Valkoisen rotutietoisuuden puolustus

Eriäviä mielipiteitä

Toimittajan pitkäaikainen ystävä selittää, miksi hän ei enää lue American Renaissancea.

Malcolm Meldahl (American Renaissance, December 1993)

Rakas Sam. Koska olemme olleet kauan ystäviä ja koska olemme myös käyneet koulua yhdessä, minun pitänee selittää sinulle, miksi en aio uusia American Renaissance -lehden tilausta.

Se, että olen tilannut pamflettiasi, on aina johtunut enemmän uteliaisuudestani sinua kohtaan kuin kiinnostuksestani rasismia (racialism) kohtaan. Olen aina pitänyt tätä aihetta hieman epämiellyttävänä, mutta sinun ajatuksesi ovat olleet tervetullut haaste itseriittoiselle liberalismilleni. Ja olen myös ihaillut sitä, että olet rohkeasti aloittanut tämän kaikkein arkaluonteisimman aiheen käsittelyn. Luoja tietää, että se tarvitsee rehellistä keskustelua näinä poliittisesti korrektin hysterian aikoina. Olen ollut American Renaissancen tilaaja alusta asti. Ja olen kyllästynyt siihen. Olet jo kuullut useimmat vastaväitteeni, mutta haluan kuitenkin tehdä niistä yhteenvedon.

1. "AR on toivottoman utopistinen. Siinä unelmoidaan valtiosta tai yhteiskunnasta, joka ei tule ikinä toteutumaan. Rasistien aika on jo ohi. (Historical processes have already overrun the racialist’s hour.)"

2. "Näin ollen AR on tarpeeton. Sen esittämästä näkökulmasta - oli se sitten historiallisen ihmisluonnon suhteen kuinka 'realistinen' tahansa - ei ole apua elämän uudelleenkeksimisessä seuraavalla aikakaudella. Suuri etninen ja taloudellinen sekoitus on jo täällä. Siihen liittyy ongelmia, mutta valittamisesta ei ole hyötyä."

Mitä se hyödyttää, että yritetään työntää virtaa taaksepäin? Mitä se hyödyttää, että pyritään vakiinnuttamaan uudelleen vanhoja ennakkoluuloja? Mitä se hyödyttää, että yllytetään ihmisiä tribalisaatioon, kun yhteiskuntamme kulkee kohti entistä suurempaa sekoittumista? Meidän on kohdattava tämä tosiasia, pidimme siitä tai emme. Voin hyväksyä liberalismiin liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja sorron julkistamisen, mutta AR menee tätä pidemmälle.

Kuten tiedät, en ole ikinä voinut hyväksyä sitä, että American Renaissancea motivoi tietynlainen vihamielisyys (animus). Joskus tämä vihamielisyys on avointa, mutta yleensä se on peiteltyä. Ja pelkään, että se todella edesauttaa ihmisten loukkaamista tai ainakin kommentin "No, näin on parempi" lausumista. Ja tästä pääsenkin kokonaan toisen kokoluokan vastaväitteeseen:

3. "Mielestäni AR:n näkökulmassa ei ole uskonnollisia mahdollisuuksia. AR on traktaatti, joka on rajoittunut biologisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin asioihin. Uskon, että 'lopullinen päämäärämme' ('end of all our exploring') - pääsimme sinne tai emme - on jonkinlainen uskonnollinen ymmärrys. Ja jokin syvällinen sanoo, että AR:n näkökulma on haitallinen päämäärämme kannalta. En tiedä, onko mahdollista omata yhtä aikaa sekä rasistinen (racialist) näkökulma tai sosiaalinen filosofia että puhdas ja uskollinen sydän. Mutta tiedän kuitenkin, että minulta se ei onnistuisi. Epäilen, että se ei ole tänä päivänä mahdollista, vaikka se on saattanut olla mahdollista menneisyydessä - esimerkiksi Lincolnille. Minua huolestuttaisi se, että rotufilosofiaani olisi saatettu käyttää - tai voitaisiin käyttää - vihan ja ilkeyden ilmaisemisen välineenä; tai parhaimmillaankin toiseen suuntaan katsomisen välineenä. Ja tämä vie minut viimeiseen vastaväitteeseeni, joka on kaikkein huolestuttavin."

4. "Mielestäni teillä ei ole tahtoa tai keinoja vastustaa niitä ylilyöntejä, joita olisi mahdollista tehdä AR:n ideologian nimissä. Todellakin, se vahvistus, jonka AR:n jotakuinkin vakuuttavat ja rauhalliset argumentit voisivat antaa etniselle puhdistukselle, hyytää sielun. Sellaisia jääkenkiä, jotka olisivat niin terävät ja vahvat, että ne voisivat estää teitä luisumasta filosofiselta kaltevalta pinnalta pohjalle ja verilöylyyn, ei ole olemassa. Mielestäni teillä ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa vastustaa sitä barbarismia, jota voitaisiin toteuttaa ajatustenne nimissä. Pelkään, että jos rasistiset ideanne voittaisivat poliittisesti, niin sinusta saattaisi pahimmassa tapauksessa tulla Goebbelsin kaltainen hahmo; ja parhaimmassa tapauksessakin Pravdan toimittajan kaltainen hahmo. Te taistelette innokkaasti liberalismia ja sen selkeitä ylilyöntejä vastaan. Haluaisin, että te yrittäisitte yhtä innokkaasti säilyttää sen, mikä on hyvää ja ihailtavaa liberalismin sympatioissa ja tasavaltalaisessa hengessä. Teidän 'kovat totuutenne' on asetettu yhdelle vektorille - ja tämä vektori osoittaa väärään suuntaan."

Sinä tarjoat inhimillisten erojen rationalistista uudelleen löytämistä - ja viittaat epäsuorasti tästä seuraaviin sosiaalisiin käytäntöihin. Mutta tunne inhimillisistä eroista on tärkeämpi ja paljon syvempi kuin mikään rationalistinen arvio. Ja jokainen rasismin muoto ottaa välittömästi nämä tunnereaktiot, ymmärtää niitä, kodifioi ne ja tekee niistä todellisen rukousnauhan eli harkitsemattoman loitsun. Tiedän, millaista on antaa periksi inhon tunteelle. Ihmisen luonnossa on jonkinlainen syvään juurtunut taipumus, joka vastaa siihen. Se huutaa vastausta.

Rasismi organisoi suuren osan näistä tuntemuksista (eli lähinnä pelon ja syyllisyydentunteen); rasismi tekee niistä rakennelman, joka on tunteiden aktivoima ja jolle mieli antaa oikeutuksen. AR on mefistolainen (Mephistophelian). Se on vakuuttava. Se houkuttelee minua, mutta tämä ei tee siitä kelvollista. Se tarjoaa helpon ulospääsyn. Se on kuin matelija, joka ohjaa luontomme parempia enkeleitä.

Hyväksyn täysin taistelun hurskastelua ja kaksinaamaisuutta vastaan. Meidän kaikkien on käytävä tällaista taistelua itsemme ja sielujemme tähden. Mutta luulen, että olen päätynyt ajattelemaan, että minun ei pitäisi tukea rahallisesti sellaisten ideoiden edistämistä, joilla ei parhaassa tapauksessa ole tulevaisuutta; ja jotka saattavat pahimmassa tapauksessa auttaa menneisyyden suurimpien kauhujen toistamisessa. Viime kädessä pelkään, että AR hyökkää sitä vastaan, mikä voi antaa ihmiselämälle sen korkeimman ymmärryksen muodon. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään Jefferson lausuisi todennäköisesti eri tavalla kuin hän lausui silloin. Sinä käytät vanhentunutta kieltä ja kaupittelet vaarallista nostalgiaa.

Tämän vuoksi en aio enää uusia tilaustani.

Malcolm Meldahl kävi high schoolia AR:n toimittajan kanssa, ja he ovat olleet ystäviä siitä lähtien. Hra Meldahl asuu Cape Codissa vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1993/12/index.html#cover


Vastaus

Samuel Taylor (American Renaissance, December 1993)

On luonnollisesti pettymys, että vanha ystävä ei ole vakuuttunut, vaikka hän on lukenut American Renaissancea kolmen vuoden ajan. Mutta tästä huolimatta on sanottava, että sinä luit julkaisuani kauan - kauemmin kuin kukaan ystävä tai toimittaja olisi voinut pyytää.

Esität monia vastaväitteitä, mutta vain yhdellä vastaväitteellä on todella merkitystä. Ja tämä on se käsitys, jonka mukaan valkoisten harjoittama rodullinen ajattelu on luonnostaan pahaa; ja jonka mukaan se voi olla seurausta ainoastaan vihamielisyydestä (animus) eli "vihasta" ("hatred") (lehdistö käyttää aina tätä termiä). Valkoisten rotutietoisuus on työnnetty valtavirran ulkopuolelle, koska niin monet ihmiset on opetettu ajattelemaan tällä tavalla. Ja täytyy sanoa, että on tuskallista huomata, että sinä ajattelet minusta tällä tavalla. Minua harmittaa, jos vieraat pitävät minua pahana. Ja minua masentaa, jos ystäväni pitävät minua pahana.

Mutta sinä kuitenkin tunnustat, että monet AR:n esittämistä näkemyksistä ovat vakuuttavia. Olenko väärässä, kun epäilen, että jos sinä et enää pitäisi AR:n sanomaa moraalittomana, niin muut vastaväitteesi heikentyisivät (would drop away)? Sinä hylkäät näkemyksen, joka (kuten sinä tunnustat) ajaa sinun etuasi ja saattaa jopa ilmentää vaistojasi. Mutta tästä huolimatta sinä olet valmis luopumaan edusta, koska sinä pidät kyseistä etua vääränä - ja tämä on ihailtava kannanotto.

Mielestäni ne tunnontuskat, joita sinä ilmaiset, kuuluvat väestömme tunnusmerkkien joukkoon. Uskon, että valkoisten täytyy - epätavallisessa määrin - uskoa, että se, mitä he tekevät ryhmänä, ei ole pelkästään tarkoituksenmukaista vaan myös moraalista. Tämä on yksi suurista vahvuuksistamme, ja minä en halua sanoa sinulle, että sinun pitäisi hylätä tunnontuskasi. Sen sijaan minun tehtäväni on vakuuttaa sinut - ja muutkin sellaiset ihmiset, jotka jakavat tunteesi oikeudenmukaisuudesta ja jalomielisyydestä - siitä, että valkoisten pyrkimys puolustaa omaa etuaan ei ole pelkästään luonnollista vaan myös oikein. Sillä vasta tämän jälkeen he käyttävät erikoislaatuisia ominaisuuksiaan oman rotunsa ja kulttuurinsa puolustamiseen sen sijaan, että he sallisivat näiden ominaisuuksien nimissä toteutettavan, omaan väestöön kohdistuvan riiston (dispossession) (kuten he tällä hetkellä sallivat).

Vähäisempiä vastaväitteitä

Ennen kuin käsittelen tätä elintärkeää kysymystä, vastaan niihin väitteisiin, jotka ovat mielestäni vähemmän tärkeitä. Kaksi ensimmäistä väitettä kuuluvat samaan argumenttiin: AR:n maailmankuvan tukeminen on hyödytöntä, koska sen mukainen maailma ei tule ikinä toteutumaan.

Sinä sanot, että "Rasistien aika on jo ohi". Mutta jos mietit tätä väitettä hetken, niin sinun pitäisi vakuuttua siitä, että se ei pidä paikkaansa. Rasismi marssii tällä hetkellä voitosta voittoon - kaikkien muiden paitsi valkoisten keskuudessa. Yhdysvalloissa mustat, hispaanot ja jopa aasialaiset yhdistävät voimansa rodun puitteissa (innokkaammin kuin koskaan aikaisemmin) poimiakseen etuoikeuksia valkoisilta (to extract privileges from whites). Rotu on keskeinen osa miljoonien ei-valkoisten identiteettiä; rotu painaa leimansa (informs) heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Todellakin, kansallistunnon puolustaminen lisääntyy räjähdysmäisesti jokaisen maanosan jokaisessa kolkassa (ja toisinaan se johtaa väkivaltaan). Ja tämä kansallistunnon puolustaminen ei heijasta pelkästään rotua; se heijastaa kaikenlaisia inhimillisiä eroja.

Nykyisessä rodullisessa kuurissa (regimen) on kyse yksipuolisesta aseistariisunnasta. Ei-valkoiset voivat kiusata ja pelotella valkoisia, koska ei-valkoisilla on selkeät käsitykset rodullisista eduistaan; kun taas valkoisilla ei ole selkeää käsitystä omasta edustaan. Erityisesti mustien keskuudessa rotu tulee ennen kaikkea muuta. Kun he kilpailevat valkoisten kanssa, he vetävät lähes aina yhtä köyttä - riippumatta siitä, kuinka paljon heidän keskuudessaan on sisäisiä eroavaisuuksia.

Tämän vuoksi mustat eivät torjuneet rap-laulaja Sister Souljahin ehdotusta (Sister Souljah ehdotti, että mustat lopettaisivat toistensa tappamisen viikon ajaksi ja tappaisivat toistensa sijaan valkoisia). Tämän vuoksi niitä huligaaneja, jotka lähes tappoivat Reginald Dennyn Los Angelesin mellakoiden alkuvaiheessa, kohdeltiin sankareina ja kutsuttiin "LA:n nelikoksi" ("The L.A. Four"). Tämän vuoksi niinkin korruptoitunut ja epäpätevä mies kuin Marion Barry on valittu uudelleen Washington DC:n pormestariksi.

Eli sinun oli ehkä tarkoitus sanoa, että valkoisilla rasisteilla ei ole toivoa. Tuohon väitteeseen sanoisin ainoastaan, että kymmenen vuotta sitten kukaan ei odottanut, että Neuvostoliitto katoaisi, että Saksa yhdistyisi tai että Jugoslavia revittäisiin hajalle. Historia ei suinkaan ole ohi. Ranskan kuninkaalliset olivat korkeimmassa loistossaan silloin, kun vallankumous kaatoi heidät. Entä jos "liberalismiin liittyvä sorto" - kuten jopa sinä sitä nimität - onkin nousuveden kohteena? Entä jos se tulee ehkä piankin vetäytymään pois? Euroopassa rasistinen oikeisto (racialist right) vaikuttaa kansalliseen politiikkaan. Onko tällainen kehitys mahdottomuus Yhdysvalloissa?

Mutta joka tapauksessa, jos sinä olet valmis luopumaan edusta sen nimissä, mikä on oikein, niin voit varmasti ymmärtää henkilöä, joka tavoittelee sitkeästi jotain asiaa vain siksi, että se on oikein. Maailmanrauhaa, parannuskeinoa syöpään tai oikeanlaista Amerikkaa ei tulla ehkä ikinä saavuttamaan, mutta ihmiset omistavat elämänsä näiden asioiden tavoittelemiseen, koska se on oikein ja koska paljon hyvää voidaan saada aikaan, vaikka täydellistä onnistumista ei saavutettaisikaan.

Uskonnollisia mahdollisuuksia

Jos en ymmärtänyt sitä väärin, niin sinun väitteesi, jonka mukaan rasismilla ei ole "uskonnollisia mahdollisuuksia", on heikoin argumenttisi. En väitä, että rodun ja kulttuurin puolustaminen olisi uskonnollinen tehtävä, mutta mielestäni se ylentää mieltä huomattavasti enemmän kuin sen vastakohta. Monirotuisuuden todellisuus murskaa hengen. Mitä ovat ne erityiset uskonnolliset mahdollisuudet, joita voi löytää Detroitista, Camdenista, Miamista tai Los Angelesin South Centralista? Jumaluus saattaa löytyä tai olla löytymättä omalle väestölle omistautumisesta, mutta jokaisesta amerikkalaisesta kaupungista, joka on muuttunut valkoisesta ei-valkoiseksi, löytyy itse paholainen.

Maamme on tehnyt eräänlaisen sekulaarin uskonnon käsityksestä, jonka mukaan kansakunnan varallisuuden syytäminen ei-valkoisten tuhoamiin kaupunkeihin tuo jollain tavalla takaisin puhtaat kadut ja kohteliaat naapurit. Tämän tehtävän vaatima todellinen työ on armotonta ja henkeä tuhoavaa. En usko, että se on kenellekään se "lopullinen päämäärä", jota sinä etsit.

Jos käännän uskonnollisen argumenttisi päälaelleen, niin voin todeta, että on olemassa monia asioita, joista sinä välität intohimoisesti - kuten runous, rehellisyys, kauneus ja hyvin tehty työ. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin sinun mielestäsi näihin asioihin ei sisälly uskonnollisia mahdollisuuksia. Miksi rasismin pitäisi sisältää tällaisia mahdollisuuksia, jotta se voisi saada sinun tukesi?

Biologiaan liittyviä kysymyksiä

Olen yllättynyt siitä, että sinä kirjoitat ikään kuin se kiinnostus, joka kohdistuu rotueroihin liittyvään tieteelliseen tutkimukseen, olisi vain peite mauttomille inhon tunteille. Monet ihmiset - ja lasken myös itseni tähän joukkoon - ovat lähestyneet rotuun ja älykkyysosamäärään liittyviä kysymyksiä siksi, että he ovat halunneet tietää totuuden. Ja sivumennen sanoen, tämä totuus viittaa siihen, että on todennäköistä, että pohjoisaasialaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin valkoiset. Hyväksykäämme tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. (Let the chips fall where they may.)

Sinä muistutat sitä viktoriaanista naista, joka lausui seuraavasti kuultuaan ensimmäisen kerran Darwinin evoluutioteoriasta: "Rukoilen, että se ei ole totta, mutta jos sen on totta, rukoilen, että siitä ei tule laajalti tunnettua." Rodun ja ÄO:n välinen linkki on lähes varmasti totta, ja siitä on tulossa laajalti tunnettu. AR on käsitellyt tätä kysymystä jo pidemmän aikaa, joten en käsittele sitä tässä sen enempää. Sanon ainoastaan sen, että meillä on epätoivoinen tarve suunnitella sellainen inhimillinen järjestelmä, joka tunnustaa rotujen väliset kykyerot; me emme myönnä tätä, mutta se on silti yksi suurimmista kansakuntamme kohtaamista haasteista.

Nykyiset väitteet tasa-arvosta (equality) aiheuttavat ainoastaan epäoikeudenmukaisuutta, katkeruutta ja standardien säälimätöntä tuhoamista. Ne takaavat sen, että jokainen yritys, joka tähtää rotuongelmien ratkaisemiseen, tekee niistä ainoastaan entistä pahempia. Vaikka jonkun henkilön ainoa teko olisi totuuden julkistaminen rodusta ja älykkyydestä, hän tekisi suuren palveluksen oikeudenmukaisuudelle ja edistykselle.

Eli näin ollen rasisti ei ole se, joka tekee näkemyksistään "todellisen rukousnauhan eli harkitsemattoman loitsun", kuten sinä niin kauniisti ilmaisit. Sen sijaan egalitaristi antaa mieltymystensä sokaista itsensä; ja tämä johtaa siihen, että hän ei näe faktoja. Rasisteilla tai edes konservatiiveilla ei ole sellaisia mantroja, jotka turruttaisivat aivoja yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi seuraavat lauseet: "Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi" ("All men are created equal"), "Me olemme maahanmuuttajien kansakunta", "Diversiteetti on vahvuutemme". Liberaalit toistavat näitä iskulauseita aina kuilun partaalle saakka (right up to the edge of the precipice). Ne kuuluvat sinun rukousnauhaasi; ja sinä voisit lisätä siihen vielä yhden helmen: "Valkoinen rotutietoisuus edustaa pahuutta."

Ja näin ollen pääsemme asian ytimeen. Onko se moraalista, jos valkoiset puolustavat rotuaan ja kulttuuriaan?

Tämä vastaus saatetaan päätökseen seuraavassa numerossa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1993/12/index.html#article1


Oikeus itsepuolustukseen

Miksi valkoinen rotutietoisuus on tarpeellista ja moraalista.

Samuel Taylor (American Renaissance, January 1994)

"Tämä teksti päättää AR:n edellisessä numerossa julkaistun vastauksen kirjeeseen; tuossa kirjeessä toimittajan vanha ystävä selitti, miksi hän pitää valkoisten rotutietoisuutta vääränä ja vaarallisena."

Sinä esität seuraavan, perustavanlaatuisen kysymyksen: onko se moraalista, jos valkoiset puolustavat rotuaan ja kulttuuriaan? Tähän kysymykseen annetun vastauksen pitäisi olla itsestään selvä; elämmehän me maassa, jossa kaikki muut ryhmät esittävät jatkuvasti rodullisia vaatimuksia valkoisten kustannuksella. Ja silti monet valkoiset ajattelevat, että vaikka rotutietoisuus sopii kaikille muille ryhmille, niin valkoisten rotutietoisuus edustaa poikkeuksellisesti pahuutta. Ja koska he eivät edes ajattele yhteistä etuaan, he eivät näe sitä, kuinka paljon he ovat jo menettäneet.

Meksikon toteuttama valloitus

Tätä voidaan havainnollistaa monella eri tavalla. Kuvitelkaamme esimerkiksi, että Meksiko hyökkäisi Lounais-Amerikkaan ja pyrkisi valloittamaan sen. Mitä meksikolaiset tekisivät uudella alueellaan? He asettaisivat espanjan koulujen ja hallinnon (government) viralliseksi kieleksi. He karkottaisivat suuren osan valkoisesta väestöstä ja korvaisivat heidät meksikolaisilla. He lakkauttaisivat amerikkalaiset juhlapäivät ja korvaisivat ne meksikolaisilla juhlapäivillä. Musiikki, ruoka, koulutus, työtavat ja uskonto - näistä kaikista tulisi pikemminkin meksikolaisia kuin amerikkalaisia.

Ja juuri näin on tietysti jo tapahtunut monilla Kaliforniaan ja Texasiin kuuluvilla alueilla. Äänestysliput on painatettu espanjaksi, ihmiset puhuvat kouluissa espanjaa ja katsovat meksikolaista televisiota, kaupungit juhlivat heinäkuun neljännen (Fourth of July) sijaan Cinco de Mayoa, ja meksikolaiset ovat syrjäyttäneet valkoiset. Samankaltainen invaasio Keski-Amerikasta ja Karibian alueelta on - 30 vuodessa - pienentänyt Miamin valkoisen väestön 90 prosentin enemmistöstä 10 prosentin vähemmistöksi.

Väestömme ja kulttuurimme kannalta katsottuna nämä alueet on menetetty. Ne olivat aikoinaan osa Amerikkaa, mutta nyt niitä hallitsevat muukalaiset. Tämä saattaa vaikuttaa hämmästyttävältä, mutta me olemme luopuneet juuri siitä asiasta, jonka vuoksi kansakunnat lähettävät nuoria miehiään taisteluihin kuolemaan. Väestön, rodun tai kulttuurin eheys kuuluvat niihin harvoihin asioihin, joita kansakunnat arvostavat niin paljon, että ne uhraavat auliisti jopa miljoonia henkiä suojellessaan niitä. Miksi? Siksi, että omien esi-isien kansakunnan suojeleminen on tärkeämpää kuin itse elämä.

Ei ole olemassa tulevaisuudennäkymää, joka olisi hirvittävämpi kuin oman väestön ja kulttuurin sukupuutto. Siihen verrattuna yksilön oma kuolema on merkityksetön. Jokainen terve väestö ymmärtää tämän ilman pohdiskelua; ja se, että tämä tuntemus on karannut valkoisten ihmisten mielistä, on merkki sairaudesta, joka pitää parantaa.

Jos on moraalista vastustaa kansakuntaamme kohdistuvaa aseellista invaasiota, niin silloin on varmasti vielä moraalisempaa vastustaa sellaista invaasiota, joka on aseeton mutta joka tuottaa saman lopputuloksen. Jos ihmisten tappaminen valloituksen torjumiseksi on oikeutettua, niin silloin pitäisi ajatella niin, että valloituksen torjuminen ilman verenvuodatusta on vielä oikeutetumpaa.

Entinen senaattori Eugene MacCarthy on esittänyt ajatuksia, jotka ovat samankaltaisia kuin omat ajatukseni. Hän huomauttaa, että kolonisaatiossa on pohjimmiltaan kyse siitä, että kotoperäiselle väestölle määrätään vieraita käytäntöjä. Tässä mielessä senaattori MacCarthy kutsuu Amerikkaa koko maailman siirtomaaksi. Hän toteaa, että meidän voimamme riittäisi vieraiden määräysten vastustamiseen, mutta me epäonnistumme voiman käyttämisessä. Me ihailemme Mahatma Gandhia siksi, että hän vastusti Britannian toteuttamaa vierasta määräämistä, mutta jos joku valkoinen amerikkalainen vastustaa kaikkien muiden kansakuntien toteuttamaa vierasta määräämistä, häntä kutsutaan rasistiksi (racist) ja kiihkoilijaksi.

Tämä käänteinen moraalisuus edustaa kulttuurista ja rodullista antautumista, ja saattaa olla, että sille ei löydy ennakkotapausta maailman historiasta. Koskaan aikaisemmin ei ole tapahtunut sellaista, että hallitseva väestö olisi vain luovuttanut alueen sellaisille tulokkaille, jotka päättävät muokata sen omaksi kuvakseen. Tällainen toiminta on kieroutunutta - aivan kuten sellainen urheilujoukkue, joka tekisi yhteistyötä vastustajiensa kanssa kukistaakseen itsensä, olisi kieroutunut; tai sellainen poliittinen puolue, joka luovuttaisi kaikki äänestämällä valitut paikkansa vastapuolelle.

Jos köyhimmät ja vähiten koulutetut amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon - ja eläisivät sosiaaliavustuksilla, vaatisivat englanninkielistä opastusta (instruction) ja vaatisivat äänestämistä ei-kansalaisille (insisting on the ballot for non-citizens) - niin olisiko se moraalitonta, jos meksikolaiset lähettäisivät heidät kotiin? Ei tietenkään olisi.

Mutta jostain syystä on kuitenkin niin, että se olisi moraalitonta, jos me lähettäisimme meksikolaiset kotiin; ja että meidän pitäisi jopa ajatella, että heidän saapumisensa on "diversiteetin juhlaa". "Diversiteetin juhlimisessa" ei ole kyse muusta kuin siitä, että hurrataan valkoisten pienenevälle määrälle (oli sitten kyse valkoisten määrästä koulussa, toimistossa, naapurustossa, kaupungissa tai valtiossa) - ja vain valkoiset on voitu pelotella ylistämään omia menetyksiään. Kuinka suurta "diversiteetin" määrää meidän pitäisi juhlia? Saavatko valkoiset jäädä enemmistöksi, vai edellyttääkö "diversiteetti" sitä, että meistä tulee vähemmistö? Saako määrämme jäädä 49 prosenttiin väkiluvusta, vai voimmeko me lopettaa "diversiteetin juhlimisen" vasta sitten, kun maahanmuutto ja syntyvyyserot ovat vähentäneet meidät olemattomiin?

Viime kädessä yhteiskuntamme kulkee kohti valkoisten ja heidän kulttuurinsa marginalisaatiota. On selvää, että tämä veisi useita sukupolvia, mutta eikö tämä ole se suunta, jonka me olemme valinneet. En halua löytää Haitia, Nicaraguaa, Filippiinejä tai mitään niiden yhdistelmää "lopullisesta päämäärästämme" (käyttääkseni sinun fraasiasi). Haluan löytää Amerikan. Miksi tämä on väärin tai moraalitonta?

Ja pyydän huomioimaan, että diversiteetin doktriini olettaa, että vain valkoiset kärsivät omituisen määrittelemättömistä homogeenisuuden kauhuista; ja että vain valkoisia pitää siunata "diversiteetillä". Kukaan ei pyydä Meksikoa toteuttamaan sellaisia "kulttuurin rikastamiseen" tähtääviä käytäntöjä, jotka pienentäisivät hispaanot vähemmistöksi. Tällainen idea saisi ihmiset huutamaan välittömästi: "Kansanmurha." Miksi nämä samat ihmiset suhtautuvat välinpitämättömästi tai jopa vahingoniloisesti vastaavaan valkoisten amerikkalaisten "kansanmurhaan"?

Tämä sama sääntö pätee myös Yhdysvaltojen sisällä: kaikki, mikä oli aikoinaan pelkästään valkoista, pitää integroida, mutta ei-valkoiset voivat paaluttaa (stake out) rajoittamattoman määrän rodullisia yksityisalueita. Tämä on ilmeisintä silloin, kun tarkastellaan mustia; he perustavat johdonmukaisesti mustia ylioppilaskuntia, mustia sanomalehtiä, mustia vaalitoimikuntia (political caucuses), mustia yksityiskouluja ja mustia naapurustoja, jonne valkoiset eivät ole tervetulleita. Tämä sääntö on johdonmukainen: "diversiteettiä", riistetyksi tulemista ja pienenevää määrää valkoisille; rodullista solidaarisuutta, etnistä ylpeyttä ja kasvavaa määrää kaikille muille.

Olet ehkä jo huomannut, että minun kantani moraali perustuu ainoastaan yhdenvertaiseen (equal) kohteluun. Minä haluan väestölleni vain sitä, mitä minä tarjoan mielelläni myös muille. Eikö Kultainen sääntö ole moraalin standardi? Se pätee myös rotuihin: älä tee meille sitä, mitä et haluaisi tehtävän itsellesi.

On tietysti totta, että valkoiset eivät ole aina eläneet tämän säännön mukaisesti, mutta meitä on jo rangaistu tarpeeksi vanhoista synneistämme. Minä vastustan sitä hallitsevan ideologian voimakasta asymmetriaa, joka edellyttää, että valkoiset uhraavat rodullisen etunsa samalla, kun kaikki muut ajavat omaa etuaan meidän kustannuksellamme. Ja kun minä vastustan sitä, minun sydämeni on "puhdas ja uskollinen". Miksi sinun sydämesi ei voisi olla?

Kohtalokas asymmetria

Rotuongelmaan liittyy kuitenkin yksi aspekti, joka tulee aina olemaan asymmetrinen. Meksikolaiset eivät tule Amerikkaan ja mustat eivät vaadi pääsyä valkoiseen yhteisöön siksi, että he pyrkisivät ystävällisesti jakamaan "diversiteetin" hyödyt kanssamme. He eivät tule antamaan vaan ottamaan. He tulevat siksi, että ne yhteiskunnat, jotka me olemme rakentaneet, ovat parempia kuin ne yhteiskunnat, joita he pystyvät rakentamaan - ja he haluavat hyötyä esi-isiemme työstä.

Ja minä en moiti heitä tämän vuoksi; he haluavat paremman elämän lapsilleen. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että "integraatio" on aina yksisuuntaista - ei-valkoiset tunkeutuvat valkoisten keskuuteen. Valkoiset eivät muuta El Salvadoriin tai Burundiin paremman elämän toivossa.

Tämä ikuinen ja kohtalokas asymmetria selittää sen, miksi "monikulttuurisuuteen", "ksenofobiaan" ja "rasismiin" ("racism") liittyviä valheellisia taisteluita käydään aina valkoisissa valtioissa; ja miksi niillä pyritään aina siihen, että valkoiset saataisiin puolustuskannalle. Valkoiset valtiot houkuttelevat muukalaisia. Ajattelemattomassa anteliaisuudessaan Eurooppa, Amerikka, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti ovat ottaneet vastaan niin paljon ei-valkoisia, että heidän määränsä riittää rinnakkaisten yhteiskuntien ja rodullisen kitkan syntymiseen.

Boliviassa tai Tšadissa ei ole "ksenofobiaongelmaa" ("xenophobia" problem), koska ulkomaalaiset eivät halua asua sellaisissa maissa. Mitkään ulkopuoliset voimat eivät uhkaa Harlemin, Meksikon, Haitin, Etelä-Bronxin, Kambodžan tai Nigerian kulttuurista tai rodullista eheyttä.

Valkoiset osaavat rakentaa miellyttäviä yhteiskuntia, ja tämän vuoksi he kohtaavat ongelman, jota muut rodut eivät kohtaa (paitsi japanilaiset ja pian myös muut pohjoisaasialaiset): jos he eivät jätä muita valtioidensa ulkopuolelle, he hukkuvat tulvan alle. Meidän kriisimme on ainutlaatuinen, sillä vain valkoiset pyyhkäistään pois, jos he eivät tee mitään. Vain valkoisten valtioiden pitää suojella itseään säälimättömältä ja muutoksen aiheuttavalta muukalaisten tulvalta - ja kyse on siis sellaisista muukalaisista, jotka ovat erilaisia kuin me ja jotka lisäksi (kasvavassa määrin) halveksivat meitä ja kaikkea sitä, mitä me edustamme.

Tarkastelussa mustat

Sinä saatat väittää (kuten monet ovat väittäneet), että vaikka nämä argumentit pätisivät niihin ei-kansalaisiin, jotka haluavat tulla Amerikkaan, niin ne eivät päde tänne väkisin tuotujen afrikkalaisten jälkeläisiin. Heidän tilanteensa on epäilemättä erilainen, mutta heidän muodostama uhka on pohjimmiltaan samanlainen.

Ensinnäkin on syytä huomata, että tämän päivän mustat elävät keskuudessamme siksi, että he haluavat elää keskuudessamme. Vaikka afrosentrismi on tällä hetkellä muodissa, niin käytännössä kukaan musta amerikkalainen ei halua elää Afrikassa. Yksi vierailu pimeässä maanosassa riittää yleensä vieroittamaan jopa kiivaimmat mustan ylivallan kannattajat (black supremacists) tästä halusta. He saattavat ottaa afrikkalaiset nimet ja käyttää afrikkalaisia vaatteita, mutta he elävät mieluummin maassa, jossa on hyvä terveydenhuolto ja toimintavarmat puhelimet. Ja lisäksi, valkoiseen amerikkalaiseen rasismiin liittyvistä kliseistä huolimatta Afrikan konsulaateissamme on arkistoituna satojatuhansia viisumihakemuksia. Afrikkalaiset haluavat tulla tänne yhtä innokkaasti kuin kaikki muutkin.

Itse asiassa afrikkalaisamerikkalaiset näyttävät parhaiten toteen rodun supistumattoman luonteen (the irreducible nature of race). Mustat ovat eläneet keskuudessamme vuosisatojen ajan. He ovat muodostuneet kulttuurisesti tällä mantereella. Ja silti he ovat ryhmänä jopa suurempi uhka angloeurooppalaiselle säädyllisyydelle kuin sellaiset ei-valkoiset, jotka saapuvat aitoina muukalaisina.

Mustat (enemmän kuin ketkään muut) hyötyvät yhteiskuntamme vauraudesta ja hyvästä järjestyksestä - sillä he eivät itse pysty rakentamaan tai edes ylläpitämään tällaista yhteiskuntaa; vaikkakin he samaan aikaan itkevät "rasismista", koska heillä ei ole yhtä paljon kuin valkoisilla. He vaativat täysimääräistä osallistumista meidän yhteisöissämme ja instituutioissamme, mutta silti monet heistä pitävät itsestään selvänä sitä, että he voivat sulkea meidät pois omista yhteisöistään ja instituutioistaan.

Mikään ei jää entiselleen sen jälkeen, kun mustat ovat jättäneet siihen jälkensä. Kun mustien määrä saavuttaa tietyn tason, koulut, naapurustot, kaupungit ja jopa valtiot menettävät nopeasti ne ominaisuudet, joita valkoiset pitävät tarpeellisina sivistyneen elämän kannalta. AR on käsitellyt syitä, jotka osoittavat, että tästä ei voi syyttää orjuutta tai Jim Crow -lakeja. Mustat eivät yksinkertaisesti rakenna sellaisia yhteisöjä, joissa valkoiset voisivat elää säädyllisesti. Ja kun me olemme päästäneet heidät omiin yhteisöihimme, niin monet heistä ilmaisevat avoimesti halveksuntansa meitä kohtaan ylenkatsomalla sankareitamme, rikkomalla lakejamme ja ryöstämällä, raiskaamalla ja tappamalla meitä.

Kaikki tietysti tietävät tämän, vaikka vain muutamat myöntävät sen. Se, että mitä asialle pitäisi tehdä, on olennainen kysymys minulle; ja se, että onko se moraalista, jos sille tehdään jotakin, on olennainen kysymys sinulle. Ja itse asiassa, sinä olet jo tehnyt sille jotakin - eli sinä olet tehnyt juuri sen, minkä useimmat valkoiset tekevät. Sinä olet irrottanut itsesi ja perheesi mustista (ja muistakin ei-valkoisista) mahdollisimman suuressa määrin. Uskon, että me voimme olla varmoja siitä, että jos mustat tai hispaanot olisivat enemmistö Cape Codissa, niin sinä et asuisi siellä.

Ei-valkoisista irrottautuminen on vielä toistaiseksi mahdollista, sillä valkoiset ovat yhä enemmistö. Värillinen tulva nousee hitaasti - kortteli korttelilta ja naapurusto naapurustolta - mutta lopulta (kuten väestötieteilijät kertovat) se peittää alleen meidät kaikki. Tässä mielessä ei-valkoiset amerikkalaiset eivät eroa maahanmuuttajista. He tunkeutuvat valkoisten keskuuteen, ja tämän seurauksena valkoiset luonnollisesti perääntyvät. Ja tämän jälkeen se alue, jonka he ovat valloittaneet, muuttuu perustavanlaatuisesti (fundamentally) - ja se ei enää ole meille rakkaiden kulttuuristen ja yhteiskunnallisten perinteiden alainen. Jos Meksiko on käytännössä valloittanut tietyt Texasiin ja Kaliforniaan kuuluvat alueet, niin monet kaupunkimme ovat käytännössä Liberian valloittamia. New Jerseyn Camden on länsimaisen sivilisaation kannalta aivan yhtä menetetty kuin keskinen Miami (central Miami). Jos valkoiset eivät pysty rotuna irrottautumaan ei-valkoisista, he ovat tuhon omia väestönä ja kulttuurina.

Tätä asiaa monimutkaistaa kuitenkin se fakta, että sellaisia ei-valkoisia, jotka omaksuvat sivilisaatiomme ja tekevät siihen tärkeitä kontribuutioita, tulee aina olemaan jonkin verran. Yo-Yo Ma soittaa valkoisen ihmisen musiikkia ikään kuin hänen esi-isänsä olisivat kirjoittaneet sen. Thomas Sowell kirjoittaa kauniilla tavalla eurooppalaisen oppineisuusperinteen mukaisesti. Ja lisäksi, jos ei-valkoisten määrä on pieni, jopa tavalliset ei-valkoiset omaksuvat enemmistön kulttuurin; heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Mutta heti kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa kriittisen massan, rodullis-kulttuurinen lojaalisuus alkaa aiheuttaa eripuraisuutta kohtalokkaalla tavalla. Me näemme tähän viittaavia todisteita joka puolella. Maamme on jo selkeästi kohtalokkaan eripuraisuuden vyöhykkeellä, ja rodulliset jakolinjat syvenevät päivä päivältä.

Ongelma on siis tämä. Jos me emme tee mitään, niin ajan mittaan koko Amerikka muuttuu Detroitiksi ja Los Angelesin South Centraliksi. Siitä angloeurooppalaisesta kulttuurista, jota me molemmat rakastamme, ei jää jäljelle mitään. Ei mitään. Esi-isiemme toiveet ja uhraukset olisivat menneet hukkaan, ja heidän rakentamansa sivilisaatio olisi tuhoutunut. Meidän selviytymisemme on vaakalaudalla, ja mielestäni mikään ei voi pelastaa meitä, jos me emme voi vapaasti irrottautua.

Joten sanon vielä kerran, että tämä on meidän ainutlaatuinen dilemmamme. Ei-valkoiset seuraavat meitä (riippumatta siitä, minne me menemme), koska he himoitsevat sitä, mitä me rakennamme. Mutta kun heitä saapuu perille riittävä määrä, niin he tuhoavat sen, mitä he tulivat etsimään.

Minä pyydän ainoastaan, että valkoiset jätetään rauhaan ja että heidän kulttuurinsa ja sivilisaationsa annetaan kehittyä ilman häiriötä. Onko se liikaa vaadittu? Onko se moraalitonta?

Verilöylyn uhka

Vaikuttaa siltä, että sinä oletat, että vähäisinkin valkoinen rotutietoisuus ja lievinkin itsepuolustusasenne johtavat verilöylyyn. Julistanko minä itseni potentiaaliseksi massamurhaajaksi, jos minä laitan oman väestöni etusijalle ja jos minä haluan, että minut jätetään rauhaan? Onko niin, että jos minä totean, että Thomas Jefferson ja Abraham Lincoln ajattelivat, että monirotuinen yhteiskunta ei voisi menestyä, niin minusta ei tule heidän seuraajaansa vaan Adolf Hitlerin seuraaja? Uskon, että jos me keskustelisimme mistä tahansa muusta asiasta, niin sinä ymmärtäisit, kuinka suunnatonta henkistä harppausta sinä olet tekemässä.

Otetaan esimerkiksi presidentti Clinton. Hän haluaa sosiaalistetun hoidon (socialized medicine) Amerikkaan. Hän haluaa järjestelmän, jossa lääketieteellinen hoito maksetaan ja kulutetaan seuraavan periaatteen mukaisesti: "Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan." ("From each according to his ability, to each according to his need.") Mutta eikö tämä ole se teoria, joka johti Stalinin toteuttamiin verilöylyihin, Gulagiin, Itä-Euroopan orjuuttamiseen ja Kamputsean teurastukseen? Ehkä sinun olisi parasta varoittaa presidenttiä.

Voisin myös huomauttaa, että aina Ranskan vallankumouksesta lähtien ihmisiä on tapettu paljon enemmän tasa-arvon ja veljeyden nimissä kuin separaation nimissä. Miksi pelkosi on niin valikoivaa?

On epäilemättä niin, että jos me puolustamme itseämme, niin me epäämme muilta jotain sellaista, mitä he haluavat. Tätä ei voi välttää. Jos joku haluaa sinun lompakkosi, niin sinä epäät häneltä lompakon sisällön, jos sinä puolustat itseäsi. Jotkut sellaiset ei-valkoiset, jotka haluaisivat elää keskuudessamme ja hyötyä saavutuksistamme, eivät pääse elämään keskuuteemme. Tämä on heidän kannaltaan epämiellyttävää, mutta heiltä evätään ainoastaan sellaisen sivilisaation edut, jota he eivät rakentaneet.

Sinä olet hyvä ja antelias, kun sinä olet huolissasi siitä, että ei-valkoiset saattaisivat kärsiä, jos valkoiset saisivat takaisin tunteen rodullisesta edustaan. Mutta eivätkö meidän kärsimyksemme merkitse mitään? Eivätkö ne kuolemat ja menetykset, joita mustat rikolliset ja hispaanorikolliset aiheuttavat valkoisille, merkitse mitään? Eikö julkisten koulujemme romahtaminen merkitse mitään? Eikö perinteidemme parjaaminen merkitse mitään? Eivätkö niiden valkoisten kärsimykset, jotka ajetaan pois naapurustoistaan, merkitse mitään? Eikö se merkitse mitään, että merkittävät kaupunkimme muuttuvat rappion tyyssijoiksi? Eikö kulttuurisen sukupuuton pitkän tähtäimen uhka merkitse mitään?

Joskus vaikuttaa siltä, ikään kuin valkoisten enemmistön mielestä olisi parempi kadota hiljaisesti kuin tehdä jotain sellaista, jota joku muu ryhmä pitää epämiellyttävänä. Jotkut ihmiset ovat äärimmäisiä pasifisteja; he tulisivat mieluummin tapetuiksi kuin käyttäisivät väkivaltaa pelastaakseen itsensä - mutta tällaisia ihmisiä pidetään väistämättä outoina. Miksi on niin, että niin monet sellaiset ihmiset, jotka eivät ole yksilötason pasifisteja, ovat kuitenkin rodullisia pasifisteja? He eivät epäröisi puolustaa perheitään, mutta he kieltäytyvät puolustamasta rotuaan ja kulttuuriaan silloin, kun niitä uhataan vastaavalla tavalla.

Itsepuolustus ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi lupa käyttää väkivaltaa; ja ei ole mahdollista taata sitä, että itsepuolustus ei ikinä menisi liian pitkälle. Mutta meidän tilanteemme on kuitenkin sellainen, että meidän pitää valita joko riistetyksi tuleminen tai jonkinlainen toiminta riistetyksi tulemisen estämiseksi. Ja jos me haluamme valita normaalin, terveen ja moraalisen tien, meidän täytyy toimia.

Vihamielisyys

Sinä väität havaitsevasi vihamielisyyttä AR:n sivuilta, ja se on sinun mielestäsi riittävä syy rasismin (racialism) kumoamiseen. Minä uskon, että osa siitä, mitä sinä havaitset, edustaa omia ennakkoluulojasi. Nykyään jokaista valkoisen rotutietoisuuden ilmausta kutsutaan "vihaksi"; aivan kuten neuvostoliittolaisilla oli tapana pitää kaikkea vapaisiin markkinoihin kohdistuvaa kiinnostusta mielisairautena.

Minä olen ensisijaisesti lojaali väestölleni, rodulleni ja kulttuurilleni. Tämä ei johdu siitä, että ne olisivat parhaita - vaikka minä saatan pitää niistä paljon - vaan se johtuu siitä, että ne ovat minun omiani. Kuten ranskalainen sananparsi asian ilmaisee: "Kaikki kansakunnat ovat omasta mielestään parempia kuin naapurinsa; ja kaikki kansakunnat ovat oikeassa." ("All nations think themselves better than their neighbors; and all nations are right.") Jostain syystä säännöt ovat kuitenkin muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana - mutta vain valkoisten kannalta katsottuna. Jos musta mies sanoo: "Rakastan mustia ihmisiä" tai jos hispaano sanoo: "Rakastan latinoja", heidän sanaansa luotetaan ja kukaan ei paheksu heitä. Mutta jos valkoinen mies sanoo: "Rakastan valkoisia ihmisiä", häneen suhtaudutaan ikään kuin hän olisi sanonut: "Vihaan lattareita ja nekruja." ("I hate spics and niggers.")

Uskon, että se vihamielisyys, jota sinä väität havaitsevasi, on suurelta osin seurausta ainoastaan tämän kaksoisstandardin soveltamisesta, mutta olettakaamme, että kyse on muustakin kuin tästä. Vaikka AR:n sivuilta löytyisikin vihamielisyyttä, niin se ei todellakaan ole rasismin liikkeellepaneva voima (driving force); sen sijaan se on luonnollinen reaktio, jonka aiheuttaa valkoiseen ja länsimaiseen yhteiskuntaan kohdistuva todellinen uhka. AR ei edusta sellaista älyllistä teeskentelyä, jonka tarkoituksena olisi salata rodullisen vihamielisyyden subjektiivinen synti. Sen sijaan sekä vihamielisyys että valkoinen rotutietoisuus ovat luonnollisia reaktioita, jotka johtuvat objektiivisesta riistetyksi tulemisen uhasta. Ne oman ryhmämme jäsenet, jotka auttavat ja tukevat ei-valkoisia, provosoivat kaikkein luontevimmin vihamielisyyttä; sillä ilman heidän apuaan ja tukeaan ei-valkoiset eivät voisi uhata meitä.

Sinä kirjoitat ikään kuin me eläisimme edelleen yhteiskunnassa, joka on ylivoimaisen angloeurooppalainen ja jossa elää vain pieni määrä avuttomia ja oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta ansaitsevia ei-valkoisia. Jos joku tuntisi vihamielisyyttä sellaista voimatonta ulkoryhmää (out-group) kohtaan, joka ei aiheuta uhkaa, niin häntä voitaisiin moittia; mutta jos joku ei tunne vihamielisyyttä tai edes pelkoa niitä ryhmiä kohtaan, jotka uhkaavat valtiomme luonnetta (character) - ja niitä valkoisia kohtaan, jotka hurraavat heille - niin hän käyttäytyy täysin luonnottomasti. Sinun (ja muidenkin liberaalien) mielestä jokainen terve yritys, joka tähtää maamme eurooppalaisen luonteen säilyttämiseen, on todiste moraalisesta viallisuudesta.

Esitän seuraavaksi rinnastuksen, joka saattaa selvittää sitä, että miltä se tuntuu, kun motiivisi aina kyseenalaistetaan ja kun argumenttisi aina sivuutetaan. Sinä rakastat omia poikiasi enemmän kuin vieraiden lapsia - et välttämättä siksi, että he olisivat parempia kuin muut lapset, vaan siksi, että he ovat sinun lapsiasi. Tämä on luonnollista ja tervettä. Mielestäni se, että sinä rakastat poikiasi, ei edellytä sitä, että sinä vihaisit muiden ihmisten lapsia tai toivoisit heille pahaa; ja uskon, että sinä olet kanssani tästä asiasta samaa mieltä. Kuvitelkaamme nyt yhteiskunta, joka perustuu sellaiseen käsitykseen, että kaikkien aikuisten pitäisi välittää tasapuolisesti (equally) kaikista lapsista. Tätä ideaa on itse asiassa kokeiltu käytännössä, ja tämä kokeilu on tietysti epäonnistunut.

Tällaisessa yhteiskunnassa sinun luonnollisia tunteitasi kutsuttaisiin kiihkoiluksi. Jokaista rakkaudenosoitusta, jonka sinä kohdistaisit lapsiisi, kutsuttaisiin "vihaksi" muiden lapsia kohtaan. Ja jokaista yritystä selittää, että omien lasten rakastaminen ei edellytä muiden lasten vihaamista, kutsuttaisiin "vakuuttaviksi ja rauhallisiksi argumenteiksi, jotka hyytävät sielun" (näinhän sinä luonnehdit rasistista (racialist) järkeilyä). Miltä sinusta tuntuisi, jos sinuun kohdistettaisiin tällaisia syytöksiä?

Ja itse asiassa todellinen tilanne on paljon pahempi. Kaikki muut vanhemmat pitävät itsestään selvänä sitä, että heidän tulisi rakastaa omia lapsiaan, mutta he eivät välitä ollenkaan sinun lapsistasi. Vain sinun täytyy tehdä uhrauksia vieraiden lasten vuoksi. Jos ilmaisemme tämän rodullisilla termeillä, niin eikö ole niin, että positiivinen syrjintä (affirmative action) ja "diversiteetti" vaativat, että valkoisten pitää käyttäytyä tällä tavalla? Eikö ole niin, että valkoisten pitää rakastaa ei-valkoisten lapsia enemmän kuin omia lapsiaan? Eikö ole niin, että valkoisten pitää hyväksyä rotuun perustuvia rangaistuksia, jotta muut rodut voivat saada rotuun perustuvia palkintoja? Eikö ole niin, että valkoisten pitää hurrata riistetyksi tulemiselle ja iloita oman väestön kutistumisesta? Ja eikö ole niin, että sellaiset valkoiset, jotka kieltäytyvät syleilemästä tätä irvikuvaa, sivuutetaan rappeutuneina?

Oman väestön puolustaminen ei ole "helppo ulospääsy" (kuten sinä sitä nimität). Sinun tapasi toimia - eli se, että ei tehdä mitään - on helppo ulospääsy. Sinä ja minä voimme vielä nauttia klassisesta musiikista, Shakespearen tuotannosta ja itsenäisyyspäivän paraateista (niin kauan kuin olemme elossa). Maamme muuttuu hitaasti julmemmaksi ja tummemmaksi, kurjemmaksi ja väkivaltaisemmaksi, mutta vaikka me emme tekisi mitään, niin me voimme aina paeta angloeurooppalaisen sivistyksen enklaaveihin.

Sinun lastenlapsesi tulevat perimään valtion, jossa he ovat halveksittu vähemmistö ja jossa he eivät pysty välttämään sitä barbarismia, epäpätevyyttä ja korruptiota, jonka aiheuttavat ne kolmannen maailman väestöt, jotka ovat saattaneet syrjäyttää meidät. Sinun lastenlapsesi saattavat elää niemellä, jota kutsutaan Cape Codiksi, mutta se ei tule olemaan samanlainen kuin se Cape Cod, jossa sinä elät. Sinun toimettomuutesi takia siitä on tullut tämän päivän Detroitin ja Los Angelesin South Centralin kaltainen.

Minun aikalaiseni saattavat kirota minut sen vuoksi, mitä minä teen; ja sinun lastenlapsesi tulevat kiroamaan sinut sen vuoksi, mitä sinä et tehnyt.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1994/01/index.html#cover

Kari Suomalaisen pilakuvia

Kari Yrjänä Suomalainen, pilapiirtäjä Kari, (15.10.1920 Helsinki - 10.8.1999 Valkeakoski) saavutti suosiota erityisesti Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950 - 1991.

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Suomalainen (26.5.2013)

 

Lähteet:

http://hommaforum.org/index.php/topic,446.0.html
http://images.google.fi (Kari Suomalainen)

Suomalaisasiamiehen näkemys suomalaisuudesta

Suomalaisuus tarkoittaa erityispiirteitä.

Suomalainen puhuu suomea, asuu Suomessa, on suomalaisen näköinen ja tunnustautuu suomalaiseksi.

Suomalainen on kristitty tai pakana.

Suomalaiset ovat lähinnä itäbaltteja ja pohjoista rotua.

Suomalaisilla on oma historiansa.

Suomalaisella on suomalaiset sukujuuret.

Suomalaisella on suomalainen nimi.

Lähde: http://www.saunalahti.fi/g333 (Suomalaisuus)

Mannerheimin päiväkäsky N:o 34

Päämaja (14.3.1940)

Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat!

Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä, ankara rauha, joka on Neuvosto-Venäjälle luovuttanut melkeinpä jokaisen taistelukentän, millä Te olette vuodattaneet vertanne kaiken sen puolesta, mitä me pidämme kalliina ja pyhänä.

Te ette ole tahtoneet sotaa, Te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta Teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.

Yli 15 000 Teistä, jotka lähditte kentälle, ei enää näe kotiansa, ja kuinka monet ovatkaan ainiaaksi menettäneet työkykynsä. Mutta Te olette myös jakaneet kovia iskuja, ja kun nyt parisataatuhatta vihollistanne lepää hangessa tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, ei syy ole Teidän. Te ette heitä vihanneet ettekä tahtoneet heille pahaa, vaan seurasitte sodan ankaraa lakia, tappaa tai kuolla itse.

Sotilaat!

Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä Teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä tunturien miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen pojista. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa tehdastyöläinen ja köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.

Kiitän Teitä kaikkia, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, mutta tahdon erikoisesti painostaa reserviupseereiden uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttä, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa prosenttimäärältään sodan korkein, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla velvollisuudentunnolla.

Kiitän esikuntien upseereita heidän taidostaan ja uupumattomasta työstään, ja lopuksi kiitän lähimpiä apulaisiani, yleisesikunnan päällikköä ja päämajoitusmestaria, armeijan komentajia, sekä armeijakuntien ja divisioonien komentajia, jotka usein ovat tehneet mahdottomasta mahdollisen.

Kiitän Suomen armeijaa, kaikkine aselajeineen, jotka jalossa kilpailussa ovat suorittaneet sankaritekoja sodan ensi päivästä saakka. Kiitän rohkeudesta, millä se on käynyt päin moninkerroin ylivoimaista vihollista, joka on ollut varustettu osittain tuntemattominkin asein, ja sitkeydestä, millä se on pureutunut jokaiseen tuumaan kotimaan kamaraa. Yli 1 500 venäläisen hyökkäysvaunun ja yli 700 lentokoneen tuhoaminen kertoo sankaritöistä, joita usein ovat suorittaneet yksityiset miehet.

Ilolla ja ylpeydellä ajattelen Suomen lottia ja heidän osuuttaan sodassa - heidän uhrimieltään ja uupumatonta työtään eri aloilla, mikä on vapauttanut tuhansia miehiä tulilinjoille. Heidän jalo henkensä on kannustanut ja tukenut armeijaa, jonka kiitollisuuden ja arvonannon he täysin ovat saavuttaneet.

Kunniapaikalla ovat myös sodan ankarana aikana seisoneet ne tuhannet työläiset, jotka, usein vapaaehtoisina, ilmahyökkäystenkin aikana ovat tehneet työtä koneittensa ääressä valmistaen armeijalle sen tarpeita, sekä ne, jotka herpaantumatta vihollisen tulessa ovat työskennelleet asemien varustamisessa. Kiitän heitä isänmaan puolesta.

Huolimatta kaikesta rohkeudesta ja uhrimielestä on hallitus ollut pakotettu tekemään rauhan kovilla ehdoilla, mikä kuitenkin on selitettävissä.

Armeijamme oli pieni ja sen reservit ja kaaderit riittämättömiä. Ei oltu varustauduttu sotaan suurvaltaa vastaan. Urhoollisten sotilaittemme puolustaessa rajojamme oli ylivoimaisin ponnistuksin hankittava sitä mitä puuttui, oli rakennettava puolustuslinjoja, joita ei ollut, oli koetettava saada apua, jota ei tullut. Oli hankittava aseita ja varusteita aikana, jolloin kaikki maat kuumeisesti varustautuvat myrskyä vastaan, joka nyt vyöryy yli maailman. Teidän sankaritekonne ovat herättäneet ihailua yli maiden, mutta kolme ja puoli kuukautta kestäneen sodan jälkeen olemme edelleen melkein yksin. Emme ole saaneet enempää ulkomaista apua kuin kaksi vahvistettua pataljoonaa tykistöineen ja lentokoneineen rintamillemme, joilla omat miehemme taistelussa yötä päivää ilman vaihdon mahdollisuutta ovat saaneet ottaa vastaan yhä uusien vihollisvoimien hyökkäykset, ponnistaen ruumiilliset ja henkiset voimansa rajattomiin asti.

Kun tämän sodan historia kerran laaditaan, tulee maailma tuntemaan Teidän työnne.

Ilman aulista apua aseissa ja varusteissa, mitä Ruotsi ja Länsivallat meille ovat antaneet, olisi tähänastinen taistelumme ollut mahdoton vihollisen lukemattomia tykkejä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita vastaan.

Valitettavasti ei suuriarvoista lupausta avusta, minkä Länsivallat antoivat, voitu toteuttaa, kun naapurimme, itsestään huolehtien, kielsivät joukoilta oikeuden läpikulkuun.

Kuudentoista viikon veristen taistelujen jälkeen ilman yön ja päivän lepoa seisoo armeijamme vielä tänä päivänä voittamattomana vihollisen edessä, joka hirveistä tappioistaan huolimatta vain on kasvanut lukumäärältään, eikä kotirintamammekaan, missä lukemattomat ilmahyökkäykset ovat levittäneet kuolemaa ja kauhua naisten ja lapsien keskuudessa, ole horjunut. Poltetut kaupunkimme ja raunioitetut kylämme kaukana rintaman takana, vieläpä länsirajoillamme, ovat näkyviä todisteita tämän kansan kärsimyksistä kuluneina kuukausina.

Kohtalomme on kova, kun olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet.

Mutta meidän on otettava kovat otteet voidaksemme siellä, mitä meillä on jäljellä, valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi ja paremmat toimeentulomahdollisuudet kaikille, ja meidän tulee olla kuten ennenkin valmiina puolustamaan pienempää isänmaatamme samalla päättäväisyydellä ja voimalla, millä olemme puolustaneet jakamatonta isänmaatamme.

Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme, länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.

Lähde: http://www.mannerheim.fi/pkaskyt/s_paiva.htm

Ihmisen uusi tiede

Taistelu biologian ja liberalismin välillä.

Steven Pinker, The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature, Viking, 2002, 528 pp., $27.95

Arvostelijana Samuel Francis (American Renaissance, March 2003)

Tuoreessa trillerielokuvassa Punainen lohikäärme (Red Dragon) näyttelijä Ralph Fiennes näyttelee sarjamurhaajaa, jonka psykopaattinen murhanhimo on seurausta hänen isoäitinsä huonoista kasvatusmenetelmistä. Tuottajien kannalta on valitettavaa, että Steven Pinkerin The Blank Slate -kirja ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun kyseinen elokuva ja sen perustana toiminut kirja oli jo kirjoitettu ja tuotettu - sillä yksi prof. Pinkerin kirjan kohteista on uskomus, jonka mukaan sosiaalinen ympäristö aiheuttaa rikollisen käytöksen. Prof. Pinkerin kirja pyrkii tuhoamaan tälle uskomukselle läheistä sukua olevan laajemman käsityksen, jonka mukaan ihmisillä ei ole synnynnäistä luontoa; ja jonka mukaan ihmiset ovat vain tyhjiä astioita (empty vessels), joihin "kulttuuri", "sosiaalinen ympäristö", "luokkarakenne", "historia" tai joku muu abstraktio voi kaataa haluamiaan nesteitä. Prof. Pinker on MIT:ssä vaikuttava maailmankuulu kielitieteilijä, ja hän on esittänyt samankaltaisia näkemyksiä myös aiemmissa kirjoissaan. Ja kaiken kaikkiaan prof. Pinker onnistuu tässä hänelle hyvin soveltuvassa tuhoamistyössä.

"Tyhjä taulu" ("blank slate") on tietysti vain yksi vertauskuva "tyhjälle astialle", mutta riippumatta siitä, mitä vertauskuvaa käytetään, kyse on käsityksestä, joka kieltää rodun merkityksen ja tärkeyden (tai jopa rodun olemassaolon), ja rodun kieltäminen on ollut yksi tyhjä taulu -opin tärkeimmistä käyttötarkoituksista viime vuosisadalla. Kyseinen sanonta tulee 1600-luvulla vaikuttaneelta John Lockelta (englantilainen filosofi), jonka psykologiaan liittyvä tutkielma kuvasi ihmisluonnon "tyhjäksi tauluksi" ("tabula rasa"), joka vain vastaanottaa aistivaikutelmia (sense impressions) ja on näiden vaikutelmien tuotos. Locke oli myös merkittävä modernin liberalismin arkkitehti, ja suuri osa modernista liberaalista ajattelusta perustuu tavalla tai toisella tyhjä taulu -teoriaan. 1900-luvulla tämän ajatuksen omaksuivat marxistit; he sovelsivat sitä ihmisiin ja aiheuttivat suuren osan moderniin kommunismiin liittyneestä kaaoksesta ja tyranniasta. Mutta kyseisen ajatuksen omaksuivat myös länsimaiset liberaalit - John Dewey, John B. Watson ja hänen perustamansa psykologian "behavioristinen" koulukunta - sekä erityisesti Franz Boas ja hänen antropologinen koulukuntansa, joka vaikutti - Boasin ja hänen opetuslastensa ansiosta - amerikkalaisissa yliopistoissa aina viime aikoihin asti.

Ihmisluonnon kieltävä tyhjä taulu -teoria sai eniten vaikutusvaltaa Boasin antropologisessa koulukunnassa, ja se saavutti ehkä mielettömimmän tasonsa (reductio ad absurdum) (ainakin Amerikan akateemisissa piireissä) niissä samoalaisten seksielämää käsittelevissä sepustuksissa, jotka kirjoitti Margaret Mead (eräs Boasin oppilaista). Tyhjä taulu -teoria ja sen oudot sovellukset ovat selkeästi järjettömiä, mutta tästä huolimatta monet tahot (kuten psykologit, antropologit, sosiologit, historioitsijat ja useimmat muut akateemikot sekä toimittajat, kirjailijat ja jopa Hollywood) ovat ottaneet ne tosissaan, ja tämän seurauksena ne ovat saastuttaneet monien (älymystöön kuulumattomien) järkevien ihmisten mielet. Politiikan puolella suuri osa siitä, mitä "Progressive Era", "New Deal" ja "Great Society" tekivät tai yrittivät tehdä, perusteltiin tyhjä taulu -opilla. Neuvostoliitossa omaisuuden pakotettu uusjako, "lysenkolaisuuden" tuhoisat dogmit sekä yritys poistaa luokat ja muut sosiaalisen hierarkian muodot olivat tyhjä taulu -teorian sovelluksia.

Prof. Pinker esittää, että tyhjä taulu -käsite on läheistä sukua kahdelle muulle käsitteelle, jotka hän myös haastaa: "jalo villi" ("Noble Savage") (ihmiset ovat luonnostaan hyviä tai rauhallisia, ei-hallitsevia, ei-aggressiivisia ja ei-omistushaluisia) ja "haamu koneessa" ("Ghost in the Machine") (ei-materiaalinen mieli on erillään materiaalisesta ruumiista) - ja tämän jälkimmäisen käsitteen hän torjuu tiukasti. Margaret Meadin kuvaus suloisista ja vaarattomista pikku samoalaisista, jotka parittelevat tuntematta syyllisyyttä, pelkoa tai mustasukkaisuutta, on eräs ensin mainitun käsitteen paremmin tunnetuista esimerkeistä. Ja voidaan myös todeta, että Mead onnistui yhdistämään kyseisen jalo villi -käsitteen ja oppi-isältään (eli Boasilta) nappaamansa tyhjä taulu -opin.

Prof. Pinker teurastaa jalo villi -mytologian ilman suurempia vaikeuksia. "Kuten antropologi Derek Freeman myöhemmin [Meadin jälkeen] dokumentoi", hän kirjoittaa, "samoalaiset saattavat pahoinpidellä tai tappaa tyttärensä, jos hän ei ole neitsyt hääyön koittaessa; jos nuori mies ei onnistu neitsyen kosiskelussa, hän saattaa raiskata neitsyen ja kiristää häntä päästäkseen naimisiin; aisankannattajan perhe saattaa hyökätä avionrikkojan kimppuun ja tappaa hänet." Ja mitä tulee "rauhallisiin" tai "lempeisiin" alkuasukkaisiin (primitives), niin antropologit ovat saaneet selville, että "[Kalaharin autiomaan] !Kung San -väestön keskuudessa (populaation kokoon suhteutettu) murhien määrä on korkeampi kuin Amerikan kaupunkien slummikortteleissa (inner cities)". Ja Filippiinien sademetsästä löydetty "lempeä Tasaday-heimo" - jonka keskuudessa ei muka tunnettu "sanoja konfliktille, väkivallalle tai aseille" - osoittautui Ferdinand Marcosin kieron hallituksen sepittämäksi huijaukseksi.

Primitiivisen sodankäynnin aiheuttamat kuolleisuusluvut saattavat kuulostaa pieniltä, jos niitä verrataan modernien sotien aiheuttamiin kuolleisuuslukuihin - ja nämä pieniltä kuulostavat luvut ovat tehneet vaikutuksen joihinkin intellektuelleihin. Mutta monet näistä intellektuelleista "eivät huomaa sitä, että kaksi kuolemantapausta viidenkymmenen hengen joukossa vastaa kymmentä miljoonaa kuolemantapausta Yhdysvaltojen kokoisessa maassa". Ja prof. Pinker viittaa dataan, jonka mukaan (populaation kokoon suhteutettu) miesten kuolleisuus primitiivisten kulttuurien sodissa jättää varjoonsa vastaavan kuolleisuuden Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvulla (eli verisimmällä vuosisadalla). Eli primitiivisen ihmisen sijaan sivistynyt ihminen vähentää sodan aiheuttamia kuolemantapauksia.

Prof. Pinker on tiukka ja selkeä sen suhteen, että ihmisen "luontaiset" tai "synnynnäiset" ominaispiirteet (characteristics) ja käytös - eli ihmisluonto - ovat olemassa jo siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole vielä ollut tilaisuutta kirjoittaa tyhjälle taululle. Ja hän myöntää, että aggressiivisuus, sukupuolten väliset erot (sexual differences) ja älykkyys perustuvat suurelta osin geeneihin. Mutta suurta tabua (eli rotua) hän käsittelee epämääräisesti ja jopa ristiriitaisesti.

Hän kannattaa - rotuun perustuvien teorioiden sijaan - Jared Diamondin ja Thomas Sowellin ympäristöön perustuvia teorioita sivilisaation alkuperästä. Ja hän kertoo meille seuraavaa: "Oma näkemykseni... on, että kun tarkastellaan eniten keskustelua herättänyttä rotueroa - eli keskimääräistä ÄO-eroa Yhdysvalloissa asuvien mustien ja valkoisten välillä - niin nykyinen todistusaineisto ei edellytä geneettistä selitystä." Mutta kuusi sivua myöhemmin hän kertoo meille seuraavaa: "... on runsaasti näyttöä siitä, että älykkyys on yksilön stabiili ominaisuus, että se voidaan yhdistää aivojen piirteisiin (mm. aivojen koko, harmaan aineen määrä otsalohkoissa, hermojohtumisen nopeus (speed of neural conduction) ja aivojen glukoosiaineenvaihdunta (metabolism of cerebral glucose)), että yksilön älykkyys on osittain perinnöllinen ominaisuus ja että se ennustaa osan joidenkin elämän lopputulosten (esim. tulot ja sosiaalinen asema) variaatiosta." Ja kun edellä mainittujen asioiden lisäksi otetaan huomioon mustien ja valkoisten erilaiset tulokset ÄO-testeissä, niin tämä kaikki viittaa tietysti siihen, että "eniten keskustelua herättänyt rotuero" selittyy merkittävässä määrin geeneillä ympäristön sijaan.

Prof. Pinker yrittää kiertää rotuerojen merkitystä myös siten, että hän korostaa ihmisluonnon universaalia merkitystä.

"Tyhjän taulun hylkääminen on valottanut paljon enemmän ihmiskunnan psykologista yhtenäisyyttä kuin mitään eroja." Ja lisäksi:

"Ihmiset ovat kvalitatiivisesti (laadullisesti) samanlaisia, mutta he voivat erota toisistaan kvantitatiivisesti (määrällisesti). Kvantitatiiviset erot ovat biologisessa mielessä pieniä, ja niitä havaitaan paljon enemmän etnisen ryhmän tai rodun yksittäisten jäsenten keskuudessa kuin etnisten ryhmien tai rotujen välillä. Nämä ovat rauhoittavia havaintoja. Jokainen rasistinen ideologia, jonka mukaan kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia (alike) tai jonka mukaan tietty etninen ryhmä eroaa perustavanlaatuisesti (fundamentally) toisesta etnisestä ryhmästä, perustuu virheellisiin oletuksiin biologiastamme."

Tämä kaikki on hienoa, paitsi että (a) kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia siinä mielessä, että tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat geneettisesti lähempänä muita saman ryhmän jäseniä kuin toisten ryhmien jäseniä. Ja (b) kukaan ei vakavissaan väitä, että jokainen musta olisi älyllisesti huonompi kuin jokainen valkoinen tai että mustat ja valkoiset "eroaisivat toisistaan perustavanlaatuisesti". Sen sijaan kyse on siitä, että moderni psykologia (ja kasvavassa määrin myös biologia) osoittaa, että mustien keskimääräinen älykkyys on selvästi matalampi kuin valkoisten keskimääräinen älykkyys. Ja jos yhteiskunnan normit määräytyvät sen perusteella, millaisia yhteiskunnan jäsenet keskimäärin todellisuudessa ovat (ja sosiaaliset normit määräytyvät lähes aina tällä tavalla), niin siinä tapauksessa rotujen väliset ÄO-erot ovat sosiaalisesti merkittäviä. Se, miten yhteiskunta määrittelee ja institutionaalistaa tämän merkittävyyden, on toinen asia; ja tiede ei välttämättä päätä sitä.

Mutta se, mitä prof. Pinker sanoo (tai onnistuu olemaan sanomatta) rodusta, ei välttämättä ole yhtä tärkeää kuin se, että hän yrittää kiemurrella ulos tyhjä taulu / jalo villi -ideologian hylkäämisen seurauksista. Tämän ideologian mukaan ihmiset ovat mukautuvaisia (malleable) ja yhteiskunta voidaan jälleenrakentaa utooppisten linjausten mukaisesti. Prof. Pinker kirjoittaa totuudenmukaisesti, että sen kannattajat "näkivät ihmisten mukautuvaisuuden ja kulttuurin autonomian oppeina, joiden avulla voitaisiin saavuttaa ikivanha unelma - eli ihmiskunnan täydelliseksi tekeminen. He väittivät, että me emme ole juuttuneet siihen, mistä me emme pidä tässä nykyisessä ahdingossamme. Ja mikään ei estä meitä muuttamasta sitä - paitsi tahdon puute ja se takapajuinen uskomus, jonka mukaan biologia jättää meidät siihen pysyvästi."

Mutta jos tyhjä taulu -konsepti ei pidä paikkaansa, niin sen seurauksena se poliittinen agenda, joka tavoitteli ihmiskunnan ja yhteiskunnan täydelliseksi tekemistä - ja myös se etiikka, joka puolusti sellaista täydelliseksi tekemistä moraalisesti pakollisena ihanteena - on vailla perustaa. Jos luokaton, rauhanomainen, rodullisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoinen (equal) ja ei-syrjivä (non-discriminatory) ja paljon vähemmän omistushaluinen yhteiskunta ei ole mahdollinen, niin siinä tapauksessa se moraalinen ihanne, joka vaatii meitä yrittämään sellaisen yhteiskunnan luomista ja toteuttamista, muuttuu vähintään merkityksettömäksi ja pahimmillaan vaaralliseksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen päämäärän tavoittelu vain heikentää tai tuhoaa vallitsevaa yhteiskuntaa (ja tämän yhteiskunnan perinteitä, instituutioita, moraalisia arvoja ja kurinpitoa) ja nostaa poliittisen vallan siekailemattoman tyrannian tasolle.

Prof. Pinker huomaa ainakin osan tästä totuudesta, kun hän viittaa niihin poliittisiin kauhuihin, joihin rajoittamaton tyhjä taulu -ismi on tosiasiassa johtanut. "Natsien toteuttama holokausti oli yksittäinen tapahtuma, joka muutti lukemattomiin poliittisiin ja tieteellisiin aiheisiin liittyviä asenteita", hän kirjoittaa, "mutta se ei ollut ainoa ideologian inspiroima holokausti 1900-luvulla... marxismin nimissä toteutetut joukkomurhat Neuvostoliitossa, Kiinassa, Kamputseassa ja muissa totalitaristisissa valtioissa" oikeutettiin juuri sillä tyhjä taulu -opilla, jota Marx ja hänen opetuslapsensa kannattivat. "Tyhjällä paperiarkilla ei ole läikkiä (blotches)", Mao Tse-tung kirjoitti, "ja näin ollen sille voidaan kirjoittaa uusimpia ja kauneimpia sanoja ja sille voidaan maalata uusimpia ja kauneimpia kuvia." Prof. Pinker tarjoaa järjettömyyksiin viedyn tyhjä taulu -ismin varhaisemmaksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hirmuvallan (Reign of Terror) "aristokratiaa" ja epätasa-arvoa (inequality) vastaan. Hän olisi voinut mainita myös sen lähes yhtä armottoman kampanjan, jota moderni liberalismi on käynyt niitä rodullisia, sosiaalisia ja taloudellisia instituutioita vastaan, jotka ovat pysäyttäneet sen matkan kohti täydellistä ihmistä. Richard Herrnstein ja Charles Murray (The Bell Curve -kirjassa) ja Philippe Rushton (Race, Evolution, and Behavior -kirjassa) esittivät melko samanlaisia ajatuksia egalitarismin verisestä perinnöstä.

Mutta prof. Pinker ei ymmärrä sitä (tai ainakin hän pyrkii välttämään sitä johtopäätöstä), että tyhjä taulu / jalo villi -teorian hylkääminen johtaa kyseisen teorian luomien ja oikeuttamien liberaali-radikaali-progressivististen moraalisten ihanteiden ja etiikan hylkäämiseen. Suuri osa hänen kirjastaan on omistettu pyrkimykselle, jonka tavoitteena on osoittaa, että vaikka tyhjä taulu hylättäisiin, niin liberaali moraali ja liberaali etiikka voivat selviytyä; ja että tyhjän taulun hylkääminen ei vahingoita tai haasta niitä vakavasti. Näin ollen, kun otetaan huomioon, mitä me nykyään tiedämme "ihmisten välisistä eroista" ja ihmisten luontaisesta epätasa-arvosta, hän kirjoittaa:

"Ongelma ei ole siinä, että pidetään mahdollisena, että ihmiset saattavat erota toisistaan. Sillä tämä on faktinen kysymys, joka voi ratketa tavalla tai toisella. Ongelma on sellaisessa päättelyssä, jonka mukaan syrjintä, sorto tai kansanmurha ovatkin loppujen lopuksi OK, jos ihmiset osoittautuvat erilaisiksi. Perusarvoja (kuten tasa-arvoa (equality) ja ihmisoikeuksia) ei tulisi pitää tyhjiin tauluihin liittyvän faktisen olettamuksen panttivankeina - sillä tällainen olettamus saatetaan tulevaisuudessa osoittaa vääräksi."

Lukekaa tuo tarkasti, sillä viimeinen lause on melko hämmästyttävä; sillä siinä väitetään, että liberaali etiikka (joka sisältää tasa-arvon ja ihmisoikeudet) pysyy voimassa riippumatta siitä, mitä tiede toteaa ihmisluonnosta - eli suoraan sanoen, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä, kiistattomia ja tieteellisen falsifioinnin ulkopuolella. Todellakin, suuri osa prof. Pinkerin kirjasta voidaan ymmärtää siten, että kyseessä on kauaskantoinen yritys, jonka tavoitteena on liberaalin etiikan (ja sen mukana myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, siten miten ne nykyään ymmärretään) pelastaminen. Sillä "oikeisto" - jolla luultavasti tarkoitetaan "rasisteja", "seksistejä" ja muita oletettuja "syrjinnän, sorron ja kansanmurhan" kannattajia - saattaa pyrkiä haastamaan kyseisen etiikan ja siihen perustuvan poliittisen agendan ihmisen uuden tieteen avulla.

Mutta se ei vain toimi näin, ja tämän vuoksi hitaasti häviävät tyhjän taulun puolustajat raivostuvat aina, kun Arthur Jensen, Edward O. Wilson, Philippe Rushton tai Herrnstein ja Murray ym. haastavat heidän ideologiansa. Sillä he ymmärtävät, että jos ihmisluonto ei ole kehityskelpoinen (perfectible), niin silloin ei ole mitään järkeä yrittää tehdä sitä täydelliseksi; ja he ymmärtävät myös, että silloin on järkevämpää olla yrittämättä täydelliseksi tekemistä - aivan kuten olisi järkevää olla toteuttamatta sellaista prosessia, jonka tavoitteena olisi saada auto toimimaan sukellusveneen tai lentokoneen tavoin. He väittävät, että tyhjän taulun hylkääminen johtaa "kansanmurhaan" ja "sortoon", ja vaikka se ei johtaisi sellaiseen, niin se johtaa varmasti universalismin, egalitarismin, radikalismin ja "oikeuksiin" liittyvän pakkomielteen hylkäämiseen - sekä sellaisten tyrannioiden ja kansanmurhien hylkäämiseen, joiden aiheuttamisessa ja oikeuttamisessa ne ovat auttaneet.

Jos ihmiset eivät ole liberaalin myytin mukaisia tyhjiä tauluja ja jaloja villejä, niin silloin heillä on tiettyjä synnynnäisiä piirteitä, joita sosiaaliset uudistukset ja poliittinen valta eivät voi muuttaa. Ja ainakin varovainen (prudential) etiikka voidaan perustaa näihin ihmisluonnon syvään juurtuneisiin piirteisiin. Prof. Pinker suostuu myöntämään, että utopismin (utopianism) äärimmäisemmät versiot eivät ole mahdollisia, mutta hänen luettelonsa - jossa hän vahvistaa osan ihmisluonnon pysyvimmistä ja ilmeisimmistä piirteistä - tuo mieleen jotain ihan muuta kuin Rousseaun, Marxin ja Boasin etiikan. Näihin piirteisiin, joita hän kuvailee sivulla 294, kuuluvat:

"Perhesiteiden ensisijaisuus (ja siitä johtuva nepotismi ja periminen) kaikissa ihmisyhteisöissä."

"Yhteisöllisen jakamisen rajallisuus ihmisryhmissä - mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tue julkishyödykkeitä (public goods) ja vetelehtivät, jos vastavuoroisuutta ei edellytetä."

"Hallitsevuuden (dominance) ja väkivallan universaalisuus ihmisyhteisöissä; ja niiden taustalla olevat geneettiset ja neurologiset mekanismit."

"Etnosentrismin ja muiden 'ryhmä vastaan ryhmä' -vihamielisyyksien universaalisuus; ja se, kuinka helposti tällaiset vihamielisyydet voidaan herättää."

"Älykkyyden, tunnollisuuden ja antisosiaalisten taipumusten osittainen perinnöllisyys - mikä tarkoittaa sitä, että epätasa-arvoa ilmenee jopa täydellisen oikeudenmukaisissa talousjärjestelmissä; ja näin ollen meillä on edessämme luontainen vaihtokauppa tasa-arvon ja vapauden välillä."

"Sellaisten puolustusmekanismien, omahyväisten harhojen ja älyllisten ristiriitaisuuksien vallitsevuus, joiden avulla ihmiset pettävät itseään oman itsenäisyytensä, viisautensa ja rehellisyytensä suhteen."

"Sukulaisten ja ystävien suosiminen."

"Alttius tabu-mentaliteettiin."

"Taipumus sekoittaa moraali ja yhdenmukaisuus, asema, siisteys tai kauneus keskenään."

Kun otetaan huomioon, että tällaiset piirteet kuuluvat luonnostaan ihmisluontoon ja manifestoituvat ihmisen käytöksessä, niin ainoastaan massiivinen geenitekniikkaohjelma (nothing short of massive genetic engineering) voisi luoda lajin, joka pystyisi toteuttamaan liberaalit ihanteet. Liberalismi (katsotaan sitten klassista 1800-luvun versiota tai modernia sosiaalidemokraattista lajiketta) on tunnettu siitä, että siihen kuuluu esimerkiksi seuraavanlaisia uskomuksia: oppi edistymisestä (käsitys, jonka mukaan ihmisluonto muuttuu tai voi muuttua paremmaksi ajan myötä); ajatus siitä, että ihmiset pystyvät muovaamaan omaa luontoaan ja yhteiskuntiaan omien mieltymystensä mukaisiksi; ihmisten tasa-arvoisuus ja ajatus siitä, että vallan ja omaisuuden suhteen tasa-arvoisempi (more egalitarian) yhteiskunta on toivottava; maailmanrauhan ja sodan loppumisen mahdollisuus ja toivottavuus; kaikenlaisen seksuaalisen tai etnisen syrjinnän pahuus; ihmisen perusvaistojen rationaalisuus ja hyväntahtoisuus; ajatus siitä, että kaikki sellaiset sosiaaliset tai poliittiset instituutiot, jotka eivät perustu suostumukseen, ovat laittomia; yksilön ja yksilönvapauden ensisijaisuus sosiaaliseen velvollisuuteen nähden; kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvien luonnollisten "oikeuksien" universaalisuus. Meidän tietämyksemme ihmisluonnon biologisista piirteistä kertoo meille, että nämä uskomukset ovat virheellisiä; ja että ihmisluonnon piirteet eivät viittaa liberaaliin moraaliin.

Mutta kun otetaan huomioon prof. Pinkerin ilmoittamat näkemykset, niin ei ole ollenkaan selvää, millaisen moraalin tai etiikan hän pystyy esittämään. "Moraalitunto on laite", hän kirjoittaa, "hermopiirien kokoonpano, joka on kyhätty kokoon kädellisen aivojen vanhemmista osista ja jonka luonnonvalinta (natural selection) on muovannut tekemään tehtävänsä." Ja moraaliset vakaumukset "sen sijaan johtuvat niiden elinten, joita me kutsumme moraaliemootioiksi, neurobiologisesta ja evolutiivisesta suunnittelusta (from the neurobiological and evolutionary design of the organs we call moral emotions)". Koska prof. Pinker on jo todennut, että sitä, mikä on moraalista ("pitäisi"), ei voida johtaa pätevästi siitä, mikä on luonnollista ("on"), hänen naturalistinen selityksensä moraalitunnosta kieltää siltä kaiken todellisen auktoriteetin. Miksi meidän pitäisi kiinnittää näihin "kädellisen aivojen vanhemmista osista kokoon kyhättyjen hermopiirien" kehotuksiin sen enempää huomiota kuin mitä me kiinnitämme ruoansulatushäiriöiden aiheuttamiin epämiellyttäviin tuntemuksiin tai päänsärkyyn? Jos me pystyisimme (leikkauksen tai geenitekniikan avulla) poistamaan moraalituntomme tai muuttamaan sen mieltymyksiimme - olivat ne sitten humanitaarisia tai kansanmurhaan pyrkiviä - sopivaksi, niin miksi me emme tekisi sitä? Mielestäni prof. Pinkerin naturalismi ei anna vastausta tähän kysymykseen (eikä se myöskään anna perustaa vastaukselle).

Vaikuttaa itse asiassa siltä, että ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että uusi tieteellinen käsitys ihmisluonnosta johtaisi uudenlaiseen moraaliin tai etiikkaan. On pikemminkin syytä uskoa, että se vahvistaa suurelta osin sen moraalin, jota lähes kaikki kulttuurit pitävät "traditionaalisena moraalina" - moraalina, joka hyväksyy traditionaalisten sosiaalisten suhteiden, perhesuhteiden, sukupuolten välisten suhteiden ja rotujen välisten suhteiden laillisuuden; moraalina, joka kehittyi luonnostaan, koska se perustui ihmisten luontoon ja edisti heidän selviytymistään. Tyhjään tauluun perustuvan älyttömyyden tuhoaminen tieteen avulla (tai terveen järjen avulla) ei niinkään tuhoa kaikkea moraalia ja etiikkaa, vaan se antaa mahdollisuuden vanhan moraalin palauttamiseen. Uusi tiede tuhoaa ainoastaan sen virheellisen ja häijyn "moraalin", jonka tyhjä taulu -opin orjuuttamat mielet ovat keksineet.

Prof. Pinker on kirjoittanut erinomaisen selvityksen siitä, miksi tyhjä taulu -oppi johtaa virheellisiin ja häijyihin seurauksiin. Mutta vaikka hän kumoaa tyhjä taulu -dogmit, hän on kiintynyt kyseisten dogmien synnyttämään mytologiseen moraaliin; ja tämän vuoksi hän ei pysty ymmärtämään sitä, että se uusi etiikka, jonka pitäisi ilmaantua ihmisen uuden tieteen ansiosta, on hyvin samankaltainen kuin se vanha etiikka, jonka mukaisesti terveempi länsimainen ihminen eli ennen kuin tyhjä taulu -myytti ja sen kannattajat kaappasivat vallan ja alkoivat kaataa myrkkyään mieliimme.

Samuel Francis on syndikoitu (syndicated) kolumnisti, ja hän kirjoittaa usein American Renaissanceen.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2003/03/index.html#article1

Eläin ihmisessä (Segerstråle)

Kuinka päättäväinen vähemmistö voi pysäyttää tieteellisen kehityksen.

Defenders of the Truth: The Battle for Science in the Sociobiology Debate and Beyond, Ullica Segerstråle, Oxford University Press, 2000, 493 pp., $35.00

Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 2000)

Ihmisen käytöksellä, kuten myös yksilöiden ja ryhmien välisillä eroilla, on geneettinen perusta. On olemassa ihmisluonto, ja sen juuret ovat syvällä ihmisen biologiassa. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä vuosisadan vaihteessa, mutta 1930-luvulla ne muuttuivat enemmän tai vähemmän kielletyiksi näkemyksiksi länsimaisessa älyllisessä keskustelussa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana geneettinen ymmärrys ihmisen käytöksestä ja ihmisten variaatiosta on tehnyt epävarman ja paljon vastustetun paluun kunnioitetun tieteen joukkoon.

Defenders of the Truth - jonka suomalainen kirjoittaja opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa (University of Helsinki) ja väitteli tohtoriksi (PhD) Harvardissa tieteen sosiologiasta - on selonteko tästä paluusta. Kirjan tarina alkaa vuodesta 1975 - jolloin julkaistiin Edward O. Wilsonin kirja Sociobiology: The New Synthesis - ja kirjassa kerrotaan siitä armottomasta vihamielisyydestä, joka kohdistui sekä Wilsonin kirjaan että sen synnyttämään tieteelliseen koulukuntaan. Defenders of the Truth on pitkä ja tiivis kirja, ja siinä tarkastellaan Wilsonin kirjan aiheuttamaa kiistelyä huikean yksityiskohtaisesti ja lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta; olkoonkin, että kirja sisältää myös muutamia ilmeisiä puutteita. Kirja on tarkoitettu asiantuntijoille, ja prof. Segerstråle ei pääsääntöisesti vaivaudu selittämään sitä tiedettä, joka aiheutti niin paljon erimielisyyttä. Mutta tästä huolimatta kirja on arvokas todiste siitä, miten muutamat hyvin sijoittuneet ja poliittisesti motivoituneet toimijat voivat jarruttaa kehitystä; olkoonkin, että prof. Segerstråle ei tietenkään esitä sitä tällä tavalla. Hän on kohtuuttoman reilu sosiobiologian kriitikoita kohtaan, mutta tästä huolimatta hän kuvailee tapahtumia tavalla, joka ei jätä juurikaan epävarmuutta siitä, ketkä olivat roistoja.

Uusi synteesi

Rotueroihin liittyvän tutkimuksen elvyttäminen toisen maailmansodan aikana esiintyneen pimennyksen jälkeen on suurelta osin Arthur Jensenin ansiota; ja vastaavasti geenien ja inhimillisen käytöksen välisen tieteellisen yhteyden palauttaminen on suuressa määrin Harvardissa vaikuttaneen biologi Edward O. Wilsonin ansiota. Motiivit, jotka ajoivat Wilsonin tähän merkittävään saavutukseen, saattoivat olla yllättävän henkilökohtaisia. Wilson on etelävaltiolainen, joka kasvatettiin baptistiksi ja joka koki "uudestisyntymisen" 15-vuotiaana. Pian hän kuitenkin luopui uskosta (fell away from the faith), ja prof. Segerstråle esittää, että hän halusi löytää biologisen, ei-teologisen perustan moraalille; ja että tämä motivoi häntä, kun hän työskenteli sosiobiologian saralla. Prof. Segerstråle kertoo, että jos tarkastellaan käytöksen ymmärtämistä geneettisessä mielessä, niin Wilsonin mielestä tärkein arvoitus oli altruismi - eli uhrautuminen toisten puolesta - sillä se vaikutti olevan ristiriidassa darwinilaisen selviytymistaistelun kanssa. Englantilainen William Hamilton ja hänen teoriansa kattavasta kelpoisuudesta sukulaisvalinnan kautta (inclusive fitness through kin selection) antoivat prof. Wilsonille ratkaisun arvoitukseen.

(Yksinkertaistettuna: kattava kelpoisuus esittää, että altruistisen käytöksen geenit voivat levitä populaatiossa, jos altruistin uhrautumisesta hyötyvät yksilöt ovat tarpeeksi läheistä sukua hänelle (ja kantavat näin ollen samoja geenejä). Ihminen, joka kuolee sukulaistensa tai heimonsa puolesta, voi näin toimimalla varmistaa omien geeniensä jatkumisen, koska hänen sukulaisensa - jotka kantavat samoja geenejä - selviytyvät ja pystyvät edelleen lisääntymään. On selvää, että tämä efekti katoaa, jos altruistit toimivat siten, että se hyödyttää vieraita ja muukalaisia.)

Prof. Wilson otti yhteiskuntatieteiden valtavirran vastaisen kannan, kun hän esitti, että ihmisillä on biologinen luonto ja että sen ymmärtäminen on elintärkeää, koska teknologia saattaa kehittyä niin nopeasti, että luontaiset kykymme eivät pysy perässä. Prof. Wilson esitti, että se, miten me olemme kehittyneet, asettaa rajoituksia yhteisön moraalisille ja kulttuurisille valinnoille - ja tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin Franz Boasin, Margaret Meadin ja B.F. Skinnerin näkemys, jonka mukaan kulttuuria voidaan muuttaa rajattomasti (culture is infinitely variable). Prof. Wilsonin kuuluisa vertauskuva kuuluu seuraavasti:

"Geenit pitävät kulttuuria talutushihnassa. Hihna on hyvin pitkä, mutta arvoja rajoittaa väistämättä niiden vaikutus ihmisen geenipooliin. Aivot ovat evoluution tuote. Ihmisen käytös... on mutkikas tekniikka, jonka avulla ihmisen geneettistä materiaalia on pidetty ja pidetään ehjänä. Moraalilla ei ole muuta todistettavissa olevaa perimmäistä tarkoitusta."

Tämä katkelma - joka on sopusoinnussa Sociobiology-kirjan kanssa, vaikka se on kirjoitettu kolme vuotta Sociobiology-kirjan julkaisemisen jälkeen - loukkasi suuresti hengellisesti suuntautuneita ihmisiä, sillä heidän mielestä moraali ei ollut vain satunnainen mekanismi (chance mechanism), joka pitää geenit liikkeessä, vaan se sisälsi jumalallisen kipinän. Mutta he eivät kuitenkaan hyökänneet prof. Wilsonin kimppuun, vaan hyökkäyksen käynnistivät toisen leirin materialistit: marxistit, joiden täytyi olettaa, että ihmiset ovat äärettömän mukautuvaisia (infinitely malleable), sillä silloin heidät voitaisiin muokata luokattoman yhteiskunnan iloisiksi jäseniksi.

Hyökkäystä johti biologi Richard Lewontin. Hän vaikutti prof. Wilsonin tavoin Harvardissa, ja heidän toimistonsa olivat samassa rakennuksessa. Prof. Lewontin oli vannoutunut marxisti, ja hän osallistui aktiivisesti erinäisten vasemmistolaisten ryhmien (esim. Science for the People ja Committee against Racism) perustamiseen. Hänen seuraansa liittyivät mm. Harvardin toinen vannoutunut marxisti Stephen Jay Gould ja Englannissa vaikuttanut Steven Rose.

Vaikka prof. Segerstråle tekee parhaansa, kun hän yrittää esittää, että prof. Lewontin oli kunnollinen, hän kertoo meille prof. Lewontinista tavalla, joka saa hänet vaikuttamaan lähes karikatyyriltä - eli oman politiikkansa ohjaamalta ideologilta, joka on vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Hän väitti, että ÄO-tutkijat eivät yksinkertaisesti voi olla aidon tieteellisen kiinnostuksen motivoimia, ja hän "todisti", että Arthur Jensenin tekemä tutkimus oli vain heijastus rasistisesta puolueellisuudesta. Hän oli samaa mieltä Leon Kaminin (vasemmistolainen psykologi) kanssa siitä, että tiedemiehet "kertovat joskus harkittuja valheita", kun he pyrkivät edistämään suurempia poliittisia päämääriä. Hän on jopa - yhdessä Richard Levinsin kanssa - kirjoittanut seuraavasti: "Kun olemme työskennelleet tutkijoina evoluutiogenetiikan ja ekologian parissa, olemme yrittäneet - jonkinlaisella menestyksellä - antaa marxistisen filosofian tietoisen soveltamisen ohjata omaa tutkimustamme (we have been attempting with some success to guide our own research by a conscious application of Marxist philosophy)."

Tämä mies ja muut hänen kaltaisensa olivat perustaneet maailmankuvansa oletukseen, jonka mukaan tarkoituksellinen sorto aiheutti sekä yksilöiden että ryhmien väliset saavutuserot. Kuten prof. Lewontin on kirjoittanut: "Jos ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen, mukaan lukien asemaan, vaurauteen ja valtaan liittyvä epätasa-arvoisuus (inequality), on suora seuraus biologioistamme, niin siinä tapauksessa mikään menettely - paitsi jonkinlainen jättimäinen geenitekniikkaan perustuva ohjelma - ei voi saada aikaan merkittävää muutosta sosiaaliseen rakenteeseen tai siihen kuuluvien yksilöiden tai ryhmien asemaan." Eli toisin sanoen, Marx olisi väärässä ja marxistit olisivat hyväuskoisia hölmöjä - ja tätä johtopäätöstä ei voitu hyväksyä; oli sen taustalla oleva tieteellinen näyttö sitten kuinka vahva tahansa.

Alussa tällaiset argumentit, jotka eivät edes käsitelleet biologista todistusaineistoa, riittivät useimmille ihmisille. Prof. Segerstråle kirjoittaa, että hän oli itse vasemmistolainen ja että hän valitsi puolensa pelkkien poliittisten argumenttien perusteella. (Hän antaa jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä aikakaudesta, kun hän kertoo osallistumisestaan erääseen hartaaseen kokoukseen, jossa joukko antirasisteja istui ringissä lattialla. Prof. Lewontin näytti vaivaantuneelta, ja hänellä ei ollut mitään sanottavaa, kun eräs naisista valitti, että miehet ovat ottamassa haltuunsa taistelun sosiobiologiaa vastaan; ja että tämä on seksististä.)

Prof. Wilsonin ja muiden sosiobiologien syyttäminen "rasismista" ja muista rikoksista oli suurta huvia. Kuten prof. Segerstråle huomauttaa, jokainen tutkimus, joka liittyi yksilöiden välisten erojen geneettisiin syihin oli "rasistinen", koska se avasi mahdollisuuden sille, että ryhmien välisillä eroilla saattaisi olla samankaltaisia syitä. Vasemmistolaiset olivat ristiretkellä, ja kuten Prof. Segerstråle selittää, tämä tarkoitti sitä, että he voisivat hutiloida (cut corners). Ehkä jotkut heistä jopa kertoivat tahallisia valheita. "Kriitikoiden leirissä", hän kirjoittaa, "vaikutti olevan vallalla 'kaikki käy' -tyyppinen asenne, kun kyse oli sosiobiologian kritisoimisesta..." Ja hän toteaa, että "kriitikot osoittivat sitaatteja käyttäessään ällistyttävää piittaamattomuutta siitä, mikä oli ollut sitaatin alkuperäinen asiayhteys"; ja hän kuvailee tehtävää, jonka hän antoi opiskelijoilleen vuonna 1984. Hän pyysi heitä vertaamaan S. Choroverin kirjoittamaa kriittistä selostusta prof. Wilsonin kirjoituksesta siihen, mitä prof. Wilson oli itse asiassa kirjoittanut. Oppilaat - jotka olivat valmistautuneet vihaamaan sosiobiologiaa - "olivat järkyttyneitä ja vihaisia Choroverille, jota heidän oli alun perin ollut määrä ihailla".

Kuten aina, "rasismin" määritteleminen oli mahdotonta; puhumattakaan sen kumoamisesta: "Ihmiset [joiden kimppuun hyökättiin] eivät voineet olla kovin teknisiä rasismin 'todellisen' määritelmän suhteen - jopa aiheesta keskusteleminen vaikuttaisi rasistiselta!" Niin ikään ihmiset, joita kauhistutti nimittelyn käyttäminen keskustelun korvikkeena, eivät uskaltaneet puolustaa prof. Wilsonia ja hänen piiriään: "Jos puolustat jotakuta sanomalla, että hän ei ole rasisti, sinua itseäsi epäillään automaattisesti rasismista."

Prof. Segerstråle esittää mielenkiintoisen huomion tieteeseen liittyen, kun hän kirjoittaa, että jos et pysty tarjoamaan omia ratkaisuja, toisten tekemien virheiden osoittamisesta ei yleensä ole juuri hyötyä. Sosiobiologiaan kohdistunut kritiikki oli kuitenkin erilaista. Se ei tarjonnut ratkaisuja - sen tarkoituksena oli vain puhdas tuhoaminen - mutta vasemmistolaiset harrastivat sitä, koska sosiobiologia edusti niin hirvittävää pahuutta, että jopa puhtaasti negatiivinen hanke tarjosi suuria moraalisia palkintoja: "Eräs syy siihen, miksi kriitikot selittivät niin kiihkeästi, että Wilson oli rasisti, seksisti, ÄO-meritokraatti - mitä tahansa mahdollisimman epämieluista - oli se, että tämä kasvatti sitä palkintoa, joka tällaisten rikosten paljastajalle annettaisiin." Tässä yhteydessä prof. Lewontin myöntää iloisesti prof. Segerstrålelle, että se kritiikki, jota hän kohdisti prof. Wilsoniin, oli tarkoituksellisen "ilkeää". Hän yritti vahvistaa tieteellisesti hataria perusteluja käyttämällä halveksivaa kieltä.

Prof. Wilsoniin kohdistunut hyökkäys, jonka yhteydessä häntä syytettiin hallitsevan luokan poliittisesti motivoituneeksi lakeijaksi, sisälsi melkoisesti ironiaa. Sillä sen, millaista politiikkaa hän ja muut sosiobiologit harjoittivat, olisi pitänyt olla empiirinen kysymys, mutta tämä ei kriitikoita kiinnostanut. He eivät voineet kuvitella mitään muuta motiivia, koska he olivat ideologisen kiihkon motivoimia. Ja ironista oli myös se, että selkeästi poliittisia silmälappuja pitäneet marxistit uskoivat, että marxismi vapautti heidät poliittisesta puolueellisuudesta ja antoi heille ainutlaatuisen työkalun muiden puolueellisuuden havaitsemiseen.

Itse asiassa prof. Wilson ja Richard Dawkins (brittiläinen sosiobiologi, jonka kimppuun marxistit hyökkäsivät yhtä määrätietoisesti) ovat vannoutuneita liberaaleja. Sociobiology-kirjassa prof. Wilson vähätteli ÄO:n merkitystä (downplayed IQ), ja hän oli eturivissä tukemassa näkemystä, jonka mukaan rotu ei ole biologisesti pätevä käsite. Hän viittasi William Shockleyhin termillä "pahamaineinen rasisti" ("the notorious racist"). Ja hän väitti, että vaikka meillä olisi geneettisiä taipumuksia epämuodikkaaseen käytökseen, niin geneettinen tietämys auttaisi meitä taistelemaan niitä vastaan:

"Jos on mahdollista, että ksenofobian ja nationalististen tuntemusten oppimiseen on perinnöllinen taipumus, niin on non sequitur (väärä johtopäätös) tulkita, että tällainen hypoteesi olisi argumentti rasistisen ideologian puolesta. On järkevämpää olettaa, että tieto tällaisesta perinnöllisestä perustasta voi johtaa tuhoisan käytöksen (kuten rasismin) välttämiseen..."

On tietysti non sequitur, että prof. Wilson hyppää perinnöllisestä ksenofobiasta "rasistiseen ideologiaan" (mitä hän sillä sitten tarkoittaakaan), mutta mikään prof. Wilsonin esittämistä kommenteista ei voinut suojella häntä herjaamiselta. Prof. Segerstråle esittää myös vahvat perustelut sille, että prof. Wilson ei osannut aavistaa, kuinka paljon kirkumista hänen näkemyksensä aiheuttaisivat. Vaikuttaa todellakin siltä, että hän ei ollut kiinnostunut patriarkaatin puolustamisesta, kapitalismin tukemisesta tai mistään muustakaan poliittisesta synnistä, josta häntä syytettiin. Ei ole yllättävää, että 1980-luvulla hän palasi todellisen rakkautensa eli muurahaisten tutkimisen pariin - vaikkakin hän käsitteli vielä kerran ihmisiä vuonna 1998 julkaistussa kirjassa Consilience: The Unity of Knowledge.

Samaan aikaan geneettiset ja evolutiiviset selitykset ihmisen käytökselle olivat niin voimakkaita, että vasemmisto ei pystynyt kuristamaan alkuasteella olevaa tiedettä kehtoonsa. Vasemmistolaisten toiminta sai kuitenkin aikaan sen, että nimi sosiobiologia sai huonon maineen, ja prof. Wilsonin jalanjälkiä seuranneet ihmiset yrittivät suojautua muiden nimien alle: evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, käyttäytymisekologia (evolutionary psychology, behavior genetics, behavioral ecology).

Kun ala vahvistui, kriitikoiden oli pakko perustaa hyökkäyksensä politiikan lisäksi myös tieteeseen. Prof. Segerstråle kuvailee muutamia tällaisia taisteluja, mutta hän osoittaa, että monet kriitikot eivät pystyneet erottamaan politiikkaa ja tiedettä toisistaan. Prof. Lewontinin ja Stephen Jay Gouldin kaltaiset ihmiset ovat vaatineet mahdottoman korkeita tieteellisiä standardeja yksinomaan käyttäytymisen geneettisille selityksille. Prof. Lewontin on jopa esittänyt, että tällaisia selityksiä ei voida pitää pätevinä tai edes uskottavina, jos niiden tueksi ei voida esittää "molekyylitason" todisteita. Ihmisen genomiin liittyvän tutkimuksen ansiosta tulemme lopulta saamaan tällaiset todisteet, mutta on puhdasta obskurantismia väittää, että siihen asti käyttäytymisgenetiikka on virheellistä. Prof. Segerstråle esittää asian hienovaraisesti: "Joten voisimme ehkä tulkita niin, että kriitikot asettivat epätavallisen tiukat kriteerit 'hyvälle tieteelle', koska he yrittivät pidätellä mahdollisia ei-toivottuja tuloksia."

On mahdotonta olla epäilemättä, että hysteerisimmät kriitikot yksinkertaisesti pelkäsivät totuutta. Kuten median työntekijät - jotka johdonmukaisesti vähättelevät sellaisia uutisia, jotka eivät sovi heidän politiikkaansa - myös marxistit ovat samankaltaisia kuin varhainen ja kuuluisa evoluution kriitikko, joka sanoi: "Rukoilen, että se ei ole totta; ja rukoilen, että jos se on totta, siitä ei ikinä tule laajalti tunnettua." Prof. Wilson kuului traditionalistiseen koulukuntaan, jonka mukaan tieto on aina parempaa kuin tietämättömyys ja jonka mukaan totuutta tulisi tavoitella riippumatta siitä, mihin se johtaa. Tämä on pohjimmiltaan demokraattinen näkemys: "Luotan tavalliseen ihmiseen", hän sanoi kerran. "Nämä ideologit eivät luota keneenkään, vaikka he sanovat taistelevansa massojen puolesta. He eivät luota demokratiaan, he eivät luota koulutettujen kansalaisten arvostelukykyyn - he todella ovat elitistejä."

Joten millainen tämän kiistan tilanne on nykyään? Prof. Segerstråle kirjoittaa jälleen hienovaraisesti "kiistan alkuvaiheessa epäoikeudenmukaisesti syytettyjen sosiobiologien suhteellisesta maineen puhdistamisesta". Hän jopa siteeraa Max Planckin kuuluisaa lausuntoa vuodelta 1949: "Uusi tieteellinen totuus ei voita siksi, että se vakuuttaisi vastustajansa ja saisi heidät ymmärtämään, vaan se voittaa siksi, että sen vastustajat lopulta kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, jolle se on tuttu."

Hänen liian tasapuolinen lähestymistapansa kuitenkin kuvastuu kirjan nimestä Defenders of the Truth. "Tarinassani esiintyvät henkilöt", hän kirjoittaa, "ovat kaikki totuuden puolustajia - heillä vain on erilaisia käsityksiä totuudesta." Tällainen väite ei ole pelkästään epätieteellinen, vaan se on myös järjetön. Hän kertoo aiheesta niin hellävaraisesti kuin mahdollista, mutta prof. Segerstråle tekee selväksi, että kiistan toinen osapuoli ei ollut pelkästään väärässä, vaan se oli myös salakähmäinen, ilkeämielinen ja poliittisesti motivoitunut. Ja näin ollen on selkärangatonta puhua siitä, että heillä on "erilaisia käsityksiä totuudesta".

Prof. Segerstråle esittää laimean puolustuksen kriitikoiden poliittiselle ja moraaliselle kritiikille, kun hän sanoo, että moraalinen näkökulma on aina hyödyllinen ja että kritiikistä oli apua sosiologisen argumentin terävöittämisessä. Tässä jätetään täysin huomiotta se mittaamaton vahinko, jonka vuosia jatkunut älyllinen pommien heittely aiheutti. Vastustajan hiljentämiseen tai pelottelemiseen ei todennäköisesti ole parempaa keinoa kuin "rasismista" tai "natsismista" syyttäminen, ja sosiobiologian vastustajat harrastivat tällaista avoimesti ja holtittomasti. Prof. Segerstråle tekee selväksi, että tällaiset syytökset aiheuttivat paljon kärsimystä, mutta tällaisten syytösten esittäjät olivat kuitenkin "totuuden puolustajia", ja olisi väärin laittaa heidät tästä tilille.

Prof. Segerstråle osallistui kuuluisaan, vuonna 1978 pidettyyn AAASin (American Association for the Advancement of Science) kokoukseen, jossa Edward Wilsonin oli tarkoitus puhua:

"Wilson on juuri aloittamassa, kun noin kymmenen ihmistä ryntää puhujan korokkeelle; he huutavat erilaisia haukkumanimiä ja hokevat: 'Rasisti Wilson, et voi piiloutua, me syytämme sinua kansanmurhasta!' Samalla kun jotkut heistä ottavat mikrofonin ja tuomitsevat sosiobiologian, muutama henkilö ryntää (paikallaan istuvan) Wilsonin taakse, kaataa kannullisen jäävettä hänen päälleen ja huutaa: 'Wilson, sinä olet aivan märkä.'"

Kuinka moni ihminen piti "rasistiset" näkemyksensä omana tietonaan, koska pelkäsi samankaltaista kohtelua? Kuinka paljon tiedettä jäi tekemättä, koska niin monet ihmiset - prof. Segerstrålen tavoin - vakuuttuivat pelkästään nimittelyn perusteella siitä, että sosiobiologia oli huonoa tiedettä? Kuinka paljon kasvatuksellista hölynpölyä (nurturist nonsense) on edelleen liikkeellä sen takia, että sen edistäjät käyttivät lietsovia taktiikoita? Tiedemiehet - kuten kaikki muutkin - haluavat elää rauhallista elämää; ja he saattavat siistiä näkemyksiään ja muuttaa tutkimustaan saavuttaakseen rauhallisen elämän. Tämä rampauttaa tiedettä hirvittävällä tavalla, mutta prof. Segerstråle ei näytä tunnistavan tätä.

Toinen vika prof. Segerstrålen analyysissä on se, että vaikka hänen selontekonsa - joka yrittää tarkastella kiistaa jokaisesta näkökulmasta - on muuten tyhjentävä, hän sivuuttaa etnisen näkökulman. Onko pelkkää sattumaa, että kaikkein äänekkäimmät sosiobiologian vastustajat - Richard Lewontin, Stephen Gould, Steven Rose, Leon Kamin - olivat juutalaisia? Prof. Segerstråle toteaa, että oli yleistä väittää, että jokaista tunnustusta, jonka mukaan ihmiset eivät ole täysin vapaita toimijoita vaan ihmisluonnon rajoittamia, voitaisiin käyttää siten, että natsit - jotka piti asettaa täydelliseen vastuuseen teoistaan - vapautettaisiin vastuusta. Kuka olisi voinut keksiä tällaisen väkinäisen perustelun? Prof. Segerstråle mainitsee, että Steven Rose oli huolissaan siitä, että sosiobiologia voisi johtaa "1930-luvun tragedioiden toistumiseen". Mutta voisiko sillä, että niitä ei toistettaisi, olla erityistä merkitystä juutalaisille? Prof. Segerstrålen kirja pyrkii tutkimaan jokaisen seuraamuksen ja osallisuuden, joten tämä seikka on varmasti jätetty tarkoituksella pois.

Ja lopuksi on sanottava, että prof. Segerstråle päästää marxistit liian helpolla. Miltä, Taivaan nimessä, näyttäisi se marxistinen tiede, jota prof. Lewontin ja prof. Levins kaipasivat? Miten se voisi olla mitään muuta kuin ahdaskatseista ja haparoivaa ajanhukkaa? Marxistit uskovat työnarvoteoriaan, proletariaatin väistämättömään voittoon, tieteelliseen sosialismiin, valtion kuihtumiseen (the withering away of the state) ja kaikenlaisiin muihinkin typeryyksiin. Lysenkolaisuus on täydellinen esimerkki marxistisesta tieteestä. Kun otetaan huomioon nykyinen tietämyksemme siitä, mihin suuntaan geneettinen tutkimus on edennyt - sekä siitä, kuinka täydellisen virheellisiä (wrong-headed) kaikki Marxin ennusteet olivat ja kuinka kaikki hänen nimissään rakennettu on epäonnistunut - niin sellaisella henkilöllä, joka ei ilmaise jonkinlaista epäilystä itseään marxisteiksi kutsuvien biologien älyllisestä perustasta, täytyy olla omituisen yksinkertainen mieli.

Mutta on kuitenkin todettava, että Defenders of the Truth on erittäin arvokas kirja. On sääli, että se yrittää niin kovasti puolustella roistomaisuutta, mutta prof. Segerstråle antaa meille niin paljon faktoja, että hänen arvostelukykynsä ajoittaisten hairahdusten ei tarvitse hämärtää näkymäämme. Sota tiedettä vastaan ei suinkaan ole ohi, ja tämä on jännitteinen raportti taistelusta, joka alkaa vihdoinkin lähestyä voittoa.

Lähde: http://www.amren.com/ar/2000/09/index.html#article1