Jos me emme tee mitään

Kansakunta, jota me olemme rakentamassa, on sellainen, jossa me emme haluaisi elää.

Jared Taylor (American Renaissance, June 1996)

Maaliskuussa Census Bureau julkaisi periodisen ennusteensa Yhdysvaltojen etnisestä koostumuksesta muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana. Se raportoi iloisesti, että jos nykyiset maahanmuuttomäärät ja syntyvyydet pysyvät vakaina, niin vuoteen 2050 mennessä hispaanojen prosentuaalinen osuus on kasvanut 10 prosentista 25 prosenttiin, aasialaisten prosentuaalinen osuus on kasvanut kolmesta prosentista kahdeksaan prosenttiin ja mustien prosentuaalinen osuus on kasvanut 12 prosentista 14 prosenttiin. Kaikki nämä kasvut tapahtuvat valkoisten kustannuksella; valkoisten osuuden ennustetaan putoavan 74 prosentista noin 50 prosenttiin populaatiosta.

Näin ollen 54 vuoden sisällä valkoiset tulevat olemaan sen partaalla, että heistä tulee vain yksi rodullinen vähemmistö lisää. Ja koska valkoiset saavat niin vähän lapsia, he tulevat olemaan vanha vähemmistö. Vain 34 vuoden sisällä - vuoteen 2030 mennessä - heidän osuutensa alle 18-vuotiaiden populaatiosta tulee jo olemaan alle puolet, mutta he tulevat olemaan kolme neljäsosaa yli 65-vuotiaiden populaatiosta. Jotkut niistä ihmisistä, jotka lukevat näitä sanoja, tulevat olemaan elossa, kun nämä asiat tapahtuvat.

Kuten tavallista, Census Bureaun ennusteet herättivät vähän kiinnostusta. New York Times totesi, että ennustetut muutokset edustaisivat "perusteellista demografista muutosta" ja että tulevaisuuden vanhojen valkoisten ja nuorten mustien ja hispaanojen sekoitus saattaisi antaa sosiaaliturvasta käytävälle keskustelulle "rodullisen ja etnisen sävyn". Tämä vaikutti olevan häiritsevin asia, jonka Times pystyi keksimään.

Miksi sellaisesta populaatiomuutoksesta, joka, jos se tapahtuu, muuttaa suuren osan maasta tunnistamattomaksi, vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus? Miksi siitä ei käydä keskustelua, että mitä tämä tarkoittaisi koulutuksen, politiikan, demokratian, juryjärjestelmän, kansallisen yhtenäisyyden, rodullisen eripuraisuuden, rikollisuuden, ulkopolitiikan, työn tuottavuuden tai lähes minkä tahansa muun kansallisen indikaattorin suhteen?

Yhdysvaltojen demografinen tulevaisuus on ehkä tärkein kysymys, jonka me kohtaamme, mutta se ei kuitenkaan saa huomiota. Useimmat valkoiset yksinkertaisesti kieltäytyvät ajattelemasta sitä, mitä on tapahtumassa heidän maalleen, tai sitä kolmannen maailman tulevaisuutta, jota he ovat takaamassa lapsilleen ja lastenlapsilleen. Ne, jotka ajattelevat demografista muutosta, on tyrannisoitu uskomaan, että se on väistämätön ja että vastarinta olisi jollakin tavalla moraalitonta.

Mikä tekee tästä hiljaisuudesta niin käsittämätöntä, on se, että niiden muutosten, joita me voimme odottaa, luonnossa on hyvin vähän salaperäisyyttä. Miami ja Detroit ja Kalifornian Monterey Park ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun kaupungista tulee hispaano, musta tai aasialainen. Muutoksen yksityiskohdat ovat kiinnostavia, mutta riittää kun huomataan ilmeinen: Kun ei-valkoisten konsentraatio saavuttaa tietyn tason, valkoiset eivät voi elää tai eivät tule elämään heidän keskuudessaan. Muutamia kullattuja enklaaveja lukuun ottamatta Miamissa tai Detroitissa tai Monterey Parkissa ei käytännössä ole jäljellä valkoisia. "Valkoinen pako" ("White flight") on amerikkalaisen elämän universaali tosiasia. Liberaalit voivat valittaa siitä, mutta kukaan ei voi kiistää sitä.

1960-luvulla ja 1970-luvulla valkoiset pakenivat yleensä mustia, mutta suuret mustat muuttoliikkeet ovat suurelta osin päättyneet, ja valkoiset ovat vakiinnuttaneet uudelleen näiden kahden rodun välisen etäisyyden. Viime vuosikymmeninä se on ollut massiivinen ei-valkoinen maahanmuutto, joka on useimmiten ajanut valkoisia pois naapurustoistaan, ja jatkuva maahanmuutto vain vahvistaa näiden paikkojen vierasta luonnetta. Kukaan ei usko, että se, että haitilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia, jamaikalaisia tai vietnamilaisia saapuu vielä lisää, palauttaa jotenkin Los Angelesin South Centralin tai Miamin entisen luonteen ja houkuttelee valkoiset muuttamaan takaisin.

Prosessi toimii toisinpäin. Kun heidän määränsä kasvaa, ei-valkoiset jatkavat laajentumistaan viereisille alueille. Valkoiset, joista monet pakenivat kodeistaan ensimmäisen tunkeutumisen edessä, muuttavat pois jälleen kerran.

Tämä tulee siis olemaan yksi demografisen muutoksen varmoista vaikutuksista: Yhä useammat Yhdysvaltojen osat tulevat muuttumaan pohjimmiltaan asuinkelvottomiksi valkoisten kannalta. Eläminen Texasin Brownsvillen meksikolaisten tai New Jerseyn Camdenin mustien kanssa tulee olemaan valkoisille fyysisesti mahdollista, mutta tällaiset paikat tulevat olemaan lähes yhtä vieraita ja epämiellyttäviä kuin Oaxaca tai Mombasa. Ne tulevat itse asiassa olemaan epämiellyttävämpiä. Oaxacan ja Mombasan ihmiset pitävät valkoisista amerikkalaisista ja ihailevat valkoisia amerikkalaisia, kun taas Brownsvillen ja Camdenin ihmiset tuntevat vahvaa ja joskus väkivaltaista vastenmielisyyttä valkoisia kohtaan.

Siinä kurssissa, johon kansakuntamme on asetettu, on paljon ironiaa. Useimmat valkoiset amerikkalaiset voivat ajatella minkä tahansa määrän yhteisöjä tai naapurustoja, joissa he saattaisivat haluta elää. Yhdessäkään ei todennäköisesti ole ei-valkoista enemmistöä. Niin ikään, useimmat valkoiset eivät pysty nimeämään yhtäkään ei-valkoista yhteisöä, jossa elämistä he voisivat sietää. Lisäksi, jos valkoisilta kysyttäisiin, mihin maihin he voisivat muuttaa, jos heidän annettaisiin valita, lähes kaikki mainitsisivat eurooppalaisen maan, Kanadan, Australian tai Uuden-Seelannin. Ne ovat kaikki valkoisia maita. Meidän maamme on näin ollen astunut kurssille, joka tulee tekemään yhä suuremmat osat siitä epäsuotuisiksi, jopa kielletyiksi, valkoisille. Lopulta maasta kokonaisuudessaan voisi tulla sellainen, jossa valkoiset eivät halua elää.

Jollain tasolla jokainen Amerikassa ymmärtää tämän. Edes kaikkein harhaisimmat valkoiset liberaalit eivät asu Harlemissa tai Wattsissa tai Los Angelesin South Centralissa - tai missään niistä tuhannesta muusta naapurustosta, jotka on muutettu ei-valkoisten toimesta. Huolimatta heidän julkilausumistaan integraation ensiarvoisesta tärkeydestä ja toivottavuudesta, käytännössä kukaan valkoinen ei ole halukas ottamaan ilmeisintä askelta kohti sitä, että se saataisiin tapahtumaan: osta talo mustasta naapurustosta.

Tuhoamassa infrastruktuuria

Siellä, missä sillä on eniten merkitystä - minne he tekevät kotinsa, ja missä he kasvattavat lapsensa - jopa liberaaleimmat valkoiset osoittavat yhtäkkiä sellaista käsitystä todellisuudesta, joka on ristiriidassa sen kanssa, mihin he väittävät uskovansa ja mitä he väittävät edustavansa. Jopa he ovat havainneet, että vaikka ei-valkoisen riiston yksityiskohdat vaihtelevat maan osan ja saapuvien ihmisten mukaan, niin jotain olennaista katoaa aina, kun valkoiset muuttavat pois.

Mustat pelottavat jopa innokkaimpia integraation kannattajia. Erityisesti itärannikon mustilla on hämmentävä tapa tuhota fyysisesti ne kaupungit, joihin he muuttavat. Detroitissa, Newarkissa, Etelä-Bronxissa, Camdenissa, Pohjois-Philadelphiassa ja Chicagon South Side -osassa on nykyään valtavia tyhjien tonttien ja hylättyjen rakennusten lakeuksia.

Detroitilla ei ole enää varaa palvella joitain sen turmeltuneimpia, harvaan asutuimpia naapurustoja. Se harkitsee siirtävänsä pois muutamat jäljellä olevat ihmiset ja purkavansa kokonaiset itsensä osat - sulkevansa julkiset palvelut, lopettavansa postinjakelun, poistavansa bussilinjat käytöstä, lopettavansa poliisin ja palokunnan ja antavansa luonnon vallata alueet. Detroitin keskustan, jossa tyhjät pilvenpiirtäjät kohoavat korkealle autioiden katujen yläpuolelle, osille on esitetty yhtä lailla karuja ehdotuksia. Jotkut ihmiset haluavat muuttaa alueen teemapuistoksi kaupunkiarkkitehtuurille - niin kuin aavekaupungit lännessä.

Mustat ovat tuhonneet kaupunkeja usealla tavalla. Yksi näistä tavoista on tuhopoltto. Monia itärannikon naapurustoja ei ikinä täysin uudelleenrakennettu 1960-luvun rotumellakoiden jälkeen. Nykyään mustat nuoret Detroitissa, Newarkissa ja muualla juhlivat halloweenin aattoa - jota he kutsuvat Paholaisen yöksi (Devil's Night) - polttamalla poroksi niin monta taloa kuin he pystyvät. Toiset rakennukset, usein viehättävät vuosisadan vaihteen kaupunkitalot, muuttuvat asuinkelvottomiksi, koska kukaan ei vaivaudu ylläpitämään niitä. Toiset yksinkertaisesti hylätään, kun kunnolliset, vastuuntuntoiset mustat pakenevat rikollisuutta ja rappeutumista. Tuloksena on niin monen itäisen mustan gheton räjähtänyt, asumaton ilme. Kokonaiset kaupungit ovat hitaasti siirtyneet pois niistä osista, joihin mustat ovat asettuneet asumaan, kun valkoiset rakentavat koteja ja yrityksiä poispäin laajenevasta rappiosta. Siellä, mitkä olivat kerran tärkeiden kaupunkien keskustoja, kokonaiset urbaanin historian vaiheet on pyyhitty pois. Niistä ahkerien valkoisten, jotka tekivät kovasti töitä, kasvattivat lapsia ja toivoivat parempaa tulevaisuutta, sukupolvista ei ole jäljellä jälkeäkään.

Hispaanot eivät yleensä revi maahan kaupunkeja, vaikkakin vuoden 1992 Los Angelesin mellakat osoittivat, että he voivat joskus polttaa ja ryöstää omia naapurustojaan aivan kuten mustat joskus polttavat ja ryöstävät. Niin ikään, puertoricolaiset alueet New Yorkin ulommalla hallintoalueella voivat olla yhtä uhkaavia kuin mikä tahansa mustien asuttama alue.

Hispaanoilla on erilainen vaikutus. He tuovat rikollisuutta ja laskevat julkisten koulujen tasoa - riittävästi syitä valkoisille muuttaa pois - mutta he tuovat myös vierautta, jota mustat eivät tuo. Monet suostuvat elämään siten, että kymmenen ihmistä asuu yhdessä huoneessa, monet muuttavat autotalleja makuuhuoneiksi, pysäköivät autoja etupihalle, pitävät kanoja ja harjoittavat räikeää kolmannen maailman versiota katolisuudesta. Mutta suurin vierauden merkki on espanjan kieli. Radioaallot, lehtihyllyt, myymälöiden julkisivut ja ilma itse soivat kielellä, jota useimmat valkoiset eivät ymmärrä. Satunnainen ohimenevä auto, joka on merkitty termillä "Police" sen sijaan, että se olisi merkitty termillä "Policia", on muistutus siitä, että tämä on edelleen, teoreettisesti, Yhdysvaltoja.

Vuonna 1991 mustien asunnonomistajien yhdistyksen presidentti Los Angelesin South Centralissa selitti vastustustaan sille, että meksikolaisten aalto muuttaa aiemmin mustalle alueelle: "Se on eri kulttuuri, eri ihmistyyppi. Heillä ei ole samoja arvoja. Et voi kokoontua yhteen heidän kanssaan. Se on kuin sekoittaisi öljyä ja vettä." Nykyään unohdetut ja kauan sitten lähteneet valkoiset asukkaat ovat hyvinkin saattaneet sanoa samat asiat mustista.

Kun aasialaisia saapuu suuria määriä, heidän vaikutuksensa on moniselitteisempi. Jotkut pohjoisaasialaiset ryhmät tekevät vähemmän rikoksia kuin valkoiset, tienaavat enemmän rahaa ja pärjäävät paremmin koulussa. Toisilla, kuten hmongeilla ja kambodžalaisilla, on fantastisen korkeat köyhyystasot ja sosiaalitukiriippuvuustasot. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, rakentavatko japanilaiset tai kiinalaiset yhteiskuntia, jotka ovat joiltain osin objektiivisesti parempia kuin eurooppalaisten yhteiskunnat. Vain sillä on väliä, että ne ovat erilaisia.

Kun suuria määriä pohjoisaasialaisia maahanmuuttajia muutti Monterey Parkiin, pitkäaikaiset valkoiset asukkaat eivät lähteneet, koska tulokkaat mellakoivat, avasivat crack-taloja, peittivät seiniä graffiteilla tai olivat raiskaajia ja ryöstäjiä. He muuttivat pois, koska Monterey Park lakkasi, lukemattomilla tavoilla, olemasta se kaupunki, jossa he olivat kasvaneet aikuisiksi, tai se kaupunki, johon he olivat muuttaneet.

Tavarat kaupoissa ja naamat tiskien takana vaihtuivat. Niin monet kyltit esiintyivät oudoilla kielillä, että palokunta vaati, että ainakin katunumerot olisivat lukukelpoisia englannin kielen puhujille. Jopa kaupunginvaltuuston kokoukset alkoivat sisältää sananvaihtoja muilla kielillä kuin englannilla. Tulokkaat muokkasivat kaavoituslait sallimaan liikeyrityksiä siellä, mitkä olivat olleet asuinalueita. Aasialaiset ostivat pienet bungalowit, joissa valkoiset olivat asuneet, tuhosivat ne puskutraktoreilla, kaatoivat kaikki puut ja rakensivat valtavat uudet talot lähes tontin rajalle asti.

Kaikki nämä muutokset ja monet muut muutokset - jotkut niistä valtavasti huolestuttavampia kuin ne asiat, jotka rutiininomaisesti asetetaan äänestäjien päätettäväksi - tapahtuivat ilman niiden valkoisten lupaa tai suostumusta, jotka olivat asuneet siellä vuosia. Eräs onneton asukas maksoi mainostaulusta, joka sanoi: "Voisiko viimeinen amerikkalainen, joka lähtee Monterey Parkista, ottaa lipun alas."

Jälleen kerran, rodullisen muutoksen merkitys ei ole yksityiskohdissa. Se on ei-tervetulleessa, ei-kutsutussa, peruuttamattoman muutoksen tosiasiassa. Ihmisillä on täysi oikeus odottaa lastensa ja lastenlastensa voivan kasvaa ja kävellä esi-isiensä tavoilla. Heillä on voimakas, luonnollinen halu, että heidän lastenlapsensa ovat heidän kaltaisiaan - että he puhuvat samaa kieltä, laulavat samoja lauluja, kertovat samoja tarinoita, rukoilevat samaa Jumalaa, ovat ylpeitä samasta menneisyydestä, toivovat samoja toiveita, rakastavat samaa kansakuntaa ja kunnioittavat samoja perinteitä. Kansallistunnon keskeisiä elementtejä ei voida säilyttää muukalaisten tulvan edessä, varsinkaan kun itse kansakunnan keskeiset instituutiot saarnaavat muodikkaita epätotuuksia kaikkien rotujen, kulttuurien ja väestöjen vastaavuudesta.

Useimmat ihmiset, jotka kasvoivat aikuisiksi Amerikassa, haluavat vanheta Amerikassa eivätkä jossakin Meksikon tai Kaakkois-Aasian kuhisevassa etuvartioasemassa. Heidän ei pitäisi olla pakko muuttaa Montanaan tai Idahoon voidakseen vanheta itsensä kaltaisten ihmisten kanssa. Lopulta, tietysti, jos vieraat etuvartioasemat jatkavat laajentumista, myöskään Montanassa ja Idahossa ei tule olemaan turvapaikkaa. Tämä, siis, on rodullisen muutoksen vaikutus paikallisella tasolla: valkoisista tulee pakolaisia omalla maallaan.

Mitä tulee tapahtumaan kansallisella tasolla? Me emme voi olla varmoja, mutta me voimme arvata. Monet ei-valkoiset tuntuvat nykyään aidosti uskovan, että tasa-arvoinen kohtelu (equal treatment) vaatii etuuksia heille itselleen. Sillä aikaa, kun valkoiset ovat edelleen enemmistö, rodullisten etuuksien poistaminen voi vielä olla mahdollista, mutta mikä estää niiden uudelleenilmestymisen sitten, kun valkoisista tulee vähemmistö.

Valkoisilla tulee edelleen olemaan korkeammat tulot kuin mustilla ja hispaanoilla, mutta tämä tullaan näkemään ainoastaan todisteena valkoisesta pahuudesta ja riistosta. Onko se niin omituista kuvitella suoranaista valkoisten omistaman omaisuuden takavarikointia? lisäveroja valkoisille? ylellisyyslakeja (sumptuary laws)? poissulkemista tietyistä ammateista? Aasialaiset tulevat myös olemaan pieni mutta menestyvä rodullinen vähemmistö, ja myös heidän varallisuutensa todennäköisesti herättää ei-tervetullutta hallituksen (government) huomiota.

Millainen ulkopolitiikka ei-valkoisella Amerikalla olisi? Mitä se tekisi - tai ei tekisi - ydinaseilla? Millaisia kansanterveysstandardeja se ylläpitäisi? Miten kolmannen maailman Amerikka kohtelisi kansallispuistojaan, metsiään, jokiaan? Toistaiseksi ainoastaan valkoiset ovat osoittaneet runsaasti kiinnostusta ympäristöä kohtaan.

Pitkällä tähtäimellä on jossain määrin epävarmaa, pystyisikö ei-valkoinen Amerikka edes ylläpitämään toimivaa demokratiaa tai mitään laillisuusperiaatetta muistuttavaa. Ei-valkoisten kansakuntien tili antaa ymmärtää, että ei pystyisi. Vaikka meidän hallitusmuotomme selviytyisivät, mitä mielikuvituksellisia, valkoisten vastaisia tulkintoja mustien ja hispaanojen Korkein oikeus (Supreme Court) tulee löytämään Perustuslaista (Constitution)? Minkä aiheiden tai mielipiteiden havaitaan olevan Ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) suojelun ulkopuolella?

Ei unssiakaan myötätuntoa

Mutta nämä ovat tulevaisuuden huolenaiheita. Palataksemme nykyisyyteen, tämän päivän Yhdysvalloissa ei ole unssiakaan julkista myötätuntoa niitä valkoisia kohtaan, jotka pakenevat, kun naapurusto muuttuu mustaksi tai meksikolaiseksi. Teoria on se, että vain tietämättömät kiihkoilijat pakenevat ei-valkoisia, mutta tosiasia on se, että ihmiset, joilla on rahaa, eivät ikinä joudu edes kohtaamaan ongelmaa. Kuten hyvin nokkela ihminen kerran ilmaisi, college-koulutuksen tarkoitus on antaa ihmisille oikeat asenteet vähemmistöjä kohtaan ja keinot asua heistä niin kaukana kuin mahdollista.

Ja, todellakin, college-koulutetut, oikeinajattelevat ihmiset ovat keksineet kokonaisen joukon mentaalisia harjoituksia niille työväenluokan huono-onnisille, joilla ei ole rahaa lähettää lapsiaan yksityiskouluun. Ensimmäinen harjoitus on se, että yrittää niin kovasti kuin mahdollista uskoa, että muukalaiset ja vieraat ovat diversiteetiksi kutsutun erityisen lahjan ylläpitäjiä. Meitä ei olla syrjäyttämässä; meitä ollaan rikastamassa ja vahvistamassa.

Tietenkin sellainen ajatus, että rodullinen diversiteetti on vahvuus, on niin päivänselvästi typerä, että vain hyvin älykkäät ihmiset ovat voineet keksiä sen. Amerikassa ei ole yhtäkään monirotuista mitä-tahansa, joka ei kärsi rodullisesta kitkasta. Meidän maamme on perustanut jättiläismäisen lakien järjestelmän, diversiteettikomissioita, rodullisia vahtikoiraryhmiä, EEO-virkailijoita (EEO = Equal Employment Opportunity) ja outreach-komiteoita osana valtavaa, kalisevaa koneistoa säätelemään ja yrittämään kontrolloida rodullista diversiteettiä - tätä vaarallista, epävakaata asiaa, jonka oletetaan olevan vahvuuden lähde. Ihmiset ovat niin tämän vahvuuden lähteen uuvuttamia, että he juoksevat sitä karkuun ensimmäisen tilaisuuden saatuaan. Perheillä, kirkoilla, klubeilla ja yksityisillä juhlilla - niillä, joita ei vielä säädellä hallituksen toimesta - on taipumus olla rodullisesti homogeenisiä.

Mikään ei voisi olla selvempää: Rodun tai heimon tai kielen tai uskonnon diversiteetit ovat tärkeimmät syyt, joiden vuoksi ihmiset tappavat toisiaan laajassa mittakaavassa. Diversiteetti - saman alueen sisällä - on yhteenotto, ei vahvuus.

Toinen koominen ajatus on se, että "monimuotoinen" ("diverse") työvoima on jollakin tavalla merkittävä etu liiketoiminnalle tai maailmankaupalle. Tämä on yksi niistä jättiläismäisistä, testaamattomista käsityksistä, jotka muuten skeptiset ihmiset nielevät purematta (swallow without a gurgle). Yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä prosentilla asioista, jotka me ostamme, ei ole mitään tekemistä "diversiteetin" kanssa. Kukaan ei välitä siitä, koottiinko hänen tietokoneensa kiinalaisen vai tanskalaisen toimesta tai leivottiinko hänen leipänsä robotin vai simpanssin toimesta.

Se ei vaadi irlantilaista, kun myydään asioita irlantilaisille. Maailman menestyneimmät kauppakansakunnat ovat nykyään Japani, Korea, Taiwan ja jopa Kiina, joista mikään ei ole edes kuullut "diversiteetistä" tai "suvaitsevaisuudesta". Amerikkalaiset yhtiöt ovat täynnä jaarittelua monirotuisista työvoimista, jotka "näyttävät Amerikalta" - ja tulevat jatkuvasti piestyiksi omilla markkinoillaan sellaisten työvoimien toimesta, jotka näyttävät Jokohamalta.

Samaan aikaan ihmiset vaikuttavat olevan liian tämän käsittämättömän diversiteetti-argumentin huumaamia huomatakseen, että vain valkoiset vaikuttavat olevan niitä, jotka kärsivät homogeenisuuden halvauksesta ja joille diversiteetti tulee olemaan piristysruiske. Kukaan ei kehota Howardin yliopistoa (Howard University), joka on ylivoimaisesti musta, rekrytoimaan hispaanoja tai aasialaisia, jotta sen opiskelijat voivat hyötyä rodullisesta diversiteetistä. Kukaan ei ehdota, että Meksikon pitäisi aloittaa maahanmuutto-ohjelma pienentämään hispaanot vähemmistöksi muutamassa vuosikymmenessä. Mutta jos rodullinen diversiteetti on niin suurenmoinen asia Yhdysvalloille, niin miksi ei myös Meksikolle? Miksi ei Howardille ja kaikille muille "historiallisesti mustille" yliopistoille?

Jos valkoiset amerikkalaiset virtaisivat rajan yli Meksikoon vaatien, että heidän lapsensa koulutetaan englannin kielellä, vaatien sosiaaliavustuksia, osoittaen mieltään sen puolesta, että he saisivat englanninkielisiä äänestyslippuja espanjankielisten sijaan, vaatien äänioikeuksia muukalaisille, juhlien Heinäkuun neljättä Cinco de Mayon sijaan, voisiko kukaan huijata meksikolaiset uskomaan, että tämä olisi riemukasta diversiteettiä? Ei. Meksikolaiset tunnistaisivat invaasion, kun he näkisivät sellaisen. He avaisivat tulen.

Aiemmin oli paljon puhetta "rumista amerikkalaisista" (about "ugly Americans"), jotka matkustivat ulkomaille odottaen löytävänsä hampurilaisia ja englannin kielen puhujia ja jotka tietämättömästi paheksuivat paikallisten asukkaiden erikoislaatuisia tapoja. Meidän piti syvästi hävetä heitä - ja he olivat vain turisteja! "Rumat meksikolaiset" ja "rumat haitilaiset" tulevat tänne asumaan pysyvästi, ja meidän pitäisi olla loputtoman hienotunteisia heidän erikoisuuksiaan kohtaan ja juhlia heidän etnisten vaatimustensa mielistelyn diversiteetissä.

"Rodullinen diversiteetti" on näin ollen tiukasti yksisuuntainen katu. Vain valkoisten odotetaan harjoittavan sitä tai hyötyvän siitä. On äärimmäinen loukkaus odottaa valkoisten juhlivan diversiteettiä. Tämä ei ole vähempää kuin sitä, että pyydetään heitä juhlimaan omaa antautumistaan, pieneneviä määriään ja heikentyvää vaikutustaan. Hämmästyttävä asia on se, että niin monet valkoiset oikeasti käyvät läpi iloitsemisen eleet heikentyessään.

Ansaittu palkka

Tietysti muutamat valkoiset kieltäytyvät uskomasta, että riistetyksi tuleminen on hieno asia. Näitä itsepäisiä tapauksia varten on kokonaan erilainen argumentti oikeuttamaan demografinen muutos: valkoiset ottivat Amerikan pois intiaaneilta, joten nyt on jonkun muun vuoro. Tämä argumentti luodaan niiden samojen ihmisten toimesta, jotka toistavat diversiteetin mantraa, mutta se tunnustaa epäsuorasti, että diversiteetti on huijaus.

Diversiteetin puolestapuhujat eivät ikinä esitä, että se, mitä tapahtui intiaaneille, oli hyvä asia. Mutta eivätkö intiaanit ole hyötyneet mitä tahansa muuta historian väestöä enemmän juuri sellaisen diversiteetin iloista, joka valkoisten pitäisi nykyään toivottaa tervetulleeksi? Jos diversiteettiä on juhlittava, niin intiaaneilla pitäisi olla joulu koko vuoden ympäri. Kukaan ei tietenkään yritä esittää tätä väitettä. "Te otitte sen pois intiaaneilta" -argumentti tunnustaa, että mantereen eurooppalainen valloitus oli katastrofi intiaaneille ja että se, mitä tapahtuu nyt, on katastrofi valkoisille. Se on katastrofi, joka valkoisten pitäisi hyväksyä hyväntuulisesti, koska he ottivat Amerikan sen oikeutetuilta omistajilta.

Mutta myös tämä on täysin yksipuolinen argumentti. Cherokeet, esimerkiksi, ottivat pois aiemman, kummunrakentajiksi (Mound Builders) kutsutun ryhmän maan. Miksi heidät tunnetaan kummunrakentajina? Siksi, että cherokeet tuhosivat heidät ja kukaan ei tiedä edes heidän nimeään. Kaikki, mitä heistä on jäljellä, ovat heidän erikoiset maarakennuksensa.

Jos valkoisten pitää astua syrjään samalla, kun jokainen kolmannen maailman heimo marssii Yhdysvaltoihin, koska valkoiset ottivat maan intiaaneilta, niin siinä tapauksessa cherokeiden olisi pitänyt astua syrjään eurooppalaisten hyväksi - koska he ottivat paikan pois kummunrakentajilta. On sanomattakin selvää, että nykyinen oikeaoppisuus väittää, että intiaaneille sillä ei ole merkitystä, kuinka monta ihmistä he tappoivat saadakseen maan tai kuinka hiljattain; se oli heidän, ja heillä oli oikeus puolustaa sitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Toisaalta valkoisilla on loputon velka, ei vain niiden väestöjen, joiden tuhoamisesta he pidättäytyivät, jälkeläisiä kohtaan, vaan myös kaikkia muita maan päällä olevia ei-valkoisia väestöjä kohtaan. Aivan kuten satuja diversiteetin iloista, maan omistusoikeus -argumenttia käytetään yksinomaan valkoisten kritisoimiseen ja demoralisoimiseen.

Menestyvät yhteiskunnat

Mikä se on, kuitenkin, joka aiheuttaa väestöjen liikkumisia ja väittelyitä siitä, kenellä on oikeudet maahan? Se on se fakta, että valkoiset rakentavat menestyviä yhteiskuntia, joihin ei-valkoiset haluavat muuttaa. Anteliaat nicaragualaiset ja haitilaiset eivät tule Amerikkaan innokkaina jakamaan "diversiteetin" lahjan poloisten, valistumattomien valkoisten ihmisten kanssa, jotka ovat kuolemassa nopeasti kehittyvään homogeenisuuteen. He tulevat, koska heidän yhteiskuntansa eivät toimi ja he tietävät, että elämä tulee olemaan parempaa täällä.

Sama prosessi on käynnissä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Valkoiset perustavat halutuimmat yhteiskunnat ihmiskunnan historiassa. Epätoivoiset ihmiset epäonnistuneista, ei-valkoisista yhteiskunnista ovat halukkaita riskeeraamaan lähes kaiken - joskus jopa elämänsä - sen vuoksi, että he saisivat mahdollisuuden elää näissä yhteiskunnissa.

Jos eurooppalaiset olisivat muuttaneet Pohjois-Amerikan jättimäiseksi rotanloukoksi (pesthole), kukaan ei haluaisi tulla tänne. Kenenkään ei silloin tarvitsisi keksiä syitä sille, miksi kaikilla olisi oikeus tulla tänne tai miksi valkoiset itse asiassa hyötyisivät siitä, että heitä olisi vähemmän kuin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan, ja että heidät työnnettäisiin syrjään sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät ole heidän kaltaisiaan.

Sama on totta pienemmässä mittakaavassa. Tämä sanotaan harvoin, mutta Yhdysvalloissa käytännössä jokainen houkutteleva paikka elää, tehdä työtä tai käydä koulua on houkutteleva sen vuoksi, että valkoiset tekivät siitä sellaisen. Ei-valkoiset luonnollisesti haluavat pääsyn näihin paikkoihin, vaikka he eivät loisi - ja eivät pystyisi luomaan - niitä. Tämän vuoksi ne ovat aina ei-valkoiset, jotka ovat tunkeutumassa valkoisiin instituutioihin - eikä ikinä toisinpäin - ja tämän vuoksi kaikki liioittelevat "poissulkemisen", "suvaitsevaisuuden", "oikeudenmukaisuuden" ja "rasismin" ("racism") draamat käydään valkoisella alueella ja laittavat valkoiset puolustuskannalle.

Valkoiset eivät tietenkään äänekkäästi vaadi, että heidän pitäisi päästä Howardin yliopistoon, että heidän pitäisi saada asua Harlemissa tai että heidän pitäisi saada muuttaa Guatemalaan. Mutta jos noissa paikoissa olisi jotain harvinaista ja houkuttelevaa, ne ei-valkoiset, jotka tekivät kyseisistä paikoista houkuttelevia, taistelisivat kuin demonit pitääkseen muut poissa.

Surullinen totuus on se, että - yleisesti ottaen - kun ei-valkoiset ovat saaneet sen, mitä he haluavat, ja saapuneet suurina joukkoina niihin instituutioihin tai naapurustoihin, jotka olivat aiemmin valkoisia, nämä instituutiot ja naapurustot menettävät hitaasti ne ominaisuudet, jotka alun perin houkuttelivat ei-valkoisia. Valkoiset lähtevät, ja eurooppalaisen ihmisen jäljet alkavat heikentyä. Useimmiten kolmannen maailman maahanmuuttajat luovat lopulta uudelleen Yhdysvaltoihin ne yhteiskunnat, jotka he jättivät taakseen - kaikkine niine puutteineen, jotka alun perin kannustivat heitä lähtemään kotoa.

Mysteeri tässä kaikessa ei ole se, että miksi ei-valkoiset haluavat valkoisen yhteiskunnan hyödyt, vaan se, että miksi valkoiset ovat niin halukkaita antamaan muukalaisille esi-isiensä maan - miksi he näyttävät olevan niin halukkaita sallimaan vieraiden miehittää ja muuttaa kansakuntaansa. Aivan kuten kaikki muutkin argumentit rodusta tämän päivän Amerikassa, valkoinen passiivisuus perustuu vielä yhteen kaksoisstandardiin: ei-valkoisilla on voimakkaat ja oikeutetut ryhmäintressit, mutta valkoisilla ei ole.

Ennen kuin hänet salamurhattiin, israelilainen pääministeri Jitzhak Rabin selitti, että se, mikä merkitsi hänelle eniten israelilaisena, oli se, että hänen maansa pysyy ainakin 80-prosenttisesti juutalaisena. Kukaan ei ehdottanut, että hra Rabin olisi kiihkoilija tai vihanlietsoja - eikä hän tietenkään ollut. Hän vain totesi sen, mikä on ilmeistä: että jos Israel lakkaisi olemasta valtaosin juutalainen, se muuttuisi sellaisilla peruuttamattomilla tavoilla, jotka olisivat sietämättömiä juutalaisille.

Meksikolaiset, japanilaiset, algerialaiset, senegalilaiset - kaikki ei-valkoiset ymmärtävät, että demografinen muutos on kansallinen katastrofi. Se on niin ilmeistä, että sitä ei tarvitse edes sanoa. Se on valkoisille aivan yhtä paljon kansallinen katastrofi, ja sellaisen valkoisen, joka haluaa Amerikan pysyvän ainakin 80-prosenttisesti valkoisena, moraali ja järkeily ovat täsmälleen samoja kuin Jitzhak Rabinin.

Ne kohteliaisuuden muodot, ne kansanviisaudet, se käytös ja se elämänlaatu, joita valkoiset pitävät itsestään selvinä, eivät voi selviytyä suurten muukalaisten määrien vastaanottamisesta. Ne seikat, joita valkoiset rakastavat eniten kulttuurista ja ihmisen yhteiskunnasta, eivät ole selviytyneet Detroitissa ja Miamissa. Sitä, että sanotaan näin, ei pidetä "kivana"; se, että sanotaan näin, saa aikaan huutoja "rasismista". Mutta sen vuoksi, että ne asiat, joita he rakastavat, eivät ole selviytyneet, valkoiset ovat muuttaneet pois Detroitista ja Miamista. Yksilöllisesti valkoiset reagoivat täysin luonnollisella tavalla rodulliseen muutokseen. American Renaissance on epätavallinen ainoastaan siinä mielessä, että se tekee selväksi sen, mitä lähes kaikki valkoiset tuntevat mutta eivät ikinä sano.

Kriisi, jonka valkoiset kohtaavat tänään, on se, että peläten sitä, että heitä kutsuttaisiin "rasisteiksi" ("racists"), peläten sitä, että heitä ei pidettäisi mukavina, he vaikuttavat olevan valmiita antamaan maansa muuttua tavoilla, jotka he tietävät sellaisiksi, että ne eivät tule olemaan parannus. Kuinka se voi olla hyväksi Amerikalle - tai hyväksi valkoisille - että Amerikasta tulee kasvavassa määrin juuri niiden maan osien kaltainen, joissa valkoiset kieltäytyvät asumasta?

Valkoiset pelkäävät niin paljon syytöstä "rasismista", että he ovat haluttomia edes keskustelemaan siitä, että mitä he voisivat tehdä välttääkseen jättämästä kolmannen maailman kansankuntaa lastenlapsilleen. Valkoiset valmistautuvat näin ollen välittämään tuleville sukupolville sellaisen kansakunnan, jossa he saattaisivat hyvinkin olla haluttomia elämään.

Uudisasukkaat eivät taistelleet Britanniasta itsenäistymisen puolesta, jotta meidän sukupolvemme voisi luovuttaa tämän maan meksikolaisille ja haitilaisille. Perustajat eivät muotoilleet Perustuslakia juhliakseen diversiteettiä. Amerikkalaiset eivät vuodattaneet vertaan Gettysburgissa tai Euroopassa tai Tyynellämerellä monikulttuurisuuden puolesta. Ja kuitenkin, sen, mikä olisi voinut olla länsimaisen sivilisaation loistava majakka, oikeutetut perilliset ovat luovuttamassa maataan pois ilman taistelua - peläten, että toisin tekeminen olisi "rasistista" ("racist").

Se, mitä me olemme todistamassa, on yksi suurista tragedioista ihmisen historiassa. Voimakkaat voimat ovat liikkeellä, jotka, jos niihin ei puututa, tulevat hitaasti työntämään eurooppalaisen ihmisen ja eurooppalaisen sivilisaation syrjään ja tanssimaan sen jälkeen voitontanssia (victory jig) niiden kollektiivisella haudalla. Jos me emme tee mitään, se kansakunta, jonka me jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme, tulee olemaan hävitetty kolmannen maailman epäonnistuminen, jossa valkoiset tulevat olemaan halveksittu vähemmistö. Länsimainen sivilisaatio tulee olemaan vaimea kaiku, parjattu, jos se on edes kuultavissa. Ei ole olemassa mitään muuta tragediaa, joka on samaan aikaan niin suuri, niin luonnoton ja niin tarpeeton.

Lähde: http://www.amren.com/archives/back-issues/june-1996/#cover

Selviytymisen moraali

Otteita teksteistä "The Morality of Survival, Part I & Part II"

Nykyinen moraalimme tuomitsee lännen tuhoon. Meidän täytyy omaksua uusi selviytymisen moraali.

Michael W. Masters (American Renaissance, July 1995 & August 1995)

"[Länsi] ei ole vielä ymmärtänyt, että valkoiset, maailmassa, joka on tullut liian pieneksi asukkailleen, ovat nyt vähemmistö ja että muiden rotujen lisääntyminen tuomitsee meidän rotumme, minun rotuni, peruuttamattomasti sukupuuttoon tulevalla vuosisadalla, jos me pidämme kiinni nykyisistä moraalisista periaatteistamme." [painotus lisätty]

- Jean Raspail, The Camp Of The Saints

Rodullisen identiteetin menetys läntisessä maailmassa on oire syvemmästä kriisistä eurooppalaisten väestöjen sisällä - eurooppalaisten väestöjen, joiden kulttuuri ja teknologia ovat antaneet maailmalle suuren osan siitä, jonka me tunnemme tänään modernina sivilisaationa. Ytimessään kriisi on väistämätön seuraus perusteellisesta ja ehkä kohtalokkaasta moraalin luonteen väärinymmärtämisestä. Me olemme unohtaneet muinaiset ja ikuiset Luonnonlait, joihin sivilisaatiomme pitää perustua, jos me haluamme selviytyä. Meillä ei ole enää ylellisyyttä langeta universalistisiin altruistisiin periaatteisiin, jotka - riippumatta siitä, kuinka yleviltä ne saattavat vaikuttaa - ovat vieneet meidät perikadon partaalle.

Amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin maahanmuuttopolitiikkoihin perustuvat väestöennusteet - sekä todisteet, joita henkilön omat aistit antavat, kun hän kävelee minkä tahansa suuren länsimaisen kaupungin kaduilla - viittaavat synkkään tulevaisuuteen. Vuosisadan tai kahden vuosisadan sisällä, tai ehkä lyhyemmän ajan sisällä, lännen väestöt, ne, joiden sukujuuret ovat peräisin Euroopan pohjoisesta alarodusta ja alppilaisesta alarodusta (Nordic and Alpine subraces of Europe), ovat lakanneet olemasta olemassa yhtenäisenä kokonaisuutena. Se, kuinka nopeasti loppu tulee, riippuu maahanmuuttomääristä, eriävistä syntyvyyksistä etnisten ryhmien keskuudessa (differential birthrates among ethnic groups) ja rodullisesti sekalaisten parien lapsensaantimääristä (mixed-race childbearing rates). Mutta lopputulos on muuttumaton niin kauan kuin me pidämme kiinni nykyisestä kurssistamme.

Ja kuitenkin avoin keskustelu lopputuloksesta - sen rodun, joka sai aikaan maailman ensimmäisen ja ehkä ainoan teknologisen sivilisaation, uppoamisesta - vaiennetaan yleensä sanoilla kuten "rasisti" ("racist"), "kiihkoilija" ja "muukalaisvihaaja". Se virheellinen moraalisysteemi, joka asettaa voimaan tämän vaikenemisen, ja myöskään ne ihmiset, jotka tukevat sitä, eivät tule selviämään lännen kuolemasta. Mutta sitten kun länsi on kuollut, se, että ne, jotka ovat vastuussa tästä kuolemasta, ovat myös kuolleet, ei juurikaan lohduta. Jos me aiomme kääntää suunnan, on tärkeää, että me ryhdymme toimenpiteisiin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos lännen moraalisysteemi on nykyään virheellinen, kuinka se voidaan korjata? Ensimmäinen kysymys, joka meidän täytyy esittää, on se, että onko se moraalista, jos sekä etniset ryhmät että yksilöt tavoittelevat selviytymistä. Ja jos se on moraalista, niin mitkä ovat ne moraaliset toimenpiteet, joihin me voimme ryhtyä varmistaaksemme selviytymisen? Millainen sivilisaatiomme moraalisen perustan täytyy olla, jotta sivilisaatiomme ei katoa? Kirjassaan Destiny of Angels Richard McCulloch kutsuu näitä kysymyksiä "perimmäisen etiikan" asiaksi.

Lännen moraalinen dilemma

Väestömme dilemma on seuraus syvästä väärinkäsityksestä mitä tulee luontoon ja moraaliin. Se saa alkunsa virheellisestä, sentimentaalisesta uskomuksesta, jonka mukaan altruismi voidaan laajentaa sen evolutiivisen alkuperän - sukulaisuuteen perustuvan ja ryhmän sisäisen altruismin - yli koko ihmiskuntaan. Se johtuu siitä, että ei hyväksytä geneettisten tekijöiden roolia ihmisen temperamentin ja potentiaalin määrittämisessä.

Standardit, jotka hallitsevat julkista keskustelua, tuovat mieleen pimeän keskiajan siinä mielessä, että ne eivät perustu tieteeseen tai inhimilliseen kokemukseen. Sen sijaan ne koostuvat moralistisista väitteistä, jotka on johdettu maailmankuvasta, jonka juuret ovat radikaalissa egalitarismissa. Näiden periaatteiden noudattamisen pitkän tähtäimen seurausta tarkastellaan harvoin - puhumattakaan siitä, että se joutuisi tieteellisen tutkimuksen kohteeksi.

Useimmat länsimaiset ihmiset olisivat samaa mieltä siitä, että synnynnäinen tunne oikeasta ja väärästä on avainasemassa länsimaisessa moraalisysteemissä - systeemissä, joka arvostaa yksilöllistä arvoa ja vastavuoroista oikeudenmukaisuutta. Tämän moraalinäkemyksen tragedia on se, että se on laajennettu maailmaan kokonaisuudessaan - näennäisesti jalointa käyttäytymistä, jota ihmiskunta on koskaan osoittanut - ja siitä on tullut uhka lännen selviytymiselle.

Kuten biologi Garrett Hardin osoitti vuoden 1982 esseessään "Discriminating Altruisms" ("Syrjiviä altruismeja"), universalismi - khimairamainen (chimerical) Yksi maailma ilman rajoja tai eroja - on mahdoton. Ryhmät, jotka harjoittavat rajoittamatonta altruismia, vapaana itsesäilytyksen ajatuksista, joutuvat elämän kilpailussa epäedulliseen asemaan ja karsiutuvat näin ollen ajan myötä niiden hyväksi, jotka rajoittavat altruistisen käytöksensä ihmiskunnan pienempään osajoukkoon, yleensä omaan geneettiseen sukuunsa, jolta he saavat vastavuoroisia hyötyjä.

Professori Hardin kirjoittaa:

"Universalismi on altruismia, jota harjoitetaan ilman sukulaisuuteen, tuttavuuteen, yhteisiin arvoihin tai läheisyyteen ajassa tai paikassa liittyvää syrjintää ... Ihmisille, jotka hyväksyvät ajatuksen biologisesta evoluutiosta ameebasta ihmiseen, näkemys sosiaalisesta evoluutiosta egoismista universalismiin saattaa vaikuttaa uskottavalta. Itse asiassa viimeinen askel on kuitenkin mahdoton ... Katsokaamme miksi." [painotus alkuperäisessä]

"Kuvittele mielikuvituksessasi maailma, jossa sosiaalinen evoluutio ei ole edennyt egoismia tai individualismia pidemmälle. Kun familismi (familialism) ilmestyy paikalle, mikä selittää sen pysyvyyden? Täytyy olla niin, että yksilöiden omaistensa puolesta tekemien uhrausten kustannukset enemmän kuin maksetaan niillä hyödyillä, jotka saadaan perhesolidaarisuuden kautta ..."

"Argumentti, joka selittää askeleen familismiin, toimii yhtä hyvin jokaisella seuraavalla askeleella - paitsi viimeisellä. Miksi tämä ero? Siksi, että universalismin luomalla Yhdellä maailmalla ei - määritelmän mukaisesti - ole kilpailullista perustaa tukemaan sitä ... [Universalismi] ei voi selviytyä kilpailussa syrjinnän kanssa."

Professori Hardin lisää:

"[M]eidän ei pidä unohtaa sitä, että kolmen miljardin vuoden ajan biologinen evoluutio on saanut virtansa syrjinnästä. Jopa pelkkä selviytyminen ilman evolutiivista muutosta riippuu syrjinnästä. Jos universalistit saavat nyt tahtonsa läpi, syrjinnästä luovutaan. Jopa vaatimattomimman impulssin konservatismia kohtaan pitäisi saada meidät kyseenalaistamaan sellaisen periaatteen, joka on toiminut niin hyvin miljardien vuosien ajan, hylkäämisen järkevyys. On traagista ironiaa, että syrjintä on saanut aikaan lajin (Homo sapiens), joka ehdottaa nyt sen periaatteen hylkäämistä, joka on vastuussa sen noususta suuruuteen." On ei-eurooppalaisille - joista lähes kaikki säilyttävät yhtenäisyytensä selväpiirteisinä, syrjivinä ryhminä - eduksi käyttää hyväksi lännen taloudellista vaurautta ja sosiaalista järjestystä - hyötyjä, joita monet eivät todistettavasti pysty luomaan itse. Kun tämä koossapitävä vietti asetetaan kilpailemaan uhrautuvan länsimaisen altruismin kanssa, voi olla vain yksi lopputulos. Lyhyellä aikavälillä eurooppalaiset syrjäytetään oman etunsa mukaisesti toimivien ryhmien toimesta. Pitkällä aikavälillä biologinen tuho odottaa meitä. Koska ne, jotka syrjäyttävät meidät, eivät, määritelmällisesti, ylläpidä moraalistandardejamme - sillä jos he ylläpitäisivät, he eivät olisi syrjäyttämässä meitä - meidän virheellinen moraalisysteemimme katoaa meidän mukanamme.

Se tosiasia, että universaali, uhrautuva altruismi tuhoaa harjoittajansa, on sen ilmeisin vika. Jokaisen selviytymiskykyisen moraalijärjestyksen täytyy tiedostaa tämä.

...

Moraalin kaksoiskoodi

Miksi, kuitenkin, rodulla on väliä? Vastaus piilee geenien biologiassa ja geneettisen sukulaisuuden vaikutuksessa altruismiin. Monien vuosikymmenten ajan altruismi oli paradoksi evoluutioteorioille. Itse Darwin ymmärsi, että altruismi oli vaikea selittää yksilöllisen "vahvimman selviytymisen" ("survival of the fittest") ehdoilla. Kirjassaan Race, Evolution, and Behavior Philippe Rushton kirjoittaa: "Jos ryhmän altruistisimmat jäsenet uhraavat itsensä muiden puolesta, he ovat vaarassa jättää vähemmän jälkeläisiä välittämään juuri niitä geenejä, jotka hallitsevat altruistista käytöstä. Näin ollen altruismi olisi negatiivisen valinnan alainen (altruism would be selected against) ja itsekkyys olisi positiivisen valinnan alainen (selfishness would be selected for)."

Prof. Rushton esittää, että tämä paradoksi ratkaistaan geneettisen samankaltaisuusteorian (genetic similarity theory) avulla - ala, jonka pioneereina ovat toimineet biologi W.D. Hamilton ja muut. Prof. Rushton kirjoittaa:

"Sukulaisvalintana (kin selection) tunnetun prosessin kautta yksilöt voivat maksimoida pelkän yksilöllisen kelpoisuutensa (individual fitness) sijaan kattavan kelpoisuutensa (inclusive fitness) lisäämällä sekä itsensä että geneettisten sukulaistensa toteuttamaa menestyksekkäiden jälkeläisten tuotantoa... Geenit ovat ne, jotka selviytyvät ja jotka välitetään eteenpäin, ja jotkut samoista geeneistä eivät löydy pelkästään suorista jälkeläisistä vaan myös sisaruksista, serkuista, veljenpojista/veljentyttäristä, sisarenpojista/sisarentyttäristä ja lastenlapsista ... näin ollen, evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna, altruismi on keino, joka auttaa geenejä leviämään."

Ajan myötä sukulaisvalinta on johtanut moraalin kaksoiskoodiin - altruistinen koodi henkilön geneettisille sukulaisille, ja ei-altruistinen koodi kaikille muille. Antropologit ovat esittäneet, että ihmiset kehittyivät muuton ja geneettisesti sukua olevista yksilöistä koostuvien ryhmien välisen heimosodankäynnin prosessin kautta. Kirjassa A New Theory of Human Evolution Sir Arthur Keith kirjoitti: "Prosessi, joka turvaa ihmiskunnan eristyneen ryhmän evoluution, on kahden periaatteen yhdistelmä ... nimittäin yhteistyö kilpailun kanssa ... Minä väitän, että aivan ihmisen evoluution alusta lähtien jokaisen paikallisen ryhmän käytöstä sääteli kaksi moraalikoodia - Herbert Spencer luokitteli nämä moraalikoodit 'sovun koodiksi' ('code of amity') ja 'vihamielisyyden koodiksi' ('code of enmity')."

Garrett Hardin kirjoittaa: "Heimon keskeinen ominaispiirre on se, että sen pitäisi noudattaa moraalin kaksoisstandardia - yhdenlainen käytös sisäryhmäsuhteita varten, toisenlainen käytös ulkoryhmäsuhteita varten (one kind of behavior for in-group relations, another for out-group)." Sisäryhmäsuhteita sävyttää yhteistyö, kun taas ulkoryhmäsuhteita sävyttää konflikti. Liberaalit ovat yrittäneet kumota heimokonfliktin roolin väittämällä, että samalla, kun ryhmät ovat saavuttaneet kansakunnan koon, sellaiset erot on kadotettu. Mutta näin tehdessään he eivät huomaa geneettisen samankaltaisuusteorian keskeistä viestiä. Kansalliset etniset ryhmät edustavat geneettisesti sukua olevien heimojen kasvua ja yhdistymistä ajan mittaan.

Professori Hardin esittää, että altruismin ja kilpailun luonteen vuoksi moraalin kaksoiskoodi on väistämätön ja sitä ei voi poistaa ihmisen yhteiskunnasta:

"Heimojen välisen kilpailun puuttuessa altruismin selviytymisarvo täpötäydessä maailmassa lähestyy nollaa, koska se, minkä ego luovuttaa, pakostakin ... menee yhteismaalle (into the commons). Se, mikä on yhteismaalla, ei voi suosia niiden jakamisimpulssien selviytymistä, jotka laittoivat sen sinne - paitsi jos jakamiselle asetetaan rajat. Se, että jakamiselle asetetaan rajat, tarkoittaa sitä, että luodaan heimo - joka tarkoittaa sitä, että Yksi maailma hylätään... Yhden maailman tila, jos se saavutettaisiin, hajoaisi pian uudestaan heimojen kokoelmaksi."

Sisäryhmä-ulkoryhmä-erottelu vaikuttaa vielä nykyäänkin; vain taistelukenttä on muuttunut. Alueellinen irredentismi ja kilpailevat syntyvyydet ovat korvanneet heimosodankäynnin.

Liberaali kampanja länsimaisten kansojen keskuudessa esiintyvien kansallisen, kulttuurisen tai rodullisen solidaarisuuden tuntemusten poistamiseksi aloitettiin suurelta osin siinä toivossa, että "tribalismin" poistaminen aloittaisi maailmanrauhan aikakauden. Kuten professori Hardin on osoittanut, tribalismia ei voi poistaa. Vielä pahempaa, jokainen idealistinen ryhmä, joka yksipuolisesti purkaa oman heimotunteensa, pyyhkäistään pois niiden ryhmien toimesta, jotka ovat säilyttäneet omansa. Jollei nykyistä suuntaa muuteta, länsi tullaan tuhoamaan tässä uudessa biologisen sodankäynnin muodossa.

Moraalin kaksoiskoodi on näin ollen kulmakivi, johon jokaisen kestävän moraalijärjestyksen täytyy perustua. Se on myös vastaus siihen perimmäisen etiikan kysymykseen, joka esitettiin aiemmin: "Onko se moraalista, jos etniset ryhmät pyrkivät selviytymään?" Koska "heimojen" poistaminen ihmiskunnasta on mahdotonta, niin tähän kysymykseen annetun vastauksen täytyy olla kyllä. Se, mikä on erottamattomasti rakennettu maailmankaikkeuden lakeihin, ei voi olla moraalitonta.

Universalistit saattaisivat yrittää karrikoida moraalin kaksoiskoodin inhottavaksi kaksoisstandardiksi, mutta se on jotain sellaista, jota me harjoitamme joka päivä ilman, että me edes ajattelemme sitä. Ilman sitä mikään ryhmä - oli se sitten perhe, klubi, yhtiö, poliittinen puolue, kansakunta tai rotu - ei olisi olemassa. Sillä tavoin ryhmät tekevät eron jäsenten ja ei-jäsenten välillä. Saman yhtiön työntekijät kohtelevat toisiaan eri tavalla kuin kilpailijoita. Saman poliittisen puolueen jäsenet tekevät yhteistyötä toistensa kanssa ja kilpailevat vastustajien kanssa. Perheet tekevät selvän eron jäsenten ja vieraiden välillä. Moraalin kaksoiskoodi on helppo jättää huomiotta juuri sen vuoksi, että se on niin perustavanlaatuinen osa ihmisluontoa.

"Sovun koodi, vihamielisyyden koodi" selittää rodulliset lojaliteetit. Se on sen biologisesti tarpeellisen tosiasian laajennus, että vanhemmat rakastavat omia lapsiaan enemmän kuin vieraiden lapsia. Tällaiset tunteet ovat normaaleja ja luonnollisia. Ja kuitenkin termistä "rasismi" ("racism") on tullut kirosana, joka lopettaa keskustelun. Ne, jotka käyttävät tätä sanaa aseena, sanovat, että rodullinen lojaalisuus on rasismia silloin, kun valkoiset osoittavat sitä, mutta että se on oikeutettua ylpeyttä silloin, kun ei-valkoiset osoittavat sitä. Kyseinen sana on yksinkertaisesti keino saada valtaa sellaisten ihmisten yli, joilla on liioiteltuja moraalisia tunnontuskia.

...

Michael Masters asuu Virginian Fredericksburgissa. Hänen artikkelinsa saatetaan päätökseen seuraavassa numerossa.

...

Ensimmäisessä osassa hra Masters osoitti, että on loogisesti mahdotonta, että kaikki ihmiset kannattaisivat Yhden maailman "universaalia moraalia", ja että ne ryhmät, jotka harjoittavat sitä, tullaan varmasti syrjäyttämään niiden ryhmien toimesta, jotka eivät harjoita sitä. Hra Masters hahmottelee nyt perustan sellaiselle moraalille, joka varmistaisi selviytymisen.

...

Länsimaisen järjestyksen juuret

Freedom Housen vuosittain julkaisema Map of Freedom (Vapauden kartta) osoittaa graafisesti, että hallinnon (government) vapaat muodot seuraavat yleensä eurooppalaista syntyperää olevien ihmisten väestökeskittymiä - vahva vihje siitä, että vapaudella on geneettinen alkuperä. Vaikka on olemassa poikkeuksia - eritoten Japani, joka hävisi lännelle ydinsodassa ja jolle määrättiin länsimainen perustuslaki - vapaiden maailma on suurelta osin länsieurooppalaisten maailma. "Osittain vapaa" -kategoria sisältää äskettäin ilmaantuneet itäeurooppalaiset ja muutaman muun kansakunnan ympäri maailmaa. Suuri osa Afrikkaa ja Aasiaa pysyy "ei vapaa" -kategoriassa.

Thomas Jefferson aavisti tämän. Peläten "ulkomaalaisten maahantuontia" hän kirjoitti Notes on Virginia -kirjassa: "He tuovat mukanaan jättämiensä valtioiden periaatteet (principles of the governments they leave), tai jos he pystyvät karistamaan ne kannoiltaan, niin niiden vastineeksi tulee rajoittamaton hillittömyys, siirtyminen, kuten tavallista, ääripäästä toiseen... Lukumääränsä mukaisessa suhteessa he valavat siihen [kansakuntaan] henkensä, vääntävät tai vääristävät sen suuntaa ja muuntavat sen heterogeeniseksi, sekavaksi, häiriintyneeksi massaksi."

Koska taloudellinen epätasa-arvo (economic inequality) ryhmien välillä aiheuttaa väistämättä kateellisuutta, vakaat yhteiskunnat ovat lähes aina homogeenisiä. Monietniset ja monikulttuuriset yhteiskunnat elävät hajoamisen partaalla. Tällaisissa tapauksissa valtion rooliksi tulee konfliktinhallinta, kuten Brent Nelson huomauttaa kirjassa America Balkanized. "Valtio konfliktihallintona on nouseva julkisen elämän teema Yhdysvalloissa - teema, joka ilmenee toistuvasti dialogin, sovittelun, sensitiivisyyden, suvaitsevaisuuden ja tasapainon käsitteissä. Jälkimmäiset termit ovat kasvavassa määrin amerikkalaisen julkisen elämän iskusanoja. Pidetään yllä fiktiota, että nämä käsitteet ... tuottavat ryhmien välisten konfliktien lopullisen ratkaisun... [T]odellisuus on jotain aivan toista." Lait "viharikollisuutta" ja "vihapuhetta" vastaan kuvastavat tuota toista todellisuutta.

Jos tämän päivän etnisistä vähemmistöistä tulee enemmistö, niin niiden kansakuntien, jotka olivat aikoinaan länsimaisten väestöjen omia, kohtalon hallitseminen (rauhanomaisesti äänestämisen avulla) tulee olemaan länsimaisten väestöjen vallan ulottumattomissa. Ei ole takeita siitä, että suojat, jotka ovat vallitsevia länsimaisissa yhteiskunnissa, tullaan säilyttämään yhteiskunnissa, jotka muuttuvat ei-länsimaisiksi. Ei ole historiallista syytä uskoa, että yksilönvapauden periaatteisiin perustuvat valtiot selviytyvät länsimaisten väestöjen katoamisesta.

Siirtomaa-ajan jälkeinen Afrikka on valaiseva. Suurimmaksi osaksi Pimeä maanosa on palaamassa esi-isiltä perittyihin tapoihinsa, sopivasti länsimaisten aseiden infuusion päivittämänä, kuten verilöyly Somaliassa ja Ruandassa osoittaa. Se, että tämä häiritsee korostettua länsimaista myötätuntoamme, on ymmärrettävää. Mutta sentimentaalisuuden ei pitäisi estää meitä näkemästä pitkän tähtäimen seurauksia omalle selviytymisellemme. Luonnon kirjoja tasapainotetaan Afrikassa, ja ne tullaan tasapainottamaan lännessä, joko meidän tai Luonnon itsensä toimesta. Aivan kuten ruoan antaminen sellaisille ihmisille, jotka eivät pysty ruokkimaan itseään, yksinkertaisesti jouduttaa väistämätöntä populaation romahdusta, kolmannen maailman ihmisten tuominen länteen yksinkertaisesti jouduttaa lännen muuttumista kolmannen maailman jatkeeksi.

Järjestäytyneen, itsenäisen vapauden eurooppalainen traditio on todennäköisesti osa geneettistä perintöämme. Läpi koko kolmannen maailman valtiot vaihtelevat anarkiasta diktatuuriin. Myös tämä on varmasti geneettistä. Ne muutamat ei-eurooppalaiset maat, jotka näyttävät olevan vapaita, ovat tavallisesti säilyttäneet demokratian lännen kanssa olevan läheisen kontaktin avulla. Jos eurooppalaiset marginalisoidaan ja lopulta absorboidaan kolmannen maailman toimesta, se länsimaisen liberalismin idealismi, joka salli kolmannen maailman invaasion, on osoittautunut kuolettavaksi geneettiseksi viaksi.

Harvat käsitteet ovat juurtuneet länsimaiseen ajatteluun enemmän kuin "laillisuusperiaatteen" ("rule of law") kunnioittaminen. Lännellä on järjestyksen historia, joka edeltää 800 vuotta vanhaa Magna Cartaa. Roomalainen oikeus (Roman Law) vallitsi Välimeren maailmassa lähes tuhannen vuoden ajan. Ainutlaatuisena maailman väestöjen joukossa, lännen ihmiset tunnustavat, ainakin teoriassa, valtion alisteisuuden yksilön oikeuksille. Mutta lait ovat olleet apuna nykyisen kriisin aiheuttamisessa. Vaikka läntisessä maailmassa maahanmuutolle ei käytännössä ole kansan tukea, se etenee kaikkialla niiden lakien alaisuudessa, jotka ihmisten valitsemat hallitukset (governments) ovat säätäneet.

Loppujen lopuksi lait eivät ole sen parempia vapauden takaamisessa kuin ne ihmiset, jotka laativat lait ja asettavat ne voimaan. Sir Roger L´Estrange sanoi: "Kaikista epäoikeudenmukaisuuksista suurin on se, joka tehdään lain nimissä." Amerikan Perustajat tunnustivat, että on olemassa sellainen luonnollinen määräys vapauteen, joka syrjäyttää ihmisten laatimat lait. Vaikka amerikkalainen vapauden käsite oli paljon velkaa brittiläiselle ja ranskalaiselle poliittiselle ajattelulle, amerikkalainen luomisasiakirja, Itsenäisyysjulistus (Declaration of Independence), tarjosi kenties tunnetuimman "luonnollisen lain" ilmaisun, joka oli ikinä kirjoitettu. Kirjoittaessaan "Luonnon ja Luonnon Jumalan" suomien "luovuttamattomien Oikeuksien" turvaamisesta Thomas Jefferson kirjoitti:

"Että näiden oikeuksien turvaamiseksi Ihmisten keskuudessa perustetaan Hallituksia ja ne saavat oikeutetut valtuutensa hallittujen suostumukselta. Että aina kun mistä tahansa Hallitusmuodosta tulee näiden päämäärien kannalta tuhoisa, niin se on Ihmisten Oikeus muuttaa sitä tai kumota se ja perustaa uusi Hallitus, jonka perusta on sellaisissa periaatteissa ja joka järjestää valtuutensa sellaisessa muodossa, joka vaikuttaa heistä sellaiselta, että se saa todennäköisimmin aikaan heidän Turvallisuutensa ja Onnellisuutensa."

Oikeudet, jotka Jefferson tunnisti - "Elämä, Vapaus ja Onnellisuuden tavoittelu" - esitettiin George Masonin toimesta Virginian Oikeuksien julistuksessa (Virginia Declaration of Rights), joka ratifioitiin 6. toukokuuta 1776 (käänt. huom. joidenkin tietolähteiden mukaan ratifiointi tapahtui 12. kesäkuuta 1776). Masonin työ oli perusta Jeffersonin lausunnolle, mutta Masonin versio on parempi, koska se välttää Jeffersonin runollisen hölynpölyn siitä, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi (about all men being created equal). Masonin kieli seisoo edelleen länsimaisen poliittisen ajattelun monumenttina:

"[K]aikki ihmiset ovat luonnostaan yhtä vapaita ja itsenäisiä (equally free and independent), ja heillä on tiettyjä luontaisia oikeuksia, joita, kun he nousevat yhteiskunnan asteelle, he eivät voi millään sopimuksella viedä tai riistää jälkeläisiltään; nimittäin elämästä ja vapaudesta nauttiminen omaisuuden hankkimisen ja omistamisen keinoilla ja onnellisuuden ja turvallisuuden tavoitteleminen ja saavuttaminen."

Masonin sanat ovat parempia kuin Jeffersonin sanat kahdesta syystä. Ensinnäkin, hän sanoi, että ihmiset ovat "yhtä vapaita" eikä "tasa-arvoisia". Ero on valtava. On olemassa runsaasti todisteita siitä, että Jefferson ymmärsi eron yhtä hyvin kuin Mason, mutta suuri osa eurooppalaisten riistetyiksi tulemisesta omissa kotimaissaan voidaan jäljittää myöhempien länsimaisten liberaalien toteuttamaan tämän egalitaarisen filosofian hyväksikäyttöön.

Toiseksi, Mason toteaa suoraan luonnollisen lain keskeisen teesin: ihmiset eivät voi millään sopimuksella riistää jälkeläisiltään oikeuksia. Luonnollinen laki on näin ollen se tukipiste, jonka päällä lepää se asia, että maahanmuutto on kansanmurha. Lännen hallituksilla ei ole oikeutta määrätä nykyisiä maahanmuuton ja rotusekoituksen tasoja väestöilleen. Emmekä me ole moraalisesti velvollisia hyväksymään niitä.

Perimmäinen moraalinen periaate

Mason tunnisti "turvallisuuden" roolin motiivina lain ja hallituksen luomiselle. Toiset ovat sanoneet saman asian. William Blackstone kirjoitti: "Itsepuolustusta kutsutaan oikeutetusti luonnon ensisijaiseksi laiksi... [Sitä] ei voida ottaa pois yhteiskunnan lakien toimesta." Jefferson kirjoitti: "Kirjoitettujen lakien tiukka noudattaminen on epäilemättä yksi kunnon kansalaisen korkeimmista velvollisuuksista, mutta se ei ole korkein. Välttämättömyyden, itsesäilytyksen, maamme pelastamisen (silloin kun se on vaarassa) lait ovat korkeampi velvoite."

Heidän sanomansa on yksinkertainen. Lait yksinään, vapaana niiden selviytymishyödystä, eivät ole eivätkä voi olla sivilisaation alla oleva perusta. Loppujen lopuksi sillä, joka säätää lait ja valvoo lakeja, on valta päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Selviytyminen on se perimmäinen periaate, johon kaikkien kestävien moraalijärjestelmien täytyy perustua. Tämä on kolmas ja viimeinen kaikkien pysyvien moraalijärjestysten kulmakivi, sillä jokainen väestö, joka "riistää" jälkeläisiltään oikeuden olemassaoloon, katoaa, ja sen virheellinen moraalijärjestelmä katoaa sen mukana.

Kaikkien laki- ja hallitusjärjestelmien täytyy palvella selviytymisen välttämättömyyttä. Puhuessaan Etelän itsenäisyyteen tähdänneen sodan (War for Southern Independence) aattona ja John Brownin yrityksen lietsoa orjakapina Harper’s Ferryssä jälkimainingeissa presidentti James Buchanan ilmaisi valkoisten etelävaltiolaisten (jotka näkivät olemassaolonsa olevan vaarassa) tunteman pelon: "Itsesäilytys on luonnon ensimmäinen laki, ja näin ollen jokaisen sellaisen yhteiskunnan tilan, jossa miekka on koko ajan ripustettu ihmisten päiden yläpuolelle, täytyy lopulta tulla sietämättömäksi." Siellä, missä laki ja selviytyminen olivat ristiriidassa, Perustajat ottivat vihjeen Cicerolta: "Lait ovat hiljaa aseiden keskellä."

Länsi on luovuttamassa vallan elämästä ja kuolemasta kolmannen maailman muukalaisten käsiin. Maailmassa, jota hallitaan "sovun ja vihamielisyyden kaksoiskoodin" toimesta, tämä päätös, jota ei ikinä altistettu informoidun äänestäjäkunnan järjestelmälliselle tarkastelulle, merkitsee itsemurhaa. Joskus seuraavalla vuosisadalla miekasta, jonka länsimainen yhteiskunta on ripustanut oman päänsä yläpuolelle, tulee sietämätön. Se, mikä meidän vastauksemme tulee olemaan, jää nähtäväksi. Jos vastausta ei tule, seurauksena on varmasti pitkä vajoaminen yöhön.

Mihin suuntaan, länsimainen ihminen?

Mitä menetettäisiin länsimaisen sivilisaation ja sen väestöjen katoamisen mukana? Kaksituhatta vuotta sitten roomalainen historioitsija Tacitus kirjoitti De Germania -kirjassa, että germaanisten heimojen väestöt omasivat mieltymyksen henkilökohtaiseen vapauteen, hengen itsenäisyyden, naisia, joille oli annettu epätavallisen korkea asema, ja syvän kiintymyksen maahan. Nämä piirteet ovat säilyneet kaksikymmentä vuosisataa. Pysyykö yksilönvapauden henki ilman länttä? Map of Freedom antaa ymmärtää, että ei pysy. Huolimatta liberaalien taipumuksesta mustamaalata sitä ainoaa kulttuuria maan päällä, joka sietäisi heidän läsnäoloaan, nämä hyveet kuvaavat ainutlaatuisesti vain eurooppalaisia ja heidän sivilisaatiotaan.

Nyt noiden samojen germaanisten heimojen jälkeläiset, ne, jotka ovat esi-isiä suurelle osalle valkoista maailmaa, sen ainoan kehittyneen teknologisen sivilisaation, jonka maailma on ikinä tuntenut, luojat, ovat matkalla kohti sukupuuttoa. Vaativatko länsimaiset moraaliset periaatteet, että lännen luojat tekevät itsemurhan täyttääkseen nuo periaatteet? Tällainen uskomus on järjetön. Tästä seuraa näin ollen, että jos länsi aikoo selviytyä, sen täytyy kohdata rehellisesti, kuten Jean Raspail aavisti, moraalisten uskomustensa perinpohjaisesti tuhoisa luonto.

Jokaisen kestävän moraalijärjestyksen täytyy perustua seuraaviin periaatteisiin: 1) moraalin kaksoiskoodi, joka on evolutiivista alkuperää, sitoo etnisten ja rodullisten ryhmien jäsenet yhteen; 2) universaali, uhrautuva altruismi maailmassa, jossa rodullinen koheesio on muualla normi, on kuolettavaa; ja 3) selviytymisen välttämättömyys ja itsesäilytyksen ensisijaisuus syrjäyttävät kaikki ihmisen laatimat lait.

Mitä meidän sitten pitää tehdä? Raymond Cattell vaati kirjassaan A New Morality From Science: Beyondism universalistisen opin kumoamista ja monien sellaisten sosiaalisten laboratorioiden luomista, joissa evoluutio voi edetä ilman jonkun vahingoittamista tai alistamista jonkun toisen toimesta. Wilmot Robertson vaati tätä polkua kansakuntaisuuden perustaksi kirjassa The Ethnostate. Richard McCulloch on ylentänyt tämän periaatteen "rodulliseksi Kultaiseksi säännöksi" kirjassa The Racial Compact.

Ainoa tie, joka antaa yhtenäisille ryhmille mahdollisuuden selviytyä, on etninen separaatio (erottaminen, erilläänolo). Ilman separaatiota moraalin kaksoiskoodi takaa pitkän, kaoottisen konfliktin ja verenvuodatuksen ajanjakson. Lopulta, mitä rodullinen konflikti ei lopeta, rotusekoitus, pienentyneet syntyvyydet ja fyysinen ja psykologinen syrjäyttäminen lopettavat. Henkilökohtainen vapaus ja yksilöllisyys, joita ilman eurooppalaiset eivät voi yksinkertaisesti olla olemassa, katoavat paljon ennen kuin eurooppalainen geneettinen perintö on täysin uponnut. Jottei tämä lopputulos vaikuttaisi kaukaiselta ja näin ollen sellaiselta, että siitä ei tarvitse kantaa huolta, niin pidettäköön Rooman rappeutumisen aikaskaala aina mielessä. Vaikka on epävarmaa, ehtivätkö ne, jotka lukevat tätä, nähdä lännen romahduksen, tänään syntyvät valkoiset lapset saattavat hyvinkin kokea sen.

Myös Jean Raspail uskoi, että loppu ei ollut kaukana. Hän kirjoitti The Camp of the Saints -kirjan vuoden 1985 painoksen johdannossa: "Roomalainen imperiumi ei kuollut mitenkään eri tavalla, vaikkakin on totta, että hitaammin, kun taas tällä kertaa me voimme odottaa äkillisempää suurpaloa ... Kristillinen hyväntekeväisyys tulee osoittamaan itsensä voimattomaksi. Ajat tulevat olemaan julmat."

Louis Veuillot, 1800-lukulainen ranskalainen kirjailija, tavoitti dilemman, jonka länsi kohtaa tavatessaan väestöjä, jotka eivät mukaudu länsimaisiin moraalisiin periaatteisiin. "Kun minä olen heikompi, minä pyydän sinulta vapauttani, koska se on sinun periaatteesi; mutta kun minä olen vahvempi, minä otan sinun vapautesi pois, koska se on minun periaatteeni." Lännen pitää tunnistaa tämä "[ei-länsimaisen maailman] kuhisevan rannan kurjien roskien" ("the wretched refuse of [the non-Western world’s] teeming shore") vetoaminen myötätuntoon siksi, mitä se on: viekoittelevan parasitismin muoto, joka voi, määritelmällisesti, vietellä vain niitä, joilla on länsimaiset moraaliset periaatteet.

Oswald Spengler kirjoitti kirjassa Länsimaiden perikato (The Decline of the West): "Sitä kasvaa tai kuolee. Ei ole kolmatta mahdollisuutta." Lännen väestöjen täytyy päätyä uskomaan siihen ainoaan moraaliseen periaatteeseen, jonka Luonto tunnustaa, ja lännen väestöjen täytyy päätyä toimimaan tämän periaatteen mukaisesti: Niille, jotka elävät sopusoinnussa Luonnon kanssa, selviytyminen on moraalista. Niiden, jotka eivät elä, rangaistus on sukupuutto. Ilman tätä ymmärrystä länsimainen ihminen, lain, myötätunnon, teknologian ja sellaisen etsinnän hengen, joka on vertaansa vailla ihmiskunnan historiassa, alkuunpanija, tulee tuhoutumaan niiden käsissä, jotka eivät omaa samaa synnynnäistä kipinää. Niiden lastemme vuoksi, joita ei vielä ole, valitkaamme elämä - millä tavalla tahansa meidän pitää - kun valinta on vielä meidän.

Hra Mastersin essee "We Are A People" ("Me olemme kansa") ilmestyi Southern Patriot -lehden touko-kesäkuun numerossa. Hänen arvostelunsa Garrett Hardinin kirjasta The Immigration Dilemma ilmestyy The Social Contract -lehden kesän numerossa.

Lähteet:

http://library.flawlesslogic.com/masters.htm
http://www.amren.com/archives/back-issues/july-1995/#cover
http://www.amren.com/archives/back-issues/august-1995/#cover

Rasistisia tilastoja Yhdysvalloista

U.S. Population Projections: 2005-2050 (Pew Research Center)

Between Two Worlds: How Young Latinos Come of Age in America (Pew Research Center)

Arrest in the United States, 1980-2009 (Bureau of Justice Statistics)

Homicide Trends in the United States, 1980-2008 (Bureau of Justice Statistics)

Correctional Populations in the United States, 2010 (Bureau of Justice Statistics) (s. 8)

Prisoners in 2013 (Bureau of Justice Statistics) (s. 8-9, s. 15-16)

Lähteet:

http://www.pewhispanic.org/2008/02/11/us-population-projections-2005-2050
http://www.pewhispanic.org/2009/12/11/between-two-worlds-how-young-latinos-come-of-age-in-america
http://www.bjs.gov/index.cfm?ty=pbdetail&iid=2203
http://www.bjs.gov/index.cfm?ty=pbdetail&iid=2221
http://www.bjs.gov/index.cfm?ty=pbdetail&iid=2237
http://www.bjs.gov/index.cfm?ty=pbdetail&iid=5109

Moraali ja rotutietoisuus

Pappi ja filosofian professori moittii hellävaraisesti AR:n näkökulmaa. Hän kiinnittää huomiota suurempaan kriisiin.

Fr. Ronald K. Tacelli, S.J. (American Renaissance, January 1995)

Olen viime aikoina tehnyt tutkimustyötä Oxfordin yliopistoon (Oxford University) kuuluvassa New Collegen arkistossa (New College Archives). New College on (kuten monet teistä ehkä tietävät) oudosti nimetty, sillä se kuuluu Oxfordin vanhimpien collegejen joukkoon. Lähes kaikki kyseisessä collegessa todistaa sitä, millainen Eurooppa aikoinaan oli. Mutta olen saanut selville, että kyseiseen collegeen kuuluu myös asioita, jotka todistavat sitä, millaiseksi Eurooppa on viime aikoina muuttunut.

Eräs New Collegen osa tunnetaan nimellä Cloisters. Se on suorakaiteen muotoinen kävelytie, jonka kaikki neljä sivua on aidattu (enclosed on all four sides). Ja aurinko ja kaupungin äänet eivät oikein koskaan tunnu täysin tunkeutuvan tämän paikan viileään pimeyteen. Cloistersin kiviseinät ja lattia on koristeltu latinankielisillä ja englanninkielisillä kirjoituksilla, jotka on omistettu collegen kuolleille tutkijoille. Ja kun vierailija kiertää takaosaan (eli Cloistersin pimeimpään osaan), hän voi nähdä - ensin hämärästi, mutta sitten ahdistavan selkeästi - patsaat.

Siellä, seinää vasten, kohoavat groteskin hajoamisen eri vaiheissa olevat patsaat, jotka esittävät eräitä kristillisen Euroopan keskeisimpiä hahmoja: Maria ja lapsi, Johannes Kastaja, Augustinus, pieni joukko englantilaisia kuninkaallisia ja teologeja. Niiden piirteet rapautuvat - ne murenevat samalla, kun vierailija katsoo niitä - ikään kuin ne kärsisivät jonkinlaisesta kiveä runtelevasta spitaalista.

En usko että kukaan, joka näkee nämä jättiläismäiset patsasruumiit, voi olla liikuttumatta huolestuneisuuden oudoista tuntemuksista. Minä tulin ajatelleeksi, että ne kuvaavat länsieurooppalaisen sivilisaation todellista tilaa; samaan tapaan kuin Dorian Grayn muotokuva kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa todellista tilaa.

Jokainen, joka vierailee Oxfordissa (kuten itse vierailin), joutuu törmäämään siihen faktaan, että lähestulkoon kukaan ei tunnu tietävän, miksi heidän pitäisi tehdä sitä, mitä he tekevät. Viimeiset vanhemmat opettajat ymmärtävät, että jotain on tapahtumassa heidän ympärillään; he ymmärtävät, että ne ihmiset, jotka tulevat korvaamaan heidät, eivät ole heidän kaltaisiaan. He tietävät, että koko Oxfordin olemassaolo ja Oxfordista saadun koulutuksen merkitys ovat asioita, jotka ovat jollain tavalla - näiden monien vuosien jälkeen - joutuneet vakavien epäilysten kohteeksi. Ja tämä merkittävän yliopiston asemaan liittyvä epäily on lähtöisin syvemmästä ja perusteellisemmasta epäilystä, joka liittyy siihen kulttuuriin, jossa tämä yliopisto syntyi.

Uskonnolliset kiinnitysköydet

Kaikkialla näkyy merkkejä kulttuurisesta huonovointisuudesta. Otan vain yhden esimerkin, joka kiinnostaa minua erityisesti: Englannissa - eikä tietenkään pelkästään siellä - on paljon ihmisiä, joista tuntuu siltä, että he ovat uskonnollisesti tuuliajolla sen vuoksi, että heidän uskonnolliset kiinnitysköytensä (religious moorings) ovat katkenneet. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että muslimien virtaaminen Englantiin on saanut aikaan jännitteitä, jotka liittyvät erilaisten juhlapäivien viettoon julkisissa kouluissa. Näin on toki käynyt, mutta tarkoitan jotain sellaista, joka viiltää paljon syvemmältä; sillä kaikki muslimien esiintuomat ongelmat voitaisiin ratkaista, jos valtionkirkko (established Church) puhuisi yhtenäisellä äänellä. On olemassa melko vahva - ja yhä julkisemmin ilmaistu - näkemys, jonka mukaan Englannin kirkko (Church of England) ei ole juuri muuta kuin sairas vitsi. Sillä mitä pitäisi loppujen lopuksi ajatella kirkosta, johon kuuluu (ilmeisesti hyvässä asemassa olevia) pappeja, jotka kuuluvat tukiryhmään nimeltä "Sea of Faith" - se on tarkoitettu sellaisille papeille, jotka eivät enää usko Jumalaan? Ymmärrätte varmaan, kuinka tällainen voi lannistaa monia tavallisia ihmisiä; ja se lannistaa.

Livius (Livy) kirjoitti aikoinaan seuraavasti: "Moraalin perustusten uppoaminen..., sitten nopeasti kasvava pirstoutuminen, sitten koko rakennelman lopullinen romahtaminen ja nykyaikamme synkkä sarastus; kun me emme voi sietää paheitamme emmekä myöskään pysty kohtaamaan niitä parannuskeinoja, joita tarvitaan niiden hoitamiseen... Viime vuosina vauraus on tehnyt meistä ahneita ja nautiskelu on saanut meidät - kaikenlaisen aistillisen kohtuuttomuuden avulla - olemaan... rakastuneena kuolemaan sekä yksilöllisesti että kollektivistisesti." Englannissa viettämäni aika on vakuuttanut minut siitä, että me elämme, jos emme lopullisen romahduksen, niin ainakin nopeasti kasvavan pirstoutumisen aikaa. Ja ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että tämä vakaumus - tämä tunne siitä, että jotain on pahasti vialla - on väestössä laajalle levinnyt, mutta siihen liittyy tunne tuhoon tuomitusta avuttomuudesta: haluttomuus tai kyvyttömyys ilmaista, mitkä ovat ongelmat ja millaisia ensiaskeleita tulisi ottaa, jotta ne saataisiin korjattua.

Eräs asia, joka on monien ihmisten mielissä mutta josta ei puhuta vakavasti, liittyy rotuun. Ja mielestäni mikään ei kiteytä tätä levotonta mielialaa yhtä terävästi kuin se kauhistuttava välikohtaus, joka tapahtui Etelä-Afrikassa joitain viikkoja sitten (ennen viime huhtikuussa pidettyjä vaaleja). Kamera kuvasi välikohtauksen: kaksi Afrikan valkoisen vastarinnan jäsentä, loukkaantuneina, levällään, puoliksi istumassa, puoliksi makaamassa autonsa ulkopuolella, anelemassa henkensä puolesta, toimittajien ympäröimänä, keskellä kirkasta päivää, musta sotilas pilkkaa heitä ja ampuu heidät lähietäisyydeltä.

Minun on mahdotonta välittää teille sitä tunnetta, jonka tämä videonauha, jota toistettiin yhä uudelleen ja uudelleen Britannian televisiossa, ja samasta tapahtumasta otetut valokuvat, jotka julkaistiin väreissä sanomalehdissä, nostattivat niissä ihmisissä, joiden kanssa minä elin - ihmisissä, joiden olisi voinut olettaa omaavan poliittisesti korrektin näkemyksen afrikkalaisesta politiikasta. Media tervehti tätä välikohtausta sanoinkuvaamattoman perverssillä vahingonilolla; mutta voin kertoa, että niitä ihmisiä, joiden kanssa minä elin, kylmäsi luita myöten. Kun houkuttelin heidät kertomaan, mitä he arvelivat, niin ymmärsin, että he näkivät tässä brutaalissa kuolemassa Etelä-Afrikan tulevaisuuden; ja ehkä myös oman maansa tulevaisuuden. Eli toisin sanoen, he näkivät, että mustan sotilaan ase ei osoittanut pelkästään tuota säälittävää ja harhaista vastarinnan jäsentä kohti; he näkivät, että jollain tavalla se osoitti myös heidän päitään kohti - jokaisen heidän rotunsa jäsenen päätä kohti.

Ja kuten sanoin, nämä asiat piti houkutella esiin; ne ilmaantuivat hyvin hitaasti ja varovasti, melkeinpä häpeän tunteen saattelemina - ikään kuin he olisivat puhuneet kielletystä salaisuudesta. Ja tavallaan he tietysti puhuivat kielletystä salaisuudesta.

Rodullisista asioista ei keskustella avoimesti näinä päivinä, ei tässä maassa eikä Englannissa; ja jos verrataan sitä, millaiset uskomukset ovat oikeanlaisia, asianmukaisia, moraalisia ja todenperäisiä sen perusteella, mitä ihmisille kerrotaan, ja sitä, mikä on asianlaita sen perusteella, mitä ihmiset itse näkevät ja tuntevat, niin voidaan todeta, että näiden välillä on valtava ero. Itse asiassa en tiedä mitään muuta aihetta, jossa ihmisten luonnolliset tuntemukset olisivat niin vahvasti ristiriidassa sen kanssa, mitä mielipidevaikuttajat ja intellektuellit pitävät ratkaisevan tärkeänä totuutena - paitsi ehkä homoseksuaalisen kulttuurin terve normaalisuus.

Joten kysyn nyt: Onko se väärin, jos joku toteaa, että on olemassa rotueroja? Ja että nämä erot perustuvat biologiaan tai geeneihin? Ja että ne vaikuttavat erilaisiin kykyihin ja käyttäytymiseen? Ja että tietoisuus näistä eroista voisi oikeutetusti vaikuttaa sosiaalisiin käytäntöihin - jopa henkilökohtaisiin sosiaalisiin käytäntöihin; niihin käytäntöihin, joita minä luon itselleni; liittyen siihen, kenen kanssa minä seurustelen ja ystävystyn?

Mutta tätä edeltää varmasti kysymys: pitääkö se paikkansa? Sillä jos joku toteamus pitää paikkansa, niin miten siihen uskominen voi olla väärin? Me olemme tulleet historiassamme outoon kohtaan, jossa tietynlaista käsitystä pidetään niin kamalana ja vääränä, että se ei voi pitää paikkaansa. Useimmat ihmiset uskovat sydämissään, että se pitää paikkansa; mutta he eivät pysty ilmaisemaan tätä käsitystä - edes itselleen! Ihmiset - eivät tietenkään kaikki ihmiset: tarkoitan sellaisia ihmisiä, joilla on eurooppalaiset sukujuuret - ajattelevat, että se on väärin, jos heistä tuntuu siltä, että he olisivat mieluummin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kulttuurisesti tai rodullisesti suurin piirtein samanlaisia kuin he itse ovat.

Kuinka outoa ja surullista! Sillä se, että sinä haluat seurustella ja rentoutua (enemmän tai vähemmän) itsesi kaltaisten ihmisten kanssa, on maailman luonnollisin asia. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että sinä vihaisit tai halveksisit muita kulttuureja (vaikka se saattaa itse asiassa tarkoittaa sitä); mutta sen tarvitsee tarkoittaa vain sitä (ja yleensä se tarkoittaa sitä), että sinä haluaisit, että sellaiset vuorovaikutuksen tavat, jotka ovat sinulle tuttuja (eli ne tavat, joiden kanssa sinusta tuntuu mukavimmalta), ovat käytössä silloin, kun sinä rentoudut kotona ja ystäviesi ja naapureidesi kanssa. Ja korostan: siinä ei ole mitään vikaa; se on luonnollista ja tervettä.

Tarkastellaan esimerkiksi katolisia maahanmuuttajia täällä Amerikassa. Minun naapurustossani oli italialainen seurakunta, irlantilainen seurakunta ja portugalilainen seurakunta - ja ne olivat melko lähellä toisiaan. Oliko tämä väärin? Uskoisin, että tänä päivänä jotkut sanoisivat, että se oli väärin. Mutta ne meistä, jotka olivat tuossa tilanteessa, tunsivat toisin. Me halusimme olla sellaisten ihmisten parissa, jotka "tekivät" asiat samalla tavalla kuin me teimme; sellaisten ihmisten parissa, jotka pitivät siitä, että kirkko oli koristeltu tietyllä tapaa mauttomasti (kyllä, kyse oli mauttomuudesta; mutta se oli meidän mauttomuuttamme). Me tiesimme, että muiden seurakuntien ihmiset olivat myös katolisia - ja Jumala siunatkoon heitä; mutta me halusimme, että meillä olisi vapaus tehdä asiat omalla tavallamme.

Tämä oli yleinen kokemus Amerikan katolisessa kulttuurissa; ja mielestäni se oli upea tapa ymmärtää universaalia partikulaarissa (a magnificent way of realizing the universal in the particular). Mutta joka tapauksessa, kukaan ei ajatellut, että tämä rikkoisi jonkun oikeuksia; vastustusta tavattiin ja ongelmia ilmeni vasta sen jälkeen, kun olimme ottaneet askeleen kohti yksittäisten seurakuntien sulkemista ja seurakuntien yhdistämistä.

Joten minusta tuntuu siltä, että "omien" suosiminen (to prefer "your own kind") - eli halu kokoontua yhteen sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama kulttuurinen tausta kuin sinulla itselläsi (ja sama kulttuurinen tausta tarkoittaa usein sitä, että myös rodullinen tausta on sama) - ei ole itsessään paha asia; ja koska tämä edellyttää sitä, että kyseiset erot huomioidaan (ja tämän seurauksena niistä tulee suosimisen perusta), niin silloin myöskään tällainen huomioiminen ei ole paha asia; se on täysin luonnollista, normaalia ja tervettä. Ja merkki siitä, että se on täysin luonnollista, on se, että sitä esiintyy edelleen - jopa valkoisten eurooppalaisten keskuudessa - vaikka meille on kerrottu vuosikymmenten ajan, että tällä tavalla ajatteleminen ja tunteminen (ja näiden tuntemusten mukaan toimiminen) on moraalisesti virheellistä. Minulle tulee tästä mieleen Horacen sanonta: "Voit ajaa luonnon pois heinähangon avulla - kunnes se palaa." ("You can cast out nature with a pitchfork - until it returns.")

Liberalismi ja tasa-arvo

Mutta jos tämä kaikki on luonnollista, normaalia ja tervettä, niin haluaisin kysyä: miksi sitä pidetään niin kovin vääränä? Ja mielestäni vastaus tähän kysymykseen voidaan tiivistää sanaan, joka on sekä onneton että kätevä: liberalismi. Tietynlainen liberalismi on häpäissyt (has traduced) lähes kaikkien mediassa ja akatemiassa vaikuttavien ihmisten älykkyyden. Nämä ihmiset ovat päätyneet uskomaan, että jos me emme usko jonkinlaiseen rodulliseen egalitarismiin, niin silloin on mahdotonta uskoa ihmisen arvoon (dignity of man). Joten liberaalien näkemykset ovat suuressa määrin riippuvaisia tasa-arvon (equality) käsitteestä. En usko, että se on liiallista, jos sanotaan, että rodullinen tasa-arvo on sekulaari uskonnollinen vakaumus; sillä jos se ei olisi tällainen vakaumus, niin sitä tuskin puolustettaisiin niin kiihkeästi (ja siitä huolimatta, että sitä vastaan on niin paljon empiirisiä todisteita). Mutta miksi liberaalit pitäytyvät tällaisessa tasa-arvokäsityksessä?

Ymmärrän, että mikään ei ole niin pitkäveteistä kuin se, että filosofian professori yrittää etsiä jonkin älyllisen virtauksen juuria. Mutta mitä enemmän minä tutkin ja elän liberaalien kanssa (ja erityisesti, mitä enemmän minä tutkin ranskalaista valistusta), sitä enemmän minä alan käsittää, että liberalismi on kristinuskon muoto - tarkasti ottaen se ei ole kristillistä harhaoppia, vaan se on eräänlaista korvikekristinuskoa: jotain sellaista, joka hylkää itse kristinuskon mutta joka yrittää säilyttää osan sellaisista kristilliseen opetukseen sisältyvistä asioista, jotka se on todennut houkutteleviksi ja miellyttäviksi. Yksi näistä käsityksistä on tasa-arvo.

Kristillisen opetuksen mukaan kaikki ihmiset ovat tietyssä mielessä tasa-arvoisia (equal); kaikki ihmiset tulevat yhdestä lähteestä - Jumalasta. Heitä kaikkia kutsutaan osallisiksi Jumalan pelastussuunnitelmaan. Ja koska kyse on Jumalan suunnitelmasta, niin se on myös perusta kaikkien sen piiriin kuuluvien arvolle. Mutta huomaa: tämä ei tarkoita sitä (ja oikeaoppisessa kristinuskossa ei ikinä ajateltu, että se tarkoittaisi sitä), että kaikilla olisi samat kyvyt; että kaikki olisivat yhtä (equally) eteviä tai lahjakkaita.

Itse asiassa kristillisen opetuksen mukaan me olemme melko viheliäinen joukko: eli jos tasa-arvoa on oltava, niin sitten se on tasa-arvoa pahuuden suhteen! Mutta jopa siinä on olemassa eri asteita. Kristityt saattoivat uskoa, että erilaisten kansojen välillä on synnynnäisiä eroja; ja tästä huolimatta kristityt saattoivat uskoa, että näillä kaikilla kansoilla on kaikille ihmisille kuuluva arvo Jumalan lapsina. Eli toisin sanoen: vaikka kristityt uskoivat, että kaikki kuuluvat tasa-arvoisesti (equally) Jumalan pelastavan tahdon suunnitelmaan, he uskoivat myös, että on olemassa sellaisia kulttuureja ja kulttuurisia tapoja, joita minä voin kristittynä pitää vastenmielisinä; että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule ikinä olemaan uskottuja ystäviäni; että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka tulevat saavuttamaan ainoastaan alhaisen tason älyllisiä saavutuksia. Ja tämä kaikki voitiin todeta hyvällä omallatunnolla.

Mutta liberalismin myötä tuli kristillisen Jumalan kieltäminen. Ja näin ollen tasa-arvoa ja arvoa ei voitu enää perustaa Jumalan pelastavaan suunnitelmaan. Mutta mihin ne sitten voitaisiin perustaa? Liberalismin täytyi löytää perusta tasa-arvolle ja arvolle luonnosta. Mutta miten tämä onnistuisi? Kristityt olivat uskoneet, että meillä on yhteinen alkuperä ja että tässä mielessä me olemme yhtä. Mutta evoluution sattumat eivät voisi ikinä toimia uskottavana perustana sellaiselle tasa-arvolle, jota voitaisiin arvostaa: eli sellaiselle tasa-arvolle, jolla on todellista arvoa. Ja koska oli (ja on) empiirisesti päivänselvää, että eri rotujen välillä on paljon epätasa-arvoa (inequality) ja eroa, niin tämä tasa-arvo oli nähtävä potentiaalisena: eli näennäisesti huonoimman ja parhaimman välisenä tasa-arvona: tasa-arvona, joka on vahvistamatta ainoastaan sattumanvaraisten olosuhteiden vuoksi, mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteen vuoksi, etuoikeutettujen taholta köyhiä kohtaan osoitetun oikeudenmukaisuuden puutteen vuoksi. Liberalismin moottorina toimii tarve todistaa konkreettisesti - vahvistaa historiassa - ihmisen arvo: poistaa ne esteet, jotka pidättelevät sitä jokaisen talonpojan sisällä olevaa aatelismiestä, joka odottaa ilmaantumistaan.

Huomaa: tässä on oikeasti kyse ohjelmasta, jolla pyritään pelastamaan jotain siitä uskonnosta, joka on jo kauan sitten hylätty. Se jokin - ihmisarvo (human dignity) - on näin ollen sekulaarin uskonnon tavoite (object of a secular faith). Ja koska liberaalien mielestä tasa-arvo kuuluu heidän uskontonsa tavoitteen kannalta tarpeellisten edellytysten joukkoon, niin siitä ei oikeastaan ole mahdollista omata empiirisiä argumentteja. Data voidaan aina tulkita siten, että se vahvistaa uskoa.

Ja tietysti, jos ylipäätään puhut rotueroista, niin liberaalit haistavat nopeasti Zyklon B:n tuoksun. Tämä on toinen syy, jonka vuoksi tämän päivän liberaalit takertuvat uskomukseen rotujen tasa-arvosta ja kieltävät kaikenlaisen suoran ja avoimen keskustelun rotueroista. He osoittavat toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan raunioita ja sanovat: tähän teidän uskonne rotueroihin johtaa! Jos ei muusta syystä, niin natsit ansaitsevat tulla tuomituiksi siksi, että he antoivat tämän nykyajan liberaalin etiketin näkökannan taakaksemme.

Jos haluan olla rehellinen, niin minun täytyy sanoa, että en tiedä, miten väitellään liberaalin kanssa tästä viimeisestä asiasta, ja olisin kiitollinen, jos saisin apua yleisöstä. Mutta uskon, että liberaalit saattaisivat pystyä ymmärtämään osan siitä haitasta, jota heidän tasa-arvoinen (egalitarian) doktriininsa aiheuttaa viattomille.

Ensinnäkin, jos se on virheellinen, niin se saa aikaan epätodellisia odotuksia joidenkin rotujen keskuudessa. Ja kun nämä odotukset eivät täyty, niin mitä sitten tapahtuu? Ne, jotka eivät ole vieläkään samalla tasolla muiden kanssa, olettavat, että se ei ole heidän oma vikansa - ja he syyttävät epäoikeudenmukaisuudesta niitä, jotka ovat menestyneet. Joten tämä dogmi, jota noudatetaan todisteista välittämättä, aiheuttaa sosiaalista kärsimystä.

Toiseksi, ei ole ainoastaan niin, että tämän tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö (weight of evidence) on sitä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten omanarvontunto (sense of self worth) - heidän uskonsa kaikkien ihmisten arvoon - on sidoksissa erittäin epätodennäköiseen teesiin. Ja kun ihmiset alkavat epäillä, että tämä teesi on virheellinen, niin he tulevat myös epäilemään omaa arvoaan. Ja tämä on mielestäni yksi liberaalin egalitarismin vahingollisimmista vaikutuksista.

Jos luet egalitaristien argumentteja, niin sinun ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle huomataksesi rivien välissä olevan viestin: jos me olemme väärässä, niin peijakas, silloinhan mustilla ihmisillä ei todella ole arvoa: ja heidän orjuuttamisensa, halventamisensa, nöyryyttämisensä ja tappamisensa saattaa hyvinkin olla oikein. Eli liberaalit pitävät itseään ja ammatillisen ystävällisyytensä edunsaajia teorian panttivankeina; jos hylkäät sen, he tuntuvat sanovan, jos uskot todisteita, jotka ovat sitä vastaan, niin silloin et ole minkään arvoinen.

Ja valitettavasti - todistaessamme tällä hetkellä sellaisten kirjojen tulvaa, jotka jäljittävät kaiken kreikkalaisesta metafysiikasta analyysiin (calculus) takaisin afrikkalaiseen alkuperään - monet mustat ovat nykyään vakuuttuneita siitä, että heidän arvonsa ei riipu pelkästään tulossa olevasta tasa-arvosta vaan paremmuudesta (superiority), joka oli aiemmin totta ja joka on jollain tavalla varastettu heiltä. (Sanon "valitettavasti", koska tällaisen ajattelun lähes ilmeinen virheellisyys johtaa siihen, että vihamieliset valkoiset pilkkaavat ja halveksivat mustia entistä enemmän ja monet mustat alkavat halveksia itseään.)

Tuhoon tuomittua ja kieroutunutta

Mutta tästä huolimatta: "rasismi" ("racialism") on mielestäni sekä kieroutunutta (wrong-headed) että tuhoon tuomittua. Palauttakaamme mieliimme Malcolm Meldahlin American Renaissancelle lähettämä kirje [julkaistu numerossa Dec. 1993]. Tämä kirje oli eräänlainen apologia (puolustuspuhe), jossa hän kertoi, miksi hän ei ole enää tilaaja; hän väitti, että AR oli astunut toivottomalle ja vaaralliselle tielle. Samuel Taylor vastasi tähän kirjeeseen tehokkaasti - yhdellä tasolla. Mutta hra Meldahlin sanat vaivaavat minua edelleen; hänen haasteissaan on syvällisyyksiä, ja niihin ei niinkään jätetty vastaamatta; niitä ei tunnistettu kunnolla. Joten haluaisin, jos se sopii, tuoda joitakin niistä pintaan.

Hra Meldahl lausuu seuraavasti: "American Renaissancea motivoi tietynlainen vihamielisyys (animus). Joskus tämä vihamielisyys on avointa, mutta yleensä se on peiteltyä... se todella edesauttaa ihmisten loukkaamista..." Hra Taylor kiistää tämän loukkaantuneen viattomasti (with an air of wounded innocence). Mutta miettikääpä. Millaisia ihmisiä AR vetää puoleensa? Oman havaintoni perusteella he ovat niitä, jotka näkevät, kuinka kaupunkimme hajoavat, kuinka naapurustomme muuttuvat turvattomiksi (tai vaikka ne eivät muuttuisi täysin turvattomiksi, niin ainakin ne muuttuvat asuinkelvottomiksi); niitä, jotka näkevät, kuinka maamme muuttuu yhä barbaarisemmaksi; ja niitä, jotka - mikä tärkeintä - yhdistävät tämän ongelman mustaan väestöön; niitä, jotka huomaavat, että jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää).

Ihmisten kokemukset mustista johdattavat heidät päätelmiin, jotka ovat erilaisia kuin ne päätelmät, jotka kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä (ihmisille on kerrottu, että kunnollinen ja älykäs henkilö voi hyväksyä ainoastaan tietynlaiset päätelmät). Se kuva, jonka elokuvat ja televisio antavat mustista, on täydellisesti ristiriidassa heidän omien kokemustensa kanssa. He tietävät, mitä mustan väestön keskittymät merkitsevät, ja he kiukustuvat siitä, että heidän kokemuksensa kiistetään. En usko, että tässä on mukana kovinkaan paljon valkoisen ylpeyden positiivista tunnetta. Ei; he kokevat, että musta kulttuuri (tai antikulttuuri) valtaa alaa; ja heitä motivoi pelko ja inho sitä kohtaan. Ja sitten AR tulee mukaan ja kertoo heille: ne mustiin liittyvät asiat, joista te ette pidä, perustuvat geeneihin; liberaalien sosiaaliavustusohjelmien huolehtiva käsi ei voi poistaa niitä.

AR on äärimmäisen naiivi, jos se ajattelee, että se ei edusta mustien vastaisuutta tai että sen pitäminen mustien vastaisena on epäreilua; kun otetaan huomioon, kuinka sosiaaliset ongelmat ovat herättäneet AR:n mielenkiinnon ja kun otetaan huomioon se geneettinen/biologinen näkökulma, joka on lähellä AR:n sydäntä, niin ensisijainen vaikutelma näyttää varmasti olevan - ja ehkä varmasti on - surullinen ja joskus epäkunnioittava mustien epäonnistumisen halveksiminen (eikä ylpeys valkoisten saavutuksista).

Loppujen lopuksi, useimmat valkoiset ihmiset eivät normaalisti pidä itseään "valkoisina". He eivät pitäneet itseään "valkoisina" edes parempina aikoina (ennen liberaalia ylivaltaa). Useimmiten he pitivät itseään puolalaisina, italialaisina, irlantilaisina, englantilaisina, katolisina, protestantteina, juutalaisina; tietyn naapuruston, tietyn kaupungin jne. jäseninä. Nämä ovat tutuimmat ryhmittymät. Oman kokemukseni perusteella ihmiset pitävät itseään "valkoisina" silloin, kun he havaitsevat tai ajattelevat sellaisia "ei-valkoisiin" (erityisesti mustiin) liittyviä asioita, jotka häiritsevät heitä erityisesti.

Ja tämä taas on syy siihen, miksi AR on altis syytökselle vihamielisyydestä: sillä kun se tekee "valkoisesta ihmisestä" iskulauseensa (rallying cry), se keskittyy johonkin sellaiseen, johon useimmat ihmiset keskittyvät silloin, kun he harrastavat negatiivista vertailua. Useimmille ihmisille "valkoisuus" sinällään on aivan liian abstrakti inspiroidakseen positiivisia lojaalisuuksia; heidän lojaalisuutensa ovat konkreettisia: perhe, klaani, kulttuuri, uskonto. Jotta ihmiset voisivat jakaa AR:n positiivisen innostuksen valkoisesta ihmisestä, heidän pitäisi omaksua sellainen filosofinen näkökulma, joka on mielestäni osa yhä barbaarisemman yhteiskuntamme ongelmaa - eikä osa ratkaisua (tästä lisää tuonnempana).

Hra Taylor on sanonut, että AR:n näkökulmassa ei ole mitään sellaista, jota mustien pitäisi pitää erityisen vastenmielisenä tai loukkaavana. Sillä eihän meitäkään haittaa se, että kiinalaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin valkoiset eurooppalaiset. Joten jos valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin mustat, niin miksi mustien pitäisi olla erityisen loukkaantuneita?

Mutta myös tämä vaikuttaa enemmän kuin hieman naiivilta. Onko typerää ajatella, että ne groteskit mielettömyydet, joista AR kertoo "O Tempora, O Mores!" -osiossa, on tarkoitettu havainnollistamaan, mitä tämä mustan älykkyyden vajavaisuus konkreettisesti tarkoittaa? Ja onko se todella yllättävää, jos tämä ahdistaa tai loukkaa mustia - erityisesti niitä mustia, jotka on kasvatettu liberaalien valheiden dieetillä? Tällaisen informaation sulattaminen ei voi olla helppoa edes vanhemmalle sukupolvelle. Se on varmasti paljon vaikeampaa kuin sen sulattaminen, että me olemme keskimäärin vähemmän älykkäitä kuin kiinalaiset. Sillä meillä on suunnattoman rikas älyllinen perintö, josta me voimme olla ylpeitä; kun taas mustilla ei ole tällaista perintöä. Ja AR:n sanoma on, että luonto on järjestänyt asiat tällä tavalla. AR toteaa: kaikki ne asiat, joiden vuoksi me valkoiset emme halua asua teidän lähellänne, johtuvat suhteellisen vähäisestä geneettisestä lahjakkuudesta. Ja tämä on kova doktriini.

On katkera pala (bitter pill) olla älyllisesti pohjalla; uskon, että sen täydellinen hyväksyminen vaatisi pyhimyksen nöyryyden. Mutta nöyryys on hyve, jota AR ei oikeastaan voi suositella (sillä AR painottaa biologisia imperatiiveja).

Hra Meldahl valitti seuraavasti: "Te taistelette innokkaasti liberalismia ja sen selkeitä ylilyöntejä vastaan. Haluaisin, että te yrittäisitte yhtä innokkaasti säilyttää sen, mikä on hyvää ja ihailtavaa..." Mutta tässä me kohtaamme ongelman. Mikä on hyvää ja ihailtavaa, ja miksi me haluamme säilyttää sen?

Jotta me voisimme vastata näihin kysymyksiin, meidän täytyy esittää uusi kysymys: millaisia resursseja AR:llä on käytössään, jos se yrittää antaa tyydyttävän vastauksen näihin kysymyksiin? Vaikuttaa siltä, että American Renaissancea ohjaava filosofinen näkökulma on materialistinen/evolutionistinen. Ja mielestäni tämä näkökulma on (a) virheellinen ja (b) tuhoisa jopa minimaalisesti kunnollisen moraalisen näkemyksen kannalta.

Katsokaamme seuraavia prof. Revilo Oliverin lausuntoja (prof. Oliver on varmasti yksi rasismin oppineimmista puolestapuhujista): "Universumia... ei tehty ihmistä varten, ja se on täysin vailla moraalisia arvoja." "Hetken kestävän pohdiskelun pitäisi riittää osoittamaan, että yliluonnollisen hallitsijan antaman määräyksen puuttuessa ei voi olla muita oikeuksia kuin ne oikeudet, jotka kansalaiset ovat... antaneet itselleen; ja vaikka... kansalaiset saattavat osoittaa ystävällisyyttä muukalaisia, orjia ja koiria kohtaan, niin tällaisilla olennoilla ei selvästikään voi olla oikeuksia." "Korkeinta moraalia on sellainen moraali, joka edistää parhaiten... selviytymistä ja... laajentumista alempien (inferior) väestöjen kustannuksella."

Haluaisin tietää, kuinka kukaan rasisti (racialist) voi välttää tällaisen julman ja toivottoman näkemyksen. Muistakaa Meldahlin sanat: "Mielestäni teillä ei ole... keinoja vastustaa niitä ylilyöntejä, joita olisi mahdollista tehdä AR:n ideologian nimissä... Sellaisia jääkenkiä, jotka olisivat niin terävät ja vahvat, että ne voisivat estää teitä luisumasta... verilöylyyn, ei ole olemassa." Onko tällainen pelko perusteeton? Ellei AR voi esittää vakuuttavaa ulospääsyä, se tuskin voi väittää, että se on perusteeton.

Sanon tämän vielä toisella tavalla. Hra Taylor sanoo, että valkoisten pitää jossain mielessä irtaantua tai irrottautua. No, oletetaan, että me teemme näin. Miltä tämä meidän irrottautunut valkoinen yhteiskunta näyttää? Mitä musiikkia me kuuntelemme? Puccinia? Wagneria? Madonnaa? The Rolling Stonesia? Skrewdriveria? Osa tämän yhteiskunnan ongelmaa - tuntuisi houkuttelevalta sanoa, että tämän yhteiskunnan merkittävä ongelma - on se, että me olemme pettäneet oman perintömme: perintömme on arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle.

Loppujen lopuksi, miksi ei-eurooppalaisten pitäisi kohdella kunnioittavasti niitä asioita, joita me itse halveksimme? Ja se, että me halveksimme niitä, on mielestäni tärkein lännen kohtaamista kriiseistä. Jos perusvakaumuksemme sen suhteen, keitä me olemme ja mitä me tunnustamme, olisivat edelleen eheitä, niin silloin ainoat ongelmamme olisivat yksityiskohtiin liittyviä ongelmia - otetaan esimerkiksi maahanmuutto: kuinka monta henkilöä voidaan assimiloida kohtuullisesti tietyn ajan kuluessa? Mutta ongelma on siinä, että me emme enää usko, että olisi olemassa jotain sellaista, johon maahanmuuttajat tulisi assimiloida. Yhteiskuntamme keskeiset perususkomukset ovat murtuneet; ja tämän vuoksi meistä tuntuu siltä, että me olemme hajallaan ja lyötyjä. Mikä saa meidät pysymään koossa - mikä voi saada meidät pysymään koossa - kansakuntana (as a nation)? Haluaisin kuulla joitain ehdotuksia.

Minä vastustan positiivista syrjintää (affirmative action) yhtä ankarasti kuin kaikki muutkin; ja uskon, että sen välitön lakkauttaminen olisi hyvä ensimmäinen askel prosessissa, joka auttaisi kaikkien rotujen edustajia saamaan hieman itsekunnioitusta ja vastuuntuntoa; prosessissa, joka auttaisi kansakuntaamme sitoutumaan jälleen todelliseen erinomaisuuteen. Ongelma on siinä, että me olemme väestönä kadottaneet tunteen siitä, millaista hyvän elämän - saati sitten erinomaisen elämän - tulisi olla. Ja on vaikea suunnata kohti tuntematonta päämäärää.

Ja pyydän, että ette ymmärrä minua väärin. AR:n esiintuomat ongelmat ovat todellisia; niistä keskusteleminen ei ole ajanhukkaa; itse asiassa niistä pitäisi keskustella enemmän. Mutta minä pelkään, että yksimielisyys tämän asian suhteen voi houkutella meidät sivuuttamaan ne paljon vakavammat ja syvällisemmät asiat, jotka erottavat meitä. Ja kun taistelette erillään voimakasta ja artikuloivaa vihollista vastaan, niin - kuten Tacitus muistuttaa - ette tule olemaan sen menestyksekkäämpiä kuin ne brittien esi-isät, jotka taistelivat roomalaisia vastaan: singuli pugnant, universi vincuntur: he taistelevat yksilöinä, he tulevat valloitetuiksi yhdessä.

Toivon, että tämä konferenssi voisi olla alku sellaiselle keskustelulle, joka johtaa suurempaan yksimielisyyteen sekä ahdingostamme että niistä asioista, joita tarvitaan, jotta pelastuisimme ahdingostamme. Liberalismi on pelottavan voimakas. Mutta on yksi voima, joka ei ole liberalismin puolella; ja tämä voima on totuus. Ja se on lopulta liberalismin voittamaton vihollinen ja meidän järkähtämätön ystävämme.

Fr. Tacelli on jesuiittaveljestön jäsen (member of the "Society of Jesus"). Hän on opettanut filosofiaa Boston Collegessa vuodesta 1984 lähtien. Tämä on lyhennetty versio puheesta, jonka hän piti AR:n konferenssissa toukokuussa. Hänen täydelliset kommenttinsa - sekä muiden puhujien kommentit - ovat saatavilla osoitteessa: Renaissance Audio-Visual, 272 Hope Street, Marietta, GA 30064.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#cover


Vastaus isä Tacellille

Samuel Taylor (American Renaissance, January 1995)

Fr. Tacellin esittämä kritiikki American Renaissancessa esitettyjä ajatuksia kohtaan on erityisen arvokasta ja ajatuksia herättävää siksi, että hän kirjoittaa konservatiivina - tai jopa taantumuksellisena - eikä liberaalina. Toisin kuin liberaalit, jotka kieltäytyvät pohtimasta rasismin perusteita ja siten sivuuttavat rasismin "vihanlietsomisena", fr. Tacelli hyväksyy rasismin perusteet. Hän itse asiassa tuo avoimesti julki muutamia sellaisia perusdogmeja, jotka ovat yhteisiä kaikille syvällisen rasismin muodoille:

Että perintömme on "arvokas asia, ja meillä on velvollisuus ojentaa se seuraavalle sukupolvelle".

Että "tämän [rodullisen] tasa-arvon doktriinin puolesta ei ole vakuuttavia todisteita; ylivoimainen todistusnäyttö on sitä vastaan".

Että "omien" suosiminen on "maailman luonnollisin asia".

Että "jos riittävä määrä mustia on läsnä, niin elämäntapa hajoaa joksikin sellaiseksi, jota he [valkoiset] eivät halua sietää (ja jota heidän ei todellakaan pitäisi haluta sietää)".

Pelkästään nämä neljä väitettä merkitsevät sitä, että se visio monirotuisesta Amerikasta, jonka jakavat sekä liberaalit että valtavirran "konservatiivit", hylätään. Ja kuitenkin fr. Tacelli jatkaa sanomalla, että rasismi - eli näkökulma, joka vaikuttaisi olevan näiden väitteiden luonnollinen seuraus - on "kieroutunutta ja tuhoon tuomittua". Miksi?

Hän vastustaa sitä, että "[me] teemme 'valkoisesta ihmisestä' iskulauseemme", ja hänen vastustuksensa ytimessä on käsitys, jonka mukaan rasismi voi saada alkunsa ainoastaan materialistisesta ja ei-teistisestä filosofiasta; ja jonka mukaan tällainen filosofia tuhoaa moraalin. Tämä käsitys on mielestäni virheellinen, mutta koska teologinen keskustelu on vaikeaa ja yleensä tuloksetonta, niin pankaamme tämä keskeinen väite toistaiseksi ainoastaan merkille ja palatkaamme siihen myöhemmin. Fr. Tacellilla on muita - täysin maallisia - huolenaiheita, jotka eivät riitä rasismin täydelliseen hylkäämiseen ja jotka vaativat pohdintaa ja vastauksen.

Tarkastelussa vihamielisyys

Onko AR mustien vastainen (tai hispaanovastainen, aasialaisvastainen, maahanmuuttajavastainen jne.)? Sikäli kuin me tulemme riistetyiksi (insofar as we are being dispossessed) näiden ihmisten toimesta, niin AR kiinnittää tietysti heihin paljon huomiota. On mahdotonta hautoa mielessään hyväntahtoisia ajatuksia sellaisia ryhmiä kohtaan, jotka muuttavat kansakuntaamme ja jotka eivät tunne tunnontuskia syrjäyttämisemme suhteen. Kuitenkin, vihamielisyyden tunteminen ei-valkoisia kohtaan vain siksi, että he ovat ei-valkoisia, on väärin, ja jos AR osoittaa tällaista vihamielisyyttä, niin se tekee väärin.

Näillä sivuilla monesti esitetty huomio on se, että kun mustat käyttävät hyväkseen positiivista syrjintää tai kun meksikolaiset elävät sosiaaliavustuksilla, he käyttäytyvät normaalisti. He näkevät tilaisuuden ja hyödyntävät sen. Mutta näin tehdessään he myös rutistavat valkoista Amerikkaa hengiltä, ja on luonnollista katsella tällaista kauhulla. Mutta he tekevät kuitenkin vain sitä, mitä harhaan johdetut ja itsetuhoiset valkoiset ihmiset antavat heidän tehdä.

Jos henkilö palaa lapsuutensa (aiemmin valkoiseen) naapurustoon ja näkee sen tuhon, jonka ei-valkoiset ovat saaneet aikaan, niin kuinka hän voi olla tuntematta katkeruutta? Uusien tulokkaiden "vihaamisesta" ei tietenkään ole hyötyä, sillä he vain perustavat luontonsa ja tapojensa mukaisen yhteisön. Jos jotakuta pitää vihata, niin sitten pitää vihata sellaisia valkoisia, jotka saivat tämän aikaan "integraation", "diversiteetin" tai "kulttuurisen rikastamisen" nimissä. Valkoiset integraation kannattajat ja ne ei-valkoiset, jotka integraation kannattajat toivottavat tervetulleiksi keskuuteemme, ovat kuolettava uhka; eivät siksi, että olisi todennäköistä, että he tappavat meidät, vaan siksi, että heidän kasvava määränsä tuhoaa elinympäristömme; ja ilman elinympäristöämme me lakkaamme väestönä olemasta olemassa.

Ongelma on siinä, että useimmat valkoiset ihmiset eivät näe sitä pitkän aikavälin uhkaa, jonka maahanmuutto ja monirotuisuus aiheuttavat. Ja näin ollen se kiireellisyys, jolla rasistit vastustavat sitä, vaikuttaa heistä absurdilta, kieroutuneelta ja vastenmieliseltä. Ironista kyllä, ei-valkoiset ymmärtävät helpoimmin valkoisen rasistin pelkoja; sillä ei-valkoisten oma rotutietoisuus on elävää, ja he tietävät hyvin sen, mitä muutos populaation balanssissa (population balance) tarkoittaa.

Meidän taistelumme on selviytymistaistelua. Vaikka uhassa ei olisi kyse muusta kuin muiden rotujen luonnollisesta ja ei-aina-vihamielisestä laajentumisesta meidän antautumisemme jättämään tyhjiöön, niin on olemassa tiettyjä tunteita, joita ei voi olla tuntematta niitä kohtaan, jotka syrjäyttävät meidät. Vihamielisyys ei ehkä ole oikea tunne, mutta rakkauden tunteminen on mahdotonta.

Kova doktriini

Osa AR:n tarkoituksesta on näin ollen varoittaa unissakäveleviä valkoisia siitä kohtalosta, joka odottaa heitä. Kuten fr. Tacelli myöntää, rodut eivät ole keskenään vaihdettavissa. Liberalismi väittää, että ne ovat - ainakin silloin, kun se ei väitä, että ainoastaan valkoisia voidaan moittia. Osa AR:n tehtävästä on kumota liberaalien typerät väitteet rotujen vastaavuudesta (equivalence of races), ja tämä on yksi "O Tempora" -osion tarkoituksista.

Kun koulu, naapurusto tai seutu muuttuu ei-valkoiseksi, valkoiset toteavat sen niin vieraaksi, että heidän pitää muuttaa muualle. Kun on kyse mustista ja hispaanoista, niin erot keskimääräisessä älykkyydessä (ja todennäköisesti myös muissa käyttäytymispiirteissä) ovat tärkeä osa sitä, mikä tekee heistä vieraita. Ne ovat osa sitä, miksi he eivät - kokonaisuudessaan - ole meidän kaltaisiamme ja miksi heistä ei ikinä tule meidän kaltaisiamme. Valkoisten pitää oppia käsittelemään tätä rationaalisesti, humaanisti ja rehellisesti.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että tämä on "kova doktriini", ja ehkä se on, mutta tukahduttavatko katoliset doktriinin vain sen vuoksi, että se on kova. Perisynti (original sin) on kova doktriini. Ikuinen kärsimys uskottomille saattaa olla kovin doktriini, joka on ikinä esitetty. Mutta eikö kirkko käske meitä rakentamaan elämämme suoraan doktriinin varaan - vaikka se olisikin erittäin kova doktriini?

Saattaa olla, että rotueroihin liittyviä faktoja ei voi ilmaista siten, että ihmiset eivät loukkaantuisi, mutta fr. Tacelli ei varmastikaan ehdota, että meidän pitäisi rakentaa kansakuntamme tarkoituksellisen valheen varaan siksi, että totuus on kova. Tämä olisi juuri sellaista tunteiden loukkaamiseen liittyvää heikkohermoisuutta, joka on estänyt positiivisen syrjinnän, "mukaan ottamisen" ("inclusion"), "diversiteetin" ja vaikka kuinka monen muun meitä tuhoavan liberaalin hankkeen tehokkaan vastustamisen.

Jos tarkastelemme toista aihetta, niin hän on oikeassa sanoessaan, että useimmat valkoiset eivät pidä itseään "valkoisina" tai että he pitävät itseään valkoisina vasta sen jälkeen, kun he ovat kokeneet epämiellyttävän kohtaamisen ei-valkoisten kanssa. Tämä on vain viimeaikainen poikkeama. Eräs kohteliaisuus, jonka Kipling lausui Gunga Dinistä oli:

An' for all 'is dirty 'ide
'E was white, clear white, inside

Kirjassaan A Child’s Garden of Verses Robert Louis Stevenson lausuu nämä sanat lapsen äänellä:

Little Indian, Sioux or Crow,
Little frosty Eskimo
Little Turk or Japanee,
O! don’t you wish that you were me?

1950- tai 1960-luvulle saakka useimmat amerikkalaiset tiesivät, että he ovat valkoisia ja että heidän maansa ja kulttuurinsa ovat valkoisia. He pitivät valkoisuutta itsestäänselvyytenä, ja he eivät voineet kuvitella, että he huuhtoutuisivat pois nousevan värillisen tulvan johdosta. Ja tässä on mielestäni eräs ratkaiseva ja puuttuva elementti ajatellen sitä kulttuurista uudestisyntymistä, jota fr. Tacelli - ja minä - niin hartaasti kaipaamme. Onko se sattumaa, että valkoinen rotutietoisuus ja ylpeys katosivat sen kamalan 1960-luvun aikana, jolloin kaikki säädyllisyyden standardit joutuivat hyökkäyksen kohteeksi?

Kehotus rotutietoisuuden puolesta ei ole kehotus jonkin uuden asian puolesta, vaan se on kehotus palata johonkin vanhaan. Kun fr. Tacelli tuntee kaipuuta varmempaa ja hengellisempää aikaa kohtaan, niin eikö hän silloin palauta mieleensä sellaisen aikakauden, jonka aikana rodullista ylpeyttä pidettiin yhtä itsestään selvänä kuin uskoa Jumalaan? Kuten hän esittää, vihamielisimmissä muodoissaan liberalismi hylkää Jumalan.

Fr. Tacelli kirjoittaa, että jos me vain olisimme varmoja itsestämme ja siitä, mitä me olemme, niin loppu koostuisi pelkistä yksityiskohdista: kuinka monta maahanmuuttajaa me voimme päästää sisään ja mitä heidät pitää saada oppimaan. Mutta perustavanlaatuinen osa identiteettimme menetystä on varmasti ollut se, että me olemme menettäneet ylpeytemme länsimaisen sivilisaation valkoisina ja eurooppalaisina perillisinä. Mikään väestö ei voi jatkaa perinteitään, jos se ei tunne luissaan, että sen esi-isien tavat ovat oikeita ja parhaita. Kun biologinen samaistuminen näiden perinteiden luojiin katkaistaan, kun ihmisen omaa kulttuuria ja rotua ei pelkästään suhteellisteta vaan myös demonisoidaan, niin jopa halu selviytyä saattaa hävitä.

Ei muuten ole sattumaa, että sekä valkoista rotua että eurooppalaista "kuolleiden-valkoisten-miesten" kulttuuria demonisoidaan. Toisin kuin "mukaan ottamista" ja "monikulttuurisuutta" puolustavat harhaiset valkoiset, jotka uskottelevat, että haitilaisista pakolaisista voidaan tehdä jeffersonilaisia republikaaneja, ne, jotka syrjäyttävät meidät, tietävät varsin hyvin, että rotu ja kulttuuri ovat yhtä. Ilman rotua kulttuuri kuolee.

Olen fr. Tacellin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että me olemme häpeällisesti laiminlyöneet perintömme. Mutta siitä huolimatta epäilen, että jos valkoiset tuntisivat edelleen Stevensonin ja Kiplingin viatonta ylpeyttä valkoisuudestaan, niin heidän kulttuuristaan ei ehkä olisi tullut Madonnan ja Skrewdriverin kaltaisten artistien ja yhtyeiden leikkikalua.

Näin ollen rodun täytyy olla meidän iskulauseemme. Arvokas perintömme sai alkunsa rotutietoisuuden kontekstissa, ja me voimme olla varmoja siitä, että rodullinen laimentaminen (racial dilution) ainoastaan kiihdyttää sen rappeutumista. Me emme voi olla varmoja siitä, että valkoiset eivät rypisi roskassa (would not wallow in swill) irrottauduttuaan ei-valkoisista. Mutta me tiedämme, että jos me liitymme muiden seuraan, niin Snoop Doggy Dogeille ja Niggaz With an Attitudeille ei tule loppua.

Mustat ja hispaanot nimeävät koulujamme uudelleen, purkavat muistomerkkejämme, kirjoittavat oppikirjojamme uudelleen ja herjaavat sankareitamme aina, kun he saavat tilaisuuden. Ei voida odottaa, että sellaiset ryhmät, jotka tuhoavat perintöämme, ojentaisivat sen tuleville sukupolville. Me saatamme vielä itsekin epäonnistua siinä, mutta vain me tulemme edes yrittämään sitä. Fr. Tacelli kehottaa meitä omistautumaan uudelleen sille mahtavalle kulttuurille ja sivilisaatiolle, jonka perillisiä me olemme - ja hän on oikeassa; meidän pitää tehdä niin. Mutta jos me emme saa takaisin rotutietoisuuttamme, niin tällä omistautumisella tulee olemaan vain vähän vaikutusta. Todellakin, vain rotutietoisuuden kautta me voimme lopettaa meihin kohdistuvan riiston (our dispossession) ja aloittaa kulttuuriseen uudistumiseen tähtäävän työn.

Materialismi

Palaan lopuksi siihen, mikä on mielestäni pääasiallista siinä kritiikissä, jota fr. Tacelli kohdistaa rasismiin. Ensinnäkin, fr. Tacelli esittää, että rasismi voi nousta ainoastaan jumalattomasta materialismista. Tämä on selkeästi väärin. Monet perustajaisät (Founding Fathers), brittiläiset imperialistit, konfederaation kenraalit ja etelävaltioissa vaikuttaneet segregaation (rotuerottelun) kannattajat olivat sekä rodullisia nationalisteja että hartaita kristittyjä. Monet AR:n lukijoista ovat tunnustavia kristittyjä. Merkittäviltä osin fr. Tacelli on itsekin rasisti. Hän hyväksyy omien suosimisen, ja hän havaitsee, että jos ei-valkoisia on riittävä määrä, niin he muuttavat yhteiskuntaa vastenmielisellä tavalla (ja hän tulee näin ilmaisseeksi oman rotutietoisuutensa).

Toiseksi, fr. Tacelli kirjoittaa, että uskottomat ovat kykenemättömiä jopa "minimaalisesti kunnolliseen moraaliseen näkemykseen". Kova doktriini! Jos tietyistä ihmisistä sanotaan, että he ovat kykenemättömiä perusmoraaliin, niin tämä on lähellä sitä, että heitä kutsuttaisiin vähemmän kuin ihmisiksi (less than human). Tämä on paljon ankarampi lampaiden erottaminen vuohista kuin mikään AR:stä löytyvä, ja se on täysin päinvastainen kuin se kehotus yksimielisyyteen, johon fr. Tacelli päättää huomautuksensa. Säädyllisyys ja rehellisyys eivät ole ikinä olleet uskovien yksinoikeus.

En usko, että länsimainen sivilisaatio voidaan palauttaa siten, että annetaan kutsu vain uskoville ja jätetään rotu vaille huomiota. Palaan vielä fr. Tacellin liikuttavaan kuvaukseen siitä, mitä New Collegen Cloisters tuli merkitsemään hänelle. Se, mitä amerikanitalialainen jesuiitta tunsi muinaisten brittiläisten patsasruumiiden läheisyydessä, on se, mitä ranskalainen, saksalainen tai kuka tahansa eurooppalaisamerikkalainen olisi saattanut tuntea - oli hän sitten kristitty tai uskoton. En usko, että musta tai amerikanhispaano - vaikka hän olisi kuinka syvästi kristitty - olisi liikuttunut samalla tavalla samoista syistä.

Meillä ei ole varaa antaa uskonnollisten kysymysten jakaa meitä; rotumme ja uskomme perintöömme täytyy yhdistää meidät.

Lähde: http://www.amren.com/ar/1995/01/index.html#article1