkoon, niin siitä ei oikeastaan ole mahdollista omata empiirisiä argumentteja. Data voidaan aina tulkita siten, että se vahvistaa uskoa.

Ja tietysti, jos ylipäätään puhut rotueroista, niin liberaalit haistavat nopeasti Zyklon B:n tuoksun. Tämä on toinen syy, jonka vuoksi tämän päivän liberaalit takertuvat uskomukseen rotujen tasa-arvosta ja kieltävät kaikenlaisen suoran ja avoimen keskustelun rotueroista. He osoittavat toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan raunioita ja sanovat: tähän teidän uskonne rotueroihin johtaa! Jos ei muusta syystä, niin natsit ansaitsevat tulla tuomituiksi siksi, että he antoivat tämän nykyajan liberaalin etiketin näkökannan taakaksemme.

Jos haluan olla rehellinen, niin minun täytyy sanoa, että en tiedä, miten väitellään liberaalin kanssa tästä viimeisestä asiasta, ja olisin kiitollinen, jos saisin apua yleisöstä. Mutta uskon, että liberaalit saattaisivat pystyä ymmärtämään osan siitä haitasta, jota heidän tasa-arvoinen (egalitarian) doktriininsa aiheuttaa viattomille.

Ensinnäkin, jos se on virheellinen, niin se saa aikaan epätodellisia odotuksia joidenkin rotujen keskuudessa. Ja kun nämä odotukset eivät täyty, niin mitä sitten tapahtuu? Ne, jotka eivät ole vieläkään samalla tasolla muiden kanssa, olettavat, että se ei ole heidän oma vikansa - ja he syyttävät epäoikeudenmukaisuudesta niitä, jotka ovat menestyneet. Joten tämä dogmi, jota noudatetaan todisteista välittämättä, aiheuttaa sosiaalista kärsimystä.

Toiseksi, ei ole ainoastaan niin, että tämän tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö (weight of evidence) on sitä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten omanarvontunto (sense of self worth) - heidän uskonsa kaikkien ihmisten arvoon - on sidoksissa erittäin epätodennäköiseen teesiin. Ja kun ihmiset alkavat epäillä, että tämä teesi on virheellinen, niin he tulevat myös epäilemään omaa arvoaan. Ja tämä on mielestäni yksi liberaalin egalitarismin vahingollisimmista vaikutuksista.

Jos luet egalitaristien argumentteja, niin sinun ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle huomataksesi rivien välissä olevan viestin: jos me olemme väärässä, niin peijakas, silloinhan mustilla ihmisillä ei todella ole arvoa: ja heidän orjuuttamisensa, halventamisensa, nöyryyttämisensä ja tappamisensa saattaa hyvinkin olla oikein. Eli liberaalit pitävät itseään ja ammatillisen ystävällisyytensä edunsaajia teorian panttivankeina; jos hylkäät sen, he tuntuvat sanovan, jos uskot todisteita, jotka ovat sitä vastaan, niin silloin et ole minkään arvoinen.

Ja valitettavasti - todistaessamme tällä hetkellä sellaisten kirjojen tulvaa, jotka jäljittävät kaiken kreikkalaisesta metafysiikasta analyysiin (calculus) takaisin afrikkalaiseen alkuperään - monet mustat ovat nykyään vakuuttuneita siitä, että heidän arvonsa ei riipu pelkästään tulossa olevasta tasa-arvosta vaan paremmuudesta (superiority), joka oli aiemmin totta ja joka on jollain tavalla varastettu heiltä. (Sanon "valitettavasti", koska tällaisen ajattelun lähes ilmeinen virheellisyys johtaa siihen, että vihamieliset valkoiset pilkkaavat ja halveksivat mustia entistä enemmän ja monet mustat alkavat halveksia itseään.)

Tuhoon tuomittua ja kieroutunutta

Mutta tästä huolimatta: "rasismi" ("racialism") on mielestäni sekä kieroutunutta (wrong-headed) että tuhoon tuomittua. Palauttakaamme mieliimme Malcolm Meldahlin American Renaissancelle lähettämä kirje [julkaistu numerossa Dec. 1993]. Tämä kirje oli eräänlainen apologia (puolustuspuhe), jossa hän kertoi, miksi hän ei ole enää tilaaja; hän väitti, että AR oli astunut toivottomalle ja vaaralliselle tielle. Samuel Taylor vastasi tähän kirjeeseen tehokkaasti - yhdellä tasolla. Mutta hra Meldahlin sanat vaivaavat minua edelleen; hänen haasteissaan on syvällisyyksiä, ja niihin ei niinkään jätetty vastaamatta; niitä ei tunnistettu kunnolla. Joten haluaisin, jos se sopii, tuoda joitakin niistä pintaan.

Hra Meldahl lausuu seuraavasti: "American Renaissancea motivoi tietynlainen vihamielisyys (animus). Joskus tämä vihamielisyys on avointa, mutta yleensä se on peiteltyä... se todella edesauttaa ihmisten loukkaamista..." Hra Taylor kiistää tämän loukkaantuneen viattomasti (with an air of wounded innocence). Mutta miettikääpä. Millaisia ihmisiä AR vetää puoleensa? Oman havaintoni perusteella he ovat niitä, jotka näkevät, kuinka kaupunkimme hajoavat, kuinka naapurustomme muuttuvat turvattomiksi (tai vaikka ne eivät muuttuisi täysin turvattomiksi, niin ainakin ne muuttuvat asuinkelvottomiksi); niitä, jotka näkevät, kuinka maamme muuttuu yhä barbaarisemmaksi; ja niitä, jotka - mikä tärkeintä - yhdistävät tämän ongelman mustaan väestöön; niitä, jotka huomaavat, että jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää).

Ihmisten kokemukset mustista johdattavat heidät päätelmiin, jotka ovat erilaisia kuin ne päätelmät, jotka kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä (ihmisille on kerrottu, että kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä ainoastaan tietynlaiset päätelmät). Se kuva, jonka elokuvat ja televisio antavat mustista, on täydellisesti ristiriidassa heidän omien kokemustensa kanssa. He tietävät, mitä mustan väestön keskittymät merkitsevät, ja he kiukustuvat siitä, että heidän kokemuksensa kiistetään. En usko, että tässä on mukana kovinkaan paljon valkoisen ylpeyden positiivista tunnetta. Ei; he kokevat, että musta kulttuuri (tai antikulttuuri) valtaa alaa; ja heitä motivoi pelko ja inho sitä kohtaan. Ja sitten AR tulee mukaan ja kertoo heille: ne mustiin liittyvät asiat, joista te ette pidä, perustuvat geeneihin; liberaalien sosiaaliavustusohjelmien huolehtiva käsi ei voi poistaa niitä.

AR on äärimmäisen naiivi, jos se ajattelee, että se ei edusta mustien vastaisuutta tai että sen pitäminen mustien vastaisena on epäreilua; kun otetaan huomioon, kuinka sosiaaliset ongelmat ovat herättäneet AR:n mielenkiinnon ja kun otetaan huomioon se geneettinen/biologinen näkökulma, joka on lähellä AR:n sydäntä, niin ensisijainen vaikutelma näyttää varmasti olevan - ja ehkä varmasti on - surullinen ja joskus epäkunnioittava mustien epäonnistumisen halveksiminen (eikä ylpeys valkoisten saavutuksista).

Loppujen lopuksi, useimmat valkoiset ihmiset eivät normaalisti pidä itseään "valkoisina". He eivät pitäneet itseään "valkoisina" edes parempina aikoina (ennen liberaalia ylivaltaa). Useimmiten he pitivät itseään puolalaisina, italialaisina, irlantilaisina, englantilaisina, katolisina, protestantteina, juutalaisina; tietyn naapuruston, tietyn kaupungin jne. jäseninä. Nämä ovat tutuimmat ryhmittymät. Oman kokemukseni perusteella ihmiset pitävät itseään "valkoisina" silloin, kun he havaitsevat tai ajattelevat sellaisia "ei-valkoisiin" (erityisesti mustiin) liittyviä asioita, jotka häiritsevät heitä erityisesti.

Ja tämä taas on syy siihen, miksi AR on altis syytökselle vihamielisyydestä: sillä kun se tekee "valkoisesta ihmisestä" iskulauseensa (rallying cry), se keskittyy johonkin sellaiseen, johon useimmat ihmiset keskittyvät silloin, kun he harrastavat negatiivista vertailua. Useimmille ihmisille "valkoisuus" sinällään on aivan liian abstrakti inspiroidakseen positiivisia lojaalisuuksia; heidän lojaalisuutensa ovat konkreettisia: perhe, klaani, kulttuuri, uskonto. Jotta ihmiset voisivat jakaa AR:n positiivisen innostuksen valkoisesta ihmisestä, heidän pitäisi omaksua sellainen filosofinen näkökulma, joka on mielestäni osa yhä barbaarisemman yhteiskuntamme ongelmaa - eikä osa ratkaisua (tästä lisää tuonnempana).

Hra Taylor on sanonut, että AR:n näkökulmassa ei ole mitään sellaista, jota mustien pitäisi pitää erityisen vastenmielisenä tai loukkaavana. Sillä eihän meitäkään haittaa se, että kiinalaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin valkoiset eurooppalaiset. Joten jos valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin mustat, niin miksi mustien pitäisi olla erityisen loukkaantuneita?

Mutta myös tämä vaikuttaa enemmän kuin hieman naiivilta. Onko typerää ajatella, että ne groteskit mielettömyydet, joista AR kertoo "O Tempora, O Mores!" -osiossa, on tarkoitettu havainnollistamaan, mitä tämä mustan älykkyyden vajavaisuus konkreettisesti tarkoittaa? Ja onko se todella yllättävää, jos tämä ahdistaa tai loukkaa mustia - erityisesti niitä mustia, jotka on kasvatettu liberaalien valheiden dieetillä? Tällaisen informaation sulattaminen ei voi olla helppoa edes vanhemmalle sukupolvelle. Se on varmasti paljon vaikeampaa kuin sen sulattaminen, että me olemme keskimäärin vähemmän älykkäitä kuin kiinalaiset. Sillä meillä on suunnattoman rikas älyllinen perintö, josta me voimme olla ylpeitä; kun taas mustilla ei ole tällaista perintöä. Ja AR:n sanoma on, että luonto on järjestänyt asiat tällä tavalla. AR toteaa: kaikki ne asiat, joiden vuoksi me valkoiset emme halua asua teidän lähellänne, johtuvat suhteellisen vähäisestä geneettisestä lahjakkuudesta. Ja tämä on kova doktriini.

On katkera pala (bitter pill) olla älyllisesti pohjalla; uskon, että sen täydellinen hyväksyminen vaatisi pyhimyksen nöyryyden. Mutta nöyryys on hyve, jota AR ei oikeastaan voi suositella (sillä AR painottaa biologisia imperatiiveja).

Hra Meldahl valitti seuraavasti: "Te taistelette innokkaasti liberalismia ja sen selkeitä ylilyöntejä vastaan. Haluaisin, että te yrittäisitte yhtä innokkaasti säilyttää sen, mikä on hyvää ja ihailtavaa..." Mutta tässä me kohtaamme ongelman. Mikä on hyvää ja ihailtavaa, ja miksi me haluamme säilyttää sen?

Jotta me voisimme vastata näihin kysymyksiin, meidän täytyy esittää uusi kysymys: millaisia resursseja AR:llä on käytössään, jos se yrittää antaa tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin? Vaikuttaa siltä, että American Renaissancea ohjaava filosofinen näkökulma on materialistinen/evolutionistinen. Ja mielestäni tämä näkökulma on (a) virheellinen ja (b) tuhoisa jopa minimaalisesti kunnollisen moraalisen näkemyksen kannalta.

Katsokaamme seuraavia prof. Revilo Oliverin lausuntoja (prof. Oliver on varmasti yksi rasismin oppineimmista puolestapuhujista): "Universumia... ei tehty ihmistä varten, ja se on täysin vailla moraalisia arvoja." "Hetken kestävän pohdiskelun pitäisi riittää osoittamaan, että yliluonnollisen hallitsijan antaman määräyksen puuttuessa ei voi olla muita oikeuksia kuin ne oikeudet, jotka kansalaiset ovat... antaneet itselleen; ja vaikka... kansalaiset saattavat osoittaa ystävällisyyttä muukalaisia, orjia ja koiria kohtaan, niin tällaisilla olennoilla ei selvästikään voi olla oikeuksia." "Korkeinta moraalia on sellainen moraali, joka edistää parhaiten... selviytymistä ja... laajentumista alempien (inferior) väestöjen kustannuksella."

Haluaisin tietää, kuinka kukaan rasisti (racialist) voi välttää tällaisen julman ja toivottoman näkemyksen. Muistakaa Meldahlin sanat: "Mielestäni teillä ei ole... keinoja vastustaa niitä ylilyöntejä, joita olisi mahdollista tehdä AR:n ideologian nimissä... Sellaisia jääkenkiä, jotka olisivat niin terävät ja vahvat, että ne voisivat estää teitä luisumasta... verilöylyyn, ei ole olemassa." Onko tällainen pelko perusteeton? Ellei AR voi esittää vakuuttavaa ulospääsyä, se tuskin voi väittää, että se on perusteeton.

Sanon tämän vielä toisella tavalla. Hra Taylor sanoo, että valkoisten pitää jossain mielessä irtaantua tai irrottautua. No, oletetaan, että me teemme näin. Miltä tämä meidän irrottautunut valkoinen yhteiskunta näyttää? Mitä musiikkia me kuuntelemme? Puccinia? Wagneria? Madonnaa? The Rolling Stonesia? Skrewdriveria? Osa tämän yhteiskunnan ongelmaa - tuntuisi houkuttelevalta sanoa, että tämän yhteiskunnan merkittävä ongelma - on se, että me olemme pettäneet oman perintömme: perintömme on arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle.

Loppujen lopuksi, miksi ei-eurooppalaisten pitäisi kohdella kunnioittavasti niitä asioita, joita me itse halveksimme? Ja se, että me halveksimme niitä, on mielestäni tärkein lännen kohtaamista kriiseistä. Jos perusvakaumuksemme sen suhteen, keitä me olemme ja mitä me tunnustamme, olisivat edelleen eheitä, niin silloin ainoat ongelmamme olisivat yksityiskohtiin liittyviä ongelmia - otetaan esimerkiksi maahanmuutto: kuinka monta henkilöä voidaan assimiloida kohtuullisesti tietyn ajan kuluessa? Mutta ongelma on siinä, että me emme enää usko, että olisi olemassa jotain sellaista, johon maahanmuuttajat tulisi assimiloida. Yhteiskuntamme keskeiset perususkomukset ovat murtuneet; ja tämän vuoksi meistä tuntuu siltä, että me olemme hajallaan ja lyötyjä. Mikä saa meidät pysymään koossa - mikä voi saada meidät pysymään koossa - kansakuntana (as a nation)? Haluaisin kuulla joitain ehdotuksia.

Minä vastustan positiivista syrjintää (affirmative action) yhtä ankarasti kuin kaikki muutkin; ja uskon, että sen välitön lakkauttaminen olisi hyvä ensimmäinen askel prosessissa, joka auttaisi kaikkien rotujen edustajia saamaan hieman itsekunnioitusta ja vastuuntuntoa; prosessissa, joka auttaisi kansakuntaamme sitoutumaan jälleen todelliseen erinomaisuuteen. Ongelma on siinä, että me olemme väestönä kadottaneet tunteen siitä, millaista hyvän elämän - saati sitten erinomaisen elämän - tulisi olla. Ja on vaikea suunnata kohti tuntematonta päämäärää.

Ja pyydän, että ette ymmärrä minua väärin. AR:n esiintuomat ongelmat ovat todellisia; niistä keskusteleminen ei ole ajanhukkaa; itse asiassa niistä pitäisi keskustella enemmän. Mutta minä pelkään, että yksimielisyys tämän asian suhteen voi houkutella meidät sivuuttamaan ne paljon vakavammat ja syvällisemmät asiat, jotka erottavat meitä. Ja kun taistelette erillään voimakasta ja artikuloivaa vihollista vastaan, niin - kuten Tacitus muistuttaa - ette tule olemaan sen menestyksekkäämpiä kuin ne brittien esi-isät, jotka taistelivat roomalaisia vastaan: singuli pugnant, universi vincuntur: he taistelevat yksilöinä, he tulevat valloitetuiksi yhdessä.

Toivon, että tämä konferenssi voisi olla alku sellaiselle keskustelulle, joka johtaa suurempaan yksimielisyyteen sekä ahdingostamme että niistä asioista, joita tarvitaan, jotta pelastuisimme ahdingostamme. Liberalismi on pelottavan voimakas. Mutta on yksi voima, joka ei ole liberalismin puolella; ja tämä voima on totuus. Ja se on lopulta liberalismin voittamaton vihollinen ja meidän järkähtämätön ystävämme.

Fr. Tacelli on jesuiittaveljestön jäsen (member of the "Society of Jesus"). Hän on opettanut filosofiaa Boston Collegessa vuodesta 1984 lähtien. Tämä on lyhennetty versio puheesta, jonka hän piti AR:n konferenssissa toukokuussa. Hänen täydelliset kommenttinsa - sekä muiden puhujien kommentit - ovat saatavilla osoitteessa: Renaissance Audio-Visual, 272 Hope Street, Marietta, GA 30064.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#cover


Vastaus isä Tacellille

Samuel Taylor (American Renaissance, January 1995)

Fr. Tacellin esittämä kritiikki American Renaissancessa esitettyjä ajatuksia kohtaan on erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää siksi, että hän kirjoittaa konservatiivina - tai jopa taantumuksellisena - eikä liberaalina. Toisin kuin liberaalit, jotka kieltäytyvät pohtimasta rasismin perusteita ja siten sivuuttavat rasismin "vihanlietsomisena", fr. Tacelli hyväksyy rasismin perusteet. Hän itse asiassa tuo avoimesti julki muutamia sellaisia perusdogmeja, jotka ovat yhteisiä kaikille syvällisen rasismin muodoille:

Että perintömme on "arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle".

Että "tämän [rodullisen] tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö on sitä vastaan".

Että "omien" suosiminen on "maailman luonnollisin asia".

Että "jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he [valkoiset] eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää)".

Pelkästään nämä neljä väitettä merkitsevät sitä, että se visio monirotuisesta Amerikasta, jonka jakavat sekä liberaalit että valtavirran "konservatiivit", hylätään. Ja kuitenkin fr. Tacelli jatkaa sanomalla, että rasismi - eli näkökulma, joka vaikuttaisi olevan näiden väitteiden luonnollinen seuraus - on "kieroutunutta ja tuhoon tuomittua". Miksi?

Hän vastustaa sitä, että "[me] teemme 'valkoisesta ihmisestä' iskulauseemme", ja hänen vastustuksensa ytimessä on käsitys, jonka mukaan rasismi voi saada alkunsa ainoastaan materialistisesta ja ei-teistisestä filosofiasta; ja jonka mukaan tällainen filosofia tuhoaa moraalin. Tämä käsitys on mielestäni virheellinen, mutta koska teologinen keskustelu on vaikeaa ja yleensä tuloksetonta, niin pankaamme tämä keskeinen väite toistaiseksi ainoastaan merkille ja palatkaamme siihen myöhemmin. Fr. Tacellilla on muita - täysin maallisia - huolenaiheita, jotka eivät riitä rasismin täydelliseen hylkäämiseen ja jotka vaativat pohdintaa ja vastauksen.

Tarkastelussa vihamielisyys

Onko AR mustien vastainen (tai hispaanovastainen, aasialaisvastainen, maahanmuuttajavastainen jne.)? Sikäli kuin me tulemme riistetyiksi (insofar as we are being dispossessed) näiden ihmisten toimesta, niin AR kiinnittää tietysti heihin paljon huomiota. On mahdotonta hautoa mielessään hyväntahtoisia ajatuksia sellaisia ryhmiä kohtaan, jotka muuttavat kansakuntaamme ja jotka eivät tunne tunnontuskia syrjäyttämisemme suhteen. Kuitenkin, vihamielisyyden tunteminen ei-valkoisia kohtaan vain siksi, että he ovat ei-valkoisia, on väärin, ja jos AR osoittaa tällaista vihamielisyyttä, niin se tekee väärin.

Näillä sivuilla monesti esitetty huomio on se, että kun mustat käyttävät hyväkseen positiivista syrjintää tai kun meksikolaiset elävät sosiaaliavustuksilla, he käyttäytyvät normaalisti. He näkevät tilaisuuden ja hyödyntävät sen. Mutta näin tehdessään he myös rutistavat valkoista Amerikkaa hengiltä, ja on luonnollista katsella tällaista kauhulla. Mutta he tekevät kuitenkin vain sitä, mitä harhaan johdetut ja itsetuhoiset valkoiset ihmiset antavat heidän tehdä.

Jos henkilö palaa lapsuutensa (aiemmin valkoiseen) naapurustoon ja näkee sen tuhon, jonka ei-valkoiset ovat saaneet aikaan, niin kuinka hän voi olla tuntematta katkeruutta? Uusien tulokkaiden "vihaamisesta" ei tietenkään ole hyötyä, sillä he vain perustavat luontonsa ja tapojensa mukaisen yhteisön. Jos jotakuta pitää vihata, niin sitten pitää vihata sellaisia valkoisia, jotka saivat tämän aikaan "integraation", "diversiteetin" tai "kulttuurisen rikastamisen" nimissä. Valkoiset integraation kannattajat ja ne ei-valkoiset, jotka integraation kannattajat toivottavat tervetulleiksi keskuuteemme, ovat kuolettava uhka; eivät siksi, että olisi todennäköistä, että he tappavat meidät, vaan siksi, että heidän kasvava määränsä tuhoaa elinympäristömme; ja ilman elinympäristöämme me lakkaamme väestönä olemasta olemassa.

Ongelma on siinä, että useimmat valkoiset ihmiset eivät näe sitä pitkän aikavälin uhkaa, jonka maahanmuutto ja monirotuisuus aiheuttavat. Ja näin ollen se kiireellisyys, jolla rasistit vastustavat sitä, vaikuttaa heistä absurdilta, kieroutuneelta ja vastenmieliseltä. Ironista kyllä, ei-valkoiset ymmärtävät helpoimmin valkoisen rasistin pelkoja; sillä ei-valkoisten oma rotutietoisuus on elävää, ja he tietävät hyvin sen, mitä muutos populaation balanssissa (population balance) tarkoittaa.

Meidän taistelumme on selviytymistaistelua. Vaikka uhassa ei olisi kyse muusta kuin muiden rotujen luonnollisesta ja ei-aina-vihamielisestä laajentumisesta meidän antautumisemme jättämään tyhjiöön, niin on olemassa tiettyjä tunteita, joita ei voi olla tuntematta niitä kohtaan, jotka syrjäyttävät meidät. Vihamielisyys ei ehkä ole oikea tunne, mutta rakkauden tunteminen on mahdotonta.

Kova doktriini

Osa AR:n tarkoituksesta on näin ollen varoittaa unissakäveleviä valkoisia siitä kohtalosta, joka odottaa heitä. Kuten fr. Tacelli myöntää, rodut eivät ole keskenään vaihdettavissa. Liberalismi väittää, että ne ovat - ainakin silloin, kun se ei väitä, että ainoastaan valkoisia voidaan moittia. Osa AR:n tehtävästä on kumota liberaalien typerät väitteet rotujen vastaavuudesta (equivalence of races), ja tämä on yksi "O Tempora" -osion tarkoituksista.

Kun koulu, naapurusto tai seutu muuttuu ei-valkoiseksi, valkoiset toteavat sen niin vieraaksi, että heidän pitää muuttaa muualle. Kun on kyse mustista ja hispaanoista, niin erot keskimääräisessä älykkyydessä (ja todennäköisesti myös muissa käyttäytymispiirteissä) ovat tärkeä osa sitä, mikä tekee heistä vieraita. Ne ovat osa sitä, miksi he eivät - kokonaisuudessaan - ole meidän kaltaisiamme ja miksi heistä ei ikinä tule meidän kaltaisiamme. Valkoisten pitää oppia käsittelemään tätä rationaalisesti, humaanisti ja rehellisesti.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että tämä on "kova doktriini", ja ehkä se on, mutta tukahduttavatko katoliset doktriinin vain sen vuoksi, että se on kova. Perisynti (original sin) on kova doktriini. Ikuinen kärsimys uskottomille saattaa olla kovin doktriini, joka on ikinä esitetty. Mutta eikö kirkko käske meitä rakentamaan elämämme suoraan doktriinin varaan - vaikka se olisikin erittäin kova doktriini?

Saattaa olla, että rotueroihin liittyviä faktoja ei voi ilmaista siten, että ihmiset eivät loukkaantuisi, mutta fr. Tacelli ei varmastikaan ehdota, että meidän pitäisi rakentaa kansakuntamme tarkoituksellisen valheen varaan siksi, että totuus on kova. Tämä olisi juuri sellaista tunteiden loukkaamiseen liittyvää heikkohermoisuutta, joka on estänyt positiivisen syrjinnän, "mukaan ottamisen" ("inclusion"), "diversiteetin" ja vaikka kuinka monen muun meitä tuhoavan liberaalin hankkeen tehokkaan vastustamisen.

Jos tarkastelemme toista aihetta, niin hän on oikeassa sanoessaan, että useimmat valkoiset eivät pidä itseään "valkoisina" tai että he pitävät itseään valkoisina vasta sen jälkeen, kun he ovat kokeneet epämiellyttävän kohtaamisen ei-valkoisten kanssa. Tämä on vain viimeaikainen poikkeama. Eräs kohteliaisuus, jonka Kipling lausui Gunga Dinistä oli:

An' for all 'is dirty 'ide
'E was white, clear white, inside

Kirjassaan A Child’s Garden of Verses Robert Louis Stevenson lausuu nämä sanat lapsen äänellä:

Little Indian, Sioux or Crow,
Little frosty Eskimo
Little Turk or Japanee,
O! don’t you wish that you were me?

1950- tai 1960-luvulle saakka useimmat amerikkalaiset tiesivät, että he ovat valkoisia ja että heidän maansa ja kulttuurinsa ovat valkoisia. He pitivät valkoisuutta itsestäänselvyytenä, ja he eivät voineet kuvitella, että he huuhtoutuisivat pois nousevan värillisen tulvan johdosta. Ja tässä on mielestäni eräs ratkaiseva ja puuttuva elementti ajatellen sitä kulttuurista uudestisyntymistä, jota fr. Tacelli - ja minä - niin hartaasti kaipaamme. Onko se sattumaa, että valkoinen rotutietoisuus ja ylpeys katosivat sen kamalan 1960-luvun aikana, jolloin kaikki säädyllisyyden standardit joutuivat hyökkäyksen kohteeksi?

Kehotus rotutietoisuuden puolesta ei ole kehotus jonkin uuden asian puolesta, vaan se on kehotus palata johonkin vanhaan. Kun fr. Tacelli tuntee kaipuuta varmempaa ja hengellisempää aikaa kohtaan, niin eikö hän silloin palauta mieleensä sellaisen aikakauden, jonka aikana rodullista ylpeyttä pidettiin yhtä itsestään selvänä kuin uskoa Jumalaan? Kuten hän esittää, vihamielisimmissä muodoissaan liberalismi hylkää Jumalan.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että jos me vain olisimme varmoja itsestämme ja siitä, mitä me olemme, niin loppu koostuisi pelkistä yksityiskohdista: kuinka monta maahanmuuttajaa me voimme päästää sisään ja mitä heidät pitää saada oppimaan. Mutta perustavanlaatuinen osa identiteettimme menetystä on varmasti ollut se, että me olemme menettäneet ylpeytemme länsimaisen sivilisaation valkoisina ja eurooppalaisina perillisinä. Mikään väestö ei voi jatkaa perinteitään, jos se ei tunne luissaan, että sen esi-isien tavat ovat oikeita ja parhaita. Kun biologinen samaistuminen näiden perinteiden luojiin katkaistaan, kun ihmisen omaa kulttuuria ja rotua ei pelkästään suhteellisteta vaan myös demonisoidaan, niin jopa halu selviytyä saattaa hävitä.

Ei muuten ole sattumaa, että sekä valkoista rotua että eurooppalaista "kuolleiden-valkoisten-miesten" kulttuuria demonisoidaan. Toisin kuin "mukaan ottamista" ja "monikulttuurisuutta" puolustavat harhaiset valkoiset, jotka uskottelevat, että haitilaisista pakolaisista voidaan tehdä jeffersonilaisia republikaaneja, ne, jotka syrjäyttävät meidät, tietävät varsin hyvin, että rotu ja kulttuuri ovat yhtä. Ilman rotua kulttuuri kuolee.

Olen fr. Tacellin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että me olemme häpeällisesti laiminlyöneet perintömme. Mutta siitä huolimatta epäilen, että jos valkoiset tuntisivat edelleen Stevensonin ja Kiplingin viatonta ylpeyttä valkoisuudestaan, niin heidän kulttuuristaan ei ehkä olisi tullut Madonnan ja Skrewdriverin kaltaisten artistien ja yhtyeiden leikkikalua.

Näin ollen rodun täytyy olla meidän iskulauseemme. Arvokas perintömme sai alkunsa rotutietoisuuden kontekstissa, ja me voimme olla varmoja siitä, että rodullinen laimentaminen (racial dilution) ainoastaan kiihdyttää sen rappeutumista. Me emme voi olla varmoja siitä, että valkoiset eivät rypisi roskassa (would not wallow in swill) irrottauduttuaan ei-valkoisista. Mutta me tiedämme, että jos me liitymme muiden seuraan, niin Snoop Doggy Dogeille ja Niggaz With an Attitudeille ei tule loppua.

Mustat ja hispaanot nimeävät koulujamme uudelleen, purkavat muistomerkkejämme, kirjoittavat oppikirjojamme uudelleen ja herjaavat sankareitamme aina, kun he saavat tilaisuuden. Ei voida odottaa, että sellaiset ryhmät, jotka tuhoavat perintöämme, ojentaisivat sen tuleville sukupolville. Me saatamme vielä itsekin epäonnistua siinä, mutta vain me tulemme edes yrittämään sitä. Fr. Tacelli kehottaa meitä omistautumaan uudelleen sille mahtavalle kulttuurille ja sivilisaatiolle, jonka perillisiä me olemme - ja hän on oikeassa; meidän pitää tehdä niin. Mutta jos me emme saa takaisin rotutietoisuuttamme, niin tällä omistautumisella tulee olemaan vain vähän vaikutusta. Todellakin, vain rotutietoisuuden kautta me voimme lopettaa meihin kohdistuvan riiston (our dispossession) ja aloittaa kulttuuriseen uudistumiseen tähtäävän työn.

Materialismi

Palaan lopuksi siihen, mikä on mielestäni pääasiallista siinä kritiikissä, jota fr. Tacelli kohdistaa rasismiin. Ensinnäkin, fr. Tacelli esittää, että rasismi voi nousta ainoastaan jumalattomasta materialismista. Tämä on selkeästi väärin. Monet perustajaisät (Founding Fathers), brittiläiset imperialistit, konfederaation kenraalit ja etelävaltioissa vaikuttaneet segregaation (rotuerottelun) kannattajat olivat sekä rodullisia nationalisteja että hartaita kristittyjä. Monet AR:n lukijoista ovat tunnustavia kristittyjä. Merkittäviltä osin fr. Tacelli on itsekin rasisti. Hän hyväksyy omien suosimisen, ja hän havaitsee, että jos ei-valkoisia on riittävä määrä, niin he muuttavat yhteiskuntaa vastenmielisellä tavalla (ja hän tulee näin ilmaisseeksi oman rotutietoisuutensa).

Toiseksi, fr. Tacelli kirjoittaa, että uskottomat ovat kykenemättömiä jopa "minimaalisesti kunnolliseen moraaliseen näkemykseen". Kova doktriini! Jos tietyistä ihmisistä sanotaan, että he ovat kykenemättömiä perusmoraaliin, niin tämä on lähellä sitä, että heitä kutsuttaisiin vähemmän kuin ihmisiksi (less than human). Tämä on paljon ankarampi lampaiden erottaminen vuohista kuin mikään AR:stä löytyvä, ja se on täysin päinvastainen kuin se kehotus yksimielisyyteen, johon fr. Tacelli päättää huomautuksensa. Säädyllisyys ja rehellisyys eivät ole ikinä olleet uskovien yksinoikeus.

En usko, että länsimainen sivilisaatio voidaan palauttaa siten, että annetaan kutsu vain uskoville ja jätetään rotu vaille huomiota. Palaan vielä fr. Tacellin liikuttavaan kuvaukseen siitä, mitä New Collegen Cloisters tuli merkitsemään hänelle. Se, mitä amerikanitalialainen jesuiitta tunsi muinaisten brittiläisten patsasruumiiden läheisyydessä, on se, mitä ranskalainen, saksalainen tai kuka tahansa eurooppalaisamerikkalainen olisi saattanut tuntea - oli hän sitten kristitty tai uskoton. En usko, että musta tai amerikanhispaano - vaikka hän olisi kuinka syvästi kristitty - olisi liikuttunut samalla tavalla samoista syistä.

Meillä ei ole varaa antaa uskonnollisten kysymysten jakaa meitä; rotumme ja uskomme perintöömme täytyy yhdistää meidät.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#article1

Valkoisen rotutietoisuuden puolustus

Eriäviä mielipiteitä

Toimittajan pitkäaikainen ystävä selittää, miksi hän ei enää lue American Renaissancea.

Malcolm Meldahl (American Renaissance, December 1993)

Rakas Sam. Koska olemme olleet kauan ystäviä ja koska olemme myös käyneet koulua yhdessä, minun pitänee selittää sinulle, miksi en aio uusia American Renaissance -lehden tilausta.

Se, että olen tilannut pamflettiasi, on aina johtunut enemmän uteliaisuudestani sinua kohtaan kuin kiinnostuksestani rasismia (racialism) kohtaan. Olen aina pitänyt tätä aihetta hieman epämiellyttävänä, mutta sinun ajatuksesi ovat olleet tervetullut haaste itseriittoiselle liberalismilleni. Ja olen myös ihaillut sitä, että olet rohkeasti aloittanut tämän kaikkein arkaluonteisimman aiheen käsittelyn. Luoja tietää, että se tarvitsee rehellistä keskustelua näinä poliittisesti korrektin hysterian aikoina. Olen ollut American Renaissancen tilaaja alusta asti. Ja olen kyllästynyt siihen. Olet jo kuullut useimmat vastaväitteeni, mutta haluan kuitenkin tehdä niistä yhteenvedon.

1. "AR on toivottoman utopistinen. Siinä unelmoidaan valtiosta tai yhteiskunnasta, joka ei tule ikinä toteutumaan. Rasistien aika on jo ohi. (Historical processes have already overrun the racialist’s hour.)"

2. "Näin ollen AR on tarpeeton. Sen esittämästä näkökulmasta - oli se sitten historiallisen ihmisluonnon suhteen kuinka 'realistinen' tahansa - ei ole apua elämän uudelleenkeksimisessä seuraavalla aikakaudella. Suuri etninen ja taloudellinen sekoitus on jo täällä. Siihen liittyy ongelmia, mutta valittamisesta ei ole hyötyä."

Mitä se hyödyttää, että yritetään työntää virtaa taaksepäin? Mitä se hyödyttää, että pyritään vakiinnuttamaan uudelleen vanhoja ennakkoluuloja? Mitä se hyödyttää, että yllytetään ihmisiä tribalisaatioon, kun yhteiskuntamme kulkee kohti entistä suurempaa sekoittumista? Meidän on kohdattava tämä tosiasia, pidimme siitä tai emme. Voin hyväksyä liberalismiin liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja sorron julkistamisen, mutta AR menee tätä pidemmälle.

Kuten tiedät, en ole ikinä voinut hyväksyä sitä, että American Renaissancea motivoi tietynlainen vihamielisyys (animus). Joskus tämä vihamielisyys on avointa, mutta yleensä se on peiteltyä. Ja pelkään, että se todella edesauttaa ihmisten loukkaamista tai ainakin kommentin "No, näin on parempi" lausumista. Ja tästä pääsenkin kokonaan toisen kokoluokan vastaväitteeseen:

3. "Mielestäni AR:n näkökulmassa ei ole uskonnollisia mahdollisuuksia. AR on traktaatti, joka on rajoittunut biologisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin asioihin. Uskon, että 'lopullinen päämäärämme' ('end of all our exploring') - pääsimme sinne tai emme - on jonkinlainen uskonnollinen ymmärrys. Ja jokin syvällinen sanoo, että AR:n näkökulma on haitallinen päämäärämme kannalta. En tiedä, onko mahdollista omata yhtä aikaa sekä rasistinen (racialist) näkökulma tai sosiaalinen filosofia että puhdas ja uskollinen sydän. Mutta tiedän kuitenkin, että minulta se ei onnistuisi. Epäilen, että se ei ole tänä päivänä mahdollista, vaikka se on saattanut olla mahdollista menneisyydessä - esimerkiksi Lincolnille. Minua huolestuttaisi se, että rotufilosofiaani olisi saatettu käyttää - tai voitaisiin käyttää - vihan ja ilkeyden ilmaisemisen välineenä; tai parhaimmillaankin toiseen suuntaan katsomisen välineenä. Ja tämä vie minut viimeiseen vastaväitteeseeni, joka on kaikkein huolestuttavin."

4. "Mielestäni teillä ei ole tahtoa tai keinoja vastustaa niitä ylilyöntejä, joita olisi mahdollista tehdä AR:n ideologian nimissä. Todellakin, se vahvistus, jonka AR:n jotakuinkin vakuuttavat ja rauhalliset argumentit voisivat antaa etniselle puhdistukselle, hyytää sielun. Sellaisia jääkenkiä, jotka olisivat niin terävät ja vahvat, että ne voisivat estää teitä luisumasta filosofiselta kaltevalta pinnalta pohjalle ja verilöylyyn, ei ole olemassa. Mielestäni teillä ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa vastustaa sitä barbarismia, jota voitaisiin toteuttaa ajatustenne nimissä. Pelkään, että jos rasistiset ideanne voittaisivat poliittisesti, niin sinusta saattaisi pahimmassa tapauksessa tulla Goebbelsin kaltainen hahmo; ja parhaimmassa tapauksessakin Pravdan toimittajan kaltainen hahmo. Te taistelette innokkaasti liberalismia ja sen selkeitä ylilyöntejä vastaan. Haluaisin, että te yrittäisitte yhtä innokkaasti säilyttää sen, mikä on hyvää ja ihailtavaa liberalismin sympatioissa ja tasavaltalaisessa hengessä. Teidän 'kovat totuutenne' on asetettu yhdelle vektorille - ja tämä vektori osoittaa väärään suuntaan."

Sinä tarjoat inhimillisten erojen rationalistista uudelleen löytämistä - ja viittaat epäsuorasti tästä seuraaviin sosiaalisiin käytäntöihin. Mutta tunne inhimillisistä eroista on tärkeämpi ja paljon syvempi kuin mikään rationalistinen arvio. Ja jokainen rasismin muoto ottaa välittömästi nämä tunnereaktiot, ymmärtää niitä, kodifioi ne ja tekee niistä todellisen rukousnauhan eli harkitsemattoman loitsun. Tiedän, millaista on antaa periksi inhon tunteelle. Ihmisen luonnossa on jonkinlainen syvään juurtunut taipumus, joka vastaa siihen. Se huutaa vastausta.

Rasismi organisoi suuren osan näistä tuntemuksista (eli lähinnä pelon ja syyllisyydentunteen); rasismi tekee niistä rakennelman, joka on tunteiden aktivoima ja jolle mieli antaa oikeutuksen. AR on mefistolainen (Mephistophelian). Se on vakuuttava. Se houkuttelee minua, mutta tämä ei tee siitä kelvollista. Se tarjoaa helpon ulospääsyn. Se on kuin matelija, joka ohjaa luontomme parempia enkeleitä.

Hyväksyn täysin taistelun hurskastelua ja kaksinaamaisuutta vastaan. Meidän kaikkien on käytävä tällaista taistelua itsemme ja sielujemme tähden. Mutta luulen, että olen päätynyt ajattelemaan, että minun ei pitäisi tukea rahallisesti sellaisten ideoiden edistämistä, joilla ei parhaassa tapauksessa ole tulevaisuutta; ja jotka saattavat pahimmassa tapauksessa auttaa menneisyyden suurimpien kauhujen toistamisessa. Viime kädessä pelkään, että AR hyökkää sitä vastaan, mikä voi antaa ihmiselämälle sen korkeimman ymmärryksen muodon. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään Jefferson lausuisi todennäköisesti eri tavalla kuin hän lausui silloin. Sinä käytät vanhentunutta kieltä ja kaupittelet vaarallista nostalgiaa.

Tämän vuoksi en aio enää uusia tilaustani.

Malcolm Meldahl kävi high schoolia AR:n toimittajan kanssa, ja he ovat olleet ystäviä siitä lähtien. Hra Meldahl asuu Cape Codissa vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1993/12/index.html#cover


Vastaus

Samuel Taylor (American Renaissance, December 1993)

On luonnollisesti pettymys, että vanha ystävä ei ole vakuuttunut, vaikka hän on lukenut American Renaissancea kolmen vuoden ajan. Mutta tästä huolimatta on sanottava, että sinä luit julkaisuani kauan - kauemmin kuin kukaan ystävä tai toimittaja olisi voinut pyytää.

Esität monia vastaväitteitä, mutta vain yhdellä vastaväitteellä on todella merkitystä. Ja tämä on se käsitys, jonka mukaan valkoisten harjoittama rodullinen ajattelu on luonnostaan pahaa; ja jonka mukaan se voi olla seurausta ainoastaan vihamielisyydestä (animus) eli "vihasta" ("hatred") (lehdistö käyttää aina tätä termiä). Valkoisten rotutietoisuus on työnnetty valtavirran ulkopuolelle, koska niin monet ihmiset on opetettu ajattelemaan tällä tavalla. Ja täytyy sanoa, että on tuskallista huomata, että sinä ajattelet minusta tällä tavalla. Minua harmittaa, jos vieraat pitävät minua pahana. Ja minua masentaa, jos ystäväni pitävät minua pahana.

Mutta sinä kuitenkin tunnustat, että monet AR:n esittämistä näkemyksistä ovat vakuuttavia. Olenko väärässä, kun epäilen, että jos sinä et enää pitäisi AR:n sanomaa moraalittomana, niin muut vastaväitteesi heikentyisivät (would drop away)? Sinä hylkäät näkemyksen, joka (kuten sinä tunnustat) ajaa sinun etuasi ja saattaa jopa ilmentää vaistojasi. Mutta tästä huolimatta sinä olet valmis luopumaan edusta, koska sinä pidät kyseistä etua vääränä - ja tämä on ihailtava kannanotto.

Mielestäni ne tunnontuskat, joita sinä ilmaiset, kuuluvat väestömme tunnusmerkkien joukkoon. Uskon, että valkoisten täytyy - epätavallisessa määrin - uskoa, että se, mitä he tekevät ryhmänä, ei ole pelkästään tarkoituksenmukaista vaan myös moraalista. Tämä on yksi suurista vahvuuksistamme, ja minä en halua sanoa sinulle, että sinun pitäisi hylätä tunnontuskasi. Sen sijaan minun tehtäväni on vakuuttaa sinut - ja muutkin sellaiset ihmiset, jotka jakavat tunteesi oikeudenmukaisuudesta ja jalomielisyydestä - siitä, että valkoisten pyrkimys puolustaa omaa etuaan ei ole pelkästään luonnollista vaan myös oikein. Sillä vasta tämän jälkeen he käyttävät erikoislaatuisia ominaisuuksiaan oman rotunsa ja kulttuurinsa puolustamiseen sen sijaan, että he sallisivat näiden ominaisuuksien nimissä toteutettavan, omaan väestöön kohdistuvan riiston (dispossession) (kuten he tällä hetkellä sallivat).

Vähäisempiä vastaväitteitä

Ennen kuin käsittelen tätä elintärkeää kysymystä, vastaan niihin väitteisiin, jotka ovat mielestäni vähemmän tärkeitä. Kaksi ensimmäistä väitettä kuuluvat samaan argumenttiin: AR:n maailmankuvan tukeminen on hyödytöntä, koska sen mukainen maailma ei tule ikinä toteutumaan.

Sinä sanot, että "Rasistien aika on jo ohi". Mutta jos mietit tätä väitettä hetken, niin sinun pitäisi vakuuttua siitä, että se ei pidä paikkaansa. Rasismi marssii tällä hetkellä voitosta voittoon - kaikkien muiden paitsi valkoisten keskuudessa. Yhdysvalloissa mustat, hispaanot ja jopa aasialaiset yhdistävät voimansa rodun puitteissa (innokkaammin kuin koskaan aikaisemmin) poimiakseen etuoikeuksia valkoisilta (to extract privileges from whites). Rotu on keskeinen osa miljoonien ei-valkoisten identiteettiä; rotu painaa leimansa (informs) heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Todellakin, kansallistunnon puolustaminen lisääntyy räjähdysmäisesti jokaisen maanosan jokaisessa kolkassa (ja toisinaan se johtaa väkivaltaan). Ja tämä kansallistunnon puolustaminen ei heijasta pelkästään rotua; se heijastaa kaikenlaisia inhimillisiä eroja.

Nykyisessä rodullisessa kuurissa (regimen) on kyse yksipuolisesta aseistariisunnasta. Ei-valkoiset voivat kiusata ja pelotella valkoisia, koska ei-valkoisilla on selkeät käsitykset rodullisista eduistaan; kun taas valkoisilla ei ole selkeää käsitystä omasta edustaan. Erityisesti mustien keskuudessa rotu tulee ennen kaikkea muuta. Kun he kilpailevat valkoisten kanssa, he vetävät lähes aina yhtä köyttä - riippumatta siitä, kuinka paljon heidän keskuudessaan on sisäisiä eroavaisuuksia.

Tämän vuoksi mustat eivät torjuneet rap-laulaja Sister Souljahin ehdotusta (Sister Souljah ehdotti, että mustat lopettaisivat toistensa tappamisen viikon ajaksi ja tappaisivat toistensa sijaan valkoisia). Tämän vuoksi niitä huligaaneja, jotka lähes tappoivat Reginald Dennyn Los Angelesin mellakoiden alkuvaiheessa, kohdeltiin sankareina ja kutsuttiin "LA:n nelikoksi" ("The L.A. Four"). Tämän vuoksi niinkin korruptoitunut ja epäpätevä mies kuin Marion Barry on valittu uudelleen Washington DC:n pormestariksi.

Eli sinun oli ehkä tarkoitus sanoa, että valkoisilla rasisteilla ei ole toivoa. Tuohon väitteeseen sanoisin ainoastaan, että kymmenen vuotta sitten kukaan ei odottanut, että Neuvostoliitto katoaisi, että Saksa yhdistyisi tai että Jugoslavia revittäisiin hajalle. Historia ei suinkaan ole ohi. Ranskan kuninkaalliset olivat korkeimmassa loistossaan silloin, kun vallankumous kaatoi heidät. Entä jos "liberalismiin liittyvä sorto" - kuten jopa sinä sitä nimität - onkin nousuveden kohteena? Entä jos se tulee ehkä piankin vetäytymään pois? Euroopassa rasistinen oikeisto (racialist right) vaikuttaa kansalliseen politiikkaan. Onko tällainen kehitys mahdottomuus Yhdysvalloissa?

Mutta joka tapauksessa, jos sinä olet valmis luopumaan edusta sen nimissä, mikä on oikein, niin voit varmasti ymmärtää henkilöä, joka tavoittelee sitkeästi jotain asiaa vain siksi, että se on oikein. Maailmanrauhaa, parannuskeinoa syöpään tai oikeanlaista Amerikkaa ei tulla ehkä ikinä saavuttamaan, mutta ihmiset omistavat elämänsä näiden asioiden tavoittelemiseen, koska se on oikein ja koska paljon hyvää voidaan saada aikaan, vaikka täydellistä onnistumista ei saavutettaisikaan.

Uskonnollisia mahdollisuuksia

Jos en ymmärtänyt sitä väärin, niin sinun väitteesi, jonka mukaan rasismilla ei ole "uskonnollisia mahdollisuuksia", on heikoin argumenttisi. En väitä, että rodun ja kulttuurin puolustaminen olisi uskonnollinen tehtävä, mutta mielestäni se ylentää mieltä huomattavasti enemmän kuin sen vastakohta. Monirotuisuuden todellisuus murskaa hengen. Mitä ovat ne erityiset uskonnolliset mahdollisuudet, joita voi löytää Detroitista, Camdenista, Miamista tai Los Angelesin South Centralista? Jumaluus saattaa löytyä tai olla löytymättä omalle väestölle omistautumisesta, mutta jokaisesta amerikkalaisesta kaupungista, joka on muuttunut valkoisesta ei-valkoiseksi, löytyy itse paholainen.

Maamme on tehnyt eräänlaisen sekulaarin uskonnon käsityksestä, jonka mukaan kansakunnan varallisuuden syytäminen ei-valkoisten tuhoamiin kaupunkeihin tuo jollain tavalla takaisin puhtaat kadut ja kohteliaat naapurit. Tämän tehtävän vaatima todellinen työ on armotonta ja henkeä tuhoavaa. En usko, että se on kenellekään se "lopullinen päämäärä", jota sinä etsit.

Jos käännän uskonnollisen argumenttisi päälaelleen, niin voin todeta, että on olemassa monia asioita, joista sinä välität intohimoisesti - kuten runous, rehellisyys, kauneus ja hyvin tehty työ. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin sinun mielestäsi näihin asioihin ei sisälly uskonnollisia mahdollisuuksia. Miksi rasismin pitäisi sisältää tällaisia mahdollisuuksia, jotta se voisi saada sinun tukesi?

Biologiaan liittyviä kysymyksiä

Olen yllättynyt siitä, että sinä kirjoitat ikään kuin se kiinnostus, joka kohdistuu rotueroihin liittyvään tieteelliseen tutkimukseen, olisi vain peite mauttomille inhon tunteille. Monet ihmiset - ja lasken myös itseni tähän joukkoon - ovat lähestyneet rotuun ja älykkyysosamäärään liittyviä kysymyksiä siksi, että he ovat halunneet tietää totuuden. Ja sivumennen sanoen, tämä totuus viittaa siihen, että on todennäköistä, että pohjoisaasialaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin valkoiset. Hyväksykäämme tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. (Let the chips fall where they may.)

Sinä muistutat sitä viktoriaanista naista, joka lausui seuraavasti kuultuaan ensimmäisen kerran Darwinin evoluutioteoriasta: "Rukoilen, että se ei ole totta, mutta jos sen on totta, rukoilen, että siitä ei tule laajalti tunnettua." Rodun ja ÄO:n välinen linkki on lähes varmasti totta, ja siitä on tulossa laajalti tunnettu. AR on käsitellyt tätä kysymystä jo pidemmän aikaa, joten en käsittele sitä tässä sen enempää. Sanon ainoastaan sen, että meillä on epätoivoinen tarve suunnitella sellainen inhimillinen järjestelmä, joka tunnustaa rotujen väliset kykyerot; me emme myönnä tätä, mutta se on silti yksi suurimmista kansakuntamme kohtaamista haasteista.

Nykyiset väitteet tasa-arvosta (equality) aiheuttavat ainoastaan epäoikeudenmukaisuutta, katkeruutta ja standardien säälimätöntä tuhoamista. Ne takaavat sen, että jokainen yritys, joka tähtää rotuongelmien ratkaisemiseen, tekee niistä ainoastaan entistä pahempia. Vaikka jonkun henkilön ainoa teko olisi totuuden julkistaminen rodusta ja älykkyydestä, hän tekisi suuren palveluksen oikeudenmukaisuudelle ja edistykselle.

Eli näin ollen rasisti ei ole se, joka tekee näkemyksistään "todellisen rukousnauhan eli harkitsemattoman loitsun", kuten sinä niin kauniisti ilmaisit. Sen sijaan egalitaristi antaa mieltymystensä sokaista itsensä; ja tämä johtaa siihen, että hän ei näe faktoja. Rasisteilla tai edes konservatiiveilla ei ole sellaisia mantroja, jotka turruttaisivat aivoja yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi seuraavat lauseet: "Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi" ("All men are created equal"), "Me olemme maahanmuuttajien kansakunta", "Diversiteetti on vahvuutemme". Liberaalit toistavat näitä iskulauseita aina kuilun partaalle saakka (right up to the edge of the precipice). Ne kuuluvat sinun rukousnauhaasi; ja sinä voisit lisätä siihen vielä yhden helmen: "Valkoinen rotutietoisuus edustaa pahuutta."

Ja näin ollen pääsemme asian ytimeen. Onko se moraalista, jos valkoiset puolustavat rotuaan ja kulttuuriaan?

Tämä vastaus saatetaan päätökseen seuraavassa numerossa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1993/12/index.html#article1


Oikeus itsepuolustukseen

Miksi valkoinen rotutietoisuus on tarpeellista ja moraalista.

Samuel Taylor (American Renaissance, January 1994)

"Tämä teksti päättää AR:n edellisessä numerossa julkaistun vastauksen kirjeeseen; tuossa kirjeessä toimittajan vanha ystävä selitti, miksi hän pitää valkoisten rotutietoisuutta vääränä ja vaarallisena."

Sinä esität seuraavan, perustavanlaatuisen kysymyksen: onko se moraalista, jos valkoiset puolustavat rotuaan ja kulttuuriaan? Tähän kysymykseen annetun vastauksen pitäisi olla itsestään selvä; elämmehän me maassa, jossa kaikki muut ryhmät esittävät jatkuvasti rodullisia vaatimuksia valkoisten kustannuksella. Ja silti monet valkoiset ajattelevat, että vaikka rotutietoisuus sopii kaikille muille ryhmille, niin valkoisten rotutietoisuus edustaa poikkeuksellisesti pahuutta. Ja koska he eivät edes ajattele yhteistä etuaan, he eivät näe sitä, kuinka paljon he ovat jo menettäneet.

Meksikon toteuttama valloitus

Tätä voidaan havainnollistaa monella eri tavalla. Kuvitelkaamme esimerkiksi, että Meksiko hyökkäisi Lounais-Amerikkaan ja pyrkisi valloittamaan sen. Mitä meksikolaiset tekisivät uudella alueellaan? He asettaisivat espanjan koulujen ja hallinnon (government) viralliseksi kieleksi. He karkottaisivat suuren osan valkoisesta väestöstä ja korvaisivat heidät meksikolaisilla. He lakkauttaisivat amerikkalaiset juhlapäivät ja korvaisivat ne meksikolaisilla juhlapäivillä. Musiikki, ruoka, koulutus, työtavat ja uskonto - näistä kaikista tulisi pikemminkin meksikolaisia kuin amerikkalaisia.

Ja juuri näin on tietysti jo tapahtunut monilla Kaliforniaan ja Texasiin kuuluvilla alueilla. Äänestysliput on painatettu espanjaksi, ihmiset puhuvat kouluissa espanjaa ja katsovat meksikolaista televisiota, kaupungit juhlivat heinäkuun neljännen (Fourth of July) sijaan Cinco de Mayoa, ja meksikolaiset ovat syrjäyttäneet valkoiset. Samankaltainen invaasio Keski-Amerikasta ja Karibian alueelta on - 30 vuodessa - pienentänyt Miamin valkoisen väestön 90 prosentin enemmistöstä 10 prosentin vähemmistöksi.

Väestömme ja kulttuurimme kannalta katsottuna nämä alueet on menetetty. Ne olivat aikoinaan osa Amerikkaa, mutta nyt niitä hallitsevat muukalaiset. Tämä saattaa vaikuttaa hämmästyttävältä, mutta me olemme luopuneet juuri siitä asiasta, jonka vuoksi kansakunnat lähettävät nuoria miehiään taisteluihin kuolemaan. Väestön, rodun tai kulttuurin eheys kuuluvat niihin harvoihin asioihin, joita kansakunnat arvostavat niin paljon, että ne uhraavat auliisti jopa miljoonia henkiä suojellessaan niitä. Miksi? Siksi, että omien esi-isien kansakunnan suojeleminen on tärkeämpää kuin itse elämä.

Ei ole olemassa tulevaisuudennäkymää, joka olisi hirvittävämpi kuin oman väestön ja kulttuurin sukupuutto. Siihen verrattuna yksilön oma kuolema on merkityksetön. Jokainen terve väestö ymmärtää tämän ilman pohdiskelua; ja se, että tämä tuntemus on karannut valkoisten ihmisten mielistä, on merkki sairaudesta, joka pitää parantaa.

Jos on moraalista vastustaa kansakuntaamme kohdistuvaa aseellista invaasiota, niin silloin on varmasti vielä moraalisempaa vastustaa sellaista invaasiota, joka on aseeton mutta joka tuottaa saman lopputuloksen. Jos ihmisten tappaminen valloituksen torjumiseksi on oikeutettua, niin silloin pitäisi ajatella niin, että valloituksen torjuminen ilman verenvuodatusta on vielä oikeutetumpaa.

Entinen senaattori Eugene MacCarthy on esittänyt ajatuksia, jotka ovat samankaltaisia kuin omat ajatukseni. Hän huomauttaa, että kolonisaatiossa on pohjimmiltaan kyse siitä, että kotoperäiselle väestölle määrätään vieraita käytäntöjä. Tässä mielessä senaattori MacCarthy kutsuu Amerikkaa koko maailman siirtomaaksi. Hän toteaa, että meidän voimamme riittäisi vieraiden määräysten vastustamiseen, mutta me epäonnistumme voiman käyttämisessä. Me ihailemme Mahatma Gandhia siksi, että hän vastusti Britannian toteuttamaa vierasta määräämistä, mutta jos joku valkoinen amerikkalainen vastustaa kaikkien muiden kansakuntien toteuttamaa vierasta määräämistä, häntä kutsutaan rasistiksi (racist) ja kiihkoilijaksi.

Tämä käänteinen moraalisuus edustaa kulttuurista ja rodullista antautumista, ja saattaa olla, että sille ei löydy ennakkotapausta maailman historiasta. Koskaan aikaisemmin ei ole tapahtunut sellaista, että hallitseva väestö olisi vain luovuttanut alueen sellaisille tulokkaille, jotka päättävät muokata sen omaksi kuvakseen. Tällainen toiminta on kieroutunutta - aivan kuten sellainen urheilujoukkue, joka tekisi yhteistyötä vastustajiensa kanssa kukistaakseen itsensä, olisi kieroutunut; tai sellainen poliittinen puolue, joka luovuttaisi kaikki äänestämällä valitut paikkansa vastapuolelle.

Jos köyhimmät ja vähiten koulutetut amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon - ja eläisivät sosiaaliavustuksilla, vaatisivat englanninkielistä opastusta (instruction) ja vaatisivat äänestämistä ei-kansalaisille (insisting on the ballot for non-citizens) - niin olisiko se moraalitonta, jos meksikolaiset lähettäisivät heidät kotiin? Ei tietenkään olisi.

Mutta jostain syystä on kuitenkin niin, että se olisi moraalitonta, jos me lähettäisimme meksikolaiset kotiin; ja että meidän pitäisi jopa ajatella, että heidän saapumisensa on "diversiteetin juhlaa". "Diversiteetin juhlimisessa" ei ole kyse muusta kuin siitä, että hurrataan valkoisten pienenevälle määrälle (oli sitten kyse valkoisten määrästä koulussa, toimistossa, naapurustossa, kaupungissa tai valtiossa) - ja vain valkoiset on voitu pelotella ylistämään omia menetyksiään. Kuinka suurta "diversiteetin" määrää meidän pitäisi juhlia? Saavatko valkoiset jäädä enemmistöksi, vai edellyttääkö "diversiteetti" sitä, että meistä tulee vähemmistö? Saako määrämme jäädä 49 prosenttiin väkiluvusta, vai voimmeko me lopettaa "diversiteetin juhlimisen" vasta sitten, kun maahanmuutto ja syntyvyyserot ovat vähentäneet meidät olemattomiin?

Viime kädessä yhteiskuntamme kulkee kohti valkoisten ja heidän kulttuurinsa marginalisaatiota. On selvää, että tämä veisi useita sukupolvia, mutta eikö tämä ole se suunta, jonka me olemme valinneet. En halua löytää Haitia, Nicaraguaa, Filippiinejä tai mitään niiden yhdistelmää "lopullisesta päämäärästämme" (käyttääkseni sinun fraasiasi). Haluan löytää Amerikan. Miksi tämä on väärin tai moraalitonta?

Ja pyydän huomioimaan, että diversiteetin doktriini olettaa, että vain valkoiset kärsivät omituisen määrittelemättömistä homogeenisuuden kauhuista; ja että vain valkoisia pitää siunata "diversiteetillä". Kukaan ei pyydä Meksikoa toteuttamaan sellaisia "kulttuurin rikastamiseen" tähtääviä käytäntöjä, jotka pienentäisivät hispaanot vähemmistöksi. Tällainen idea saisi ihmiset huutamaan välittömästi: "Kansanmurha." Miksi nämä samat ihmiset suhtautuvat välinpitämättömästi tai jopa vahingoniloisesti vastaavaan valkoisten amerikkalaisten "kansanmurhaan"?

Tämä sama sääntö pätee myös Yhdysvaltojen sisällä: kaikki, mikä oli aikoinaan pelkästään valkoista, pitää integroida, mutta ei-valkoiset voivat paaluttaa (stake out) rajoittamattoman määrän rodullisia yksityisalueita. Tämä on ilmeisintä silloin, kun tarkastellaan mustia; he perustavat johdonmukaisesti mustia ylioppilaskuntia, mustia sanomalehtiä, mustia vaalitoimikuntia (political caucuses), mustia yksityiskouluja ja mustia naapurustoja, jonne valkoiset eivät ole tervetulleita. Tämä sääntö on johdonmukainen: "diversiteettiä", riistetyksi tulemista ja pienenevää määrää valkoisille; rodullista solidaarisuutta, etnistä ylpeyttä ja kasvavaa määrää kaikille muille.

Olet ehkä jo huomannut, että minun kantani moraali perustuu ainoastaan yhdenvertaiseen (equal) kohteluun. Minä haluan väestölleni vain sitä, mitä minä tarjoan mielelläni myös muille. Eikö Kultainen sääntö ole moraalin standardi? Se pätee myös rotuihin: älä tee meille sitä, mitä et haluaisi tehtävän itsellesi.

On tietysti totta, että valkoiset eivät ole aina eläneet tämän säännön mukaisesti, mutta meitä on jo rangaistu tarpeeksi vanhoista synneistämme. Minä vastustan sitä hallitsevan ideologian voimakasta asymmetriaa, joka edellyttää, että valkoiset uhraavat rodullisen etunsa samalla, kun kaikki muut ajavat omaa etuaan meidän kustannuksellamme. Ja kun minä vastustan sitä, minun sydämeni on "puhdas ja uskollinen". Miksi sinun sydämesi ei voisi olla?

Kohtalokas asymmetria

Rotuongelmaan liittyy kuitenkin yksi aspekti, joka tulee aina olemaan asymmetrinen. Meksikolaiset eivät tule Amerikkaan ja mustat eivät vaadi pääsyä valkoiseen yhteisöön siksi, että he pyrkisivät ystävällisesti jakamaan "diversiteetin" hyödyt kanssamme. He eivät tule antamaan vaan ottamaan. He tulevat siksi, että ne yhteiskunnat, jotka me olemme rakentaneet, ovat parempia kuin ne yhteiskunnat, joita he pystyvät rakentamaan - ja he haluavat hyötyä esi-isiemme työstä.

Ja minä en moiti heitä tämän vuoksi; he haluavat paremman elämän lapsilleen. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että "integraatio" on aina yksisuuntaista - ei-valkoiset tunkeutuvat valkoisten keskuuteen. Valkoiset eivät muuta El Salvadoriin tai Burundiin paremman elämän toivossa.

Tämä ikuinen ja kohtalokas asymmetria selittää sen, miksi "monikulttuurisuuteen", "ksenofobiaan" ja "rasismiin" ("racism") liittyviä valheellisia taisteluita käydään aina valkoisissa valtioissa; ja miksi niillä pyritään aina siihen, että valkoiset saataisiin puolustuskannalle. Valkoiset valtiot houkuttelevat muukalaisia. Ajattelemattomassa anteliaisuudessaan Eurooppa, Amerikka, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti ovat ottaneet vastaan niin paljon ei-valkoisia, että heidän määränsä riittää rinnakkaisten yhteiskuntien ja rodullisen kitkan syntymiseen.

Boliviassa tai Tšadissa ei ole "ksenofobiaongelmaa" ("xenophobia" problem), koska ulkomaalaiset eivät halua asua sellaisissa maissa. Mitkään ulkopuoliset voimat eivät uhkaa Harlemin, Meksikon, Haitin, Etelä-Bronxin, Kambodžan tai Nigerian kulttuurista tai rodullista eheyttä.

Valkoiset osaavat rakentaa miellyttäviä yhteiskuntia, ja tämän vuoksi he kohtaavat ongelman, jota muut rodut eivät kohtaa (paitsi japanilaiset ja pian myös muut pohjoisaasialaiset): jos he eivät jätä muita valtioidensa ulkopuolelle, he hukkuvat tulvan alle. Meidän kriisimme on ainutlaatuinen, sillä vain valkoiset pyyhkäistään pois, jos he eivät tee mitään. Vain valkoisten valtioiden pitää suojella itseään säälimättömältä ja muutoksen aiheuttavalta muukalaisten tulvalta - ja kyse on siis sellaisista muukalaisista, jotka ovat erilaisia kuin me ja jotka lisäksi (kasvavassa määrin) halveksivat meitä ja kaikkea sitä, mitä me edustamme.

Tarkastelussa mustat

Sinä saatat väittää (kuten monet ovat väittäneet), että vaikka nämä argumentit pätisivät niihin ei-kansalaisiin, jotka haluavat tulla Amerikkaan, niin ne eivät päde tänne väkisin tuotujen afrikkalaisten jälkeläisiin. Heidän tilanteensa on epäilemättä erilainen, mutta heidän muodostama uhka on pohjimmiltaan samanlainen.

Ensinnäkin on syytä huomata, että tämän päivän mustat elävät keskuudessamme siksi, että he haluavat elää keskuudessamme. Vaikka afrosentrismi on tällä hetkellä muodissa, niin käytännössä kukaan musta amerikkalainen ei halua elää Afrikassa. Yksi vierailu pimeässä maanosassa riittää yleensä vieroittamaan jopa kiivaimmat mustan ylivallan kannattajat (black supremacists) tästä halusta. He saattavat ottaa afrikkalaiset nimet ja käyttää afrikkalaisia vaatteita, mutta he elävät mieluummin maassa, jossa on hyvä terveydenhuolto ja toimintavarmat puhelimet. Ja lisäksi, valkoiseen amerikkalaiseen rasismiin liittyvistä kliseistä huolimatta Afrikan konsulaateissamme on arkistoituna satojatuhansia viisumihakemuksia. Afrikkalaiset haluavat tulla tänne yhtä innokkaasti kuin kaikki muutkin.

Itse asiassa afrikkalaisamerikkalaiset näyttävät parhaiten toteen rodun supistumattoman luonteen (the irreducible nature of race). Mustat ovat eläneet keskuudessamme vuosisatojen ajan. He ovat muodostuneet kulttuurisesti tällä mantereella. Ja silti he ovat ryhmänä jopa suurempi uhka angloeurooppalaiselle säädyllisyydelle kuin sellaiset ei-valkoiset, jotka saapuvat aitoina muukalaisina.

Mustat (enemmän kuin ketkään muut) hyötyvät yhteiskuntamme vauraudesta ja hyvästä järjestyksestä - sillä he eivät itse pysty rakentamaan tai edes ylläpitämään tällaista yhteiskuntaa; vaikkakin he samaan aikaan itkevät "rasismista", koska heillä ei ole yhtä paljon kuin valkoisilla. He vaativat täysimääräistä osallistumista meidän yhteisöissämme ja instituutioissamme, mutta silti monet heistä pitävät itsestään selvänä sitä, että he voivat sulkea meidät pois omista yhteisöistään ja instituutioistaan.

Mikään ei jää entiselleen sen jälkeen, kun mustat ovat jättäneet siihen jälkensä. Kun mustien määrä saavuttaa tietyn tason, koulut, naapurustot, kaupungit ja jopa valtiot menettävät nopeasti ne ominaisuudet, joita valkoiset pitävät tarpeellisina sivistyneen elämän kannalta. AR on käsitellyt syitä, jotka osoittavat, että tästä ei voi syyttää orjuutta tai Jim Crow -lakeja. Mustat eivät yksinkertaisesti rakenna sellaisia yhteisöjä, joissa valkoiset voisivat elää säädyllisesti. Ja kun me olemme päästäneet heidät omiin yhteisöihimme, niin monet heistä ilmaisevat avoimesti halveksuntansa meitä kohtaan ylenkatsomalla sankareitamme, rikkomalla lakejamme ja ryöstämällä, raiskaamalla ja tappamalla meitä.

Kaikki tietysti tietävät tämän, vaikka vain muutamat myöntävät sen. Se, että mitä asialle pitäisi tehdä, on olennainen kysymys minulle; ja se, että onko se moraalista, jos sille tehdään jotakin, on olennainen kysymys sinulle. Ja itse asiassa, sinä olet jo tehnyt sille jotakin - eli sinä olet tehnyt juuri sen, minkä useimmat valkoiset tekevät. Sinä olet irrottanut itsesi ja perheesi mustista (ja muistakin ei-valkoisista) mahdollisimman suuressa määrin. Uskon, että me voimme olla varmoja siitä, että jos mustat tai hispaanot olisivat enemmistö Cape Codissa, niin sinä et asuisi siellä.

Ei-valkoisista irrottautuminen on vielä toistaiseksi mahdollista, sillä valkoiset ovat yhä enemmistö. Värillinen tulva nousee hitaasti - kortteli korttelilta ja naapurusto naapurustolta - mutta lopulta (kuten väestötieteilijät kertovat) se peittää alleen meidät kaikki. Tässä mielessä ei-valkoiset amerikkalaiset eivät eroa maahanmuuttajista. He tunkeutuvat valkoisten keskuuteen, ja tämän seurauksena valkoiset luonnollisesti perääntyvät. Ja tämän jälkeen se alue, jonka he ovat valloittaneet, muuttuu perustavanlaatuisesti (fundamentally) - ja se ei enää ole meille rakkaiden kulttuuristen ja yhteiskunnallisten perinteiden alainen. Jos Meksiko on käytännössä valloittanut tietyt Texasiin ja Kaliforniaan kuuluvat alueet, niin monet kaupunkimme ovat käytännössä Liberian valloittamia. New Jerseyn Camden on länsimaisen sivilisaation kannalta aivan yhtä menetetty kuin keskinen Miami (central Miami). Jos valkoiset eivät pysty rotuna irrottautumaan ei-valkoisista, he ovat tuhon omia väestönä ja kulttuurina.

Tätä asiaa monimutkaistaa kuitenkin se fakta, että sellaisia ei-valkoisia, jotka omaksuvat sivilisaatiomme ja tekevät siihen tärkeitä kontribuutioita, tulee aina olemaan jonkin verran. Yo-Yo Ma soittaa valkoisen ihmisen musiikkia ikään kuin hänen esi-isänsä olisivat kirjoittaneet sen. Thomas Sowell kirjoittaa kauniilla tavalla eurooppalaisen oppineisuusperinteen mukaisesti. Ja lisäksi, jos ei-valkoisten määrä on pieni, jopa tavalliset ei-valkoiset omaksuvat enemmistön kulttuurin; heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Mutta heti kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa kriittisen massan, rodullis-kulttuurinen lojaalisuus alkaa aiheuttaa eripuraisuutta kohtalokkaalla tavalla. Me näemme tähän viittaavia todisteita joka puolella. Maamme on jo selkeästi kohtalokkaan eripuraisuuden vyöhykkeellä, ja rodulliset jakolinjat syvenevät päivä päivältä.

Ongelma on siis tämä. Jos me emme tee mitään, niin ajan mittaan koko Amerikka muuttuu Detroitiksi ja Los Angelesin South Centraliksi. Siitä angloeurooppalaisesta kulttuurista, jota me molemmat rakastamme, ei jää jäljelle mitään. Ei mitään. Esi-isiemme toiveet ja uhraukset olisivat menneet hukkaan, ja heidän rakentamansa sivilisaatio olisi tuhoutunut. Meidän selviytymisemme on vaakalaudalla, ja mielestäni mikään ei voi pelastaa meitä, jos me emme voi vapaasti irrottautua.

Joten sanon vielä kerran, että tämä on meidän ainutlaatuinen dilemmamme. Ei-valkoiset seuraavat meitä (riippumatta siitä, minne me menemme), koska he himoitsevat sitä, mitä me rakennamme. Mutta kun heitä saapuu perille riittävä määrä, niin he tuhoavat sen, mitä he tulivat etsimään.

Minä pyydän ainoastaan, että valkoiset jätetään rauhaan ja että heidän kulttuurinsa ja sivilisaationsa annetaan kehittyä ilman häiriötä. Onko se liikaa vaadittu? Onko se moraalitonta?

Verilöylyn uhka

Vaikuttaa siltä, että sinä oletat, että vähäisinkin valkoinen rotutietoisuus ja lievinkin itsepuolustusasenne johtavat verilöylyyn. Julistanko minä itseni potentiaaliseksi massamurhaajaksi, jos minä laitan oman väestöni etusijalle ja jos minä haluan, että minut jätetään rauhaan? Onko niin, että jos minä totean, että Thomas Jefferson ja Abraham Lincoln ajattelivat, että monirotuinen yhteiskunta ei voisi menestyä, niin minusta ei tule heidän seuraajaansa vaan Adolf Hitlerin seuraaja? Uskon, että jos me keskustelisimme mistä tahansa muusta asiasta, niin sinä ymmärtäisit, kuinka suunnatonta henkistä harppausta sinä olet tekemässä.

Otetaan esimerkiksi presidentti Clinton. Hän haluaa sosiaalistetun hoidon (socialized medicine) Amerikkaan. Hän haluaa järjestelmän, jossa lääketieteellinen hoito maksetaan ja kulutetaan seuraavan periaatteen mukaisesti: "Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan." ("From each according to his ability, to each according to his need.") Mutta eikö tämä ole se teoria, joka johti Stalinin toteuttamiin verilöylyihin, Gulagiin, Itä-Euroopan orjuuttamiseen ja Kamputsean teurastukseen? Ehkä sinun olisi parasta varoittaa presidenttiä.

Voisin myös huomauttaa, että aina Ranskan vallankumouksesta lähtien ihmisiä on tapettu paljon enemmän tasa-arvon ja veljeyden nimissä kuin separaation nimissä. Miksi pelkosi on niin valikoivaa?

On epäilemättä niin, että jos me puolustamme itseämme, niin me epäämme muilta jotain sellaista, mitä he haluavat. Tätä ei voi välttää. Jos joku haluaa sinun lompakkosi, niin sinä epäät häneltä lompakon sisällön, jos sinä puolustat itseäsi. Jotkut sellaiset ei-valkoiset, jotka haluaisivat elää keskuudessamme ja hyötyä saavutuksistamme, eivät pääse elämään keskuuteemme. Tämä on heidän kannaltaan epämiellyttävää, mutta heiltä evätään ainoastaan sellaisen sivilisaation edut, jota he eivät rakentaneet.

Sinä olet hyvä ja antelias, kun sinä olet huolissasi siitä, että ei-valkoiset saattaisivat kärsiä, jos valkoiset saisivat takaisin tunteen rodullisesta edustaan. Mutta eivätkö meidän kärsimyksemme merkitse mitään? Eivätkö ne kuolemat ja menetykset, joita mustat rikolliset ja hispaanorikolliset aiheuttavat valkoisille, merkitse mitään? Eikö julkisten koulujemme romahtaminen merkitse mitään? Eikö perinteidemme parjaaminen merkitse mitään? Eivätkö niiden valkoisten kärsimykset, jotka ajetaan pois naapurustoistaan, merkitse mitään? Eikö se merkitse mitään, että merkittävät kaupunkimme muuttuvat rappion tyyssijoiksi? Eikö kulttuurisen sukupuuton pitkän tähtäimen uhka merkitse mitään?

Joskus vaikuttaa siltä, ikään kuin valkoisten enemmistön mielestä olisi parempi kadota hiljaisesti kuin tehdä jotain sellaista, jota joku muu ryhmä pitää epämiellyttävänä. Jotkut ihmiset ovat äärimmäisiä pasifisteja; he tulisivat mieluummin tapetuiksi kuin käyttäisivät väkivaltaa pelastaakseen itsensä - mutta tällaisia ihmisiä pidetään väistämättä outoina. Miksi on niin, että niin monet sellaiset ihmiset, jotka eivät ole yksilötason pasifisteja, ovat kuitenkin rodullisia pasifisteja? He eivät epäröisi puolustaa perheitään, mutta he kieltäytyvät puolustamasta rotuaan ja kulttuuriaan silloin, kun niitä uhataan vastaavalla tavalla.

Itsepuolustus ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi lupa käyttää väkivaltaa; ja ei ole mahdollista taata sitä, että itsepuolustus ei ikinä menisi liian pitkälle. Mutta meidän tilanteemme on kuitenkin sellainen, että meidän pitää valita joko riistetyksi tuleminen tai jonkinlainen toiminta riistetyksi tulemisen estämiseksi. Ja jos me haluamme valita normaalin, terveen ja moraalisen tien, meidän täytyy toimia.

Vihamielisyys

Sinä väität havaitsevasi vihamielisyyttä AR:n sivuilta, ja se on sinun mielestäsi riittävä syy rasismin (racialism) kumoamiseen. Minä uskon, että osa siitä, mitä sinä havaitset, edustaa omia ennakkoluulojasi. Nykyään jokaista valkoisen rotutietoisuuden ilmausta kutsutaan "vihaksi"; aivan kuten neuvostoliittolaisilla oli tapana pitää kaikkea vapaisiin markkinoihin kohdistuvaa kiinnostusta mielisairautena.

Minä olen ensisijaisesti lojaali väestölleni, rodulleni ja kulttuurilleni. Tämä ei johdu siitä, että ne olisivat parhaita - vaikka minä saatan pitää niistä paljon - vaan se johtuu siitä, että ne ovat minun omiani. Kuten ranskalainen sananparsi asian ilmaisee: "Kaikki kansakunnat ovat omasta mielestään parempia kuin naapurinsa; ja kaikki kansakunnat ovat oikeassa." ("All nations think themselves better than their neighbors; and all nations are right.") Jostain syystä säännöt ovat kuitenkin muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana - mutta vain valkoisten kannalta katsottuna. Jos musta mies sanoo: "Rakastan mustia ihmisiä" tai jos hispaano sanoo: "Rakastan latinoja", heidän sanaansa luotetaan ja kukaan ei paheksu heitä. Mutta jos valkoinen mies sanoo: "Rakastan valkoisia ihmisiä", häneen suhtaudutaan ikään kuin hän olisi sanonut: "Vihaan lattareita ja nekruja." ("I hate spics and niggers.")

Uskon, että se vihamielisyys, jota sinä väität havaitsevasi, on suurelta osin seurausta ainoastaan tämän kaksoisstandardin soveltamisesta, mutta olettakaamme, että kyse on muustakin kuin tästä. Vaikka AR:n sivuilta löytyisikin vihamielisyyttä, niin se ei todellakaan ole rasismin liikkeellepaneva voima (driving force); sen sijaan se on luonnollinen reaktio, jonka aiheuttaa valkoiseen ja länsimaiseen yhteiskuntaan kohdistuva todellinen uhka. AR ei edusta sellaista älyllistä teeskentelyä, jonka tarkoituksena olisi salata rodullisen vihamielisyyden subjektiivinen synti. Sen sijaan sekä vihamielisyys että valkoinen rotutietoisuus ovat luonnollisia reaktioita, jotka johtuvat objektiivisesta riistetyksi tulemisen uhasta. Ne oman ryhmämme jäsenet, jotka auttavat ja tukevat ei-valkoisia, provosoivat kaikkein luontevimmin vihamielisyyttä; sillä ilman heidän apuaan ja tukeaan ei-valkoiset eivät voisi uhata meitä.

Sinä kirjoitat ikään kuin me eläisimme edelleen yhteiskunnassa, joka on ylivoimaisen angloeurooppalainen ja jossa elää vain pieni määrä avuttomia ja oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta ansaitsevia ei-valkoisia. Jos joku tuntisi vihamielisyyttä sellaista voimatonta ulkoryhmää (out-group) kohtaan, joka ei aiheuta uhkaa, niin häntä voitaisiin moittia; mutta jos joku ei tunne vihamielisyyttä tai edes pelkoa niitä ryhmiä kohtaan, jotka uhkaavat valtiomme luonnetta (character) - ja niitä valkoisia kohtaan, jotka hurraavat heille - niin hän käyttäytyy täysin luonnottomasti. Sinun (ja muidenkin liberaalien) mielestä jokainen terve yritys, joka tähtää maamme eurooppalaisen luonteen säilyttämiseen, on todiste moraalisesta viallisuudesta.

Esitän seuraavaksi rinnastuksen, joka saattaa selvittää sitä, että miltä se tuntuu, kun motiivisi aina kyseenalaistetaan ja kun argumenttisi aina sivuutetaan. Sinä rakastat omia poikiasi enemmän kuin vieraiden lapsia - et välttämättä siksi, että he olisivat parempia kuin muut lapset, vaan siksi, että he ovat sinun lapsiasi. Tämä on luonnollista ja tervettä. Mielestäni se, että sinä rakastat poikiasi, ei edellytä sitä, että sinä vihaisit muiden ihmisten lapsia tai toivoisit heille pahaa; ja uskon, että sinä olet kanssani tästä asiasta samaa mieltä. Kuvitelkaamme nyt yhteiskunta, joka perustuu sellaiseen käsitykseen, että kaikkien aikuisten pitäisi välittää tasapuolisesti (equally) kaikista lapsista. Tätä ideaa on itse asiassa kokeiltu käytännössä, ja tämä kokeilu on tietysti epäonnistunut.

Tällaisessa yhteiskunnassa sinun luonnollisia tunteitasi kutsuttaisiin kiihkoiluksi. Jokaista rakkaudenosoitusta, jonka sinä kohdistaisit lapsiisi, kutsuttaisiin "vihaksi" muiden lapsia kohtaan. Ja jokaista yritystä selittää, että omien lasten rakastaminen ei edellytä muiden lasten vihaamista, kutsuttaisiin "vakuuttaviksi ja rauhallisiksi argumenteiksi, jotka hyytävät sielun" (näinhän sinä luonnehdit rasistista (racialist) järkeilyä). Miltä sinusta tuntuisi, jos sinuun kohdistettaisiin tällaisia syytöksiä?

Ja itse asiassa todellinen tilanne on paljon pahempi. Kaikki muut vanhemmat pitävät itsestään selvänä sitä, että heidän tulisi rakastaa omia lapsiaan, mutta he eivät välitä ollenkaan sinun lapsistasi. Vain sinun täytyy tehdä uhrauksia vieraiden lasten vuoksi. Jos ilmaisemme tämän rodullisilla termeillä, niin eikö ole niin, että positiivinen syrjintä (affirmative action) ja "diversiteetti" vaativat, että valkoisten pitää käyttäytyä tällä tavalla? Eikö ole niin, että valkoisten pitää rakastaa ei-valkoisten lapsia enemmän kuin omia lapsiaan? Eikö ole niin, että valkoisten pitää hyväksyä rotuun perustuvia rangaistuksia, jotta muut rodut voivat saada rotuun perustuvia palkintoja? Eikö ole niin, että valkoisten pitää hurrata riistetyksi tulemiselle ja iloita oman väestön kutistumisesta? Ja eikö ole niin, että sellaiset valkoiset, jotka kieltäytyvät syleilemästä tätä irvikuvaa, sivuutetaan rappeutuneina?

Oman väestön puolustaminen ei ole "helppo ulospääsy" (kuten sinä sitä nimität). Sinun tapasi toimia - eli se, että ei tehdä mitään - on helppo ulospääsy. Sinä ja minä voimme vielä nauttia klassisesta musiikista, Shakespearen tuotannosta ja itsenäisyyspäivän paraateista (niin kauan kuin olemme elossa). Maamme muuttuu hitaasti julmemmaksi ja tummemmaksi, kurjemmaksi ja väkivaltaisemmaksi, mutta vaikka me emme tekisi mitään, niin me voimme aina paeta angloeurooppalaisen sivistyksen enklaaveihin.

Sinun lastenlapsesi tulevat perimään valtion, jossa he ovat halveksittu vähemmistö ja jossa he eivät pysty välttämään sitä barbarismia, epäpätevyyttä ja korruptiota, jonka aiheuttavat ne kolmannen maailman väestöt, jotka ovat saattaneet syrjäyttää meidät. Sinun lastenlapsesi saattavat elää niemellä, jota kutsutaan Cape Codiksi, mutta se ei tule olemaan samanlainen kuin se Cape Cod, jossa sinä elät. Sinun toimettomuutesi takia siitä on tullut tämän päivän Detroitin ja Los Angelesin South Centralin kaltainen.

Minun aikalaiseni saattavat kirota minut sen vuoksi, mitä minä teen; ja sinun lastenlapsesi tulevat kiroamaan sinut sen vuoksi, mitä sinä et tehnyt.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1994/01/index.html#cover