Phil Rushton on kuollut

Jared Taylor (American Renaissance, October 4, 2012)

Suuri tiedemies jättää meidät aivan liian pian.

Ennen kuin olin ikinä tavannut John Philippe Rushtonin, näin hänet Geraldo Rivera -televisio-ohjelmassa. Se oli vuonna 1989, pian sen jälkeen, kun hänen uraauurtava työnsä rotueroista alkoi saada ensimmäistä kertaa kansainvälistä huomiota. Yksi vieraista oli se kieroilija Barry Mehler FSU:sta (Ferris State University), joka on yrittänyt tehdä uran tiedemiesten tuomitsemisesta, jos hän ei pidä heidän tutkimuksestaan.

Prof. Mehler pystyi hädin tuskin hallitsemaan itseään. "Minut on koulutettu paljastamaan akateeminen rasismi (academic racism)", hän huusi, "ja sinä olet rasisti (racist)!" Phil hymyili ja vastasi hiljaisella äänellä: "Minä olen akateemikko (an academic)."

Toinen vieras oli musta mies nimeltä Charles King, jonka ymmärrys tieteestä oli vielä epätasaisempi kuin prof. Mehlerin. "Sanotko sinä, että minä olen sinua huonompi?" hän jyrisi. "En", vastasi Phil, "minä sanon, että me olemme erilaisia." Ohjelma oli yhtäältä järkevien selitysten ja rauhallisten käytöstapojen ja toisaalta pauhaamisen tour de force (taidonnäyte).

Tapasin Philin melko pian tuon vaikuttavan esityksen jälkeen, ja läpi monien ystävyyden vuosien hänen kuolemaansa (joka tapahtui kaksi päivää sitten) saakka ne ominaisuudet, jotka näin tuossa ohjelmassa, tekivät aina minuun vaikutuksen. Philillä oli voimakas halu tietää totuus, ymmärtää lajiamme sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Hän oli myös äärimmäisen kohtelias, jopa alhaisimman provokaation edessä. Mutta hänet tullaan muistamaan tieteen miehenä - suurena ajattelijana Francis Galtonin, Charles Spearmanin ja Arthur Jensenin kunnianarvoisassa sukupuussa. Tervejärkisessä maailmassa Kanada tunnustaisi hänet kansallisaarteeksi, joka hän oli.

John Philippe Rushton syntyi Englannissa sijaitsevassa Bournemouthin kaupungissa vuonna 1943 ja vastaanotti tohtorin tutkinnon (Ph.D.) LSE:stä (London School of Economics) vuonna 1973 työstä, joka käsitteli altruismin kehittymistä lapsissa. Vuonna 1974 hän muutti Kanadaan, ja vuonna 1977 hän otti vastaan viran Länsi-Ontarion yliopistosta, jossa hänestä tuli professori (full professor) vuonna 1985.

Philin ensimmäiset tärkeät tieteelliset kontribuutiot saivat alkunsa hänen tutkimuksistaan altruismista lapsissa. Sapattivuoden aikana, jonka hän vietti Kalifornian Berkeleyssa vuonna 1981, hän ei voinut olla huomaamatta, että monirotuisessa yhteisössä ihmiset välittävät eniten omasta ryhmästään. Hispaanot tukivat espanjan tunnustamista viralliseksi kieleksi, juutalaiset olivat kiinnostuneita siitä, mitä tapahtui Israelissa, ja mustat seurustelivat toistensa kanssa ja tukivat toisiaan. Tämä johti siihen, että Phil kehitti Geneettisen samankaltaisuusteorian (Genetic Similarity Theory), jonka mukaan ihmiset ovat altruistisimpia niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti lähellä heitä, ja vähemmän altruistisia ja jopa vihamielisiä niitä kohtaan, jotka ovat biologisesti kaukaisia. Hän tutki sitä, kuinka ihmiset havaitsevat geneettisen samankaltaisuuden, ja niitä seurauksia, joita tästä on yhteiskunnalle.

Tämän ajanjakson aikana hän alkoi tutkia rotueroja - erityisesti rotueroja älykkyydessä ja aivojen koossa - mutta laajensi tutkimuksensa kattamaan kaikki fysiologiset ja käytökselliset rotuerot. Tämä johti hänen uraauurtavaan r-K-teorian soveltamiseen ihmisrotuihin - ja, tietysti, hänen demonisointiinsa.

Philin ratkaiseva oivallus oli ymmärtää, että eri rodut ilmaisevat johdonmukaisia käytäntöjä, jotka heijastavat erilaisia lisääntymisstrategioita. Yhdessä ääripäässä ovat itäaasialaiset, jotka ovat älykkäimpiä, omaavat suurimmat aivot, osoittavat eniten seksuaalista pidättyväisyyttä, kehittyvät hitaimmin, elävät pisimpään ja ovat lainkuuliaisimpia. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että hankitaan vähän lapsia mutta pidetään heistä erittäin hyvää huolta. Toisessa ääripäässä ovat mustat afrikkalaiset, joiden käytös on yhdenmukaista sen kanssa, että investoidaan vähemmän suurempiin määriin lapsia. Lähes jokaisella r-K-käytöksen asteikolla (toisin sanoen, "korkeainvestointinen versus matalainvestointinen lapsen kasvatus" -asteikolla) valkoiset putoavat jonnekin aasialaisten ja mustien väliin. Phil dokumentoi ja esitti tämän teorian huolellisesti erinomaisessa vuoden 1995 kirjassaan Race, Evolution, and Behavior.

Phil oli kuitenkin julkaissut ajatuksiaan paljon ennen tätä, ja vuonna 1989 Toronto Star aloitti kampanjan saadakseen aikaan sen, että Phil erotettaisiin työstään Länsi-Ontarion yliopistossa. Lehti syytti häntä "rasismista" ja huomautti, että "vakinaisen henkilöstön irtisanomiseen on olemassa vakiintuneita menettelytapoja". Muu media liittyi kuoroon ulvomaan Philin päänahkaa. Tuon vuoden helmikuussa Ontarion pääministeri (Premier) David Peterson soitti Länsi-Ontarion yliopiston presidentille vaatien, että Phil erotetaan.

Huligaanit häiritsivät Philin oppitunteja ja huusivat hänelle solvauksia aina, kun hän käveli ohi. Kerran hän havaitsi, että hänen toimistonsa oveen oli raapustettu teksti "Racists pig live here" ("Rasistit sika asuvat täällä") [sic]. Vuoden 1989 maaliskuussa Ontarion oikeuskansleri (Attorney General) aloitti poliisitutkinnan nähdäkseen, oliko Phil rikkonut lakeja, jotka kieltävät "johonkin tunnistettavaan ryhmään kohdistuvan vihan" edistämisen. Syyllisyyden toteaminen olisi voinut tarkoittaa enintään kahta vuotta vankilassa, mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin oikeuskansleri ilmoitti, että Philin teoriat olivat "hulluja mutta eivät rikollisia" ("loony but not criminal").

Länsi-Ontarion yliopisto ei pystynyt löytämään laillista tapaa Philin erottamiseen, joten se kielsi häneltä pääsyn luokkahuoneeseen ja määräsi hänet nauhoittamaan luennot videonauhalle, jonka oppilaat voivat katsoa yksityisesti. Phil onnistui vakuuttamaan tiedekunnan epäkohtakomitean siitä, että tämä oli järjetöntä. Kun hän aloitti uudelleen luokkahuoneessa opettamisen - keskellä runsasta median huutamista ja opiskelijaprotestointia - huligaanit häiritsivät toistuvasti hänen kurssejaan ja kävivät jopa hänen kimppuunsa. Ja kaiken tämän aikana Phil ei ikinä menettänyt malttiaan, ei ikinä lyönyt ketään - ja, mikä tärkeintä, ei ikinä perääntynyt. Vuosien kuluessa hänen vihollisensa vetäytyivät vähitellen suhteellisen hiljaisuuden hämmentyneeseen tilaan samalla, kun Phil jatkoi huippuluokan tutkimuksen julkaisemista rotueroista.

Kun Phil siirtyi kielletylle maaperälle, hänen rahoituksensa katosi, ja hän pyysi apua Pioneer Fundilta. Harry Weyher, joka oli hallinnut kyseistä rahastoa (fund) vuodesta 1958 lähtien, antoi Philille tuen, joka teki hänen parhaan työnsä mahdolliseksi. Rahaston kanssa tapahtuneen läheisen ja hedelmällisen assosioinnin jälkeen oli luonnollista, että Philista itsestään pitäisi tulla rahaston presidentti Weyherin kuollessa vuonna 2002. 10 vuoden ajan Phil jatkoi Pioneerin hiljaisia mutta arvokkaita avustuksia rotuun liittyvän tutkimuksen tukemiseksi.

Philillä oli läheinen assosiaatio myös American Renaissancen kanssa. Hän puhui peräti kuudessa AR:n konferenssissa ja oli aina tärkein vetonaula. Kun hän puhui ensimmäisen kerran, vuonna 1996, lumoutunut yleisö piti hänet seisomassa yli tunnin hänen puheensa aikataulutetun päättymisen yli. Phil vastasi kysymykseen toisensa jälkeen kärsivällisyyden, oppineisuuden ja charmin tavaramerkkiyhdistelmällään. Jälkeenpäin hän kertoi minulle, että hänen jalkojaan särki mutta että oli ilo puhua niin asiantuntevalle ryhmälle.

Phil oli suostunut puhumaan konferenssissa, jonka me pidimme tämän vuoden helmikuussa, mutta hän perui osallistumisensa sanoen, että hän pelkäsi, että hänen terveydentilansa ei sallisi hänen matkustaa. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa (he had been in and out of the hospital) Addisonin taudin takia, joka hyökkää immuunijärjestelmän kimppuun, mutta osasin tuskin odottaa (I hardly expected), että hän jättäisi meidät näin pian. Philillä oli aina ideoita tutkimusta varten; murehdin, kun ajattelen, että hän ei ikinä pysty tekemään tuota työtä.

Mitä tahansa Philin viholliset saattavat sanoa hänestä - ja me tiedämme tarkalleen, mitä he tulevat sanomaan - ne meistä, joilla oli hänen ystävyytensä suuri etuoikeus, tietävät, että hän oli ensimmäiseksi ja aina totuuden etsijä. Se oli datan laatu, josta hän välitti, eikä se, sopisiko data hänen teorioihinsa tai jonkun muun teorioihin.

Ja, tietysti, juuri sen vuoksi, että hän tavoitteli totuutta, häntä vihattiin. Ne, joita ei ole ikinä herjattu lehdistössä, joita "oppineet" eivät ole ikinä tuominneet, joiden kimppuun "antirasistit" eivät ole ikinä käyneet tai joita kollegat eivät ole ikinä vieroksuneet, eivät tiedä, millaista rohkeutta sen kestäminen vuodesta toiseen vaatii. Phil Rushton suuntasi suoraan hurrikaanin läpi, ja hän teki sen vertaansa vailla olevalla arvokkuudella. Hän oli yhtä periaatteellinen ihmisenä kuin hän oli nerokas tiedemiehenä, ja maailmamme on huomattavasti vähentynyt ilman häntä.


J. Philippe Rushton, 1943 - 2012

Vuoden 1989 klassikkoväittely Phil Rushtonin ja David Suzukin (kanadalainen eläintieteilijä) välillä rodusta ja genetiikasta.

Lähde: http://www.amren.com/news/2012/10/phil-rushton-has-died 

Tappamassa viestintuojaa

Kun tiede on ristiriidassa liberaalin dogmin kanssa, tiedemiehiä täytyy rangaista.

Race, Intelligence and Bias in Academe, Roger Pearson, Scott-Townsend Publishers, 1991, 304 pp. (soft cover), $15.00. Saatavilla Scott-Townsend Publishers -kustantajalta, Box 34070 N.W., Washington, DC 20043. Puhelintilaukset otetaan vastaan aukioloaikana numerossa (703) 442-8010.

Arvostelijana Jared Taylor (American Renaissance, June 1992)

Genetiikan löytäminen ja evoluutioteorian kehittäminen olivat kaksi potentiaalisesti kauaskantoisinta tieteellistä edistysaskelta kautta aikojen. Vuosisadan vaihteeseen mennessä, Gregor Mendelin (1822 - 1884) ja Charles Darwinin (1809 - 1882) työn ansiosta, ihmisellä oli ensimmäistä kertaa tietämys, jolla ohjata omaa biologista kohtaloaan. Sen sijaan, että ihminen jättäisi jatkokehityksensä geneettisille sattumille, jotka olivat hallinneet ihmisen kehitystä miljoonien vuosien ajan, hän voisi tietoisesti ja tarkoituksellisesti parantaa luontoaan.

Miksi ihmiset - 1900-luvun alkupuolelle sijoittuneen lupaavan alun jälkeen - lopettivat sellaisen ajattelun, että perinnöllisyyden lait pätevät heihin? Miksi he kiistivät tieteellisen tiedon, joka oli niin huolellisesti kerätty, ja miksi he jopa herjasivat sitä? Miksi ihmiskunta on valinnut tulevaisuutensa ja selviytymisensä riskeeraamisen jättämällä perinnöllisyyden ja biologian tieten tahtoen huomiotta? Nämä ovat kysymykset, joihin tri Roger Pearson yrittää vastata erinomaisessa kirjassaan Race, Intelligence and Bias in Academe. Hän jäljittää sovelletun genetiikan (applied genetics) nousun, laskun ja hitaan elpymisen kirjassa, joka voidaan lukea ensiluokkaisena vastalääkkeenä prof. Carl Deglerin kirjalle In Search of Human Nature (arvosteltu AR:ssä, September 1991).

Eugeniikan synty

Se oli Sir Francis Galton (1822 - 1911), joka keksi termin "eugeniikka" kuvaamaan lajin tietoista parantamista genetiikan keinoin. Kuitenkin, kuten tri Pearson huomauttaa, hän vain laittoi tieteelliselle perustalle jotain sellaista, jonka monet ihmiset olivat ymmärtäneet pitkään intuitiivisesti. Esimerkiksi antiikin kreikkalaiset väittivät, että he valitsivat vaimonsa aivan kuten he valitsivat hevosensa - niiden sukupuiden pituuden ja laadun mukaan. Lisäksi Galtonin serkku Charles Darwin oli jo osoittanut tien kohti eugeniikkaa kuuluisimmassa teoksessaan, jonka koko nimi on Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of the Favoured Races in the Struggle for Life).

Galton ja hänen läheisin kollegansa Karl Pearson olivat ujostelemattomia elitistejä, jotka halusivat jalostaa paremman englantilaisen säilyttämään Britannian johtoaseman kansakuntien keskuudessa. He olivat huolestuneita siitä, että Britannian alempien luokkien edustajat lisääntyivät enemmän kuin parhaat miehet ja naiset, ja he ennustivat hidasta kansallista rappeutumista, jos tämä jatkuisi. Galton kirjoitti vähän rotueroista, koska hänen aikanaan pidettiin itsestään selvänä, että rodut eivät ole tasavertaisia (equivalent). Sen ajan ilmapiiri ei ollut läheskään niin aggressiivisesti egalitaarinen kuin tämän päivän ilmapiiri, ja Galton pystyi käynnistämään brittiläisen eugeniikkaliikkeen, joka sai pian huomattavaa kannatusta ja vaikutusvaltaa.

Niin ikään Yhdysvalloissa miehet kuten Alexander Graham Bell ja Luther Burbank osallistuivat amerikkalaisen eugeniikkayhdistyksen (American Eugenics Society) perustamiseen vuonna 1923, ja se veti puoleensa joitain maan arvostetuimpia ihmisiä. Harvardin presidentti Charles Eliot ja amerikkalaisen luonnonhistorian museon (American Museum of Natural History) presidentti Henry Osborn olivat innokkaita eugeenikkoja.

Yksi syy siihen, että eugeniikka otettiin niin hyvin vastaan, on saattanut olla se, että kansakunnat olivat silloin maataloudellisempia kuin nykyään. Farmarit näkivät parannuksen, jonka valikoiva, kasvavassa määrin tieteellinen jalostus (selective, increasingly scientific, breeding) sai aikaan heidän eläimissään, ja he eivät voineet olla näkemättä vastaavuuksia ihmisissä. Samanaikaisesti eugeniikka viehätti omatekoisia "edistysmielisiä", ei pelkästään sen vuoksi, että se lupasi kestävää parannusta, vaan myös sen vuoksi, että kirkko vastusti sitä; evoluutio viehätti suuresti antiklerikaalisia ihmisiä. Monille ihmisille eugeniikan lupaus oli yhtä paljon siinä, mitä se voisi estää, kuin siinä, mitä se voisi edistää, ja vuoteen 1930 mennessä kolmekymmentä amerikkalaista osavaltiota oli säätänyt lakeja, jotka mahdollistivat piintyneiden rikollisten, henkisesti viallisten ja raiskaajien steriloinnin.

Kuten tri Pearson selittää, voimakkaimmat hyökkäykset eugeniikkaa ja jopa itse genetiikan tutkimusta kohtaan tulivat lopulta marxistien taholta, mutta ensimmäiset järjestäytyneet vastustajat olivat dogmaattisesti egalitaaristen uskonnollisten ryhmien (etenkin kveekareiden) jäseniä. Britanniassa ensimmäinen maailmansota oli myös suuri isku eugeniikkaliikkeelle. Yläluokat, luonnolliset alokkaat liikkeelle, olivat uskollisia soturiperinteelleen ja ilmoittautuivat suhteettomina määrinä vapaaehtoisiksi teurastukseen. Menetykset ylimystön keskuudessa olivat erityisen suuria ensimmäisen kahden vuoden aikana, jolloin brittiläiset joukot koostuivat kokonaan vapaaehtoisista. Tri Pearson esittää, että pasifistit ja kotikissat (stay-at-homes), jotka selviytyivät sodasta, olivat luonnollisia kaadereita eugeniikanvastaiselle liikkeelle.

Myöhemmin marxistit ja uskonnolliset egalitaristit uuvuttivat eugeniikan partisaanit, ja jotkut jopa liittyivät sellaisiin organisaatioihin, joiden piti jatkaa Galtonin työtä. J.B.S. Haldanen, Julian Huxleyn, Lancelot Hogbinin ja Ronald Fisherin vaikutuksen alaisena Galton Laboratory for National Eugenics hylkäsi perustajansa tavoitteet, ja ei kauan sen jälkeen, kun Lionel Penrose otti laboratorion haltuunsa, kieltäminen oli täydellinen. Galton Chair of Eugenics Lontoon yliopistossa (University of London) sai uuden nimen Galton Chair of Genetics, ja Annals of Eugenics sai uuden nimen Annals of Genetics.

Lupaava eugeniikkaliike Yhdysvalloissa kuristettiin niin ikään pinnasängyssä. Tri Pearson kirjoittaa, että Yhdysvallat oli erityisen altis sosialistiselle ajattelulle anteliaan maahanmuuttopolitiikkansa vuoksi. Kun vallankumoukselliset liikkeet romahtivat Euroopassa vuosina 1848 ja 1871, monet maanpakoon ajetut radikaalit löysivät uudet kodit - ja akateemiset virat - Yhdysvalloista. Toistuvien tsaristisen Venäjän kaatamiseen tähdänneiden yritysten veteraanit löysivät myös turvapaikan Uudesta maailmasta. Näin ollen niillä nimillä, jotka liittyvät amerikkalaisen eugeniikkaliikkeen kaatamiseen - Boas, Kroeber, Klineberg, Goldenweiser, Sapir, Herskovits - on erilainen etninen sointi kuin liikkeen perustaneiden ihmisten nimillä.

Aggressiivista egalitarismia

Miksi marxismi ja sosialismi ovat niin leppymättömän vihamielisiä genetiikan tutkimusta kohtaan? Ensisijaisesti siksi, että ne perustuvat sellaiseen käsitykseen, että kykyerojen sijaan ryöstö ja riisto selittävät varallisuuserot. Sosialismin ytimessä on sellainen vakaumus, että kaikki ihmiset eivät ole pelkästään laillisesti vaan myös biologisesti tasa-arvoisia (equal). Se on heidän ympäristönsä - heidän luokkansa - joka selittää saavutuserot.

Perinnöllisyyden biologiset faktat ovat näin ollen anateema egalitaristeille. Jos ihmiset ovat menestyksekkäitä synnynnäisten lahjojen ja kykyjen vuoksi, oikeutus vallankumoukselle katoaa. Jos ihmiset syntyvät erilaisten kykyjen kanssa, tulee paljon vaikeammaksi esittää varakkaat riistävän systeemin ansiottomina edunsaajina. Tri Pearson huomauttaa, että on vaikea lietsoa vallankumouksellista kiihkoa köyhien keskuudessa kertomalla heille, että perinnölliset puutteellisuudet pitävät heidät köyhinä.

Sosialismi elää kahdesta epämiellyttävästä tunteesta: kateudesta ja syyllisyydestä. Köyhien (have-nots) kateus tekee heidät sokeiksi sille faktalle, että rikkaista (haves) todennäköisesti tuli sellaisia sen vuoksi, että he olivat lahjakkaita ja ahkeria. Rikkaiden - joista jotkut ovat saattaneet periä vaurauden lahjakkailta esi-isiltä - syyllisyys käyttää polttoaineenaan köyhiä biologisen tasavertaisuuden teorioita (have-not theories of biological equivalence). Tutkimukset, jotka osoittavat, kuinka suurta osaa henkilön älykkyydestä ja jopa persoonallisuudesta geenit (ympäristön tai luokan sijaan) hallitsevat, ovat hirvittäviä uhkia egalitarismille.

Ironisesti Karl Marx itse ei uskonut biologiseen tasa-arvoon (biological equality). Hän oli vakuuttunut siitä, että jotkut ihmiset, kuten jotkut rodut, olivat ylempiä (superior) toisiin nähden. Hän tosin uskoi, että ylemmät riistivät alempia (inferior).

Ne olivat Trofim Lysenkon (neuvostoliittolainen tiedemies) teoriat, jotka asettivat kommunismin pysyvästi eugeniikkaa tai jopa tavanomaista genetiikkaa vastaan. Lysenko opetti, että ympäristöllisesti hankitut ominaisuudet (environmentally acquired characteristics) voitaisiin siirtää geneettisesti jälkeläisille. Kuten tri Pearson selittää, "hänen teoriansa teki mahdolliseksi sen, että marxistit saattoivat väittää, että luokkiin perustuvan yhteiskunnan kumoamisen myötä kaikki miehet ja naiset nauttisivat samankaltaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta ympäristöstä ja silloin kaikista tulisi geneettisesti tasa-arvoisia vain muutamassa sukupolvessa."

Tällainen älyttömyys johti viljelykasvikokeisiin, jotka aiheuttivat maataloudellisia katastrofeja Neuvostoliitolle, ja Lysenko saatettiin lopulta epäsuosioon. Mutta tästä huolimatta hänen sanomansa - että ympäristö voi päästä voitolle biologiasta - ohjaa edelleen lähes jokaista sosiaalista ohjelmaa koko läntisessä maailmassa.

Vaikka biologiset selitykset inhimillisille eroille olivat reilusti pimennyksessä 1930-luvun puoliväliin mennessä, natsismi ja toisen maailmansodan hirvittävä verenvuodatus soittivat kuolinkelloja eugeniikalle. Militantit egalitaristit aloittivat vallituksensa yliopistoissa, ja sana "eugeniikka" on nykyään lähes kirjoitettu ulos tieteellisestä sanastosta.

Hyökkäys tiedettä kohtaan

Tri Pearsonin kirjan jälkimmäinen osa kertoo siitä ilkeydestä, jolla egalitaristit ovat yrittäneet tukahduttaa uutta kiinnostusta genetiikkaa kohtaan. Vasemmistolaiset ja vähemmistöaktivistit ovat pitäneet akateemista vapautta pilkkanaan ja suurelta osin onnistuneet vastustajiensa vaimentamisessa tai heidän esittämisessä pahoina ihmisinä. Vasemmalle kallellaan oleva media on ollut aulis avunantaja tieteen tukahduttamisessa.

Jotkut ihmiset, joista kirjoitetaan kirjan tässä osassa - Arthur Jensen, William Shockley, Hans Eysenck, Richard Herrnstein - ovat lukemattomien väijytysten veteraaneja (väijytysten, joita ovat toteuttaneet ne, jotka tekisivät lopun sananvapaudesta). Toiset - Philippe Rushton, Michael Levin, Linda Gottfredson, Thomas Bouchard - ovat vähemmän merkittäviä tai viimeaikaisempia osallistujia taistelussa. Kaikki ovat uhmanneet sellaisen yhteiskunnan panettelua, joka pitää egalitaarisista illuusioista enemmän kuin biologisista faktoista. Tri Pearson, joka on ollut läheisissä väleissä monien näiden akateemikkojen kanssa, kertoo heidän tarinansa hyvin, mutta muutamat kohokohdista kestävät uudelleenkertomisen.

Berkeleyssa sijaitsevan Kalifornian yliopiston (University of California at Berkeley) professori Arthur Jensen oli yksi ensimmäisistä tutkijoista, joka herätti sovelletun genetiikan pitkästä unestaan. Hän kirjoitti vuonna 1969 Harvard Educational Review -lehteen artikkelin, jossa hän esitti, että se fakta, että mustilla on keskimäärin matalampi ÄO kuin valkoisilla, saattaa tehdä tyhjiksi yritykset parantaa mustien koulutuksellista suorituskykyä. Prof. Jensenistä tuli nopeasti vasemmistolaisten ryhmien vihollinen numero yksi. Hän sai niin monta tappouhkausta, että yhdessä vaiheessa Berkeleyn poliisi kehotti häntä muuttamaan pois talostaan. Julisteita, jotka sanoivat "Tappakaa Jensen", ilmestyi. Ehkä hämmästyttävin perinnöllisyyden merkitystä korostaneisiin näkemyksiin (hereditarian views) kohdistuneen vihan ilmaus oli fyysinen hyökkäys, joka kohdistui sellaiseen genetiikan professoriin, joka oli valmistautumassa hyökkäämään prof. Jensenin näkemysten kimppuun. Jopa yritys torjua kyseinen paha mies olisi saattanut antaa hänen näkemyksilleen julkisuutta.

Prof. Jensenin seuraan pahamaineisuudessa liittyi pian Hans Eysenck, Englantiin muuttanut saksalainen maahanmuuttaja. Kun prof. Eysenck lähti Saksasta 1930-luvulla, hän oli vakaumuksellinen antinatsi, joka ei tuntenut tunnontuskia opettaessaan oppilailleen, että biologian sijaan ympäristö selittää saavutuserot. Se oli Audrey Shueyn klassinen vuoden 1966 teos The Testing of Negro Intelligence, joka vakuutti hänet siitä, että hän oli väärässä. Vuonna 1971 hän julkaisi oman kirjansa Race, Intelligence and Education, joka teki hänestä yhtä suuren roiston Britanniassa kuin Jensen oli Amerikassa. Kun hänen kirjansa julkaistiin Yhdysvalloissa, SDS (Students for a Democratic Society) uhkasi pommittaa kaikkia sellaisia jakelijoita ja kirjakauppoja, jotka kävisivät sillä kauppaa.

Englannissa prof. Eysenckin luentoja häirittiin, hänen kimppuunsa hyökättiin fyysisesti, ja hänen näkemyksensä antoivat sysäyksen joillekin kaikkein omituisimmista mainoslehtisistä, jotka ovat ikinä koristaneet akateemista väittelyä. Eräs ihme kehotti opiskelijoita seuraavasti: "Tuomitkaa fasisti Eysenck, älyllinen prostituoitu, joka edistää epätieteellisiä ja ihmisten vastaisia ideoita imperialismin palveluksessa!" Toisessa tilanteessa vastustajat panivat pystyyn kylttejä, joissa luki: "Kannattakaa aitoa akateemista vapautta: fasisti Eysenckillä ei ole oikeutta puhua." Vasemmistolaiset opettajat kohtelivat hänen lapsiaan koulussa niin huonosti, että hän vaihtoi sukunimensä Evansiksi suojellakseen heitä. Vuosia myöhemmin hän otti takaisin oikean nimensä, mutta jotkut hänen lapsistaan olivat niin pahasti vanhan nimen arpeuttamia, että he pysyivät Evansissa.

Tri Pearson kertoo myös William Shockleyn kokemuksista; William Shockley, joka oli yksi transistorin keksijöistä, omisti uransa jälkipuoliskon genetiikan tärkeyden tunnetuksi tekemiseen. Prof. Shockley oli sekä toiminnan että ideoiden mies. Hän puhui sen puolesta, joka tultiin tuntemaan "Bonus 1000 ehdotuksena" ("Bonus 1000 Proposal"), jonka nojalla valtio (government) maksaisi 1000 dollaria jokaisesta ÄO-pisteestä alle sadan ($1000 for every IQ point below 100) jokaiselle, joka suostuisi vapaaehtoiseen sterilisaatioon.

Kun hänen kiinnostuksensa olivat kääntyneet genetiikkaan, edes prof. Shockleyn maine huipputiedemiehenä ei pystynyt suojelemaan häntä jatkuvalta häirinnältä ja herjaamiselta. Jopa hänen kuolemansa jälkeen eräs vastustaja kirjoitti Science-lehdessä, että prof. Shockleyn näkemysten genetiikasta on täytynyt johtua päävammasta, jonka hän kärsi sen jälkeen, kun hän oli tehnyt nerokkaan työnsä elektroniikan saralla.

Yritykset puhua vapaasti rodusta tai perinnöllisyyden tärkeydestä kohdataan edelleen samanlaisella raivokkuudella. Tavanomaisten häiriöiden, loukkausten ja erottamisvaatimusten lisäksi Länsi-Ontarion yliopiston (University of Western Ontario) prof. Philippe Rushton alistettiin vuonna 1989 rikostutkinnan nöyryytykseen Kanadan lain "Pornografiasta ja vihakirjallisuudesta" nojalla. Lehdistötilaisuudessa, jossa tiedotettiin tutkinnan päättymisestä, Ontarion provinssin oikeuskansleri (Attorney General) ilmoitti, että prof. Rushton oli "hullu, mutta ei rikollinen".

Itsetuhon siemenet

Marxismin heikentymisestä huolimatta sen synnyttämä militantti egalitarismi ei osoita heikentymisen merkkiä. Vuosikymmenten ajan taistelu, joka tähtää ainoastaan siihen, että biologialle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi, on joutunut taistelemaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan, joilla on kaksi päämäärää. Yksi on se, että hiljennetään fyysisesti jokainen vastakkainen ajatus. Toinen on se, että tehdään toisinajattelijoista varoittava esimerkki, jotta muut eivät puhu suoraan. Molemmat päämäärät on suurelta osin saavutettu. Huipputiedemiehiltä on toistuvasti evätty foorumit heidän näkemyksilleen, ja toiset tutkijat, jotka ovat yksityisesti samaa mieltä heidän kanssaan, pelkäävät sanoa niin julkisesti.

Tietysti se, mitä varhaiset eugeenikot ennustivat, on tapahtumassa. Sosiaaliavustusohjelmat, jotka palkitsevat holtittoman lisääntymisen, ovat kiihdyttäneet dysgeenisiä trendejä lisääntymisessä. Ei-valkoisten tasainen tunkeutuminen Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan on korvaamassa rotua, joka on saavuttanut paljon, roduilla, jotka ovat saavuttaneet vähemmän.

Koska biologia ja genetiikka on ajettu pois sosiaalisia ongelmia käsittelevästä keskustelusta, valtiot jatkavat mittaamattomien resurssien kaatamista ympäristön parantamiseen sellaisia ihmisiä varten, joiden perimä asettaa ylitsepääsemättömiä esteitä menestymiselle. Kukaan ei uskalla painiskella sen tosiasian kanssa, että aviottomia, sosiaaliavustusten kasvattamia lapsia, joiden ÄO on 80, ei yksinkertaisesti voi kouluttaa hyödylliseen työhön kehittyneessä yhteiskunnassa. Menneisyydessä tällaiset ihmiset on saatettu opettaa heiluttamaan lapiota tai kantamaan laastikaukaloa, mutta tänä päivänä he eivät huoli sellaista työtä edes silloin, kun sitä on tarjolla. Amerikka kasvattaa suurelta osin ei-valkoisten rikollisten, rappeutuneiden yksilöiden ja kyvyttömien yksilöiden jatkuvasti kasvavaa armeijaa, jonka edustajat tulevat vainoamaan kyvykkäitä ihmisiä ja kyvykkäiden ihmisten lapsia tulevina vuosina.

Edellisen kuukauden mellakat (katso etusivun juttu) olivat vain vielä yksi merkkipaalu Amerikan säälimättömällä marssilla kohti geneettistä dystopiaa. Kun avustuksilla elävät tyhmät lapset (dullard children of the dole) polttavat omat naapurustonsa poroksi ja murhaavat ohimeneviä valkoisia, kukaan ei uskalla puhua heidän luontaisista rajoituksistaan. Sen sijaan, jälleen kerran, Amerikka vääntelee käsiään sen kauhean ympäristön suhteen, jossa nämä ihmiset elävät - vaikka se on ympäristö, jonka he ovat itse luoneet.

Yhteiskunta, joka antaa näille typeryksille rahaa, jotta he voivat hankkia vielä lisää tyhmiä lapsia, kosiskelee tuhoa. Tri Pearson pohtii, "saatammeko me ikinä toivoa sitä, että muokkaisimme lakimme ja sosiaaliset käytäntömme sellaiseksi loogiseksi järjestelmäksi, joka olisi enemmän sopusoinnussa niiden lakien kanssa, jotka hallitsevat evoluutiota ja jopa itse ihmisluontoa."

Hän jatkaa sanomalla: "Vain yksi asia on varma: Yhteiskunta, joka asettaa itsensä biologian, kausaliteetin ja evoluution muuttumattomia lakeja vastaan, tulee olemaan epäonnistunut yhteiskunta. Epärealistinen ja epäasiallinen kulttuuri ... tulee lopulta tuhoamaan yhteiskunnan, joka tukee sitä ..."

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1992/#article2 

Eläin ihmisessä (Degler)

Nykyiset oletukset ihmisluonnosta perustuvat yhtä paljon ideologiaan kuin tutkimukseen.

Carl N. Degler, In Search of Human Nature, Oxford University Press, 1991, 400 pp., $24.95

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 1991)

Stanfordin yliopiston (Stanford University) professori Carl Deglerin kirja In Search of Human Nature on yritys ymmärtää sitä, kuinka ympäristö syrjäytti perinnöllisyyden hyväksyttynä selityksenä ihmisen käytökselle. Olisi vaikea ajatella toista älyllistä vallankumousta, joka olisi vaikuttanut niin perusteellisesti sosiaalipolitiikkaan, ja onkin korkea aika, että se herätti niinkin huomattavan historioitsijan kuin prof. Deglerin huomion.

Hänen kirjansa on myös varovainen selonteko siitä, kuinka biologia on - sen jälkeen, kun se oli lähestulkoon eliminoitu ihmisen käytökseen vaikuttavana tekijänä - vihdoin alkanut saada jonkin verran takaisin sitä kenttää, jonka se menetti ympäristön esitaistelijoille. Kysymykset, jotka prof. Degler mainitsee, ovat juuri niitä, jotka on pakotettu maan alle: Ovatko miehet ja naiset erilaisia luonnoltaan? Ovatko rodut yhtä älykkäitä? Onko eugeniikka moraalista? Muodostuuko ihminen enemmän geeniensä toimesta kuin ympäristönsä toimesta? Ihmisluonnon etsimisellä on merkittäviä seurauksia, sillä yhteiskunnat, joita ihmiset rakentavat, heijastavat niitä vastauksia, joita he uskovat löytäneensä.

Useimmiten prof. Degler vastaa tabu-kysymyksiin juuri niin kuin nykyinen älyllinen ilmapiiri edellyttää. Siitä huolimatta, vaikka hän nostaa Pandoran lippaan kantta vain lyödäkseen sen jälleen kiinni, hän antaa meille vilauksen siitä, mihin elpyvä biologia saattaa johtaa. Hän on laatinut karkean kartan älyllisestä maisemasta, ja vaikka hän hätyyttää meidät pois tietyiltä alueilta, niin siinä, että vain osoitetaan, että ne ovat olemassa, on jotain hyvää.

In Search of Human Nature on kaksiosainen. Ensimmäinen ja valtavasti parempi osa jäljittää niitä ajatussuuntauksia, jotka syrjäyttivät sen näkemyksen, että biologia hallitsee käytöstä. Toinen osa, joka kuvaa biologian uutta legitimiteettiä, on selvästi huonompi. Prof. Degler on haravoinut arkistoja 50 tai 100 vuotta sitten esitettyjen terävien luonto/kasvatus (nature/nurture) -argumenttien vuoksi, kun taas hänen viittauksensa nykyajan tutkimuksiin ovat kiusallisen yksipuolisia ja vain palvelevat nykyistä akateemista trendiä.

Biologia hallitsee

Kirjansa ensimmäisessä osassa prof. Degler selittää, että ne olivat Charles Darwin (1809 - 1882) ja Gregor Mendel (1822 - 1884), jotka valmistivat perustukset sille näkemykselle, että luonnonlait pätevät ihmisiin aivan kuten ne pätevät eläimiin. Darwin opetti, että ihminen on niiden samojen voimien tuote, jotka loivat muut elävät olennot: kaikki ovat miljoonien vuosien sattumanvaraisen evoluution - jonka kuluessa vain vahvimmat (fittest) selviytyivät - tulosta. Vaikka hänen vaikutuksensa tuli myöhemmin, Mendel osoitti väistämättömän yhteyden yhden sukupolven ja seuraavan sukupolven biologisten erityispiirteiden välillä.

Nämä uudet opit voisivat selittää yhteiskuntaluokan. Jos vain vahvat (fit) selviytyvät ja menestyvät, rikkaiden ja mahtavien on täytynyt tulla sellaisiksi sen vuoksi, että he olivat erityisen vahvoja. Darwin ajatteli, että evoluutio ei pelkästään selittänyt sosiaalista hierarkiaa vaan oikeutti sen. Olisi typeryyttä yrittää nostaa rutiköyhä ihminen kauppiaan tasolle, jos rutiköyhällä ihmisellä ei ollut tarvittavaa biologista lahjakkuutta.

Niin ikään, kenenkään ei tarvinnut keksiä yksityiskohtaisia ympäristöön liittyviä selityksiä eri saavutustasoille rodun mukaan. Darwin uskoi, että roduilla ei ollut samoja keskimääräisiä älykkyystasoja. Jos rutiköyhä ihminen oli köyhä sen vuoksi, että hänellä oli huonot geenit, niin primitiiviset rodut olivat samalla tavalla petettyjä.

Herbert Spencer (1820 - 1903) työsti nämä ideat järjestelmäksi, joka tunnetaan nimellä "sosiaalidarwinismi". Valtion (government) pitäisi puuttua selviytymistaisteluun niin vähän kuin mahdollista, ja valtion ei pitäisi ikinä verottaa tuottavia tukeakseen tuottamattomia. Eikä yksilöiden pitäisi myöskään olla liian vapaita ajattelemattoman hyväntekeväisyyden kanssa. Kuten Spencer esitti: "Se, että autetaan huonoja lisääntymisessä, on itse asiassa sama kuin se, että hankitaan ilkeämielisesti jälkeläisillemme suuri määrä vihollisia." Hän ajatteli, että mikään ympäristö ei voisi hyvittää turmeltuja geenejä.

Parempaa lisääntymistä

Darwinismi ja genetiikka johtivat eugeniikkaliikkeeseen. Vaikka se tuomitaan nykyään pahana ja oikeistolaisena, prof. Degler huomauttaa, että 1900-luvun alkupuolella sitä pidettiin edistyksellisenä ja humanitaarisena. Sosialistit olivat sen innokkaimpien kannattajien joukossa, ja jotkut sen ajan arvostetuimmista ihmisistä tukivat sitä. Winston Churchill oli Kansainvälisen eugeniikkakongressin (International Congress of Eugenics) varapresidentti, kuten oli myös Harvardin presidentti Charles Eliot. Valintajalostus (selective breeding) oli parantanut valtavasti kotieläinten sukua; eugeenikot uskoivat, että ihmisiä voitaisiin parantaa samalla tavalla.

Vuoteen 1930 mennessä kolmekymmentä amerikkalaista osavaltiota oli säätänyt lakeja, jotka sallivat sellaisten ihmisten kuin "pinttyneiden rikollisten, idioottien, imbesillien ja raiskaajien" pakkosteriloinnin. Myös Saksa, Englanti ja Skandinavian maat säätivät eugeniikkalakeja - ja kaikki tämä ennen kuin Hitler nousi valtaan.

Suuri muutos

Nykyään eugeniikalla on huono maine, ympäristö selittää käytöstä, rodut ovat tasa-arvoisia (equal), köyhyys selittää matalaa älykkyysosamäärää (päinvastaisen sijaan) ja valtiot verottavat rutiininomaisesti kyvykkäitä, jotta kyvyttömät voivat lisääntyä. Mikä sai aikaan näin vallankumouksellisen muutoksen?

Hyökkäys biologiaa kohtaan käynnistyi 1920-luvulla, ja kukaan ei ole enemmän vastuussa sen menestymisestä kuin Franz Boas (1858 - 1942). Hän oli sen ajatuksen väsymätön puolustaja, että ympäristö, eikä biologia, hallitsi käytöstä. Boas, joka oli juutalainen maahanmuuttaja Saksasta, perusti jotakuinkin yksinään antropologian tutkimuksen Amerikassa ja hallitsi kyseistä tieteenhaaraa Columbian yliopistossa (Columbia University) sijainneesta päämajasta käsin.

Boas ilahtuisi tämän päivän Yhdysvalloista. Hän työskenteli voimakkaasti avoimen maahanmuuttopolitiikan puolesta ja taisteli neekereiden tasa-arvoasian (cause of Negro equality) puolesta. Hän uskoi, että seka-avioliitto oli lopullinen ratkaisu rotuongelmiin, ja hän oli vakuuttunut siitä, että ihmisen vaivat voitaisiin ratkaista säätämällä ympäristöä näppärästi. Biologia oli merkityksetöntä.

Se oli Boas, joka ensimmäisenä käytti termiä "kulttuuri" nykyisellä, kieroutuneella tavalla; eli siten, että sillä tarkoitettiin kaikkea inhimillistä käytöstä. Hänen aikaansa saakka kulttuuri tarkoitti kehittyneen yhteiskunnan korkeimpia taiteellisia saavutuksia. Boasille kaikkein hirvittävimmät heimorituaalit olivat aivan yhtä paljon "kulttuuria" kuin ooppera ja kirjallisuus. Kun ihmiset nykyään käyttävät sellaisia ristiriitaisia termejä kuten köyhyyden "kulttuuri", he ovat Boasin suoria perillisiä.

Prof. Deglerin mielestä Franz Boasin vaikutusta on mahdotonta yliarvioida. Lähes kaikki jalkaväkimiehet biologiaan kohdistuneessa hyökkäyksessä olivat joko Boasin oppilaita tai suuressa määrin häneltä vaikutteita saaneita. Prof. Degler huomauttaa myös, että liikkeeseen tiiveimmin yhdistetyt nimet - Kroeber, Klineberg, Goldenwieser, Sapir, Herskovits - edustivat laajaa muutosta yhteiskuntatieteiden etnisessä sävyssä.

Jotkut näistä juutalaisista tutkijoista olivat niin määrätietoisia kampanjassaan kumota biologia, että prof. Degler siirtyy ihmettelemään sitä, mikä motivoi heitä. Kuten hän toteaa, huolimatta tutkimuksesta toisensa jälkeen, jotka oli suunniteltu osoittamaan, että genetiikan sijaan ympäristö selitti erot ihmisen käytöksessä, nämä uudet kiihkoilijat eivät ikinä löytäneet sitä, mitä he halusivat löytää. Heidän tuloksensa eivät eronneet niistä tuloksista, jotka olivat vakuuttaneet heidän edeltäjänsä biologian ensisijaisuudesta. Mustat ja intiaanit (jotka vastaisivat useimpia tämän päivän hispaanoja) jatkoivat matalien tulosten saamista älykkyystesteissä, tekivät enemmän rikoksia ja pysyivät köyhinä. Se, mitä Boasin liike teki, oli se, että se hylkäsi biologiset selitykset näille eroille ja väitti, että ympäristö oli kaikki. Faktat eivät ikinä muuttuneet; ainoastaan selitys muuttui.

Prof. Degler päättelee, että tämä uusi tutkijoiden ryhmä oli ujostelemattomasti ideologinen. Hän siteeraa Otto Klinebergiä: "Minusta tuntui (ja sanoin näin varhain), että ympäristöselitys oli parempi, aina kun data sen oikeutti, koska se oli optimistisempi, koska se antoi toivoa paremmasta."

Margaret Mead, yksi liikkeen harvoista vaikutusvaltaisista hahmoista, joka ei ollut juutalainen eikä maahanmuuttaja, kuvaili ihmisluonnon "lähes uskomattoman mukautuvaiseksi". Hän opetti, että oli "epätoivoinen tarve" vastata rodun faktaan sellaisella opilla, että perinnöllisyyden sijaan "kulttuuri" hallitsi kaikkia käytöseroja. "Epätoivoinen tarve" ja "toivo paremmasta" eivät edistä tieteellistä objektiivisuutta.

Prof. Degler epäilee, että oman edun tavoittelun ja hyväntahtoisuuden yhdistelmä motivoi tätä uutta oppia. Juutalaiset, jotka olivat kokeneet vainoa Euroopassa, olivat innokkaita lyömään alas minkä tahansa idean, joka saattaisi oikeuttaa eri väestöjen kohtelemisen eri tavalla. Samanaikaisesti sosiaali"tieteilijät" pelkäsivät, että jos sosiaalisten ongelmien uskottaisiin olevan biologisia, niin parempiosaiset näkisivät, että ei ole juuri järkeä yrittää nostaa alempia luokkia. Prof. Degler ei käsittele selkeää ammatillista intressiä ympäristön ensisijaisuuden edistämisessä. Jos edistyksen oli määrä tulla ympäristön säätämisestä, niin kenellä oli parempi vaade säätämisen toteuttamiseen kuin sosiologeilla?

Boasin koulukunta vahvisti jatkuvasti asemiaan. Niinkin varhain kuin vuonna 1917 eräs sosiologi kirjoitti, että "tutkijoiden keskuudessa ..., se muinainen oppi, että jotkut rodut ovat luonnostaan alempia (inferior), on hylätty. Jokainen sen tueksi esitetty argumentti on testattu ja havaittu puutteelliseksi." Tietenkään mitään tällaista ei oltu tehty.

Samaan aikaan kun ympäristö oli syrjäyttämässä biologiaa, ympäristön kannattajat löivät kuitenkin varpaitaan aasialaisten menestyksiin. Köyhyys ja yhteiskuntaluokka tuotiin voitonriemuisesti esiin selittämään mustien ja intiaanien matalat ÄO-tulokset, mutta aasialaiset saivat kieroutuneesti yhtä hyviä tuloksia kuin valkoiset - köyhyydestä ja alhaisesta yhteiskuntaluokasta huolimatta. Prof. Degler kertoo meille, että tätä kommentoitiin hienovaraisesti 1920- ja 1930-luvulla mutta sen ei annettu pysäyttää Boasin kaiken tieltään tuhoavaa voimaa (Boas juggernaut).

1930-luvun alkuun mennessä, paljon ennen kuin Adolf Hitlerillä olisi voinut olla mitään vaikutusta sosiologiaan, biologinen näkemys oli mennyt pimennykseen. Maailman reaktio Kolmannen valtakunnan rotukäytäntöihin soitti epäilemättä kuolinkelloja eugeniikalle ja jatkaa vielä tänäkin päivänä käytöserojen tutkimisen vaikeuttamista. Siitä huolimatta on syytä huomata, että Boasin liike oli hyvää vauhtia matkalla kohti voittoa ilman mitään apua natseilta.

Biologia palaa

Se oli vasta 1950-luvulla, kun biologian ja darwinilaisen teorian ajateltiin jälleen, edes pieninä annoksina, vaikuttavan ihmisen käytökseen. Prof. Degler epäilee, että ympäristön merkitystä korostaneiden ihmisten ylilyönnit (excesses of the environmentalists) saivat aikaan biologian paluun. Behavioristit kuten John B. Watson ja B.F. Skinner väittivät, että ihminen oli niin täysin tyhjä taulu (so blank a slate), että hänellä ei ollut edes vaistoja.

Kuten yksi dogmaattisimmista behavioristeista, Zing Yang Kuo, kirjoitti: "kaikki seksuaaliset halumme ovat sosiaalisen stimulaation tulosta. Organismilla ei ole valmista reaktiota toiseen sukupuoleen sen enempää kuin sillä on synnynnäisiä ideoita." Toinen kirjoitti, että ihmisen ainoa vaistomainen impulssi oli hedelmöittyneen munasolun liikehdintä kohti kohtua; kaikki muu oli opittua.

Tämänkaltainen älyttömyys provosoi varmuudella reaktion. Kuten Prof. Degler toteaa kirjansa toisessa osassa, eläimillä selvästi oli vaistoja ja oli vaikea väittää, että inhimillisellä käytöksellä ei ollut mitään yhteistä muiden olentojen käytöksen kanssa. Niin ikään, Konrad Lorenzin ja Nikolaas Tinbergenin kaltaisten eurooppalaisten etologien työ osoitti, että jopa erittäin monimutkainen eläimen käytös oli synnynnäistä. Jos hunajamehiläinen syntyi tietäen, kuinka toteutetaan "heilutustanssi" ("waggle dance"), joka kertoo muille mehiläisille, mistä löytää ruokaa, millaisten mahdollisuuksien kanssa ihmiset saattoivat syntyä?

Näin ollen prof. Degler omistaa 100 sivua toisesta osastaan niille oivalluksille, jotka me olemme viime aikoina saaneet biologian elpymisestä. Tässä kohtaa hänen työnsä on kuitenkin epätasaista. Hän selitti erittäin yksityiskohtaisesti, kuinka Boasin koulukunta kumosi eugeniikan, rotuerot ja jopa perinnöllisyyden, mutta tämän jälkeen hän ei kerro juuri mitään viimeaikaisesta työstä näillä aloilla.

Mitkä siis ovat ne uudet biologian valaisemat läpimurrot, jotka prof. Degler on löytänyt? Hän kertoo, että insesti-tabu tunnustetaan nykyään yleisesti joksikin sellaiseksi, joka on lähellä vaistoa, koska eläimet kieltäytyvät parittelemasta lähisukulaisten kanssa. Ihmisen sosiaaliset etuoikeusjärjestykset saattavat myös heijastaa biologiaa, koska eläimillä on "nokkimisjärjestykset". Myös ihmisten halukkuudella uhrata itsensä perheittensä puolesta on vastine eläinten keskuudessa, ja se saattaa olla osa ihmisluontoa. Tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista mutta tuskin shokeeraavaa.

Ainoa etäisesti kiistanalainen näkemys, jonka prof. Degler tuo julki, on mahdollisuus siitä, että miehet saattavat olla aggressiivisempia kuin naiset pikemminkin hormonien vuoksi kuin sen vuoksi, mitä he oppivat lastentarhassa. Tämä saattaisi jopa selittää sen, miksi miehet dominoivat tiettyjä aloja.

Mitä tapahtui rotueroille, eugeniikalle ja perinnöllisyydelle? Koska prof. Degler on osoittanut, että ne kumottiin, ei uuden datan vuoksi vaan vanhan datan ideologisen tulkinnan vuoksi, voisi odottaa hänen selittävän viimeaikaista ajattelua näillä aloilla. Sen sijaan hän ehdottaa, että tämän päivän "sosiobiologit" eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi rotueroista, koska he tutkivat sellaisia piirteitä, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille. Lisäksi he ovat todennäköisesti poliittisia liberaaleja, joilla on "häiritseviä muistoja sellaisten tutkimusten pahasta väärinkäytöstä lähimenneisyydessä".

Tämä on petollista kahdesta syystä. Ensinnäkin, genetiikkaan ja rotueroihin kohdistuu paljon kiinnostusta. Toiseksi, jokainen tietää, että jos joku ottaa julkisesti kannan, joka on oikeaoppisuuden väärällä puolella, hänellä on riski päätyä ammatilliseen unholaan. Mikä tahansa yhteys rodun, sukupuolen, perinnöllisyyden ja sosiaalipolitiikan välillä on heitetty ulos pimeyteen (has been cast into the outer darkness), ja jokaista, joka ajattelee sellaista, ei vieroksuta pelkästään väärässäolevana vaan pahana. Tutkijoita rangaistaan poliittisesti epäkorrektista tutkimuksesta, ja kaikki tietävät tämän.

Pelkästään tästä syystä on merkityksellistä, että niin monet tutkijat ovat uskaltaneet uhmata sovinnaisuutta. Todisteita älykkyyden perinnöllisyydestä, rotueroista ja biologisista alttiuksista rikollisuuteen ja jopa persoonallisuustyyppiin tulee jatkuvasti päivänvaloon. Suurimmaksi osaksi In Search of Human Nature jättää ne sovinnaisesti huomiotta.

Esimerkiksi Audrey Shueyn työ 1950- ja 1960-luvulla, joka saavutti huippunsa hänen mestarillisessa kirjassaan The Testing of Negro Intelligence, ei saa tunnustusta. Eikä tunnustusta saa myöskään englantilaisen John Bakerin rodun antropologiaan liittyvä työ tai hänen maanmiehensä Hans Eysenckin älykkyysosamäärään liittyvä työ. Richard Herrnsteinin tutkimukset rikollisuuden biologiasta mainitaan pahoittelevasti ja lyhyesti, mutta Arthur Jensenistä hankkiudutaan eroon yhdellä alaviitteellä! Mark Snyderman saa lyhyen maininnan maahanmuuttolainsäädäntöön liittyvän hämärän tutkimuksen vuoksi, mutta hänen vuonna 1988 ilmestyneeseen kirjaansa The IQ Controversy (arvosteltu AR:ssä, Nov. ja Dec. 1990), joka kärsivällisesti esittää todisteet rotueroista, ei ole viittausta.

William Shockleyn työ ei saa huomiota, eikä huomiota saa myöskään Raymond Cattellin työ (katso AR, Feb., Mar. ja Apr. 1991). Prof. Degler ei kirjoita mitään Thomas J. Bouchardin viimeaikaisesta, mukaansatempaavasta syntymän jälkeen erotettuihin identtisiin kaksosiin liittyvästä työstä. Vaikka heidän merkittävimmät toimensa saattavat olla liian uusia tullakseen sisällytetyiksi tänä vuonna julkaistuun kirjaan, Länsi-Ontarion yliopiston (University of Western Ontario) Philippe Rushtonin ja New Yorkin collegen (City College of New York) Michael Levinin poisjättäminen olisi täysin sopusoinnussa prof. Deglerin valikoivan tieteellisyyden kanssa.

In Search of Human Nature tekeytyy kiihkottomaksi ideoiden historiaksi. Sen tyyli on professorillinen, ja sen sävy on puolueeton. Tästä syystä on erityisen anteeksiantamatonta, että prof. Degler on tarkoituksella (ja se ei varmasti ollut vahinko) jättänyt pois niiden tutkijoiden työn, joiden näkemyksiä hän pitää sopimattomina. He ovat hyvin paljon osa ideoiden historiaa, ja historioitsijan täytyy painiskella heidän kanssaan, vaikka hän sitten vain yrittäisikin osoittaa, että he ovat väärässä. Kun kirjailija on valmis syyttämään Boasin koulukuntaa ideologisen värityksen antamisesta datalle, on sitäkin suurempi pettymys havaita, että hän on itse valinnut yksinkertaisesti niskoittelevan datan sivuuttamisen.

Prof. Degler antaa sellaisen valheellisen vaikutelman, että käytännössä kukaan ei tutkisi tiettyjä aihealueita. Erityisesti silloin, kun on kyse rotuun liittyvistä kysymyksistä, hän antaa ymmärtää, että tämä johtuu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Boasin ja Klinebergin kaltaiset ihmiset ovat lopullisia auktoriteetteja. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että on mahdollista, että prof. Degler ei olisi pystynyt julkaisemaan kirjaa, joka ei mukautuisi aikamme lipeviin oikeaoppisuuksiin. Siitä huolimatta, se on surullinen päivä, kun arvostettu historioitsija kirjoittaa, mistä tahansa syistä, kirjan, joka vääristelee historiaa.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/september-1991-2/#article1

Taistelu lännen pelastamiseksi

Euroopan Uusi oikeisto (New Right) on lyönyt ensimmäiset iskunsa.

Against Democracy and Equality, Tomislav Sunic, Peter Lang, 1990, 196 pp., $39.95

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, December 1992)

Tämän päivän Amerikassa ne, jotka näkevät kansakunnan kohtaamat, perustavanlaatuiset ongelmat, elävät lähes älyllisessä tyhjiössä. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvallat ei edes tunnista vaarallisimpia vihollisiaan: rodullista ja kulttuurista riistetyksi tulemista (dispossession), eurooppalaiseen perintöömme kohdistuvaa kasvavaa vihaa ja sitä kohtalokasta rohkeuden menetystä, joka on mahdollistanut sen, että tämä on tapahtunut.

Silloin kun julkinen keskustelu ylipäätään sivuaa näitä aiheita, se ylistää niitä merkkeinä uudesta, paremmasta Amerikasta. Näin ollen niiden, jotka kokevat, että tie uuteen Amerikkaan on tie unholaan, on helppo ajatella, että he ovat yksin ja että heidän maansa kohtaa ainutlaatuisen kauhistuksen, jota kukaan muu ei ole ikinä kuvitellut tai ajatellut.

Mutta tämä ei tietenkään ole totta. Tomislav Sunicin kirja Against Democracy and Equality ei pelkästään tutki "vallankumouksellisen konservatismin" arvokasta historiaa vaan myös esittelee tällä hetkellä vaikuttavan eurooppalaisten kirjoittajien koulukunnan, jonka edustajat ponnistelevat löytääkseen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ei Amerikassa vielä esitetä. Kuten prof. Paul Gottfried kirjoittaa tämän pienen kirjan esipuheessa, tri. Sunic on antanut meille ensimmäisen kirjan mittaisen esittelyn Euroopan Uudesta oikeistosta englannin kielellä.

Jo kirjan nimi antaa ymmärtää, kuinka rohkeasti Uusi oikeisto on valmis uhmaamaan rakastetuimpia liberaaleja oletuksia. Jos tällä ajattelijoiden ryhmällä voidaan sanoa olevan yksi keskeinen opinkappale, niin se on se, että ihmisen olennainen luonto ei piile tasa-arvossa (in equality) vaan epätasa-arvossa (in inequality). Yksilöt, rodut, kulttuurit ja kansakunnat ovat erilaisia ja eriarvoisia (unequal); jokainen yritys kohdella niitä tasa-arvoisina (as equals) on tyrannian muoto.

Näin ollen Uuden oikeiston ajattelijat vastustavat tiukasti mitä tahansa sellaista, joka määrää universalistisen tasa-arvon. Heidän mielestään kommunismi on ollut armottomin egalitaarisen totalitarismin muoto, mutta eräässä provokatiivisimmista oivalluksistaan he pitävät modernia länsimaista liberalismia "pehmeän" totalitarismin muotona, joka on saavuttamassa tavoitteensa ilman keskitysleirien ja salaisen poliisin väkivaltaa. Sen äärimmäisessä muodossa - jonka me voimme nähdä kehittyvän Yhdysvalloissa - ei ole tarvetta väkivaltaiseen sortoon, sillä jokaisesta ihmisestä tulee oma sensorinsa ja oma vanginvartijansa.

Euroopan Uuden oikeiston merkittävimmät johtajat ovat ranskalaisia. Alain de Benoist on - Guillaume Fayen ja Julien Freundin ohella - Uuden oikeiston tunnetuin hahmo. He ovat herättäneet huomiota 1970-luvulta lähtien, ja he ovat olleet keskeisessä roolissa siinä operaatiossa, jossa marxismi on paljastettu eurooppalaisten intellektuellien vahvistamattomaksi uskonnoksi. Amerikassa, missä heidän ideansa ovat vielä tiukemmassa pannassa kuin Euroopassa, heidät sivuutetaan huolellisesti.

Edeltäjät

Kuten tri. Sunic selittää, Uusi oikeisto saa inspiraatiota ajattelijoilta, jotka olivat vaikutusvaltaisia ennen toista maailmansotaa mutta jotka on sittemmin hylätty sen vuoksi, että natsit kannattivat joitain heidän näkemyksiään. Osana Uuden oikeiston esittelyään tri. Sunic tekee lyhyen yhteenvedon Carl Schmittin (1888 - 1982), Oswald Spenglerin (1880 - 1936) ja Vilfredo Pareton (1848 - 1923) ajattelusta. Nämä miehet selvästikin näkivät ryntäyksen kohti universaalia veljeyttä ja näkivät, että seuraus olisi se, että Eurooppa luopuisi vapaaehtoisesti huomattavasta asemastaan ja jopa omaperäisyydestään.

Esimerkiksi Pareton mukaan hallitsijat tekevät typerästi, jos he luopuvat vallasta universaalin veljeyden nimissä. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Pareton näkemyksistä seuraavasti: "Sorretut ja heikot vetoavat aina hallitsijoiden oikeudentuntoon, mutta heti kun he tarttuvat vallankahvaan (grab the reins of power), he muuttuvat yhtä epäoikeudenmukaisiksi kuin entiset hallitsijansa. Ja lisäksi, jos joku kansakunta sattuu osoittamaan merkkejä liiallisesta humaanisuudesta, filantropiasta tai tasa-arvosta, niin se on varma merkki sen kuolemaan johtavasta sairaudesta." Pareton omin sanoin: "Jokainen, josta tulee lammas, löytää suden syömään itsensä." ("Whoever becomes a lamb will find a wolf to eat him.")

Liberaaleille tällä ei ole merkitystä. Antaa Euroopan tulla Pohjois-Afrikan syömäksi, tai antaa Yhdysvaltojen tulla Meksikon syömäksi. Koska kaikki väestöt ja kulttuurit ovat yhtä päteviä (equally valid), mitään ei ole menetetty ja vastarinta olisi moraalitonta.

Tasa-arvo

Yksi Uuden oikeiston tavoitteista on ollut ymmärtää liberalismin perustana olevan militantin, universalistisen egalitarismin juuria. Vaikka Uuden oikeiston näkökulma loukkaa monia traditionaalisia konservatiiveja, Uusi oikeisto löytää egalitarismin alkulähteen kristinuskosta. Toisin kuin polyteistiset uskonnot, monoteismi korosti kaikkien ihmisten tasa-arvoa Jumalan edessä. 1500- ja 1600-luvuille mennessä tämä tasa-arvo laajennettiin sisältämään oikeudellisen ja poliittisen tasa-arvon maalliset käsitteet.

Uusi oikeisto pitää Thomas Jeffersonia roistona, koska hän julisti, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi (all men are created equal). Vaikka Jefferson ei tarkoittanut tätä kirjaimellisesti, Uusi oikeisto pitää Karl Marxia ja hänen vaatimustaan taloudellisesta tasa-arvosta Jeffersonin suorana perillisenä.

Kuten tri. Sunic selittää, liberaalit kunnioittavat tasa-arvoa, ja tämän vuoksi he eivät pysty vastustamaan sosialistien ja kommunistien argumentteja. Liberaalit eivät pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että vaikka ihmiset saattavat olla poliittisesti tasa-arvoisia, vapaa kilpailu johtaa aina epätasa-arvoon. Liberaalit eivät näin ollen pysty esittämään periaatteellista vastalausetta kommunismin pakotetulle taloudelliselle tasa-arvolle.

Uusi oikeisto pitää näin ollen sekä kommunismia että natsismia reaktioina liberalismin puolittaiselle tasa-arvolle. Kommunistit ajattelevat, että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle, kun taas kansallissosialistit ajattelevat, että se on mennyt liian pitkälle.

Uusi oikeisto hylkää tasa-arvon ja pitää epätasa-arvon geneettistä perustaa itsestään selvänä. Tri. Sunicin mukaan Uusi oikeisto ei ole tähän mennessä tehnyt virallisia poliittisia esityksiä, mutta se olisi samaa mieltä J.B.S. Haldanen (merkittävä brittiläinen geneetikko) kanssa siitä, että "jokaisen tyydyttävän poliittisen ja taloudellisen järjestelmän pitää perustua ihmisten epätasa-arvon tunnustamiseen".

Universalismi

Toinen piirre, joka on yhteinen kristinuskolle, liberalismille ja kommunismille, on se, että ne väittävät olevansa universaalisti päteviä. Sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeissa Jeesus esittää ällistyttävän väitteen, jonka mukaan jokainen, joka ei ole hänen puolellaan, on häntä vastaan. Maailmanlaajuinen vallankumous oli aina kommunismin peittelemätön tavoite, mutta liberalismin kohentamisprojektit ovat aivan yhtä universalistisia. Muslimit pitää muuttaa feministeiksi; japanilaisten pitää muuttua antirasisteiksi; afrikkalaisille pitää opettaa demokratiaa; kiinalaisten pitää syödä hampurilaisia.

Jatkuvasta "suvaitsevaisuuden" saarnaamisesta huolimatta liberalismi on näin ollen yhtä ankarasti suvaitsematon kuin mikä tahansa uskonnollinen inkvisitio ja muokkaisi mielellään koko maailman vasemmistolaisen amerikkalaisen yliopiston kaltaiseksi.

Alain de Benoistilla on täysin erilainen näkemys yhteisöstä: "Kansa ei ole hetkellinen yksilöiden summa. Se ei ole sattumien summa (chance aggregate). Se on tietyn inhimillisen historian osan perijöiden uudelleenyhdistyminen; ja nämä perijät kehittävät, yhteenkuuluvuuden tunteen (sense of common adherence) pohjalta, halun seurata omaa historiaansa ja luoda itselleen yhteinen kohtalo."

Tri. Sunic kertoo omin sanoin hänen näkemyksistään seuraavasti: "Todellinen 'orgaaninen' demokratia voi esiintyä vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat kehittäneet vahvan historiallisen ja hengellisen velvollisuudentunteen yhteisöään kohtaan. Sellaisessa orgaanisessa valtiomuodossa... lainsäädännön ei tule olla peräisin joistakin abstrakteista etukäteen muodostetuista periaatteista vaan pikemminkin kansan hengestä ja sen ainutlaatuisesta historiallisesta luonteesta. Sellaisessa demokratiassa yhteisöllisyyden tulee poikkeuksetta hallita individualistista ja taloudellista oman edun tavoittelua."

Ekonomismi ja individualismi

Tästä päästään liberalismin kahteen muuhun merkittävään virheeseen: se korostaa taloutta ja sillä on taipumus purkaa ihmisen traditionaaliset, orgaaniset siteet ja jättää hänet yksinäiseksi yksilöksi. Kun kaikki ihmiset nähdään tasa-arvoisina ja tasavertaisina (equivalent), nurkkakuntaiset lojaalisuudet ovat puhdasta ennakkoluuloisuutta.

Yhteiset markkinat, valuuttaunionit ja ylikansalliset organisaatiot kuten Euroopan parlamentti ovat sekä partikularismiin kohdistuvan hyökkäyksen että puhtaan talouden voiton oireita. Jos paikallisilla lojaliteeteilla ei ole enää merkitystä, jäljelle jää ainoastaan taloudellinen tehokkuus. Saksan markka, Englannin punta ja niiden edustamat traditiot ja suvereniteetit voidaan sivuuttaa, jos yksi eurooppalainen valuutta on tehokkaampi.

Taloudellisten näkökohtien ensisijaisuus selittää myös modernin elämän säälimättömän rumuuden - varastojen kaltaiset kaupat, laatikoiden kaltaiset toimistorakennukset, kulkureiden tavoin pukeutuvat keskiluokkaiset ihmiset, hyvien tapojen hävittäminen - sillä esteettisellä ja kulttuurisella ei ole taloudellista arvoa.

Tällaisissa yhteiskunnissa politiikka ei ole enää kilpailevien maailmankuvien taistelu vaan kaupankäynnin muoto. Tri. Sunic kertoo omin sanoin Carl Schmittin näkemyksistä seuraavasti: "Erilaisista mielipiteistä ei enää väitellä; sen sijaan sosiaaliset ja taloudelliset painostusryhmät laskevat etujaan, ja näiden etujen pohjalta ne tekevät kompromisseja ja muodostavat koalitioita." Poliitikoista tulee mattokauppiaita. Väitteet aidoista filosofisista eroista ovat riesa, joka häiritsee kaupankäyntiä.

Jos ihmisellä ei ole partikularistista kulttuuria, hän on äärimmäisen haavoittuvainen. Puhtaan individualistisessa yhteiskunnassa identiteetti pohjautuu ainoastaan varallisuuteen. Ja näin ollen köyhillä ei ole mitään ja keskiluokka on vaarassa menettää kaiken.

Terveessä yhteiskunnassa yksilö, taloudellisesta asemasta riippumatta, voi välittää yhteisestä hyvästä (greater good), koska kyseessä on hänen ainutlaatuinen yhteiskuntansa. Hän saattaa jopa katua (kuten Nathan Hale katui) sitä, että hän pystyy antamaan vain yhden elämän maalleen. Terve kulttuuri kukoistaa sen ansiosta, mikä saattaa vaikuttaa yksilöiden uhrauksilta, mutta se antaa heille tarkoituksen, historian, itseluottamuksen ja identiteetin - olivat he sitten rikkaita tai köyhiä.

"Pehmeää" totalitarismia

Liberalismin individualismi merkitsee näin ollen pikemminkin pirstaloitumista kuin vahvuutta. Uuden oikeiston mielestä se jättää ihmiset alttiiksi sellaiselle "pehmeälle" totalitarismille, joka on edennyt Yhdysvalloissa. Jopa ilman poliisivaltiotekniikoita liberalismi on asettanut oppinsa niin onnistuneesti voimaan, että ihmiset pelkäävät sanoa, mitä he ajattelevat rodusta, maahanmuutosta, sosiaaliavustuksista, eugeniikasta, massademokratiasta, kulttuurista tai jopa ulkomaille annetusta avusta (foreign aid). Uusi oikeisto pelkää tätä totalitarismin muotoa. Ja Uusi oikeisto on oikeassa, kun se pitää sitä totalitarismin muodoista vaarallisimpana ja salakavalimpana.

Nyt kun marxismi on kuollut, käynnissä pitäisi olla vapaa väittely sen tasa-arvoon, universalismiin ja taloudellisten näkökohtien ensisijaisuuteen liittyvien oletusten oikeellisuudesta. Amerikassa tällaista väittelyä ei kuitenkaan käydä. Kuten Alain de Benoist sanoo: "[Liberaalien] on aina helppo vältellä väittelyä. Riittää, että hylkää vastapuolen... Hyökätään mieluummin henkilöiden kimppuun kuin sen kimppuun, mitä he kirjoittavat." Myös tässä Uusi oikeisto löytää kristinuskon perinnön: eripuraisuus liberalismin kanssa on pahaa, ja ei-uskova tuomitaan ikuiseen kadotukseen.

Uuden oikeiston edustajat eivät yleisesti ottaen ole optimistisia sen suhteen, että he pystyisivät kukistamaan pehmeän totalitarismin, mutta he ovat valmiita taistelemaan sitä vastaan loppuun asti. Kuten tri. Sunic esittää: "Riippumatta siitä, kuinka surkea ja rappeutunut moderni hallinto näyttää olevan, riippumatta siitä, mikä on taistelun lopputulos tai kuinka uhanalaiselta Eurooppa vaikuttaa, Uusi oikeisto väittää, että kannattaa silti kuolla Euroopan puolesta kunniallisena soturina."

Kukaan ei tietenkään uhraa elämäänsä valuuttaunionin takia. Ja Uusi oikeisto pelkääkin, että tarmokkaat ei-valkoiset - jotka omaavat edelleen sellaiset kulttuuriset ja rodulliset muistot, joiden puolesta he ovat valmiita kuolemaan - saattavat lopulta kaataa denaturoidun Euroopan. Toisaalta on kuitenkin surullista, että myös ei-valkoiset kansat ovat kärsineet suuria tappioita, koska liberalismin lähetyssaarnaajat ovat saastuttaneet heidänkin kulttuureitaan.

Ideoiden taistelukenttä

Uusi oikeisto on valinnut ideoiden taistelukentällä taistelemisen, koska se uskoo, että Euroopan suunta määräytyy lopulta vallitsevan älyllisen ilmapiirin mukaan.

Kuten tri. Sunic selittää: "Todellinen liberalismia ja sosialismia ylläpitävä voima on se kulttuurinen konsensus, joka vallitsee enemmän tai vähemmän häiritsemättömänä koulutus- ja oikeusjärjestelmien korkeammilla tasoilla." Vasemmisto on aina ymmärtänyt kulttuurin kaappaamisen tärkeyden. Ja näin ollen jokainen elokuva, koulukirja, taidenäyttely, televisio-ohjelma ja oikeuden päätös tukee universaalin tasa-arvon doktriinia.

Marx uskoi, että elinkeinorakenne (economic structure) määrittää kulttuurin, mutta Uusi oikeisto esittää, että se menee toisinpäin: vapaus voidaan saavuttaa ainoastaan luomalla sellainen vastakulttuuri, joka on riittävän voimakas murtamaan liberalismin monopolin mieleen. Tämä prosessi on tuskin alkanut Yhdysvalloissa, missä tilanne on se, että mitä enemmän koulutusta henkilöllä on, sitä harkitsemattomammin hän on omaksunut liberaalit dogmit.

Tri. Sunic on antanut meille tärkeän kirjan. Tämä arvostelu voi vain aloittaa tiivistämään sitä ajatusten rikkautta, jonka hän on löytänyt lukuisista kirjoista ja lehdistä, joita ei ole edes saatavilla englanniksi. Tri. Sunic on avannut oven merkittävään mutta vähän tunnettuun oppikokonaisuuteen, joka käsittelee suoraan nykyisiä kriisejämme.

Against Democracy and Equality on edelleen saatavissa, ja sitä voi tilata suoraan Peter Langilta osoitteesta 62 West 45th Street, New York, NY 10036.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1992/12/index.html#article3 

Palanen tieteellisen rasismin historiaa

Psychology, Public Policy, and Law -lehdessä julkaistiin vuonna 2005 artikkelisarja, jossa käsiteltiin aihetta "rotu ja älykkyys".

June 2005 issue of Psychology, Public Policy, and Law, Vol. 11, No. 2.

Rushton, J. P., & Jensen, A. R. (2005). Thirty years of research on race differences in cognitive ability. Psychology, Public Policy, and Law, 11, 235-294.

Sternberg, R. J. (2005). There are no public-policy implications: A reply to Rushton and Jensen (2005). Psychology, Public Policy, and Law, 11, 295-301.

Nisbett, R. E. (2005). Heredity, environment, and race differences in IQ: A commentary on Rushton and Jensen (2005). Psychology, Public Policy, and Law, 11, 302-310.

Gottfredson, L. S. (2005). What if the hereditarian hypothesis is true? Psychology, Public Policy, and Law, 11, 311-319.

Suzuki, L., & Aronson, J. (2005). The cultural malleability of intelligence and its impact on the racial/ethnic hierarchy. Psychology, Public Policy, and Law, 11, 320-327.

Rushton, J. P., & Jensen, A. R. (2005). Wanted: More race realism, less moralistic fallacy. Psychology, Public Policy, and Law, 11, 328-336.

Lähde: http://www.udel.edu/educ/gottfredson/30years

Kohti tähtiä

Kevin Alfred Strom (American Dissident Voices radio program, October 5, 1992)

Peräännyn tänään sosiaalisten ja poliittisten asioiden yksityiskohdista ja yritän vastata sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat todella perimmäisiä kysymyksiä. Miksi meidän tai kenenkään muunkaan pitäisi tehdä uhrauksia kansakuntamme tai rotumme puolesta? Miksi rodullemme on tärkeää, että se selviytyy? Mikä on meidän perustamme, kun me sanomme, että jotkut teot ovat oikeita ja hyviä ja toiset teot ovat vääriä?

Luen seuraavaksi hra Martin Kerrin esseen "Valkoinen, ja ylpeä siitä" ("White and Proud"), koska se on mielestäni paras tapa esitellä tämä aihe:

"Näinä päivinä puhutaan paljon mustasta ylpeydestä, juutalaisesta ylpeydestä, hispaanoylpeydestä ja jopa homoylpeydestä (Black pride, Jewish pride, Hispanic pride, even gay pride). On itse asiassa vain yksi merkittävä väestönosa, jota ei kannusteta olemaan ylpeä perinteistään ja esi-isiensä saavutuksista. Tämä ryhmä on valkoinen rotu."

"Valkoisen ylpeyden (White pride) puuttuminen on todella surullinen ja omituinen asia, sillä millään ryhmällä ei ole enemmän syytä olla oikeutetusti ylpeä kuin maailman valkoisella väestöllä. Rotumme miesten ja naisten vuosisatojen kuluessa saavuttaman kunnian ja suuruuden pitäisi toimia ikuisen ylpeyden ja inspiraation lähteenä valkoisille ihmisille kaikkialla."

"Aina historian aamunkoitosta saakka me olemme olleet rakentajien, tutkimusmatkailijoiden, taiteilijoiden, sotureiden, keksijöiden, filosofien ja kultivaattoreiden mahtava rotu. Me olemme purjehtineet merten yli, kesyttäneet valtavia erämaita, kiivenneet korkeuksiin kohoaville vuorille ja matkanneet valtamerten syvyyksiin ja ulkoavaruuden kylmään tyhjiöön. Me olemme rakentaneet mahtavia sivilisaatioita, luoneet henkeäsalpaavia kauneuden töitä ja saaneet aavikot kukoistamaan. Väestömme teknologiset saavutukset - Stonehengen megaliittisesta kalenterista Apollo-astronauttien kuukävelyyn - ovat vertaansa vailla. Me olemme suunnitelleet yleviä filosofioita, voittaneet tappavia tauteja ja suorittaneet sieluasävähdyttäviä sankaruuden ja uhrautuvaisuuden tekoja."

"Me kuulumme Shakespearen, Leonardo da Vincin, Beethovenin ja Homeroksen rotuun. Me olemme Leif Erikinpojan, Kristoffer Kolumbuksen, Sir Francis Draken ja Magalhãesin poikia ja tyttäriä. Me kuulumme Aleksanterin, Caesarin, Napoleonin, Washingtonin ja Robert E. Leen väestöön. Me olemme Pythagoraan, Galileon, Kopernikuksen, Newtonin ja Darwinin jälkeläisiä. Pelkästään rotumme suurten saavutusten luetteloiminen vaatisi elämäntyön. Kenelläkään ei ole enemmän syytä ylpeyteen kuin meillä."

"Jotta yksilö voi olla psykologisesti terve, hänellä pitää olla selkeä tunne identiteetistä ja itsekunnioituksesta. Ja jotta rotumme kokonaisuudessaan voi olla vahva ja terve, valkoisten ihmisten kaikkialla pitää kehittää tunne rodullisesta identiteetistä ja rodullisesta arvosta. Ylpeyden tunteminen omasta väestöstä ja oman väestön saavutuksista on paras tapa saavuttaa tämä erittäin tarpeellinen rotutietoisuuden taso."

"Joten ole ylpeä rodustasi. Ole ylpeä siitä, mitä me olemme saavuttaneet menneisyydessä. Ja ole ylpeä siitä, mitä me tulemme vielä saavuttamaan, kun me kurkotamme kohti tähtiä."

Rodussamme on jotain sellaista, joka saa aikaan sen, että me olemme haluttomia rehentelemään saavutuksillamme tai puhumaan kovin paljon saavutuksistamme. Meistä tuntuu siltä, että se on epäkohteliasta tai hyvien tapojen vastaista, ja me pidämme sitä myös heikkouden osoituksena. Vaistomme kertoo meille, että alempi (inferior) ihminen pälpättää ja kertoo maailmalle, kuinka "mahtava" hän on, peittääkseen todellisten saavutusten ja todellisen laadun puutteen. Ylemmällä (superior) ihmisellä ei ole tällaista tarvetta. Ja me sovellamme monesti tätä periaatetta sekä rotuumme ja kansakuntaamme että yksilöihin. Me pidämme ylenpalttista sovinismia tai nationalismia epäherrasmiesmäisenä ja jotenkin epäilyttävänä.

Tällainen pidättyväisyys - joka saattaa liittyä rotumme synnynnäiseen taipumukseen etsiä objektiivista totuutta ja väheksyä subjektiivisia tunteita - vaikuttaa hienolta ja ylevältä asialta, ja se on palvellut meitä hyvin, ja se teki elämästä siedettävämpää niiden vuosituhansien aikana, jotka väestömme jäsenet elivät lähes pelkästään omiensa parissa. Mutta tässä selkeästi luonnottomassa ympäristössä, josta valkoiset amerikkalaiset nyt löytävät itsensä - ympäristössä, jossa me olemme sekoitettuna tuhannen erilaisen heimon ja kansan kanssa ja jossa tuhat erilaista heimoa ja kansaa tuuppivat meitä (maassa, joka oli aiemmin meidän) - tällainen haluttomuus kehua itseämme (blow our own horn) voi toimia meitä vastaan. Julkilausumaton, vaistomainen oman paremmuutemme tunnustaminen ei enää riitä. Vaistomaisen, rotuun ja kansakuntaan liittyvän ylpeytemme kimppuun hyökätään tällä hetkellä joka puolelta sellaisten väestöjen toimesta, joilla ei ole tällaista pidättyväisyyttä ja joiden keskuudessa nöyryyden hyve on tuntematon.

Kokonainen amerikkalaisten sukupolvi on kasvanut ympäristössä, jossa uutismedia, viihdeteollisuus, musiikkiteollisuus, merkittävät kirjankustantamot ja julkinen koulujärjestelmä ovat kaikki puhuneet yhdellä äänellä, ja tämä ääni on sanonut: "Valkoiset ihmiset ovat maailman syöpä. He ovat orjuuttaneet, tappaneet, saastuttaneet ja tuhonneet kaiken, mihin he ovat koskeneet. Rodut eroavat toisistaan vain ihonvärin suhteen. Valkoisilla ihmisillä ei ole oikeutta pitää omia kansakuntiaan valkoisina. Valkoisilla ihmisillä ei ole oikeutta elää ja työskennellä omiensa parissa. Valkoisen rodun selviytymiselle ei ole perusteita. Rotusekoitus on väistämätön tulevaisuuden suuntaus. Valkoisten rodulliset tuntemukset ovat äärimmäisen pahuuden manifestaatio. Olisi parempi, jos kaikki rodut sekoittuisivat, sillä se lopettaisi valkoisen rodun ja siten myös valkoisen rasismin (White racism)."

On elintärkeää, että nuorillemme annetaan lääkettä tätä muukalaisten myrkkyä vastaan. On elintärkeää, että heille annetaan takaisin ylpeys omasta väestöstä ja halu selviytyä väestönä tässä vaarallisessa, vihamielisessä maailmassa, johon he ovat syntyneet. Se on tämän ohjelman tehtävä.

Tiedän, että amerikkalaiset ovat haluttomia puhumaan rodusta. Tiedän, että he katsovat olkansa yli ja hiljentävät ääntään, kun he aikovat sanoa mielipiteen, joka ei ole yleisesti hyväksytty. Mutta meidän pitää päästä eroon tästä haluttomuudesta. Nykyisessä tilanteessamme sitä voidaan kuvata ainoastaan itsetuhoiseksi.

Meidän pitää onnistua tämän ohjelman tehtävässä, koska meidän pitää selviytyä väestönä. Menneinä aikoina kenenkään ei tarvinnut perustella tätä. Me tunsimme sen sydämissämme, sieluissamme. Me tiesimme, että meidän pitää selviytyä. Se oli ääneen lausumaton oletus, ja se teki työstämme vaivan arvoista, yhteistyöstämme välttämätöntä ja patriotismistamme elinvoimaista ja elävää.

Tämän päivän urbanisoituneessa, globalisoituneessa, rahaan suuntautuneessa ja monirotuisessa yhteiskunnassa me olemme kuitenkin menettäneet kosketuksen sieluihimme, todelliseen sisäiseen henkeemme, vaistoihimme. Me olemme... "rationaalisempia". Me vaadimme vastauksia ja perusteita kaikkeen.

Länsimainen ihminen on kriisissä. Tämän kriisin ovat aiheuttaneet osittain hänen oma järjen henkensä ja osittain muukalaiset ja petturit, jotka ovat tarkoituksella horjuttaneet hänen elämänhaluaan. Tämän vuoksi me kysymme tänään itseltämme: "Miksi meidän pitäisi selviytyä?"

Ja tähän kysymykseen annetut vastaukset, jopa vilpittömimpien henkilöiden antamat vastaukset, ovat yleensä puutteellisia ja epätyydyttäviä. Ne ovat usein riippuvaisia muinaisten uskonnollisten kirjoitusten tulkitsemisesta - ja näiden kirjoitusten merkitys ja tarkoitus ovat loputtoman väittelyn ja erimielisyyden alaisia.

Tähän kysymykseen on oltava vastaus, joka ei ole ristiriidassa todellisten hengellisten tuntemustemme kanssa ja joka ei myöskään ole ristiriidassa Luonnon havaittujen tosiasioiden kanssa.

Kysymys "Miksi meidän pitäisi selviytyä?" vihjaa toisesta, syvällisemmästä kysymyksestä - "Miksi me olemme täällä?" Tavallaan tämä jälkimmäinen kysymys vastaa itse itseensä, kuten tulen osoittamaan.

Miksi me olemme täällä? Miksi me olemme elossa tässä käsittämättömän suuressa maailmankaikkeudessa, tällä tomuhiukkasella, jota me kutsumme Maaksi, joka roikkuu ripustettuna lähellä yhden galaksin takareunaa; ja tämä galaksi on vain yksi miljardien joukossa, ja jokaisessa galaksissa on miljardi aurinkoa? Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Minä sanoin, että tavallaan tämä kysymys vastaa itse itseensä. Minä en väitä, että meillä on täydelliset ja spesifiset vastaukset kaikkiin tämän kysymyksen aspekteihin. Esimerkiksi tietämyksemme materian ja elämän evoluutiosta sisältää edelleen paljon aukkoja. Mutta me olemme saavuttaneet - lukemattomien ylöspäin suuntautuneiden kehityksen ja taistelun aionien kautta - kyvyn ymmärtää itseämme ja elämän ja maailmankaikkeuden prosesseja lähes äärettömästi suuremmassa määrin kuin mikään muu olento tällä planeetalla.

Mutta kaikesta vaivalla hankitusta tiedosta huolimatta parhaat ihmiset keskuudessamme tietävät liiankin hyvin, että me emme tällä hetkellä pysty vastaamaan täydellisesti niihin kysymyksiin, jotka esitin hetki sitten - "Miksi me olemme täällä? Mistä tässä kaikessa on kysymys?" Pyrkimyksemme ymmärtää luomisen majesteettisuutta ja tarkoitusta on antanut meille perusteellisen ymmärryksen omista rajoituksistamme. Jos he ovat rehellisiä, edistyneimmät tiedemiehemme myöntävät tämän - kuten myöntävät myös syvällisimmät filosofimme ja teologimme.

Näin ollen, jos me haluamme ymmärtää elämämme tarkoituksen, jos me haluamme vastata kysymykseeni "Miksi me olemme täällä?", niin meidän täytyy mitä kiireellisimmin ylittää itsemme, meidän täytyy kasvattaa ymmärrystämme ja tietoamme satakertaisesti, tuhatkertaisesti, miljoonakertaisesti. Pelkästään sen vuoksi, että rotumme parhaat ihmiset edustavat korkeinta tietoisuuden kehitysastetta tällä planeetalla tällä hetkellä, ei ole syytä uskoa, että korkeampi kehitysaste ei olisi mahdollinen.

Kun me olemme tietoisia rajoituksistamme ja kyvyttömyydestämme vastata rehellisesti, täydellisesti ja varmasti perimmäisiin kysymyksiin merkityksestä ja tarkoituksesta, me voimme nähdä nyt rävähtämättömin silmin sen varman asian, että nykyisessä kehitysvaiheessamme meidän tehtävämme, meidän tarkoituksemme, täytyy olla se, että me teemme sen, mikä on tarpeellista, jotta tämä tiedon lisääntymisen, tietoisuuden kasvamisen, ylöspäin suuntautuvan kehityksen prosessi voisi jatkua. Meidän tarkoituksemme täytyy olla se, että me mahdollistamme näihin perimmäisiin kysymyksiin vastaamisen. Luomalla perustaa korkeammalle ihmisyydelle, korkeammalle tietoisuudelle, joka pystyy vastaamaan näihin kysymyksiin, me toteutamme korkeinta tarkoitusta, jonka ihminen voi kuvitella nykyisessä kehitysvaiheessaan.

Jotta me pystyisimme suorittamaan tämän tehtävän menestyksekkäästi, me tarvitsemme parempia tiedemiehiä, syvällisempiä filosofeja, luovempia keksijöitä ja vastuuntuntoisempia johtajia kuin mitä on ikinä aiemmin ollut Maa-planeetalla.

Minä kysyn teiltä, hyvät naiset ja herrat, onko tämä se suunta, jonka Amerikka ottaa tänä päivänä. Kehitymmekö me edelleen, olemmeko me edelleen matkalla kohti tähtiä?

Vai olemmeko me menossa viemäristä alas?

Ohjelman alussa esitin toisen tärkeän kysymyksen: mikä on meidän perustamme, kun me sanomme, että jotkut teot ovat oikeita ja hyviä ja toiset teot ovat vääriä? Eli toisin sanoen: mikä on moraalin perusta? Vastauksemme tähän kysymykseen ei saa olla ristiriidassa synnynnäisen moraalituntomme kanssa, eikä se saa perustua johonkin absolutistiseen uskonkappaleeseen, jota ei pystytä panemaan täytäntöön reaalimaailmassa. Jotta moraalilla olisi ylipäätään jotain merkitystä, sen täytyy olla realistinen toimintaopas. Jos sinä uskot, kuten me uskomme, että meidän tarkoituksemme tässä maailmassa on jatkaa kulkua ylöspäin suuntautuvalla tiellä, edetä, siinä määrin kuin me kykenemme, taistelussamme korkeamman, jalomman tietoisuuden puolesta - niin vastaus moraalikysymykseen käy ilmeiseksi.

Ensinnäkin, meidän täytyy ymmärtää, että kaikista vioistaan ja puutteistaan huolimatta rotumme geenipooli edustaa korkeinta kehitystulosta, jonka Luonto on tähän mennessä Maa-planeetalla aikaansaanut. Se on arvokkain omaisuutemme. Nykyinen kehitystasomme on saavutettu lukemattomia sukupolvia kestäneen taistelun ja luonnonvalinnan (natural selection) kautta - mutta se voidaan tuhota, täysin korjaus- ja entisöintikelvottomaksi, yhden ajattelemattoman ja itsekkään sukupolven toimesta. Meidän ei pidä ikinä sallia geenipoolimme turmelemista. Luonnon väestöllemme antamaa lahjaa pitää suojella tarkasti.

Toiseksi, meidän täytyy tiedostaa, että nämä mielen, hengen ja kauneuden lahjat, jotka erottavat rotumme muusta ihmiskunnasta, on saavutettu satojatuhansia vuosia kestäneen säälimättömän seulonnan seurauksena (seulonnan, joka on ollut sopusoinnussa muuttumattoman Luonnonlain - eli vahvimman selviytymisen (survival of the fittest) - kanssa).

Ja meidän täytyy myös tiedostaa, että sivilisaatiomme ja teknologiamme ovat muutaman viimeisen vuosituhannen aikana suurelta osin suojelleet meitä tämän seulomisprosessin jatkumiselta; ja tämän johdosta geneettisellä tasolla tapahtuva ylöspäin suuntautuva kehityksemme on hidastunut tai jopa kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.

Kun meidät on varustettu rakkaudella väestöämme kohtaan, halulla täyttää kohtalomme ja tieteellisellä tiedollamme, me pystymme palauttamaan väestömme ylöspäin suuntautuvalle tielle ja muuttumaan oman evoluutiomme tietoisiksi agenteiksi.

Eli lyhyesti sanottuna, vastaus moraalia koskevaan kysymykseemme on tämä: Se, mikä on hyväksi väestöllemme, rodullemme, pitkällä tähtäimellä, on hyvää. Se, mikä kehittää rotuamme kohti yhä korkeampia fyysisen ja henkisen kehityksen tasoja, se, mikä tuo meidät lähemmäksi sitä kohtaloa, jonka Luojamme on meille tarkoittanut, on hyvää. Ja se, mikä uhkaa väestömme selviytymistä tai asettaa meidät alaspäin suuntautuvalle tielle, on pahaa.

Tätä moraalistandardia täytyy soveltaa sinnikkäästi jokaiseen yksilöön, jokaiseen instituutioon, jokaiseen organisaatioon, jokaiseen uskontoon, jokaiseen ehdotettuun ohjelmaan tai toimintatapaan ja jokaiseen menoerään koko yhteiskunnassamme.

Kun asiat nähdään todellisen moraalin linssin läpi, suomut putoavat tarkkailijan silmiltä ja tekopyhyys, petos ja aikamme ja perintömme rikollinen tuhlaaminen käyvät tuskallisen, lähes sietämättömän, ilmeisiksi.

Olet varmasti sanonut itsellesi: "Valkoiset amerikkalaiset eivät enää pidä yhtä." Me olemme jakautunut väestö, ja vihollisen "hajota ja hallitse" -strategia toimii erinomaisesti. Väestömme edustajat pitävät itseään demokraatteina tai republikaaneina, konservatiiveina tai liberaaleina, kristittyinä tai vapaa-ajattelijoina, baptisteina tai katolisina. Tällaisen ajattelutavan virhe on siinä, että sitä, mihin henkilö uskoo, pidetään ensisijaisena. Jos henkilö jakaa uskomuksemme, hänen ajatellaan olevan "yksi meistä" - jos hottentotti tai juutalainen ilmoittaa rakastavansa Raamattua tai perustuslakia, niin hänestä tulee maagisesti kristitty tai amerikkalainen.

Sen sijaan, että me pitäisimme ensisijaisena sitä, mihin henkilö uskoo, meidän tulisi pitää ensisijaisena sitä, mikä henkilö todella on. Rotumme ja kansakuntamme ovat yhtä, ja jokainen väestömme jäsen - riippumatta siitä aivopesusta, jonka kohteeksi hän on joutunut, ja riippumatta siitä vieraasta uskomusjärjestelmästä, joka on tungettu hänen kurkustaan alas - on yksi meistä. Ja sieluissamme on ne samat hengelliset vietit, jotka motivoivat rotumme parhaita jäseniä antamaan kaikkensa, jotta meidän maailmamme voisi syntyä.

Älkäämme vältelkö vastuutamme siirtää tämä perintö laajennettuna, eikä pienennettynä, väestömme seuraavalle sukupolvelle.

Lähde: http://www.kevinalfredstrom.com/2008/10/toward-the-stars  

William Piercen näkemyksiä (osa 1)

William Luther Pierce III (11.9.1933 - 23.7.2002) oli valkoista separatismia edustavan National Alliance -organisaation johtaja ja yksi tärkeimmistä ideologeista valkoisten nationalistien liikkeessä. Pierce työskenteli fysiikan apulaisprofessorina (assistant professor) Oregonin yliopistossa (Oregon State University) ennen siirtymistään politiikkaan. Hän sai pahan maineen kirjoitettuaan romaanit The Turner Diaries ja Hunter. Hän kirjoitti romaanit salanimellä Andrew Macdonald, ja romaanit julkaisi National Vanguard Books. Hän myös perusti kosmoteismi-uskonnon (Cosmotheism), joka perustuu valkoiseen separatismiin, valkoiseen nationalismiin, rasismiin (racialism), panenteismiin, eugeniikkaan ja kansallissosialismiin.

Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/William_Luther_Pierce (1.8.2012)


Ote tekstistä "Skinheads and the Law" (Free Speech - April 1995 - Volume I, Number 4)

Jotkut kysyvät minulta: "Miksi edes vaivaudut pitämään yhteyttä skinheadeihin? Eikö olisi parempi yrittää tavoittaa yliopistoissa opiskelevia nuoria? Yliopistoissa opiskelevat nuoret tulevat jonain päivänä olemaan päätöksenteon mahdollistavissa asemissa oppilaitoksissa, liike-elämässä, armeijassa, teollisuudessa ja jopa valtion virastoissa (government agencies). Sinun pitäisi päästä vaikuttamaan heidän ajatteluunsa."

Ja he ovat tietysti oikeassa - ainakin osittain oikeassa. Tatuoidut nuoret on jätetty melko hyvin päätöksentekoprosessin ulkopuolelle. Tämän muuttamiseen tarvitaan vallankumous. Ja meidän pitää päästä vaikuttamaan yliopistoissa opiskeleviin nuoriin - ja me työskentelemme tällä hetkellä tämän asian parissa.

Mutta kun vertaan tyypillistä tämän päivän yliopisto-opiskelijaa tyypilliseen skinheadiin, kaksi asiaa häiritsee minua. Ensinnäkin, useimmilla valkoisilla yliopisto-opiskelijoilla ei ole ollut sellaista läheistä kontaktia rodulliseen todellisuuteen, jollainen skinheadeilla on ollut. Tyypillinen valkoinen yliopisto-opiskelija ei ole joutunut taistelemaan selviytymisestään. Hän ei ole ikinä joutunut puukolla varustetun mustan rikollisen uhkaamaksi tai mustien jengiläisten pahoinpitelemäksi. Häntä ei ole ikinä lyöty pampulla, eikä hänen päälleen ole sumutettu kyynelkaasua. Hän ei ole ikinä joutunut vankilaan. Hän ymmärtää rotuongelman ainoastaan teoriatasolla. Hän ymmärtää yhteiskuntamme ja hallituksemme (government) korruption ainoastaan teoriatasolla. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka ymmärtävät henkilökohtaisen kokemuksen perusteella sen, kuinka pahaksi tilanne on Amerikassa muuttunut; ihmisiä, jotka ymmärtävät, kuinka vaarallinen tilanne on; ihmisiä, jotka ovat oppineet, kuinka vihataan pahuutta sydämen pohjasta, ja jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta tämä pahuus saataisiin tuhottua, ennen kuin se tuhoaa meidät kaikki.

Toinen asia, joka häiritsee minua, on se, että sellaisia valkoisia yliopisto-opiskelijoita, joiden luonteessa on todellista miehekkyyttä, on suhteellisen vähän. Meillä on liian paljon inisijöitä ja nössöjä, liian paljon arkuutta, liian paljon pehmeyttä. Kaikki valkoiset yliopisto-opiskelijat eivät tietenkään ole nössöjä, mutta aivan liian monet ovat, ja tässä suhteessa tyypilliset yliopisto-opiskelijat eivät pärjää tyypillisille skinheadeille. Jotta Amerikka voidaan pelastaa, jotta väestömme voidaan pelastaa, me tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka ovat älykkäitä, koulutettuja ja kurinalaisia, mutta me tarvitsemme myös miehiä ja naisia, jotka ovat sinnikkäitä, kovia ja rohkeita. Me tarvitsemme parhaat yliopisto-opiskelijat, parhaat yliopistoprofessorit, parhaat poliisit - ja me tarvitsemme parhaat skinheadit. Me tarvitsemme parhaat ihmiset jokaiselta valkoisen yhteiskunnan sektorilta, ja heidän pitää seistä yhdessä ja taistella yhdessä, jotta meillä olisi tulevaisuus.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130521213515/http://natvan.com/free-speech/fs954a.html


Teksti "The Big Picture" (Free Speech - June 1996 - Volume II, Number 6)

Mikä on tärkeintä elämässäsi?

Haluatko tehdä niin paljon rahaa kuin mahdollista?

Haluatko tulla toimeen muiden ihmisten kanssa ja olla suosittu?

Kaipaatko turvallisuutta? Haluatko olla onnellinen?

No, tietysti useimmat meistä haluavat olla onnellisia ja taloudellisesti turvallisessa asemassa. Mutta jotkut meistä ovat sitä mieltä, että on olemassa tärkeämpiä asioita kuin onnellisuus ja turvallisuus. Puhun nyt vakavamielisemmistä kuuntelijoista; niistä, jotka kykenevät ymmärtämään sellaisia asioita kuin velvollisuus ja vastuu.

Velvollisuus ja vastuu: ne ovat melkein kirosanoja (bad words) näinä päivinä - ne eivät todellakaan ole muodissa. Media on ehdollistanut meidät suhtautumaan epäilevästi sellaisiin ihmisiin, jotka puhuvat tällaisista asioista. Tämä on "feel-good" -sukupolvi, MTV-sukupolvi. Mutta me tiedämme, että hyvänolontunnetta tärkeämpää on se, että tehdään hyvää, että toimitaan oikein. Meille tärkein asia on se, että käytämme elämiämme oikealla tavalla. Tärkeintä on se, että on oikea tarkoitus ja että tätä tarkoitusta palvellaan tehokkaasti.

Jotta voimme löytää tarkoituksen, meidän täytyy katsoa pankkitiliemme, henkilökohtaisten harrastustemme ja välittömien ystäväpiiriemme yli. Meidän täytyy nähdä itsemme asetettuna laajempaan kontekstiin. Meidän täytyy ymmärtää, kuinka elämämme ovat tärkeitä osana ympärillämme olevaa maailmaa; eikä pelkästään osana tämänhetkistä maailmaa, vaan myös osana tulevaisuuden maailmaa ja menneisyyden maailmaa. Meidän täytyy nähdä elämämme osana historiallista prosessia.

Kun teemme näin, kun näemme itsemme kontekstissa, alamme ymmärtää vastuumme, tarkoituksemme. Me alamme ymmärtää, mikä todella on tärkeää elämässämme. Me näemme, että meillä on vastuu niitä ihmisiä kohtaan, jotka elivät ennen meitä ja mahdollistivat elämämme; vastuu niitä ihmisiä kohtaan, joiden nerokkuus, työ ja uhraukset rakensivat maailmaamme, rakensivat sivilisaatiomme, antoivat meille kulttuurimme. Meillä on velvollisuus varmistaa, että heidän työnsä ja uhrauksensa eivät olleet turhia.

Ja meillä on vastuu niitä ihmisiä kohtaan, jotka tulevat elämään meidän jälkeemme. Meillä on vastuu väestömme kaikkia tulevia sukupolvia kohtaan. Meidän täytyy varmistaa, että me säilytämme, parannamme ja vahvistamme sitä, jonka me perimme esi-isiltämme, ja että me siirrämme sen niille, jotka seuraavat meitä.

Tämä on tärkein asia elämässämme: tämän tarkoituksen ymmärtäminen, tämän vastuun hyväksyminen. Tai ainakin se on tärkein asia niille ihmisille, jotka ottavat elämänsä vakavasti; niille ihmisille, jotka eivät ole korruptoituneet ja trivialisoituneet liiallisen MTV:n katselun seurauksena.

Joten meidän täytyy olla huolestuneita siitä, mitä maailmallemme tapahtuu tänä päivänä. Meidän täytyy osallistua siihen. Meidän täytyy hyväksyä vastuumme siitä. Tämä on ainoa peruste Free Speech -julkaisulle ja American Dissident Voices -lähetyksille. Tarkoitus on auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtumassa; ja tarkoitus on hieman tönäistä, tarkoitus on antaa vähän inspiraatiota, tarkoitus on saada sinut osallistumaan.

Olen aiemmissa lähetyksissä puhunut monista erityisistä näkökohdista, joista meidän täytyy olla huolestuneita. Olen puhunut erityisistä uhista, jotka kohdistuvat maailmaamme. Olen puhunut oikeusjärjestelmämme romahduksesta, ja olen antanut teille täsmällisiä esimerkkejä: O.J. Simpsonin vapauttaminen sen jälkeen, kun hän oli murhannut kaksi ihmistä; 43 miljoonan dollarin tuomio Bernard Goetzille sen vuoksi, että hän puolusti itseään mustilta ryöstäjiltä. Olen puhunut Washingtonin hallituksen valheista ja tekopyhyydestä. Olen puhunut hallituksen tuhoisasta kauppapolitiikasta. Olen puhunut uutis- ja viihdemedian juutalaisesta monopolihallinnasta Amerikassa; ja olen puhunut siitä tuhoisasta tavasta, jolla tätä hallintaa käytetään. Olen puhunut teille pyrkimyksestä hankkiutua eroon Bill of Rights -asiakirjastamme, pyrkimyksestä hävittää ensimmäinen ja toinen lisäys (First and Second Amendments), pyrkimyksestä tehdä laittomaksi sellaisten asioiden kirjoittaminen tai sanominen, jotka eivät ole Poliittisesti korrekteja, ja pyrkimyksestä ottaa meiltä pois ne keinot, joiden avulla me voisimme puolustaa oikeuksiamme niiltä, jotka haluavat kumota ne.

Ja kaikki nämä asiat ovat tärkeitä. Meidän täytyy tarkastella yksityiskohtia, meidän täytyy tarkastella erityispiirteitä, jos me haluamme ymmärtää, mitä meidän pitää tehdä. Tänään haluaisin kuitenkin katsoa kokonaiskuvaa. Haluan puhua teille siitä, mitä meille on tapahtunut, miksi näin on tapahtunut ja mitä meidän pitää tehdä asialle.

Mennään ensin hieman taaksepäin, jotta voimme nähdä kuvan selkeämmin. 300 vuotta sitten, kun lähes kaikki esi-isämme asuivat vielä Euroopassa, meillä oli melko hyvä ote asioista. Me olimme mukana historiallisessa prosessissa. Me välitimme menneisyydestämme ja tunsimme vastuuta tulevaisuutta kohtaan. Kukaan ei kertonut meille, että olisi pahaa, rasistista (racist), antisemitististä tai inhottavaa haluta varmistaa, että jälkeläisemme eläisivät paremmassa maailmassa. Tämä johtui siitä, että me olimme vielä jotakuinkin järjissämme emmekä päästäneet keskuuteemme ketään, joka pyrkisi heikentämään meitä ja tuhoamaan meidät. Meillä ei ollut MTV:tä. Me olimme kaikki valkoisia; me olimme kaikki eurooppalaisia. Joukossamme ei ollut ei-valkoisia, ei orjina eikä muutenkaan. Me pidimme juutalaiset ghetoissa ja rajoitimme hyvin tiukasti heidän toimintaansa. Kyse oli vain meistä. Meillä oli yhteiset juuret ja yhteinen huoli tulevaisuudesta.

No, yksinkertaistan tietysti hieman asioita, jotta saisin esitettyä näkökantani. Eurooppalaisten välillä oli erimielisyyksiä. Me sodimme aika ajoin keskenämme. Me kohtelimme välillä toisiamme huonosti. Mutta kyse oli vain meistä. Tämä kaikki tapahtui perheen sisällä. Keskuudessamme ei ollut muukalaisia vaikuttamassa meihin ja vihaamassa meitä ja suunnittelemassa tuhoamme. Me kirjoitimme ja julkaisimme itse kirjamme ja lehtemme. Juutalaisten hallitsemaa televisiota ei ollut olemassa. Nuoriamme eivät opettaneet viekkaat muukalaiset, jotka pyrkivät korruptoimaan ja kumoamaan, vaan me opetimme itse nuoriamme kouluissamme ja yliopistoissamme.

Ja me rakensimme mahtavaa sivilisaatiota. 1700- ja 1800-luvuilla me loimme tiedettä, musiikkia, kirjallisuutta ja maalaustaidetta, ja ne ylittivät kaiken, mitä oli ollut aiemmin. Ja me levitimme valtamme koko maailman ympäri. Minne ikinä me menimme, me valloitimme: Lähi-idässä ja Intiassa, Kaukoidässä - ja lännessä, Uudessa maailmassa. Me olimme ylpeitä ja itsevarmoja. Me tiesimme, keitä me olimme. Me olimme valkoisia. Me olimme eurooppalaisia. Me emme sekoittuneet niiden kanssa, jotka eivät olleet eurooppalaisia. Kun me tarvitsimme maata väestöllemme, me otimme sitä. Jos joku nosti kätensä meitä vastaan, me löimme hänet maahan. Näin me rakensimme Amerikan. Ja se oli vahva, hyvä ja edistyksellinen kansakunta - valkoinen kansakunta.

Mutta me teimme myös virheitä viimeisen 300 vuoden aikana. Me toimme mustia orjia maataloustöihin eteläiseen Amerikkaan ja kiinalaisia kuleja (coolies) työläisiksi läntiseen Amerikkaan. Me pidimme itsemme erillään näistä ei-valkoisista orjista ja palvelijoista. Mutta se, että toimme heidät elintilaamme, loi perustan nykyiselle katastrofillemme.

Ranskassa ja muualla Euroopassa me annoimme tasa-arvosta (equality) kertovan virheellisen propagandan hypnotisoida meidät. "Me olemme kaikki tasa-arvoisia (equal), kaikki samanlaisia", tämä propaganda sanoi, "ja meidän kaikkien pitäisi sekoittua ja olla veljiä, ja kenenkään ei pitäisi omistaa toista enemmän." Joten me päästimme juutalaiset ulos ghetoistaan ja annoimme heidän tulla Euroopan maiden kansalaisiksi. Ja he hyvittivät tämän meille korruptoimalla musiikkimme ja kirjallisuutemme ja kumoamalla jokaisen eurooppalaisen instituution. Yksi heistä, juutalainen nimeltä Marx, käynnisti kommunismin, joka lopulta orjuutti puolet maailmastamme ja murhasi kymmeniä miljoonia väestöömme kuuluneita ihmisiä - ja monesti murhatut ihmiset olivat laadultaan parhaasta päästä. Väestömme älykkäimpiä, energisimpiä ja menestyneimpiä ihmisiä teurastettiin kymmenmiljoonittain Euroopassa kommunistien toimesta.

Amerikassa he eivät saaneet kommunismia menestymään, mutta he tunkeutuivat massamediaamme ja ottivat sen haltuunsa. He ottivat haltuunsa elokuvamme, radiomme, televisiomme, kirjakustantamomme ja suurimmat sanomalehtemme. Ja tämän median avulla he tyrkyttivät liberalismin valheellista propagandaa. He sanoivat, että me olemme kaikki tasa-arvoisia ja samanlaisia; mustat, valkoiset, kiinalaiset ja juutalaiset - paitsi että teissä valkoisissa on syyllisyyden tahra sen vuoksi, että te olette kuvitelleet olevanne parempia kuin me muut, ja nyt teidän täytyy hyvittää meille se, että olette kohdelleet meitä huonosti menneisyydessä.

Ja tämä propaganda mukanaan he hivuttautuivat oppilaitoksiimme, hallitukseemme, kaikkiin instituutioihimme. Ja koska he hallitsivat niin suurta osaa mediasta, vastustuksen ääntä ei juuri kuulunut, heidän propagandaansa vastustavaa järjen ja viisauden ääntä ei juuri kuulunut, ja he pystyivät korruptoimaan miljoonien nuorten amerikkalaisten mielet. He pystyivät juurruttamaan rodullisen syyllisyyden ja rodullisen itseinhon tuntemukset kahteen nuorten valkoisten sukupolveen.

Ja kasvavan vaikutuksensa ansiosta he pystyivät avaamaan Amerikan rajat ei-valkoiseen maailmaan; ja he pystyivät toteuttamaan rodullisen pakkointegraation kouluissamme, työpaikoillamme ja naapurustoissamme. He korvasivat eurooppalaisen musiikkimme jazzilla, rockilla ja rapilla. He toivat sen, mitä he kiintyneesti kutsuvat "modernismiksi", taiteeseen ja kirjallisuuteen - ja näin tehdessään he korvasivat kulttuurimme juutalaistuneella roskakulttuurilla. He kumosivat rotusekoituksen vastaiset lait. He suostuttelivat kristillisten kirkkojen johtajat liittymään heidän vallankumoukseensa valkoista maailmaa vastaan. He muuttivat hallituksemme likakaivoksi, jota miehittävät Bill ja Hillary Clintonin kaltaiset ihmiset.

Ja nyt me olemme 1900-luvun lopulla. Näillä näkymin me jäämme vähemmistöksi omassa maassamme ennen seuraavan vuosisadan puoltaväliä. Ja me olemme niin suuressa määrin pelon, syyllisyyden ja itseinhon halvaannuttamia, että samalla kun jotkut meistä odottavat innokkaasti lopullista itsetuhoamme, suurin osa muista väestömme edustajista ei suostu tekemään mitään sen estämiseksi.

Aikamoinen sotku!

No, olen yksinkertaistanut kokonaiskuvaa merkittävästi, jotta voisimme ymmärtää tärkeimmät asiat. En ole maininnut sitä juutalaisten vähemmistöä, joka ei ikinä osallistunut juutalaisten enemmistön kumoukselliseen toimintaan tai joka ei ikinä tukenut juutalaisten enemmistön kumouksellista toimintaa. En ole (Clintoneita lukuunottamatta) puhunut niistä oman väestömme keskuudessa vaikuttavista rikollisista, jotka ovat tehneet yhteistyötä juutalaisten kanssa. Nämä ovat tärkeitä yksityiskohtia, ja olen käsitellyt niitä muissa lähetyksissä. Mutta juuri nyt me haluamme ymmärtää vain ahdinkomme karkeimpia piirteitä. Me haluamme ymmärtää, hyvin karkealla ja yksinkertaisella tavalla, mikä tilanteemme on ja mitä meidän täytyy tehdä sille. Minä selitän nämä karkeat ja yksinkertaiset piirteet:

Ensinnäkin, Amerikka on muutettu valkoisesta maasta (jollainen se oli ennen toista maailmansotaa), valkoisesta maasta, jossa ei-valkoisten osuus kokonaisväestöstä oli 10 % ja jossa ei-valkoinen väestö pidettiin tiukasti erillään valkoisesta väestöstä, monirotuiseksi rämeiköksi (jollainen se on tänä päivänä). Ei-valkoinen väestö kasvaa Amerikassa niin nopeasti, että se tulee muodostamaan enemmistön, ja me tulemme olemaan vähemmistö, seuraavan 50 vuoden sisällä.

Toiseksi, Amerikan hallitus toteuttaa tätä rodullista muutosta tarkoituksellisesti ja voimakkaasti. Hallituksesta - instituutiosta, jonka esi-isämme loivat hyvinvointimme suojelijaksi - on tullut väestömme kuolettavin vihollinen. Se on hallituksen tarkoituksellinen politiikka, joka on vastuussa siitä ei-valkoisten maahanmuuttajien (sekä laillisten että laittomien) tulvasta, joka tällä hetkellä virtaa rajojemme yli. Se on hallituksen tarkoituksellinen politiikka, joka ruokkii ja majoittaa valtavaa ja kasvavaa ei-valkoista alaluokkaa kaupungeissamme ja joka edistää tämän alaluokan lisääntymistä. Se on hallituksen tarkoituksellinen politiikka, joka sekoittaa ei-valkoisen väestön valkoisen väestön kanssa ja joka edistää rotusekoitusta.

Kolmanneksi, suurin osa Amerikan valkoisesta väestöstä avustaa omaa tuhoaan - ja tämä johtuu osittain tietämättömyydestä, osittain pelosta, mutta suurimmaksi osaksi sokeasta, eläimellisestä halusta mukautua yleisen mielipiteen koettuihin normeihin.

Neljänneksi, uutis- ja viihdemedia antaa ohjaavan hengen valkoisen Amerikan ryntäykselle kohti itsetuhoa - ja tämä media on suurelta osin juutalaisen vähemmistön käsissä. Kontrolloitu media - lähes yksimielisesti - tyrkyttää egalitarismin, monikulttuurisuuden ja rotusekoituksen linjaa. Kontrolloitu media - lähes yksimielisesti - tyrkyttää feminismin, homoseksuaalisuuden suvaitsemisen ja ei-valkoisille tehdyistä, oletetuista historiallisista vääryyksistä johtuvan valkoisen "syyllisyyden" linjaa. Media - useimpien äänestäjien asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttamalla - käyttää valtaa, joka määrää sen, ketkä poliitikot tulevat valituiksi julkisiin virkoihin Amerikassa. Media - erityisesti elokuva- ja televisiomedia - on tehnyt väestömme kulttuurisen ja moraalisen tason alentamisen hyväksi enemmän kuin mikään muu instituutio. Ja ne ihmiset, jotka käyttävät mediaa aseena meitä vastaan, ovat juutalaisia.

Tämä on tilanteemme tänään, hyvin karkeasti hahmoteltuna. Ja olen tietysti jättänyt pois tuhat yksityiskohtaa, vivahdetta ja edellytystä. En ole puhunut monien kristillisten kirkkojen tuhoisista, valkoisten vastaisista opeista. En ole maininnut monien vaikutusvaltaisten valkoisten poliitikkojen (kuten Edward Kennedyn, Bill Clintonin ja Robert Dolen) orjamaisia "pro-juutalainen ja anti-valkoinen" -menettelytapoja. Olen jättänyt taloudelliset näkökohdat täysin huomiotta. En ole sanonut mitään hallituksen kauppapolitiikan tuhoisista vaikutuksista. En ole tarkastellut juutalaisten motivaatiota sille, mitä he tekevät.

Olen vain todennut neljä perusasiaa: ensinnäkin, Amerikkaa ollaan muuttamassa hyvin nopeasti valkoisesta maasta ei-valkoiseksi maaksi; toiseksi, hallitus toteuttaa tarkoituksella tätä muutosta; kolmanneksi, useimmat valkoiset eivät vastusta tätä muutosta; ja neljänneksi, massamedia, jota juutalaiset hallitsevat, antaa liikkeellepanevan voiman tälle kaikelle.

Niille meistä, jotka tuntevat jonkinlaista vastuuntuntoa esi-isiämme ja jälkeläisiämme kohtaan, tämä tarkoittaa sitä, että väestöllämme on edessään suurin uhka milloinkaan, sukupuuton uhka, ja että meidän täytyy tehdä kaikkemme tämän uhan välttämiseksi.

Meidän täytyy - jälleen karkeimmilla ja tylyimmillä termeillä ilmaistuna - ensinnäkin tuhota tai neutraloida ne kaksi vihamielistä voimaa, jotka johtavat meitä kohti tuhoa (eli toisin sanoen, hallitus ja juutalaisten hallitsema media), ja toiseksi, kääntää pahasti korruptoitu ja harhaanjohdettu väestömme takaisin velvollisuuteen ja vastuuseen johtavalle tielle.

Minä jätän tietysti pois monia tärkeitä yksityiskohtia. En ole esimerkiksi kertonut, mitä meidän tulisi tehdä keskuudessamme olevan mustan väestön kanssa. Mutta me tiedämme, että se on yksityiskohta, jonka me pystymme hoitamaan - kunhan me olemme ensin huolehtineet hallituksesta ja juutalaisesta mediasta ja aloittaneet sen sairauden parantamisen, josta väestömme tällä hetkellä kärsii.

Joten me tiedämme karkeasti, mikä ongelmamme on ja mitä meidän täytyy tehdä sille. Nyt meidän täytyy palata yksityiskohtiin, sillä vain siten me voimme tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Mutta suunnitelmia tehtäessä kokonaiskuvan näkeminen on tärkeää, sillä se asettaa meille rajat. Kun me ymmärrämme tilanteemme kiireellisyyden, kun me ymmärrämme vihollistemme suunnitteleman kohtalomme lopullisuuden, me tiedämme, että meidän täytyy joko valloittaa tai kuolla. Jos me emme voita niitä, jotka aikovat tuhota meidät, ja jos me emme voita heitä pian, niin väestömme tuhoutuu lopullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että riippumatta siitä, kuinka pieni onnistumisemme todennäköisyys on, meidän täytyy toimia. Riippumatta siitä, kuinka epätoivoisesta uhkapelistä on kysymys, meidän täytyy osallistua siihen. Me emme saa laiminlyödä toimintaa. Meidän ei pidä olla tekemättä mitään vain sen vuoksi, että minkään suunnitelman onnistuminen ei näytä varmalta. Mikään toiminnasta seuraava menetys ei voi olla suurempi kuin toiminnan laiminlyömisestä seuraava menetys. Jos me olemme vastuuntuntoisia aikuisia, jos me olemme kunniallisia aikuisia, meidän täytyy toimia. Toimettomuudelle ei ole mitään hyväksyttävää tekosyytä. Perheeseen liittyvät velvoitteet, henkilökohtainen turvallisuus, uraan liittyvät seikat - ne eivät ole hyväksyttäviä tekosyitä. Ei ole mitään hyväksyttävää tekosyytä. Jos me emme toimi, kaikki katoaa - jokainen syy elää; jokainen syy, jonka vuoksi esi-isämme elivät, työskentelivät, uhrautuivat, kärsivät ja kuolivat. Juutalaisen liberalismin kuolettava saasta leviää koko rotumme yli ja tuhoaa sen - peruuttamattomasti, lopullisesti.

Minä lupasin teille yksityiskohtia, ja nyt minulta on loppumassa aika. Mutta tässä on yksi yksityiskohta: riippumatta siitä, mitä muuta me teemme, ensimmäisen siirtomme täytyy olla se, että varoitamme koko väestöämme tästä tilanteesta, jonka olen hahmotellut tänään. Se on ensimmäinen askel: opetus. Opetus ei tietenkään yksin riitä, mutta se on välttämätöntä.

Monet ihmiset eivät halua saada opetusta. He eivät halua kuunnella mitään sellaista, joka ei ole Poliittisesti korrektia. He vihaavat meitä, kun me yritämme opettaa heitä. He palaavat katsomaan MTV:tä. Mutta jokaista sellaista hölmöä kohti, joka on täynnä vihaa ja pelkoa ja joka ei kuuntele, me löydämme henkilön, jolla on jo ymmärrys niistä asioista, jotka olen sanonut tänään, ja jonka tarvitsee ainoastaan kuulla meidän sanovan ne, jotta hän saisi tarpeeksi varmuutta sille tuntemukselle, jonka mukaan hänen ymmärryksensä on oikea. Ja me löydämme myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole vielä saavuttaneet ymmärrystä mutta joiden sydämet ja mielet ovat avoimia ja jotka pystyvät hyväksymään totuuden, kun se esitetään heille.

Joten tämä on meidän välitön tehtävämme: sekä sinun että minun. Meidän täytyy lähestyä väestöömme kuuluvia ihmisiä. Meidän täytyy varoittaa heitä. Meidän täytyy opettaa heitä. Meidän täytyy rohkaista heitä. Meidän täytyy inspiroida heitä.

Ja tässä on kaunis asia, hieno asia: kun sinä lähestyt muita ihmisiä rohkaistaksesi ja inspiroidaksesi heitä, sinä tulet itse rohkaistuksi ja inspiroiduksi. Kun sinä saat selville, kuinka paljon sellaisia ihmisiä on, jotka jakavat huolemme, tuntemuksemme, arvomme ja vastuuntuntomme, sinä et voi muuta kuin tulla rohkaistuksi.

Jopa viha, jota sinä kohtaat joidenkin ihmisten taholta - erityisesti sellaisten ihmisten taholta, jotka työskentelevät kontrolloidussa mediassa - on rohkaisevaa. Sillä sinä ymmärrät, että he eivät vihaisi meitä niin paljon, jos he eivät pelkäisi meitä. Ja syy siihen, että he pelkäävät meitä, on se, että syvällä sisimmässään he tietävät, että se, mitä me sanomme, pitää paikkansa.

Joten lähtekäämme kaikki ulos ja alkakaamme etsiä rohkaisua!

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510100747/http://www.natvan.com/free-speech/fs966d.html


Ote tekstistä "Understanding Our Enemies" (Free Speech - September 1996 - Volume II, Number 9)

Kun me olemme pyyhkineet rähmän silmistämme ja huuhdelleet vihollistemme myrkyllisen propagandan mielistämme, meidän täytyy ottaa uudelleen yhteys vaistoomme, sisäiseen viisauteemme. Tämä viisaus kertoo meille, että se syyllisyydentunto, jota me tunnemme sen vuoksi, että esi-isämme tekivät sen, mikä oli heidän mielestään tarpeellista väestömme suojelemisen kannalta, uuden elintilan hankkimisen kannalta ja sen sivilisaation rakentamisen kannalta, jonka me perimme heiltä - se on väärää syyllisyydentuntoa.

Kenestäkään ei tule syyllistä sen vuoksi, että hän tekee jotain sellaista, joka on tarpeellista tai hyödyllistä oman väestön selviytymisen tai kehittymisen kannalta tässä kilpailullisessa ja anteeksiantamattomassa maailmassa. Syyllisyys tulee siitä, että ei hyväksy sitä vastuuta, joka meillä on omaa väestöämme kohtaan. Syyllisyys tulee siitä, että antaa vihollistensa pettää itsensä. Syyllisyys tulee siitä, että häviää selviytymistaistelun.

Ja sisäinen viisautemme kertoo meille myös, että me voimme jälleen olla kohteliaita, että me voimme jälleen huolehtia siitä, että emme loukkaa kenenkään tunteita, kun olemme poistaneet viimeisenkin väestöömme kohdistuvan uhan ja elämme jälleen ainoastaan omiemme parissa.

Ja kun tämä viisaus ohjaa meitä, me olemme immuuneja vihollistemme petokselle ja me voitamme heidät.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510091955/http://www.natvan.com/free-speech/fs969b.html


Otteita tekstistä "The Morality of the Immigration Problem" (Free Speech - August 1997 - Volume III, Number 8)

Vierailen monissa radion ja television haastatteluohjelmissa, ja kun osoitan, millaista vahinkoa maahanmuutto aiheuttaa Amerikalle, minulla on lähes aina vastassani juontaja, joka uskottelee, että hallituksemme maahanmuuttopolitiikka toimii hienosti. Törmään kaikkiin tyypillisiin kliseisiin: "Etkö tiedä, että me olemme maahanmuuttajien kansakunta? Me olemme kaikki maahanmuuttajien jälkeläisiä. Maahanmuutto rakensi tämän maan. Diversiteettimme tekee meistä vahvoja jne."

Kun huomautan, että Amerikan rakentaneet maahanmuuttajat tulivat Euroopasta ja että Amerikkaa tuhoavat maahanmuuttajat tulevat kaikkialta muualta paitsi Euroopasta, juontaja kysyy minulta epäuskoisesti, uskonko minä todella, että sillä on väliä, mistä maahanmuuttajat tulevat. Hän teeskentelee uskovansa, että Haitilta, Dominikaanisesta tasavallasta, Vietnamista tai Meksikosta tulevilla maahanmuuttajilla on samanlainen vaikutus amerikkalaiseen elämään kuin Ruotsista, Puolasta, Englannista, Irlannista tai Saksasta tulleilla maahanmuuttajilla on ollut. Hän teeskentelee uskovansa näin, koska muuten häntä syytettäisiin rasistiksi (racist) - ja tämän jälkeen hänellä ei enää olisi radio- tai TV-juontajan työtä. Ja pelkään, että on olemassa idiootteja, jotka todella uskovat näin, koska tällaista heidän koulunsa, kirkkonsa ja televisionsa heille opettavat.

...

Amerikka muuttuu tummemmaksi - rodullisesti tummemmaksi - joka vuosi, ja tämä on suora seuraus hallituksemme maahanmuuttopolitiikasta. Joskus seuraavan vuosisadan puolivälin tienoilla, n. 50 vuoden päästä, Amerikasta tulee maa, jossa ei-valkoiset ovat enemmistö. Me valkoiset ihmiset, me Amerikan rakentaneiden eurooppalaisten maahanmuuttajien jälkeläiset, tulemme olemaan vähemmistö omassa maassamme. Ja jos me emme pidä tästä, meidät voidaan hoidella samaan tapaan kuin tietyt väestöt hoidellaan niissä etnisissä konflikteissa, joita esiintyy Ruandan kaltaisissa paikoissa. Tai sitten rotuongelma voidaan hoitaa samaan tapaan kuin se hoidettiin Haitilla - siellä musta enemmistö yksinkertaisesti teurasti koko valkoisen vähemmistön 200 vuotta sitten. Suuressa osassa Lounais-Amerikkaa, Kalifornia mukaan lukien, meksikolaiset puhuvat jo keskenään siitä, mitä he tekevät gringoille sitten, kun he ovat tarpeeksi vahvoja. On tietysti totta, että meidän esi-isämme ottivat Lounais-Amerikan heidän esi-isiltään. Me olimme vahvempia kuin he, ja me halusimme heidän maansa. Ja heti kun heistä tulee vahvempia, he aikovat ottaa sen jälleen takaisin - ja siinä samalla he aikovat harjoittaa hieman "etnistä puhdistusta" päästäkseen eroon jäljellä olevista gringoista. Näin maailma toimii. Näin maailma on aina toiminut. Näin maailma tulee aina toimimaan.

Miksi joukossamme on nykyään niin paljon idiootteja, jotka uskovat, että leijona voidaan opettaa käymään makuulle lampaan kanssa? Miksi joukossamme on niin paljon idiootteja, jotka uskovat, että Luonnonlait on lakkautettu siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät ole Poliittisesti korrekteja? Miksi joukossamme on niin paljon miehiä, jotka ovat menettäneet miehiset vaistonsa ja uskovat, että meidän ei pitäisi enää taistella sen puolesta, mikä on meidän, että meidän ei pitäisi enää puolustaa oman alueemme rajoja ja että meidän pitäisi paljastaa kurkkumme vihollisillemme?

...

Minä annan teille näkemyksen, joka on järkevä ja johdonmukainen. Me valloitimme tämän maan, koska me olimme vahvempia kuin vastustajamme ja koska me tarvitsimme maan perheittemme kasvattamista varten. Niin kauan kuin me pysyimme henkisesti ja ruumiillisesti vahvoina, me pidimme kiinni maasta, jotta myös lapsillamme ja lastenlapsillamme olisi maa, jossa he voisivat kasvattaa perheensä. Mutta sitten vihamieliset muukalaiset tulivat maahamme ja saivat käsiinsä informaatiomediamme ja viihdemediamme. Ja nämä muukalaiset levittivät väestömme keskuudessa hengellistä myrkkyä, ja tämän seurauksena henkemme turmeltuivat ja mielemme menivät sekaisin. Nämä muukalaiset saivat osan meistä tuntemaan syyllisyyttä siitä, että me valloitimme tämän maan itsellemme. He saivat osan meistä tuntemaan syyllisyyttä siitä, että me välitimme omasta väestöstämme; siitä, että me olimme rotutietoisia. Ja he pystyivät mainostamaan pop-moraaliaan muotitietoisten ihmisten keskuudessa. Mutta meidän joukossamme on myös niitä, jotka eivät ole sekaisin ja joiden sielut eivät ole turmeltuneet. Ja heidän määränsä kasvaa. Ja meistä tulee vahvempia.

Ja me ymmärrämme, että vahvat perivät maan. Me ymmärrämme, että jos muukalaiset pystyvät pitämään väestömme heikkona ja hämmentyneenä, niin silloin joku muu rotu ottaa maamme pois lapsiltamme ja käyttää sitä omien perheittensä kasvattamiseen. Me ymmärrämme, että rotutietoiset ihmiset ovat vahvempia kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole rotutietoisia. Me ymmärrämme, että sellaiset ihmiset, jotka tuntevat yhteisöllisyyttä muiden kaltaistensa kanssa, ovat vahvempia kuin sellaiset ihmiset, jotka välittävät vain itsestään.

Me ymmärrämme, että ei ole moraalista olla heikko tai suosia muita rotuja oman rodun kustannuksella. Ei ole moraalista antaa pois sitä, jonka vuoksi esi-isämme taistelivat ja kuolivat. Me ymmärrämme, että on moraalista selviytyä, että on moraalista olla vahva, että on moraalista puolustaa omaa maata ja että on moraalista taistella niitä vastaan, jotka valloittaisivat maamme - aivan kuten on moraalista taistella niitä vastaan, jotka turmelisivat henkemme. Me ymmärrämme, että Luonnonlakeja ei ole kumottu ja että ne vallitsevat tänä päivänä aivan kuten ne ovat aina vallinneet. Me ymmärrämme, että Luonto ei ole moraaliton ja että me emme ole moraalittomia, kun me seuraamme niitä vaistoja, jotka Luonto on meille antanut. On moraalista toimia sopusoinnussa näiden vaistojen kanssa ja yrittää rakentaa turvallinen tulevaisuus jälkipolvillemme.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510085456/http://www.natvan.com/free-speech/fs978a.html


Ote tekstistä "The Importance of Courage" (Free Speech - August 1997 - Volume III, Number 8)

Minun on valitettavasti todettava, että olen havainnut samanlaista arkuutta itsessäni. Kun haastattelijat ovat kysyneet minulta, olenko rasisti, olen vastannut kysymällä: "No, mitä tarkoitat käsitteellä 'rasisti'?" Olen yrittänyt kiemurrella ulos suoran vastauksen antamisesta, koska juutalainen media on panostanut niin valtavasti rasisti-termin demonisoimiseen, että itse kunkin pitää kerätä hieman rohkeutta, ennen kuin uskaltaa sanoa: "Kyllä, totta kai minä olen rasisti."

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510090356/http://www.natvan.com/free-speech/fs978d.html


Ote tekstistä "Slavery and Race" (Free Speech - November 1997 - Volume III, Number 11)

Juutalaiset hallitsevat uutis- ja viihdemediaamme. Tämä on ongelma, jota olen pohtinut runsaasti, ja olen varmaankin näissä American Dissident Voices -lähetyksissä puhunut siitä enemmän kuin mistään muusta väestömme kohtaamasta ongelmasta. Tämä johtuu siitä, että se on tärkein kohtaamistamme ongelmista. Se on avain kaikkiin muihin ongelmiimme. Se on ongelma, joka meidän täytyy nujertaa, jotta väestömme selviytyisi.

Katsotaan tänään muutamaa sellaista juutalaiseen mediakontrolliin liittyvää aspektia, joista en ole aiemmin juurikaan puhunut. Olen aiemmin puhunut usein siitä, että useimmat ihmiset eivät oikeastaan muodosta mielipiteitään ja asenteitaan rationaalisesti. He eivät usko siihen, missä on eniten järkeä. He eivät usko siihen, minkä puolesta on parhaat todisteet. He uskovat siihen, mikä on muodikasta. He uskovat siihen, mihin he olettavat muiden ihmisten uskovan. Ja näin ollen massamedian tehtävä ei ole ensisijaisesti se, että se esittäisi joko tosiasioihin perustuvia tai keksittyjä todisteita sellaisen näkökannan puolesta, jonka se haluaa yleisön omaksuvan; sen sijaan massamedian ensisijainen tehtävä on yksinkertaisesti se, että se saa vakuutettua yleisön siitä, että tämä näkökanta on muodikas; että se on sellainen näkökanta, joka useimmilla ihmisillä jo on. Ja media toteuttaa tätä vakuuttamista ensisijaisesti mainonnan ja viihteen avulla: se näyttää muodikkaita näyttelijöitä esittämässä sellaisia mielipiteitä, jotka se haluaa katsojien omaksuvan. Joskus median palveluksessa olevat käyttävät uutisia samaan tarkoitukseen: he keräävät johonkin uutisissa esitettyyn tapahtumaan liittyviä kadunmiesten reaktioita, ja sitten he valitsevat lähetykseen tai julkaisuun sellaiset reaktiot, jotka sopivat yhteen sen reaktion kanssa, jonka he haluavat yleisön omaavan. Mutta uutismedian pääasiallinen tehtävä on karsia pois sellaiset faktat, jotka eivät ole sopivia, ja esittää ainoastaan sellaiset faktat, jotka näyttäisivät sopivan yhteen niiden näkemysten kanssa, joita media pyrkii edistämään.

Ja tämä tekniikka toimii melko hyvin useimpien ihmisten kanssa. Mutta valkoisten amerikkalaisten joukosta löytyy myös paljon ihmisiä, jotka pystyvät ajattelemaan itsenäisesti, jotka pystyvät tuumimaan jopa epämuodikkaita käsityksiä, jos todisteet viittaavat siihen suuntaan. Miksi me emme näe enemmän tällaisia amerikkalaisia esittämässä mielipiteitään? Miksi niin monet heistä sietävät kontrolloidun median valheita ja petoksia?

Uskon, että täydellinen vastaus tähän kysymykseen on kolmiosainen. Ensinnäkin, itsenäiseen ajatteluun kykenevät ihmiset ovat yleensä taloudellisesti ja sosiaalisesti menestyneempiä kuin keskivertoihmiset, koska itsenäiseen ajatteluun kykenevät ihmiset ovat älykkäämpiä kuin keskivertoihmiset. Itsenäiseen ajatteluun kykenevät ihmiset kuuluvat yleensä ylempiin yhteiskuntaluokkiin; yhteiskuntaluokkiin, joiden asukit ovat suojassa monilta sellaisilta raaemmilta realiteeteilta, jotka liittyvät siihen, mitä yhteiskunnallemme on tapahtumassa - ja he elävät ympäristössä, jossa kohteliaisuus on erityisen arvostettu ominaisuus. He eivät halua olla töykeitä. He eivät halua loukata ketään. Heidän ympäristössään mustien puutteellisuuksien liian äänekäs tähdentäminen olisi hieman déclassé.

Toiseksi, monet valkoiset uskovat, että meidän pitäisi säilyttää rauha hinnalla millä hyvänsä. He asettavat yhteiskuntarauhan ylläpitämiselle erittäin suuren arvon. He tietävät, kuinka helposti jotkut vähemmistöt loukkaantuvat ja kuinka väkivaltaisiksi ja tuhoisiksi he voivat muuttua. He tietävät, että jos valkoinen poliisi joutuu kopauttamaan mustaa pampulla pidätyksen yhteydessä, hänen mustat toverinsa saattavat järjestää kolmipäiväisen mellakan ja polttaa koko kaupungin maan tasalle. Ja näin ollen nämä rauhaa rakastavat ihmiset ovat taipuvaisia toimimaan hyvin pehmeästi ja jättämään pamput kotiin. Heidän mielestään olisi parempi, että meidät valkoiset kansankiihottajat pidettäisiin kurissa kuin että meille annettaisiin mahdollisuus lietsoa levottomuuksia. He ajattelevat, että niin paha kuin rodullinen tilanne onkin, meidän täytyy kuitenkin oppia elämään sen kanssa. Me emme ehkä pidä siitä, mutta me emme voi tehdä sille mitään - tai siis me emme voi tehdä mitään muuta kuin sellaisia asioita, jotka väistämättä sisältäisivät runsaasti konfliktia, väkivaltaa ja verenvuodatusta; ja sellaisen pohdiskeleminen on yksinkertaisesti liian kamalaa. Väestömme on valitettavasti menettänyt runsaasti tällaisten asioiden tekemiseen tarvittavaa kanttia muutaman viimeisen sadan vuoden aikana.

Ja kuten sanoin, nyt on kyse ihmisistä, joilla on jo kohtuullinen ymmärrys tosiasioista. Heitä ei ole jymäytetty egalitaarisilla myyteillä. Heidän kohdallaan on kyse arvoista, prioriteeteista. Rauhan säilyttäminen ja väkivallan välttäminen on heille kaikkein tärkein asia. Lähestulkoon ainoa tapa, jolla voit suostutella heidät ottamaan kantaa oman väestön puolesta, on se, että vakuutat heidät demonstraation avulla siitä, että mustat eivät ole ainoita, jotka voivat alkaa riehua; ja että se, että he ovat yksinkertaisesti kohteliaita, ei anna heille mahdollisuutta selvitä ehjin nahoin ja välttää heihin itseensä kohdistuvaa väkivaltaa.

Ja lopuksi, uskon, että on paljon itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, joiden ongelma on siinä, että he eivät kykene näkemään metsää puilta. He näkevät, että on paljon yksittäisiä mustia, jotka ovat älykkäitä, että on monia moraalisia mustia, että on monia ahkeria ja hyvän itsekurin omaavia mustia ja että on paljon yksittäisiä mustia, jotka pystyvät sopeutumaan varsin onnistuneesti ja jopa rakentavasti sivistyneeseen, eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Ja he näkevät myös, että on paljon sellaisia valkoisia ihmisiä, jotka ovat tyhmiä, laiskoja, moraalittomia ja kurittomia ja jotka ovat taakka yhteiskunnallemme. Nämä itsenäisesti ajattelevat ihmiset kohdistavat huomionsa yksittäisiin mustiin ja yksittäisiin valkoisiin. Ja he tulevat sellaiseen johtopäätökseen, että yhteiskunnassamme on joitain hyviä ja hyödyllisiä ihmisiä, jotka tulevat kaikista roduista, ja joitain huonoja ja hyödyttömiä ihmisiä, jotka tulevat kaikista roduista.

Nämä itsenäisesti ajattelevat ihmiset jättävät tekemättä sen, että he perääntyisivät hieman ja katsoisivat rotuja kokonaisuuksina. He eivät onnistu ymmärtämään, että ongelma, joka meidän täytyy hoitaa, ei ole yksittäisen, naapurissa asuvan neekerin (Negro) laatu tai edes se vaikutus, joka vähemmistöillä on naapurustoomme. Ongelma on se, mitä mustat rotuna - tai mitä ei-valkoiset yleensä - tekevät yhteiskunnallemme ja rodullemme elämällä keskuudessamme. Ja on varsin selvää, kiistattoman selvää, että se, mitä he tekevät rotuna, kokonaisuutena, ei ole hyvästä. He tuhoavat yhteiskuntaamme ja rotuamme. Tämä on se ongelma, joka meidän täytyy hoitaa; ja kun me vertaamme yksilöihin liittyviä näkökohtia tähän ongelmaan, ne muuttuvat täysin merkityksettömiksi.

No, tiedän, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää tätä. Tiedän, että minulta meni jonkin aikaa, ennen kuin sain laitettua oman ajatteluni kuntoon. Aloitin elämän enemmän tai vähemmän libertaristina, ja ensisijainen huolenaiheeni oli se, että hallitus ei sotkeutuisi henkilökohtaisiin asioihini - ja yleisemmin katsottuna ensisijainen huolenaiheeni oli se, että yksilöiden annettaisiin tehdä sitä, mitä he haluavat. En juurikaan ajatellut yksittäisten tekojen ja yksittäisten ominaisuuksien kumulatiivisia vaikutuksia siihen yhteiskuntaan, jossa elin. Mutta kun nämä kumulatiiviset vaikutukset alkoivat olla todella näkyviä 1960-luvulla, minun piti alkaa ajatella niitä. Uskon, että meidän kaikkien pitää ajatella niitä.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510091050/http://www.natvan.com/free-speech/fs9711c.html


Ote tekstistä "The Lesson of Haiti" (Free Speech - December 1997 - Volume III, Number 12)

Haitilaisilla on voodoonsa, johon kuuluu kaikenlaisia inhottavia ja outoja uskomuksia ja käytäntöjä. Ja meillä on Poliittisen korrektiuden kulttimme, egalitarismin kulttimme. Tämä kultti perustuu yhtä paljon taikauskoon ja se on yhtä paljon vailla järkeä ja logiikkaa kuin haitilaisten voodoo. Ja sillä on yhtä vahva ote kannattajistaan. Haitilaiset eivät uskalla loukata noitatohtoreitaan, koska he eivät halua saada kirousta niskaansa. Ja modernit tiedemiehemme pelkäävät "rasistiksi" leimautumista yhtä paljon kuin haitilaiset kirotuksi tulemista!

Lähde: http://web.archive.org/web/20130515100635/http://www.natvan.com/free-speech/fs9712c.html


Ote tekstistä "Thinking about a White Future" (Free Speech - August 1998 - Volume IV, Number 8)

Valkoinen tulevaisuus, josta minä unelmoin, valkoinen Amerikka, jonka minä haluan väestölleni, ei ole aivopestyjen sohvaperunojen ja trendikkäiden kuluttajien Amerikka, ei ole feministien, homoseksuaalien, demokraattien ja virsiä laulavien hölmöjen, jotka ottavat teologiansa televisiovastaanottimistaan, Amerikka; minun valkoinen Amerikkani on ylpeiden, maskuliinisten miesten ja ylpeiden, feminiinisten naisten Amerikka. Se on Amerikka, joka perustuu meidän historiaamme ja meidän perinteisiimme ja meidän tapoihimme: historiaan ja perinteisiin ja tapoihin, jotka me toimme tänne Euroopasta. Se tulee olemaan Amerikka, jota hallitsevat meidän arvomme ja meidän standardimme: meidän käyttäytymisstandardimme, meidän suorituskykystandardimme, meidän laatustandardimme, meidän kauneusstandardimme. Se tulee olemaan Amerikka, jossa pienet valkoiset tytöt ja pienet valkoiset pojat menevät valkoisiin kouluihin ja oppivat, kuinka ollaan itsenäisiä ja tuotteliaita valkoisia miehiä ja naisia. Se tulee olemaan Amerikka, jossa ei ole sellaisia mainostajia, jotka yrittävät tyrkyttää rotusekoitusta laittamalla muutamia mustia kasvoja, mestitsikasvoja ja aasialaisia kasvoja jokaiseen ryhmäkuvaan, mainostajia, jotka tykkäävät yhdistää valkoisia tyttöjä ja mustia poikia pareiksi mainoksissaan. Se tulee olemaan Amerikka ilman huumeita, ilman rap-musiikkia ja ilman niitä tummia kasvoja ja vieraita ääniä, jotka nykyään täyttävät kaupunkimme.

Voitko kuvitella sellaisen Amerikan? Meillä oli valkoinen Amerikka ennen toista maailmansotaa. Kysy siitä vanhemmiltasi tai isovanhemmiltasi. Mene kirjastoon ja katsele joitakin vanhoja lehtiä, jotka on julkaistu 1920- ja 1930-luvulla. Katsele mainoksia näissä vanhoissa lehdissä ja vertaa niitä niihin mainoksiin, jotka on tuotettu tänä päivänä. Minulla on maalaus noin vuodelta 1890 luistelijoista New Yorkin Central Parkissa: miehiä, naisia ja lapsia liukumassa jään poikki talvisessa maisemassa. Jotkut kasvoista hymyilevät tai nauravat; jotkut ovat vakavia - mutta ne ovat kaikki valkoisia. Kyllä, jopa New York City oli aikoinaan valkoinen. Los Angeles oli valkoinen, lukuun ottamatta sen Chinatownia. Katsele 1800-luvun maalauksia. Katsele ennen toista maailmansotaa otettuja valokuvia näkymistä yliopistokampuksilla, katunäkymistä amerikkalaisissa kaupungeissa, urheilutapahtumista, ulkona tapahtuvasta ajanvietosta. Ihmiset ovat kaikki valkoisia. Sitä on vaikea kuvitella tänä päivänä, eikö olekin, mutta 75 vuotta sitten henkilö pystyi kävelemään Los Angelesin tai New Yorkin keskustan läpi niin, että hän tuskin ikinä näki ei-valkoisia kasvoja.

Tietysti valkoisessa Amerikassa meillä tulee edelleen olemaan ongelmia voitettavaksi; siitä elämässä on kysymys: ongelmien voittamisesta. Meillä tulee edelleen olemaan tietty määrä rikollisuutta jopa ilman ei-valkoisia, jotka tekevät valtaosan väkivallan ja paheellisuuden rikoksista Amerikassa tänä päivänä. Vaikka katumme ja kotimme tulevat olemaan paljon paljon turvallisempia kuin ne ovat tänä päivänä, meillä tulee edelleen olemaan rikollisia - mutta me tulemme tietämään, kuinka käsitellä rikollisiamme. Tässä yhteydessä, antakaa minun julkaista uudelleen pieni runo, jonka on kirjoittanut yksi todella suurista englantilaisista runoilijoista, Rudyard Kipling. Se on runo, jota te ette löydä mistään sellaisesta Poliittisesti korrektista antologiasta, joka on hyväksytty käyttöön kouluissamme tänä päivänä. Se kirjoitettiin järkevämpänä, ylpeämpänä, valkoisempana, vähemmän juutalaisena aikana, paljon vähemmän tekopyhänä aikana.

THE STRANGER 

The Stranger within my gate, 
He may be true or kind,
But he does not talk my talk -- 
I cannot feel his mind. 
I see the face and the eyes and the mouth, 
But not the soul behind. 

The men of my own stock 
They may do ill or well, 
But they tell the lies I am wonted to, 
They are used to the lies I tell. 
And we do not need interpreters
When we go to buy and sell. 

The Stranger within my gates, 
He may be evil or good, 
But I cannot tell what powers control -- 
What reasons sway his mood; 
Nor when the Gods of his far-off land 
Shall repossess his blood. 

The men of my own stock, 
Bitter bad they may be, 
But, at least, they hear the things I hear, 
And see the things I see; 
And whatever I think of them and their likes 
They think of the likes of me. 

This was my father's belief 
And this is also mine: 
Let the corn be all one sheaf -- 
And the grapes be all one vine, 
Ere our children's teeth are set on edge 
By bitter bread and wine.

Se oli Rudyard Kiplingin näkemys asioista vuosisata sitten, ja se oli myös useimpien väestömme jäsenten näkemys ennen kuin heitä oli huijattu ja ennen kuin heidät oli johdettu harhaan massamedian vieraiden herrojen toimesta.

Tunne yhteisöstä, tunne perheestä, tunne yhteisestä verestä, yhteisestä sielusta, yhteisestä historiasta ja yhteisestä kohtalosta: näitä tarvitaan, jotta saadaan aikaan elinkelpoinen kansakunta, ja nämä meillä pitää jälleen olla, jos me haluamme Amerikan selviytyvän. Amerikan valkoinen tulevaisuus on paljon enemmän kuin aineellinen asia; se on paljon enemmän kuin turvalliset ja järjestyksessä olevat koulut, joissa on korkeammat suorituskykystandardit; se on paljon enemmän kuin turvalliset kadut, puhtaat kaupungit ja matalampi rikostaso; se on paljon enemmän kuin niiden verojen valtava alentaminen, joilla tuetaan sosiaaliavustuksilla eläviä naisia (welfare queens) ja heidän mustien lastensa laumoja (their swarms of pickaninnies); se on paljon enemmän kuin tehokkaampi ja tuotteliaampi työvoima ja epäoikeudenmukaisen positiivisen syrjinnän (affirmative action) päättyminen. Se on enemmän kuin kaikki nämä asiat: se on hengellinen asia; tunne siitä, että naapurit kuuluvat omaan väestöön; valkoisten kasvojen katsominen ja sydämestä nousevan, aidon veljeyden tunteminen - eikä se väkinäinen tunne siitä, että pitäisi tuntea veljellisesti, kun katsoo muukalaisten kasvoja; ilon jakamisen tunne, kun katsoo rakastunutta, nuorta valkoista pariskuntaa - eikä se tunne siitä, että on velvollisuus hymyillä Poliittisesti korrektisti, kun ohittaa rodullisesti sekalaisen pariskunnan ja yrittää huonolla menestyksellä tukahduttaa sydämessä olevaa raivoa.

Tänä päivänä kasvaa aikuisiksi nuoria ihmisiä, jotka eivät ole ikinä tienneet, mitä merkitsee asua valkoisessa maassa, jotka eivät ole ikinä tunteneet sitä rodullisen yhteisön tunnetta, jonka voi tuntea valkoisessa ympäristössä ja jota amerikkalaiset pitivät ennen itsestäänselvyytenä. Tämä tuntemus on ryöstetty heiltä niiden ihmisten toimesta, jotka ovat omien itsekkäiden tarkoitustensa vuoksi ottaneet haltuunsa massamediamme ja peittäneet meidät juurettomuuden ja kosmopoliittisuuden ja "sulatusuunin" ihmeiden myrkyllisellä propagandallaan - ja niiden poliitikkojen toimesta, jotka ovat toteuttaneet heidän tuhoisat rodulliset linjauksensa: linjauksensa, jotka ovat tummentaneet Amerikkaa niin näkyvästi viimeisen 50 vuoden aikana.

Minun unelmani valkoisesta Amerikasta ei ole nostalgiaa. Minä tiedän, että me emme voi ikinä palata menneisyyteen. Mutta minä tiedän myös, että jos me aiomme ikinä liikkua jälleen eteenpäin, niin meidän täytyy hankkiutua eroon tästä rodullisesta sotkusta, joka on vallannut Amerikan. Minä tiedän, että mikään monirotuinen yhteiskunta ei voi olla terve tai vakaa yhteiskunta. Jotkut ihmiset, jotka ovat kanssani samaa mieltä siitä, että nykyinen rodullinen tilanne on kestämätön ja voi vain tulla pahemmaksi hallituksen nykyisten käytäntöjen alla, eivät kuitenkaan pysty kuvittelemaan tilanteen korjaamista. He uskovat, että kun maa on integroitu rodullisesti, niin integrointia ei voida kumota. Mutta se voidaan - vaikkakin integroinnin kumoamisprosessi tulee todennäköisesti olemaan erittäin tuskallinen ja verinen prosessi. Se tulee todennäköisesti vaatimaan sisällissodan, joka on paljon pahempi kuin se sisällissota, jonka me kävimme läpi viime vuosisadalla. Se tulee varmasti häiritsemään kaikkien niiden elämiä, jotka ovat siinä osallisina. Pehmeät sohvaperunat ja trendikkäät kuluttajat haluaisivat paljon mieluummin välttää häiriön, jotta he voisivat jatkaa TV:n katseluaan ja kuluttamistaan. Jopa sellaisia ihmisiä, jotka on tehty jonkin verran kovemmasta aineksesta, kauhistuttaa näkymä rodullisen tilanteemme korjaamisesta. Mutta meidän täytyy tehdä se. Meidän täytyy varautua siihen. Meidän ei pidä kieltäytyä ajattelemasta sitä vain sen vuoksi, että se tulee olemaan vaikeaa ja epämiellyttävää. Me olemme nykyisessä sotkussamme sen vuoksi, että me laiminlöimme toimimisen silloin, kun toiminta olisi ollut paljon vähemmän tuskallista.

Näinä epävarmoina aikoina, joita me elämme, on olemassa yksi asia, josta me voimme olla varmoja: ja se on se, että juutalaiset ja heidän kätyrinsä hallituksessa, mediassa, kouluissa ja kirkoissa tulevat takertumaan kuolemaan asti suunnitelmaansa väestömme tuhoamisesta rotusekoituksen kautta. He ovat ottaneet tiikeriä hännästä kiinni (they have a tiger by the tail), ja he tietävät, että heidän ei pidä päästää irti. Joten olosuhteet Amerikassa tulevat jatkamaan muuttumista pahemmiksi ja pahemmiksi, kun väestömme viholliset jatkavat epätoivoisesti meidän työntämistä pisteeseen, josta ei ole paluuta. Koulumme ja kaupunkimme tulevat muuttumaan viidakkomaisemmiksi; populaarikulttuurimme tulee muuttumaan vieraammaksi, kieroutuneemmaksi, negridisemmäksi, meksikolaisemmaksi ja aasialaisemmaksi; poliitikkojemme ja urheilu- ja viihdetähtiemme käytös tulee muuttumaan eläimellisemmäksi; hallituksemme tulee muuttumaan vielä korruptoituneemmaksi. Ja ne lähiöt, jonne valkoiset amerikkalaiset voivat paeta, tulevat loppumaan. Ja kun he eivät enää voi välttää tilannetta, kun he eivät enää voi jättää sitä huomiotta, kun he eivät enää voi hokea Poliittisesti korrekteja valheita rodusta ilman mitään vaaraa siitä, että todellisuus väittää vastaan - silloin yhä useamman valkoisen amerikkalaisen täytyy lopulta tehdä niitä päätöksiä tulevaisuudesta, joita he eivät halua ajatella nyt.

Ja me tiedämme, että monet heistä tulevat vain vääntelemään käsiään ja itkemään naismaisessa epätoivossa: "Voi miksi rodut eivät voi tulla toimeen toistensa kanssa? Miksi rotujen välillä ei voi olla rauhaa ja yhteistyötä, jotta minä voin jatkaa kuluttamista mukavuudessa ja turvallisuudessa ja Poliittisessa korrektiudessa? Voi miksi minun pitää käsitellä tätä rodun vaikeaa ja epämiellyttävää ongelmaa?" Ja me tiedämme, että useammat väestömme heikoimmat ja taantuneimmat jäsenet, väestömme korruptoituneimmat ja itsekkäimmät jäsenet, tulevat liittymään vihollistemme seuraan omien henkilökohtaisten tilanteittensa väliaikaisen parantamisen toivossa. Mutta me tiedämme myös, että monet muut, kun ei ole enää olemassa turvallista lähiötä, jonne he voivat paeta, tulevat vihdoin olemaan valmiita seisomaan ja taistelemaan.

Ja minun viestini näille viimeisille on tämä: älä odota päätöksesi tekemistä viime hetkeen asti; on paljon parempi tehdä se aikaisemmin kuin myöhemmin. Minun viestini on: Älä retkahda siihen defaitistiseen valheeseen, että me emme pysty kumoamaan Amerikan integrointia, koska se tulee olemaan liian vaikeaa, liian väkivaltaista ja liian tuskallista. Älä kieltäydy ajattelemasta sisällissodan julmaa lääkettä - koska vaihtoehto on paljon julmempi ja paljon verisempi. Kohtalo, jonka hra Clinton ja juutalaiset mediapomot ovat meille suunnitelleet, on äärettömästi pahempi kuin mikään sisällissota voisi mitenkään olla. Sisällissota on ajateltavissa, sisällissota on suunniteltavissa - kun vaihtoehto on sukupuutto. Ole mies ja kohtaa todellisuus ja terästä itsesi tekemään mitä tahansa täytyy tehdä sen vahingon kumoamiseksi, jonka vihollisemme ovat tehneet meille, jotta väestöllämme tulee olemaan tulevaisuus.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510091949/http://www.natvan.com/free-speech/fs988b.html


Otteita tekstistä "Individualism and Alienation" (Free Speech - November 1999 - Volume V, Number 11)

Useimmat kommentit, joita saan kuulijoilta, ovat hyvin kannustavia, mutta minä saan myös jonkin verran vihapostia. Useimmat vihaviestit ovat joko sekopäisiä juttuja sellaisilta ihmisiltä, joilla on jokin henkilökohtainen ongelma, jonka he projisoivat minuun, tai sopuleiden (laumasielujen) viestejä; sopulit ovat hyvin tuohtuneita siitä, että minä en kulje samassa tahdissa massamedian ihmisten kanssa. He vain tarvitsevat jonkun, jota he voivat vihata, ja luulen, että heille tulee parempi olo, jos he kertovat minulle, että olen huono ihminen.

Mutta minä saan myös jossain määrin syvällisempää vihapostia ihmisiltä, jotka kiroavat minua, koska minä en pysty ymmärtämään sitä, että rodulla ei oikeasti ole merkitystä. He kertovat minulle, että minun ei pitäisi ikinä arvioida toista ihmistä sen rodun jäsenenä, johon hän kuuluu, vaan ainoastaan yksilönä. He kertovat minulle, että monet mustat ovat lainkuuliaisia ja ahkeria ihmisiä, jotka eivät käytä huumeita tai heitä roskiaan talonsa pihamaalle, ja että monet valkoiset ihmiset ovat rikollisia, elävät sosiaaliavustuksilla ja ovat yleisesti ottaen surkeita ja kelvottomia. "Näin ollen", nämä individualistit kertovat minulle, "rasismi (racism) on typerää." "Minä olen typerä", he sanovat, "koska minä hyväksyn kaikki valkoiset ihmiset, pahat hyvien ohella, ja paheksun kaikkia mustia, hyviä pahojen ohella."

...

Ennen kuin puhun lisää vieraantumisen (alienation) ja individualismin yhteydestä, mennään hieman taaksepäin ja katsotaan hieman tarkemmin itse individualistista ajattelutapaa. Miksi individualistit lähettävät minulle vihakirjeitä? "Koska", he sanovat, "minä typerästi hyväksyn valkoiset sosiaalipummit ja paheksun rehellisiä ja ahkeria ei-valkoisia."

No, tämä on todellakin harhaanjohtava väite, vaikka tietyssä mielessä siinä saattaa olla hieman perää. Minä en hyväksy valkoisia sosiaalipummeja sinällään. Minä hyväksyn väestöni, rotuni - kokonaisuudessaan - tiedostaen, että jotkut valkoiset ihmiset ovat surkeita ja sellaisia, joita minä en haluaisi naapureikseni tai sisareni aviokumppaniksi. Samaan tapaan minä voin hyväksyä myös sukuni tiedostaen samalla, että jotkut sukuni jäsenet ovat mustia lampaita. Ja minä en paheksu rehellisiä ja ahkeria ei-valkoisia. Ei ole minun asiani asettaa rehellisyyden tai ahkeruuden standardeja ei-valkoisille. Se on heidän asiansa. Minä vain haluan heidät pois oman väestöni reviiriltä, pois oman väestöni alueelta - kaikki heidät. Sitten kun me olemme ratkaisseet ulkoiset ongelmamme, me hoidamme sisäiset ongelmamme - mukaan lukien valkoiset sosiaalipummimme.

Tiedättekö, tämä koko "individualismi vastaan rasismi" -keskustelu on todella mutkikasta. Se saa ihmiset helposti hämmentyneiksi. Esimerkiksi minä olen enemmän individualisti kuin useimmat individualistit, jotka vihaavat minua. Kaikki riippuu siitä, miten ymmärretään termi "individualisti". Minä olen individualisti siinä mielessä, että en tunne juurikaan sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät pysty tekemään osuuttaan tai jotka eivät halua tehdä osuuttaan. En pidä muiden ihmisten asioihin sekaantumisesta, ja pidän vielä vähemmän siitä, kun muut ihmiset sekaantuvat minun asioihini. Jos joku valkoinen ihminen ei halua huolehtia itsestään, se on hänen asiansa. Kunhan et pyydä minua huolehtimaan hänestä. Uskon luonnonvalintaan (natural selection) ja vahvimman selviytymiseen (survival of the fittest). Uskon, että me heikennämme rotuamme, kun me autamme heikoimpia (least fit) selviytymään ja lisääntymään. Jos me haluamme, että väestöllämme on sosiaaliturvajärjestelmä, niin siinä tapauksessa me tarvitsemme pakkosterilointijärjestelmän sen rinnalle. Järkytyn enemmän silloin, kun näen valkoisen 400-paunaisen (n. 180-kiloisen) sosiaaliavustuksilla elävän äidin vuotavanenäisen lapsikatraansa ympäröimänä edessäni kassajonossa maksamassa ostoksiaan ruokakupongeilla, kuin silloin, kun näen mustan sosiaaliavustuksilla elävän äidin.

Minä uskon sellaiseen valkoisten ihmisten auttamiseen, joka vahvistaa heitä kokonaisuutena; minä en usko sellaiseen auttamiseen, joka heikentää heitä. Minä uskon sellaiseen auttamiseen, jonka ansiosta väestöni parhaat, älykkäimmät ja vahvimmat yksilöt voivat olla tehokkaampia - sillä vahvistamalla koko väestöäni minä vahvistan sitä, jonka osa minä olen. Tällaista on minun itsekkyyteni. Tässä mielessä minä olen individualisti. Minä olen individualisti tietyssä viitekehyksessä: rotuni ja sivilisaationi viitekehyksessä. Minä olen individualisti, jolla on juuret, individualisti, jolla on tunne yhteisöstä, tunne kuulumisesta, tunne vastuusta.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130511210332/http://www.natvan.com/free-speech/fs9911a.html


Otteita tekstistä "I Need Your Support" (Free Speech - December 2000 - Volume VI, Number 12)

Joten mitä tekemistä tällä on vihapostini kanssa? No, sitä tulee kohtuullinen määrä valkoisilta nössöiltä, valittavilta naismaisilta valkoisilta miehiltä, jotka tyypillisesti vastaavat hallitsemattomaan maahanmuuttotilanteeseen liittyviin valituksiini muistuttamalla minua siitä, että intiaanit olivat täällä ensin, että valkoiset ihmiset ovat maahanmuuttajia ja että jos joku pitäisi potkia ulos maasta, niin se on valkoinen väestö. "Me varastimme tämän maan intiaaneilta", nämä valkoiset nössöt vinkuvat. "Se ei oikeastaan kuulu meille, joten meillä ei ole oikeutta pitää muita poissa täältä."

Jos kommentoin lain ja järjestyksen romahtamista Rhodesiassa ja Etelä-Afrikassa sen jälkeen, kun nämä valkoisten ihmisten rakentamat, aiemmin sivistyneet maat luovutettiin mustien hallintaan, kuulen hyvin samantapaista valitusta näiltä samoilta valkoisilta nössöiltä. Kun puhun valkoisten maatilojen valtaamisesta Rhodesiassa ja valkoisiin maanviljelijöihin kohdistuvista murhista ja valkoisiin naisiin kohdistuvista raiskauksista Etelä-Afrikassa, nämä nössöt vikisevät, että täyskäännös on reilua peliä. "Valkoisilla oli tapana kohdella mustia huonosti eteläisessä Afrikassa", he sanovat, "joten minulla ei ole nyt oikeutta valittaa, että mustat kohtelevat valkoisia huonosti."

Tällaiset nössöt ovat hurranneet Bill Clintonille, kun hän on viimeisen kahdeksan vuoden aikana kerskaillut collegeyleisöille, että Amerikan valkoinen enemmistö on poistumassa: että muutaman seuraavan vuosikymmenen sisällä värilliset ihmiset, feministit, homoseksuaalit ja muut sellaiset, joille ei ole vielä annettu mahdollisuutta hoitaa asioita, työntävät valkoisen enemmistön syrjään. Ja nössöt ovat hurranneet: valkoiset nössöt.

...

Tiedättekö, en ole tarpeeksi psykologi ymmärtääkseni todella tätä ilmiötä, ymmärtääkseni, miksi valittavia valkoisia nössöjä, jotka ovat alttiita tälle juutalaiselle myrkylle, on yhteiskunnassamme nykyään niin paljon enemmän kuin aiemmin: miksi säälittäviä naismaisia nuoria valkoisia miehiä, jotka uskovat, että meidän pitäisi antaa Amerikka takaisin intiaaneille ja että meidän pitäisi antaa mustien tehdä meille niitä asioita, joita meidän väitetään tehneen heille, on yhteiskunnassamme nykyään niin paljon enemmän kuin sata vuotta sitten? Epäilen, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, miten nuoret ihmiset nykyään sosiaalistetaan; kun he viettävät varhaiset elinvuotensa päiväkotien kaoottisessa, demokraattisessa ympäristössä kodin sijaan. Haluaisin, että henkilökuntaani kuuluisi psykologi, sillä hän voisi auttaa minua ymmärtämään näitä asioita paremmin.

Mutta on joitain asioita, jotka minä ymmärrän tarpeeksi hyvin. Minä ymmärrän, että jos 200 tai 300 vuotta sitten eläneet valkoiset miehet olisivat olleet samankaltaisia kuin nämä naismaiset nössöt, jotka nykyisin kansoittavat collegekampuksiamme, meidän ei tarvitsisi väitellä siitä, pitäisikö Amerikka antaa takaisin intiaaneille. Se olisi edelleen intiaaneilla. Me emme olisi ikinä valloittaneet länttä. Se olisi edelleen meksikolaisilla. Ja me emme itse asiassa olisi Pohjois-Amerikassa ollenkaan - emmekä missään muuallakaan. Löysissä shortseissa ja taaksepäin suunnatuissa baseball-lippalakeissa kasvaneet nuoret eivät olisi pysäyttäneet hunnien toteuttamaa Euroopan valloitusta 400-luvulla. Eivätkä he olisi myöskään pystyneet pitämään maureja Pyreneiden eteläpuolella 700-luvulla. Jos valkoiset miehet olisivat uskoneet, että hunneilla, maureilla, turkkilaisilla ja mongoleilla on yhtä suuri oikeus Eurooppaan kuin valkoisilla ja että näitä muita rotuja kohtaan pitää olla reilu ja että heidän kanssaan pitää jakaa asioita, he eivät olisi yksinkertaisesti selviytyneet. Ja he eivät olisi ansainneet selviytyä.

Me olemme täällä tänään, koska meidän esi-isämme eivät olleet naismaisia, juutalaistuneita nössöjä. Ja jos me haluamme, että meidän jälkeläisemme hallitsevat tätä planeettaa sadan vuoden päästä, monet ihmisten käsitykset ja asenteet pitää oikaista kiireellisesti. Naismaiset nössöt pitää siirtää pois hallituksestamme, mediastamme ja oppilaitoksistamme, ja heidät pitää korvata todellisilla valkoisilla miehillä.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510091626/http://www.natvan.com/free-speech/fs0012d.html


Ote tekstistä "Why We Deserve Their Contempt" (Free Speech - August 2001 - Volume VII, Number 8)

Ja miksi kommunismi oli niin kamala asia? Senkö takia, että se vaati vaurauden uudelleenjakamista? Senkö takia, että se uhkasi kapitalistien tuloja ja omaisuutta? Senkö takia, että se oli ateistista?

Tuskin. Kommunismi oli täynnä toimimattomia taloudellisia teorioita - ne olivat toimimattomia siksi, että ne eivät olleet sopusoinnussa ihmisluonnon kanssa - ja se esitti joitain todella hulluja ajatuksia historiasta ja muista asioista. Mutta nämä eivät tehneet kommunismista katastrofia. Kommunismiin sisältyvä pahuus ei ollut se, että se otti omaisuutta pois niiltä, jotka olivat ansainneet tai perineet sitä, ja antoi sitä niille, jotka eivät olleet ansainneet tai perineet sitä; pahuus ei ollut se, että se lannisti yksilöllistä aloitekykyä; pahuus ei ollut se, että se teki lopulta konkurssikypsiä kaikista niistä kansakunnista, joihin se oli määrätty. Kommunismiin sisältyvä pahuus oli se, että se saarnasi egalitarismia. Kommunismi kiisti laatuerot ihmisyksilöiden ja -rotujen välillä. Ja vielä pahempaa, se käänsi ihmisten luonnollisen etuoikeusjärjestyksen ylösalaisin. Se vetosi huonoimpiin, jotta he kaataisivat parhaat. Se vetosi katkeriin häviäjiin, jotta he tuhoaisivat ne, jotka olivat menestyneet. Se saarnasi, että ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja että viimeiset tulevat olemaan ensimmäisiä (the first shall be last, and the last shall be first). Ja se käytti näitä egalitaristisia opetuksia väestömme parhaimmiston tuhoamisen oikeuttamiseen missä ikinä se saavutti kyvyn tehdä niin.

Lähde: http://web.archive.org/web/20130510090349/http://www.natvan.com/free-speech/fs0108a.html