Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Suomalainen (26.5.2013)
Lähteet:
http://hommaforum.org/index.php/topic,446.0.html
http://images.google.fi (Kari Suomalainen)
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Kari Suomalaisen pilakuvia
Kari Yrjänä Suomalainen, pilapiirtäjä Kari, (15.10.1920 Helsinki - 10.8.1999 Valkeakoski) saavutti suosiota erityisesti Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950 - 1991.
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Suomalainen (26.5.2013)
http://hommaforum.org/index.php/topic,446.0.html
http://images.google.fi (Kari Suomalainen)
Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Suomalainen (26.5.2013)
http://hommaforum.org/index.php/topic,446.0.html
http://images.google.fi (Kari Suomalainen)
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Suomalaisasiamiehen näkemys suomalaisuudesta
Suomalaisuus tarkoittaa erityispiirteitä.
Suomalainen puhuu suomea, asuu Suomessa, on suomalaisen näköinen ja tunnustautuu suomalaiseksi.
Suomalainen on kristitty tai pakana.
Suomalaiset ovat lähinnä itäbaltteja ja pohjoista rotua.
Suomalaisilla on oma historiansa.
Suomalaisella on suomalaiset sukujuuret.
Suomalaisella on suomalainen nimi.
Lähde: http://www.saunalahti.fi/g333 (Suomalaisuus)
Suomalainen puhuu suomea, asuu Suomessa, on suomalaisen näköinen ja tunnustautuu suomalaiseksi.
Suomalainen on kristitty tai pakana.
Suomalaiset ovat lähinnä itäbaltteja ja pohjoista rotua.
Suomalaisilla on oma historiansa.
Suomalaisella on suomalaiset sukujuuret.
Suomalaisella on suomalainen nimi.
Lähde: http://www.saunalahti.fi/g333 (Suomalaisuus)
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Mannerheimin päiväkäsky N:o 34
Päämaja (14.3.1940)
Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat!
Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä, ankara rauha, joka on Neuvosto-Venäjälle luovuttanut melkeinpä jokaisen taistelukentän, millä Te olette vuodattaneet vertanne kaiken sen puolesta, mitä me pidämme kalliina ja pyhänä.
Te ette ole tahtoneet sotaa, Te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta Teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.
Yli 15 000 Teistä, jotka lähditte kentälle, ei enää näe kotiansa, ja kuinka monet ovatkaan ainiaaksi menettäneet työkykynsä. Mutta Te olette myös jakaneet kovia iskuja, ja kun nyt parisataatuhatta vihollistanne lepää hangessa tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, ei syy ole Teidän. Te ette heitä vihanneet ettekä tahtoneet heille pahaa, vaan seurasitte sodan ankaraa lakia, tappaa tai kuolla itse.
Sotilaat!
Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä Teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä tunturien miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen pojista. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa tehdastyöläinen ja köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.
Kiitän Teitä kaikkia, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, mutta tahdon erikoisesti painostaa reserviupseereiden uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttä, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa prosenttimäärältään sodan korkein, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla velvollisuudentunnolla.
Kiitän esikuntien upseereita heidän taidostaan ja uupumattomasta työstään, ja lopuksi kiitän lähimpiä apulaisiani, yleisesikunnan päällikköä ja päämajoitusmestaria, armeijan komentajia, sekä armeijakuntien ja divisioonien komentajia, jotka usein ovat tehneet mahdottomasta mahdollisen.
Kiitän Suomen armeijaa, kaikkine aselajeineen, jotka jalossa kilpailussa ovat suorittaneet sankaritekoja sodan ensi päivästä saakka. Kiitän rohkeudesta, millä se on käynyt päin moninkerroin ylivoimaista vihollista, joka on ollut varustettu osittain tuntemattominkin asein, ja sitkeydestä, millä se on pureutunut jokaiseen tuumaan kotimaan kamaraa. Yli 1 500 venäläisen hyökkäysvaunun ja yli 700 lentokoneen tuhoaminen kertoo sankaritöistä, joita usein ovat suorittaneet yksityiset miehet.
Ilolla ja ylpeydellä ajattelen Suomen lottia ja heidän osuuttaan sodassa - heidän uhrimieltään ja uupumatonta työtään eri aloilla, mikä on vapauttanut tuhansia miehiä tulilinjoille. Heidän jalo henkensä on kannustanut ja tukenut armeijaa, jonka kiitollisuuden ja arvonannon he täysin ovat saavuttaneet.
Kunniapaikalla ovat myös sodan ankarana aikana seisoneet ne tuhannet työläiset, jotka, usein vapaaehtoisina, ilmahyökkäystenkin aikana ovat tehneet työtä koneittensa ääressä valmistaen armeijalle sen tarpeita, sekä ne, jotka herpaantumatta vihollisen tulessa ovat työskennelleet asemien varustamisessa. Kiitän heitä isänmaan puolesta.
Huolimatta kaikesta rohkeudesta ja uhrimielestä on hallitus ollut pakotettu tekemään rauhan kovilla ehdoilla, mikä kuitenkin on selitettävissä.
Armeijamme oli pieni ja sen reservit ja kaaderit riittämättömiä. Ei oltu varustauduttu sotaan suurvaltaa vastaan. Urhoollisten sotilaittemme puolustaessa rajojamme oli ylivoimaisin ponnistuksin hankittava sitä mitä puuttui, oli rakennettava puolustuslinjoja, joita ei ollut, oli koetettava saada apua, jota ei tullut. Oli hankittava aseita ja varusteita aikana, jolloin kaikki maat kuumeisesti varustautuvat myrskyä vastaan, joka nyt vyöryy yli maailman. Teidän sankaritekonne ovat herättäneet ihailua yli maiden, mutta kolme ja puoli kuukautta kestäneen sodan jälkeen olemme edelleen melkein yksin. Emme ole saaneet enempää ulkomaista apua kuin kaksi vahvistettua pataljoonaa tykistöineen ja lentokoneineen rintamillemme, joilla omat miehemme taistelussa yötä päivää ilman vaihdon mahdollisuutta ovat saaneet ottaa vastaan yhä uusien vihollisvoimien hyökkäykset, ponnistaen ruumiilliset ja henkiset voimansa rajattomiin asti.
Kun tämän sodan historia kerran laaditaan, tulee maailma tuntemaan Teidän työnne.
Ilman aulista apua aseissa ja varusteissa, mitä Ruotsi ja Länsivallat meille ovat antaneet, olisi tähänastinen taistelumme ollut mahdoton vihollisen lukemattomia tykkejä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita vastaan.
Valitettavasti ei suuriarvoista lupausta avusta, minkä Länsivallat antoivat, voitu toteuttaa, kun naapurimme, itsestään huolehtien, kielsivät joukoilta oikeuden läpikulkuun.
Kuudentoista viikon veristen taistelujen jälkeen ilman yön ja päivän lepoa seisoo armeijamme vielä tänä päivänä voittamattomana vihollisen edessä, joka hirveistä tappioistaan huolimatta vain on kasvanut lukumäärältään, eikä kotirintamammekaan, missä lukemattomat ilmahyökkäykset ovat levittäneet kuolemaa ja kauhua naisten ja lapsien keskuudessa, ole horjunut. Poltetut kaupunkimme ja raunioitetut kylämme kaukana rintaman takana, vieläpä länsirajoillamme, ovat näkyviä todisteita tämän kansan kärsimyksistä kuluneina kuukausina.
Kohtalomme on kova, kun olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet.
Mutta meidän on otettava kovat otteet voidaksemme siellä, mitä meillä on jäljellä, valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi ja paremmat toimeentulomahdollisuudet kaikille, ja meidän tulee olla kuten ennenkin valmiina puolustamaan pienempää isänmaatamme samalla päättäväisyydellä ja voimalla, millä olemme puolustaneet jakamatonta isänmaatamme.
Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme, länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.
Lähde: http://www.mannerheim.fi/pkaskyt/s_paiva.htm
Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat!
Rauha on solmittu maamme ja Neuvosto-Venäjän välillä, ankara rauha, joka on Neuvosto-Venäjälle luovuttanut melkeinpä jokaisen taistelukentän, millä Te olette vuodattaneet vertanne kaiken sen puolesta, mitä me pidämme kalliina ja pyhänä.
Te ette ole tahtoneet sotaa, Te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta Teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.
Yli 15 000 Teistä, jotka lähditte kentälle, ei enää näe kotiansa, ja kuinka monet ovatkaan ainiaaksi menettäneet työkykynsä. Mutta Te olette myös jakaneet kovia iskuja, ja kun nyt parisataatuhatta vihollistanne lepää hangessa tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallemme, ei syy ole Teidän. Te ette heitä vihanneet ettekä tahtoneet heille pahaa, vaan seurasitte sodan ankaraa lakia, tappaa tai kuolla itse.
Sotilaat!
Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä nähnyt vertaisianne sotureita. Olen ylpeä Teistä kuin olisitte omia lapsiani, yhtä ylpeä tunturien miehestä Pohjolassa kuin Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen pojista. Olen yhtä ylpeä uhrista, jonka tarjoaa tehdastyöläinen ja köyhän majan poika siinä kuin rikaskin.
Kiitän Teitä kaikkia, upseereita, aliupseereita ja miehistöä, mutta tahdon erikoisesti painostaa reserviupseereiden uhrautuvaa uljuutta, heidän velvollisuudentuntoaan ja etevyyttä, millä he ovat täyttäneet tehtävän, joka ei alkuaan ollut heidän. Niinpä on heidän uhrinsa prosenttimäärältään sodan korkein, mutta se on annettu ilolla ja horjumattomalla velvollisuudentunnolla.
Kiitän esikuntien upseereita heidän taidostaan ja uupumattomasta työstään, ja lopuksi kiitän lähimpiä apulaisiani, yleisesikunnan päällikköä ja päämajoitusmestaria, armeijan komentajia, sekä armeijakuntien ja divisioonien komentajia, jotka usein ovat tehneet mahdottomasta mahdollisen.
Kiitän Suomen armeijaa, kaikkine aselajeineen, jotka jalossa kilpailussa ovat suorittaneet sankaritekoja sodan ensi päivästä saakka. Kiitän rohkeudesta, millä se on käynyt päin moninkerroin ylivoimaista vihollista, joka on ollut varustettu osittain tuntemattominkin asein, ja sitkeydestä, millä se on pureutunut jokaiseen tuumaan kotimaan kamaraa. Yli 1 500 venäläisen hyökkäysvaunun ja yli 700 lentokoneen tuhoaminen kertoo sankaritöistä, joita usein ovat suorittaneet yksityiset miehet.
Ilolla ja ylpeydellä ajattelen Suomen lottia ja heidän osuuttaan sodassa - heidän uhrimieltään ja uupumatonta työtään eri aloilla, mikä on vapauttanut tuhansia miehiä tulilinjoille. Heidän jalo henkensä on kannustanut ja tukenut armeijaa, jonka kiitollisuuden ja arvonannon he täysin ovat saavuttaneet.
Kunniapaikalla ovat myös sodan ankarana aikana seisoneet ne tuhannet työläiset, jotka, usein vapaaehtoisina, ilmahyökkäystenkin aikana ovat tehneet työtä koneittensa ääressä valmistaen armeijalle sen tarpeita, sekä ne, jotka herpaantumatta vihollisen tulessa ovat työskennelleet asemien varustamisessa. Kiitän heitä isänmaan puolesta.
Huolimatta kaikesta rohkeudesta ja uhrimielestä on hallitus ollut pakotettu tekemään rauhan kovilla ehdoilla, mikä kuitenkin on selitettävissä.
Armeijamme oli pieni ja sen reservit ja kaaderit riittämättömiä. Ei oltu varustauduttu sotaan suurvaltaa vastaan. Urhoollisten sotilaittemme puolustaessa rajojamme oli ylivoimaisin ponnistuksin hankittava sitä mitä puuttui, oli rakennettava puolustuslinjoja, joita ei ollut, oli koetettava saada apua, jota ei tullut. Oli hankittava aseita ja varusteita aikana, jolloin kaikki maat kuumeisesti varustautuvat myrskyä vastaan, joka nyt vyöryy yli maailman. Teidän sankaritekonne ovat herättäneet ihailua yli maiden, mutta kolme ja puoli kuukautta kestäneen sodan jälkeen olemme edelleen melkein yksin. Emme ole saaneet enempää ulkomaista apua kuin kaksi vahvistettua pataljoonaa tykistöineen ja lentokoneineen rintamillemme, joilla omat miehemme taistelussa yötä päivää ilman vaihdon mahdollisuutta ovat saaneet ottaa vastaan yhä uusien vihollisvoimien hyökkäykset, ponnistaen ruumiilliset ja henkiset voimansa rajattomiin asti.
Kun tämän sodan historia kerran laaditaan, tulee maailma tuntemaan Teidän työnne.
Ilman aulista apua aseissa ja varusteissa, mitä Ruotsi ja Länsivallat meille ovat antaneet, olisi tähänastinen taistelumme ollut mahdoton vihollisen lukemattomia tykkejä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita vastaan.
Valitettavasti ei suuriarvoista lupausta avusta, minkä Länsivallat antoivat, voitu toteuttaa, kun naapurimme, itsestään huolehtien, kielsivät joukoilta oikeuden läpikulkuun.
Kuudentoista viikon veristen taistelujen jälkeen ilman yön ja päivän lepoa seisoo armeijamme vielä tänä päivänä voittamattomana vihollisen edessä, joka hirveistä tappioistaan huolimatta vain on kasvanut lukumäärältään, eikä kotirintamammekaan, missä lukemattomat ilmahyökkäykset ovat levittäneet kuolemaa ja kauhua naisten ja lapsien keskuudessa, ole horjunut. Poltetut kaupunkimme ja raunioitetut kylämme kaukana rintaman takana, vieläpä länsirajoillamme, ovat näkyviä todisteita tämän kansan kärsimyksistä kuluneina kuukausina.
Kohtalomme on kova, kun olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet.
Mutta meidän on otettava kovat otteet voidaksemme siellä, mitä meillä on jäljellä, valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi ja paremmat toimeentulomahdollisuudet kaikille, ja meidän tulee olla kuten ennenkin valmiina puolustamaan pienempää isänmaatamme samalla päättäväisyydellä ja voimalla, millä olemme puolustaneet jakamatonta isänmaatamme.
Meillä on ylpeä tietoisuus siitä, että meillä on historiallinen tehtävä, jonka me edelleen täytämme, länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintömme, mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet velan, mikä meillä siitä länteen on ollut.
Lähde: http://www.mannerheim.fi/pkaskyt/s_paiva.htm
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Ihmisen uusi tiede
Taistelu biologian ja liberalismin välillä.
Steven Pinker, The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature, Viking, 2002, 528 pp., $27.95
Arvostelijana Samuel Francis (American Renaissance, March 2003)
Tuoreessa trillerielokuvassa Punainen lohikäärme (Red Dragon) näyttelijä Ralph Fiennes näyttelee sarjamurhaajaa, jonka psykopaattinen murhanhimo on seurausta hänen isoäitinsä huonoista kasvatusmenetelmistä. Tuottajien kannalta on valitettavaa, että Steven Pinkerin The Blank Slate -kirja ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun kyseinen elokuva ja sen perustana toiminut kirja oli jo kirjoitettu ja tuotettu - sillä yksi prof. Pinkerin kirjan kohteista on uskomus, jonka mukaan sosiaalinen ympäristö aiheuttaa rikollisen käytöksen. Prof. Pinkerin kirja pyrkii tuhoamaan tälle uskomukselle läheistä sukua olevan laajemman käsityksen, jonka mukaan ihmisillä ei ole synnynnäistä luontoa; ja jonka mukaan ihmiset ovat vain tyhjiä astioita (empty vessels), joihin "kulttuuri", "sosiaalinen ympäristö", "luokkarakenne", "historia" tai joku muu abstraktio voi kaataa haluamiaan nesteitä. Prof. Pinker on MIT:ssä vaikuttava maailmankuulu kielitieteilijä, ja hän on esittänyt samankaltaisia näkemyksiä myös aiemmissa kirjoissaan. Ja kaiken kaikkiaan prof. Pinker onnistuu tässä hänelle hyvin soveltuvassa tuhoamistyössä.
"Tyhjä taulu" ("blank slate") on tietysti vain yksi vertauskuva "tyhjälle astialle", mutta riippumatta siitä, mitä vertauskuvaa käytetään, kyse on käsityksestä, joka kieltää rodun merkityksen ja tärkeyden (tai jopa rodun olemassaolon), ja rodun kieltäminen on ollut yksi tyhjä taulu -opin tärkeimmistä käyttötarkoituksista viime vuosisadalla. Kyseinen sanonta tulee 1600-luvulla vaikuttaneelta John Lockelta (englantilainen filosofi), jonka psykologiaan liittyvä tutkielma kuvasi ihmisluonnon "tyhjäksi tauluksi" ("tabula rasa"), joka vain vastaanottaa aistivaikutelmia (sense impressions) ja on näiden vaikutelmien tuotos. Locke oli myös merkittävä modernin liberalismin arkkitehti, ja suuri osa modernista liberaalista ajattelusta perustuu tavalla tai toisella tyhjä taulu -teoriaan. 1900-luvulla tämän ajatuksen omaksuivat marxistit; he sovelsivat sitä ihmisiin ja aiheuttivat suuren osan moderniin kommunismiin liittyneestä kaaoksesta ja tyranniasta. Mutta kyseisen ajatuksen omaksuivat myös länsimaiset liberaalit - John Dewey, John B. Watson ja hänen perustamansa psykologian "behavioristinen" koulukunta - sekä erityisesti Franz Boas ja hänen antropologinen koulukuntansa, joka vaikutti - Boasin ja hänen opetuslastensa ansiosta - amerikkalaisissa yliopistoissa aina viime aikoihin asti.
Ihmisluonnon kieltävä tyhjä taulu -teoria sai eniten vaikutusvaltaa Boasin antropologisessa koulukunnassa, ja se saavutti ehkä mielettömimmän tasonsa (reductio ad absurdum) (ainakin Amerikan akateemisissa piireissä) niissä samoalaisten seksielämää käsittelevissä sepustuksissa, jotka kirjoitti Margaret Mead (eräs Boasin oppilaista). Tyhjä taulu -teoria ja sen oudot sovellukset ovat selkeästi järjettömiä, mutta tästä huolimatta monet tahot (kuten psykologit, antropologit, sosiologit, historioitsijat ja useimmat muut akateemikot sekä toimittajat, kirjailijat ja jopa Hollywood) ovat ottaneet ne tosissaan, ja tämän seurauksena ne ovat saastuttaneet monien (älymystöön kuulumattomien) järkevien ihmisten mielet. Politiikan puolella suuri osa siitä, mitä "Progressive Era", "New Deal" ja "Great Society" tekivät tai yrittivät tehdä, perusteltiin tyhjä taulu -opilla. Neuvostoliitossa omaisuuden pakotettu uusjako, "lysenkolaisuuden" tuhoisat dogmit sekä yritys poistaa luokat ja muut sosiaalisen hierarkian muodot olivat tyhjä taulu -teorian sovelluksia.
Prof. Pinker esittää, että tyhjä taulu -käsite on läheistä sukua kahdelle muulle käsitteelle, jotka hän myös haastaa: "jalo villi" ("Noble Savage") (ihmiset ovat luonnostaan hyviä tai rauhallisia, ei-hallitsevia, ei-aggressiivisia ja ei-omistushaluisia) ja "haamu koneessa" ("Ghost in the Machine") (ei-materiaalinen mieli on erillään materiaalisesta ruumiista) - ja tämän jälkimmäisen käsitteen hän torjuu tiukasti. Margaret Meadin kuvaus suloisista ja vaarattomista pikku samoalaisista, jotka parittelevat tuntematta syyllisyyttä, pelkoa tai mustasukkaisuutta, on eräs ensin mainitun käsitteen paremmin tunnetuista esimerkeistä. Ja voidaan myös todeta, että Mead onnistui yhdistämään kyseisen jalo villi -käsitteen ja oppi-isältään (eli Boasilta) nappaamansa tyhjä taulu -opin.
Prof. Pinker teurastaa jalo villi -mytologian ilman suurempia vaikeuksia. "Kuten antropologi Derek Freeman myöhemmin [Meadin jälkeen] dokumentoi", hän kirjoittaa, "samoalaiset saattavat pahoinpidellä tai tappaa tyttärensä, jos hän ei ole neitsyt hääyön koittaessa; jos nuori mies ei onnistu neitsyen kosiskelussa, hän saattaa raiskata neitsyen ja kiristää häntä päästäkseen naimisiin; aisankannattajan perhe saattaa hyökätä avionrikkojan kimppuun ja tappaa hänet." Ja mitä tulee "rauhallisiin" tai "lempeisiin" alkuasukkaisiin (primitives), niin antropologit ovat saaneet selville, että "[Kalaharin autiomaan] !Kung San -väestön keskuudessa (populaation kokoon suhteutettu) murhien määrä on korkeampi kuin Amerikan kaupunkien slummikortteleissa (inner cities)". Ja Filippiinien sademetsästä löydetty "lempeä Tasaday-heimo" - jonka keskuudessa ei muka tunnettu "sanoja konfliktille, väkivallalle tai aseille" - osoittautui Ferdinand Marcosin kieron hallituksen sepittämäksi huijaukseksi.
Primitiivisen sodankäynnin aiheuttamat kuolleisuusluvut saattavat kuulostaa pieniltä, jos niitä verrataan modernien sotien aiheuttamiin kuolleisuuslukuihin - ja nämä pieniltä kuulostavat luvut ovat tehneet vaikutuksen joihinkin intellektuelleihin. Mutta monet näistä intellektuelleista "eivät huomaa sitä, että kaksi kuolemantapausta viidenkymmenen hengen joukossa vastaa kymmentä miljoonaa kuolemantapausta Yhdysvaltojen kokoisessa maassa". Ja prof. Pinker viittaa dataan, jonka mukaan (populaation kokoon suhteutettu) miesten kuolleisuus primitiivisten kulttuurien sodissa jättää varjoonsa vastaavan kuolleisuuden Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvulla (eli verisimmällä vuosisadalla). Eli primitiivisen ihmisen sijaan sivistynyt ihminen vähentää sodan aiheuttamia kuolemantapauksia.
Prof. Pinker on tiukka ja selkeä sen suhteen, että ihmisen "luontaiset" tai "synnynnäiset" ominaispiirteet (characteristics) ja käytös - eli ihmisluonto - ovat olemassa jo siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole vielä ollut tilaisuutta kirjoittaa tyhjälle taululle. Ja hän myöntää, että aggressiivisuus, sukupuolten väliset erot (sexual differences) ja älykkyys perustuvat suurelta osin geeneihin. Mutta suurta tabua (eli rotua) hän käsittelee epämääräisesti ja jopa ristiriitaisesti.
Hän kannattaa - rotuun perustuvien teorioiden sijaan - Jared Diamondin ja Thomas Sowellin ympäristöön perustuvia teorioita sivilisaation alkuperästä. Ja hän kertoo meille seuraavaa: "Oma näkemykseni... on, että kun tarkastellaan eniten keskustelua herättänyttä rotueroa - eli keskimääräistä ÄO-eroa Yhdysvalloissa asuvien mustien ja valkoisten välillä - niin nykyinen todistusaineisto ei edellytä geneettistä selitystä." Mutta kuusi sivua myöhemmin hän kertoo meille seuraavaa: "... on runsaasti näyttöä siitä, että älykkyys on yksilön stabiili ominaisuus, että se voidaan yhdistää aivojen piirteisiin (mm. aivojen koko, harmaan aineen määrä otsalohkoissa, hermojohtumisen nopeus (speed of neural conduction) ja aivojen glukoosiaineenvaihdunta (metabolism of cerebral glucose)), että yksilön älykkyys on osittain perinnöllinen ominaisuus ja että se ennustaa osan joidenkin elämän lopputulosten (esim. tulot ja sosiaalinen asema) variaatiosta." Ja kun edellä mainittujen asioiden lisäksi otetaan huomioon mustien ja valkoisten erilaiset tulokset ÄO-testeissä, niin tämä kaikki viittaa tietysti siihen, että "eniten keskustelua herättänyt rotuero" selittyy merkittävässä määrin geeneillä ympäristön sijaan.
Prof. Pinker yrittää kiertää rotuerojen merkitystä myös siten, että hän korostaa ihmisluonnon universaalia merkitystä.
"Tyhjän taulun hylkääminen on valottanut paljon enemmän ihmiskunnan psykologista yhtenäisyyttä kuin mitään eroja." Ja lisäksi:
"Ihmiset ovat kvalitatiivisesti (laadullisesti) samanlaisia, mutta he voivat erota toisistaan kvantitatiivisesti (määrällisesti). Kvantitatiiviset erot ovat biologisessa mielessä pieniä, ja niitä havaitaan paljon enemmän etnisen ryhmän tai rodun yksittäisten jäsenten keskuudessa kuin etnisten ryhmien tai rotujen välillä. Nämä ovat rauhoittavia havaintoja. Jokainen rasistinen ideologia, jonka mukaan kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia (alike) tai jonka mukaan tietty etninen ryhmä eroaa perustavanlaatuisesti (fundamentally) toisesta etnisestä ryhmästä, perustuu virheellisiin oletuksiin biologiastamme."
Tämä kaikki on hienoa, paitsi että (a) kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia siinä mielessä, että tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat geneettisesti lähempänä muita saman ryhmän jäseniä kuin toisten ryhmien jäseniä. Ja (b) kukaan ei vakavissaan väitä, että jokainen musta olisi älyllisesti huonompi kuin jokainen valkoinen tai että mustat ja valkoiset "eroaisivat toisistaan perustavanlaatuisesti". Sen sijaan kyse on siitä, että moderni psykologia (ja kasvavassa määrin myös biologia) osoittaa, että mustien keskimääräinen älykkyys on selvästi matalampi kuin valkoisten keskimääräinen älykkyys. Ja jos yhteiskunnan normit määräytyvät sen perusteella, millaisia yhteiskunnan jäsenet keskimäärin todellisuudessa ovat (ja sosiaaliset normit määräytyvät lähes aina tällä tavalla), niin siinä tapauksessa rotujen väliset ÄO-erot ovat sosiaalisesti merkittäviä. Se, miten yhteiskunta määrittelee ja institutionaalistaa tämän merkittävyyden, on toinen asia; ja tiede ei välttämättä päätä sitä.
Mutta se, mitä prof. Pinker sanoo (tai onnistuu olemaan sanomatta) rodusta, ei välttämättä ole yhtä tärkeää kuin se, että hän yrittää kiemurrella ulos tyhjä taulu / jalo villi -ideologian hylkäämisen seurauksista. Tämän ideologian mukaan ihmiset ovat mukautuvaisia (malleable) ja yhteiskunta voidaan jälleenrakentaa utooppisten linjausten mukaisesti. Prof. Pinker kirjoittaa totuudenmukaisesti, että sen kannattajat "näkivät ihmisten mukautuvaisuuden ja kulttuurin autonomian oppeina, joiden avulla voitaisiin saavuttaa ikivanha unelma - eli ihmiskunnan täydelliseksi tekeminen. He väittivät, että me emme ole juuttuneet siihen, mistä me emme pidä tässä nykyisessä ahdingossamme. Ja mikään ei estä meitä muuttamasta sitä - paitsi tahdon puute ja se takapajuinen uskomus, jonka mukaan biologia jättää meidät siihen pysyvästi."
Mutta jos tyhjä taulu -konsepti ei pidä paikkaansa, niin sen seurauksena se poliittinen agenda, joka tavoitteli ihmiskunnan ja yhteiskunnan täydelliseksi tekemistä - ja myös se etiikka, joka puolusti sellaista täydelliseksi tekemistä moraalisesti pakollisena ihanteena - on vailla perustaa. Jos luokaton, rauhanomainen, rodullisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoinen (equal) ja ei-syrjivä (non-discriminatory) ja paljon vähemmän omistushaluinen yhteiskunta ei ole mahdollinen, niin siinä tapauksessa se moraalinen ihanne, joka vaatii meitä yrittämään sellaisen yhteiskunnan luomista ja toteuttamista, muuttuu vähintään merkityksettömäksi ja pahimmillaan vaaralliseksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen päämäärän tavoittelu vain heikentää tai tuhoaa vallitsevaa yhteiskuntaa (ja tämän yhteiskunnan perinteitä, instituutioita, moraalisia arvoja ja kurinpitoa) ja nostaa poliittisen vallan siekailemattoman tyrannian tasolle.
Prof. Pinker huomaa ainakin osan tästä totuudesta, kun hän viittaa niihin poliittisiin kauhuihin, joihin rajoittamaton tyhjä taulu -ismi on tosiasiassa johtanut. "Natsien toteuttama holokausti oli yksittäinen tapahtuma, joka muutti lukemattomiin poliittisiin ja tieteellisiin aiheisiin liittyviä asenteita", hän kirjoittaa, "mutta se ei ollut ainoa ideologian inspiroima holokausti 1900-luvulla... marxismin nimissä toteutetut joukkomurhat Neuvostoliitossa, Kiinassa, Kamputseassa ja muissa totalitaristisissa valtioissa" oikeutettiin juuri sillä tyhjä taulu -opilla, jota Marx ja hänen opetuslapsensa kannattivat. "Tyhjällä paperiarkilla ei ole läikkiä (blotches)", Mao Tse-tung kirjoitti, "ja näin ollen sille voidaan kirjoittaa uusimpia ja kauneimpia sanoja ja sille voidaan maalata uusimpia ja kauneimpia kuvia." Prof. Pinker tarjoaa järjettömyyksiin viedyn tyhjä taulu -ismin varhaisemmaksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hirmuvallan (Reign of Terror) "aristokratiaa" ja epätasa-arvoa (inequality) vastaan. Hän olisi voinut mainita myös sen lähes yhtä armottoman kampanjan, jota moderni liberalismi on käynyt niitä rodullisia, sosiaalisia ja taloudellisia instituutioita vastaan, jotka ovat pysäyttäneet sen matkan kohti täydellistä ihmistä. Richard Herrnstein ja Charles Murray (The Bell Curve -kirjassa) ja Philippe Rushton (Race, Evolution, and Behavior -kirjassa) esittivät melko samanlaisia ajatuksia egalitarismin verisestä perinnöstä.
Mutta prof. Pinker ei ymmärrä sitä (tai ainakin hän pyrkii välttämään sitä johtopäätöstä), että tyhjä taulu / jalo villi -teorian hylkääminen johtaa kyseisen teorian luomien ja oikeuttamien liberaali-radikaali-progressivististen moraalisten ihanteiden ja etiikan hylkäämiseen. Suuri osa hänen kirjastaan on omistettu pyrkimykselle, jonka tavoitteena on osoittaa, että vaikka tyhjä taulu hylättäisiin, niin liberaali moraali ja liberaali etiikka voivat selviytyä; ja että tyhjän taulun hylkääminen ei vahingoita tai haasta niitä vakavasti. Näin ollen, kun otetaan huomioon, mitä me nykyään tiedämme "ihmisten välisistä eroista" ja ihmisten luontaisesta epätasa-arvosta, hän kirjoittaa:
"Ongelma ei ole siinä, että pidetään mahdollisena, että ihmiset saattavat erota toisistaan. Sillä tämä on faktinen kysymys, joka voi ratketa tavalla tai toisella. Ongelma on sellaisessa päättelyssä, jonka mukaan syrjintä, sorto tai kansanmurha ovatkin loppujen lopuksi OK, jos ihmiset osoittautuvat erilaisiksi. Perusarvoja (kuten tasa-arvoa (equality) ja ihmisoikeuksia) ei tulisi pitää tyhjiin tauluihin liittyvän faktisen olettamuksen panttivankeina - sillä tällainen olettamus saatetaan tulevaisuudessa osoittaa vääräksi."
Lukekaa tuo tarkasti, sillä viimeinen lause on melko hämmästyttävä; sillä siinä väitetään, että liberaali etiikka (joka sisältää tasa-arvon ja ihmisoikeudet) pysyy voimassa riippumatta siitä, mitä tiede toteaa ihmisluonnosta - eli suoraan sanoen, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä, kiistattomia ja tieteellisen falsifioinnin ulkopuolella. Todellakin, suuri osa prof. Pinkerin kirjasta voidaan ymmärtää siten, että kyseessä on kauaskantoinen yritys, jonka tavoitteena on liberaalin etiikan (ja sen mukana myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, siten miten ne nykyään ymmärretään) pelastaminen. Sillä "oikeisto" - jolla luultavasti tarkoitetaan "rasisteja", "seksistejä" ja muita oletettuja "syrjinnän, sorron ja kansanmurhan" kannattajia - saattaa pyrkiä haastamaan kyseisen etiikan ja siihen perustuvan poliittisen agendan ihmisen uuden tieteen avulla.
Mutta se ei vain toimi näin, ja tämän vuoksi hitaasti häviävät tyhjän taulun puolustajat raivostuvat aina, kun Arthur Jensen, Edward O. Wilson, Philippe Rushton tai Herrnstein ja Murray ym. haastavat heidän ideologiansa. Sillä he ymmärtävät, että jos ihmisluonto ei ole kehityskelpoinen (perfectible), niin silloin ei ole mitään järkeä yrittää tehdä sitä täydelliseksi; ja he ymmärtävät myös, että silloin on järkevämpää olla yrittämättä täydelliseksi tekemistä - aivan kuten olisi järkevää olla toteuttamatta sellaista prosessia, jonka tavoitteena olisi saada auto toimimaan sukellusveneen tai lentokoneen tavoin. He väittävät, että tyhjän taulun hylkääminen johtaa "kansanmurhaan" ja "sortoon", ja vaikka se ei johtaisi sellaiseen, niin se johtaa varmasti universalismin, egalitarismin, radikalismin ja "oikeuksiin" liittyvän pakkomielteen hylkäämiseen - sekä sellaisten tyrannioiden ja kansanmurhien hylkäämiseen, joiden aiheuttamisessa ja oikeuttamisessa ne ovat auttaneet.
Jos ihmiset eivät ole liberaalin myytin mukaisia tyhjiä tauluja ja jaloja villejä, niin silloin heillä on tiettyjä synnynnäisiä piirteitä, joita sosiaaliset uudistukset ja poliittinen valta eivät voi muuttaa. Ja ainakin varovainen (prudential) etiikka voidaan perustaa näihin ihmisluonnon syvään juurtuneisiin piirteisiin. Prof. Pinker suostuu myöntämään, että utopismin (utopianism) äärimmäisemmät versiot eivät ole mahdollisia, mutta hänen luettelonsa - jossa hän vahvistaa osan ihmisluonnon pysyvimmistä ja ilmeisimmistä piirteistä - tuo mieleen jotain ihan muuta kuin Rousseaun, Marxin ja Boasin etiikan. Näihin piirteisiin, joita hän kuvailee sivulla 294, kuuluvat:
"Perhesiteiden ensisijaisuus (ja siitä johtuva nepotismi ja periminen) kaikissa ihmisyhteisöissä."
"Yhteisöllisen jakamisen rajallisuus ihmisryhmissä - mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tue julkishyödykkeitä (public goods) ja vetelehtivät, jos vastavuoroisuutta ei edellytetä."
"Hallitsevuuden (dominance) ja väkivallan universaalisuus ihmisyhteisöissä; ja niiden taustalla olevat geneettiset ja neurologiset mekanismit."
"Etnosentrismin ja muiden 'ryhmä vastaan ryhmä' -vihamielisyyksien universaalisuus; ja se, kuinka helposti tällaiset vihamielisyydet voidaan herättää."
"Älykkyyden, tunnollisuuden ja antisosiaalisten taipumusten osittainen perinnöllisyys - mikä tarkoittaa sitä, että epätasa-arvoa ilmenee jopa täydellisen oikeudenmukaisissa talousjärjestelmissä; ja näin ollen meillä on edessämme luontainen vaihtokauppa tasa-arvon ja vapauden välillä."
"Sellaisten puolustusmekanismien, omahyväisten harhojen ja älyllisten ristiriitaisuuksien vallitsevuus, joiden avulla ihmiset pettävät itseään oman itsenäisyytensä, viisautensa ja rehellisyytensä suhteen."
"Sukulaisten ja ystävien suosiminen."
"Alttius tabu-mentaliteettiin."
"Taipumus sekoittaa moraali ja yhdenmukaisuus, asema, siisteys tai kauneus keskenään."
Kun otetaan huomioon, että tällaiset piirteet kuuluvat luonnostaan ihmisluontoon ja manifestoituvat ihmisen käytöksessä, niin ainoastaan massiivinen geenitekniikkaohjelma (nothing short of massive genetic engineering) voisi luoda lajin, joka pystyisi toteuttamaan liberaalit ihanteet. Liberalismi (katsotaan sitten klassista 1800-luvun versiota tai modernia sosiaalidemokraattista lajiketta) on tunnettu siitä, että siihen kuuluu esimerkiksi seuraavanlaisia uskomuksia: oppi edistymisestä (käsitys, jonka mukaan ihmisluonto muuttuu tai voi muuttua paremmaksi ajan myötä); ajatus siitä, että ihmiset pystyvät muovaamaan omaa luontoaan ja yhteiskuntiaan omien mieltymystensä mukaisiksi; ihmisten tasa-arvoisuus ja ajatus siitä, että vallan ja omaisuuden suhteen tasa-arvoisempi (more egalitarian) yhteiskunta on toivottava; maailmanrauhan ja sodan loppumisen mahdollisuus ja toivottavuus; kaikenlaisen seksuaalisen tai etnisen syrjinnän pahuus; ihmisen perusvaistojen rationaalisuus ja hyväntahtoisuus; ajatus siitä, että kaikki sellaiset sosiaaliset tai poliittiset instituutiot, jotka eivät perustu suostumukseen, ovat laittomia; yksilön ja yksilönvapauden ensisijaisuus sosiaaliseen velvollisuuteen nähden; kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvien luonnollisten "oikeuksien" universaalisuus. Meidän tietämyksemme ihmisluonnon biologisista piirteistä kertoo meille, että nämä uskomukset ovat virheellisiä; ja että ihmisluonnon piirteet eivät viittaa liberaaliin moraaliin.
Mutta kun otetaan huomioon prof. Pinkerin ilmoittamat näkemykset, niin ei ole ollenkaan selvää, millaisen moraalin tai etiikan hän pystyy esittämään. "Moraalitunto on laite", hän kirjoittaa, "hermopiirien kokoonpano, joka on kyhätty kokoon kädellisen aivojen vanhemmista osista ja jonka luonnonvalinta (natural selection) on muovannut tekemään tehtävänsä." Ja moraaliset vakaumukset "sen sijaan johtuvat niiden elinten, joita me kutsumme moraaliemootioiksi, neurobiologisesta ja evolutiivisesta suunnittelusta (from the neurobiological and evolutionary design of the organs we call moral emotions)". Koska prof. Pinker on jo todennut, että sitä, mikä on moraalista ("pitäisi"), ei voida johtaa pätevästi siitä, mikä on luonnollista ("on"), hänen naturalistinen selityksensä moraalitunnosta kieltää siltä kaiken todellisen auktoriteetin. Miksi meidän pitäisi kiinnittää näihin "kädellisen aivojen vanhemmista osista kokoon kyhättyjen hermopiirien" kehotuksiin sen enempää huomiota kuin mitä me kiinnitämme ruoansulatushäiriöiden aiheuttamiin epämiellyttäviin tuntemuksiin tai päänsärkyyn? Jos me pystyisimme (leikkauksen tai geenitekniikan avulla) poistamaan moraalituntomme tai muuttamaan sen mieltymyksiimme - olivat ne sitten humanitaarisia tai kansanmurhaan pyrkiviä - sopivaksi, niin miksi me emme tekisi sitä? Mielestäni prof. Pinkerin naturalismi ei anna vastausta tähän kysymykseen (eikä se myöskään anna perustaa vastaukselle).
Vaikuttaa itse asiassa siltä, että ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että uusi tieteellinen käsitys ihmisluonnosta johtaisi uudenlaiseen moraaliin tai etiikkaan. On pikemminkin syytä uskoa, että se vahvistaa suurelta osin sen moraalin, jota lähes kaikki kulttuurit pitävät "traditionaalisena moraalina" - moraalina, joka hyväksyy traditionaalisten sosiaalisten suhteiden, perhesuhteiden, sukupuolten välisten suhteiden ja rotujen välisten suhteiden laillisuuden; moraalina, joka kehittyi luonnostaan, koska se perustui ihmisten luontoon ja edisti heidän selviytymistään. Tyhjään tauluun perustuvan älyttömyyden tuhoaminen tieteen avulla (tai terveen järjen avulla) ei niinkään tuhoa kaikkea moraalia ja etiikkaa, vaan se antaa mahdollisuuden vanhan moraalin palauttamiseen. Uusi tiede tuhoaa ainoastaan sen virheellisen ja häijyn "moraalin", jonka tyhjä taulu -opin orjuuttamat mielet ovat keksineet.
Prof. Pinker on kirjoittanut erinomaisen selvityksen siitä, miksi tyhjä taulu -oppi johtaa virheellisiin ja häijyihin seurauksiin. Mutta vaikka hän kumoaa tyhjä taulu -dogmit, hän on kiintynyt kyseisten dogmien synnyttämään mytologiseen moraaliin; ja tämän vuoksi hän ei pysty ymmärtämään sitä, että se uusi etiikka, jonka pitäisi ilmaantua ihmisen uuden tieteen ansiosta, on hyvin samankaltainen kuin se vanha etiikka, jonka mukaisesti terveempi länsimainen ihminen eli ennen kuin tyhjä taulu -myytti ja sen kannattajat kaappasivat vallan ja alkoivat kaataa myrkkyään mieliimme.
Samuel Francis on syndikoitu (syndicated) kolumnisti, ja hän kirjoittaa usein American Renaissanceen.
Lähde: http://www.amren.com/ar/2003/03/index.html#article1
Steven Pinker, The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature, Viking, 2002, 528 pp., $27.95
Arvostelijana Samuel Francis (American Renaissance, March 2003)
Tuoreessa trillerielokuvassa Punainen lohikäärme (Red Dragon) näyttelijä Ralph Fiennes näyttelee sarjamurhaajaa, jonka psykopaattinen murhanhimo on seurausta hänen isoäitinsä huonoista kasvatusmenetelmistä. Tuottajien kannalta on valitettavaa, että Steven Pinkerin The Blank Slate -kirja ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun kyseinen elokuva ja sen perustana toiminut kirja oli jo kirjoitettu ja tuotettu - sillä yksi prof. Pinkerin kirjan kohteista on uskomus, jonka mukaan sosiaalinen ympäristö aiheuttaa rikollisen käytöksen. Prof. Pinkerin kirja pyrkii tuhoamaan tälle uskomukselle läheistä sukua olevan laajemman käsityksen, jonka mukaan ihmisillä ei ole synnynnäistä luontoa; ja jonka mukaan ihmiset ovat vain tyhjiä astioita (empty vessels), joihin "kulttuuri", "sosiaalinen ympäristö", "luokkarakenne", "historia" tai joku muu abstraktio voi kaataa haluamiaan nesteitä. Prof. Pinker on MIT:ssä vaikuttava maailmankuulu kielitieteilijä, ja hän on esittänyt samankaltaisia näkemyksiä myös aiemmissa kirjoissaan. Ja kaiken kaikkiaan prof. Pinker onnistuu tässä hänelle hyvin soveltuvassa tuhoamistyössä.
"Tyhjä taulu" ("blank slate") on tietysti vain yksi vertauskuva "tyhjälle astialle", mutta riippumatta siitä, mitä vertauskuvaa käytetään, kyse on käsityksestä, joka kieltää rodun merkityksen ja tärkeyden (tai jopa rodun olemassaolon), ja rodun kieltäminen on ollut yksi tyhjä taulu -opin tärkeimmistä käyttötarkoituksista viime vuosisadalla. Kyseinen sanonta tulee 1600-luvulla vaikuttaneelta John Lockelta (englantilainen filosofi), jonka psykologiaan liittyvä tutkielma kuvasi ihmisluonnon "tyhjäksi tauluksi" ("tabula rasa"), joka vain vastaanottaa aistivaikutelmia (sense impressions) ja on näiden vaikutelmien tuotos. Locke oli myös merkittävä modernin liberalismin arkkitehti, ja suuri osa modernista liberaalista ajattelusta perustuu tavalla tai toisella tyhjä taulu -teoriaan. 1900-luvulla tämän ajatuksen omaksuivat marxistit; he sovelsivat sitä ihmisiin ja aiheuttivat suuren osan moderniin kommunismiin liittyneestä kaaoksesta ja tyranniasta. Mutta kyseisen ajatuksen omaksuivat myös länsimaiset liberaalit - John Dewey, John B. Watson ja hänen perustamansa psykologian "behavioristinen" koulukunta - sekä erityisesti Franz Boas ja hänen antropologinen koulukuntansa, joka vaikutti - Boasin ja hänen opetuslastensa ansiosta - amerikkalaisissa yliopistoissa aina viime aikoihin asti.
Ihmisluonnon kieltävä tyhjä taulu -teoria sai eniten vaikutusvaltaa Boasin antropologisessa koulukunnassa, ja se saavutti ehkä mielettömimmän tasonsa (reductio ad absurdum) (ainakin Amerikan akateemisissa piireissä) niissä samoalaisten seksielämää käsittelevissä sepustuksissa, jotka kirjoitti Margaret Mead (eräs Boasin oppilaista). Tyhjä taulu -teoria ja sen oudot sovellukset ovat selkeästi järjettömiä, mutta tästä huolimatta monet tahot (kuten psykologit, antropologit, sosiologit, historioitsijat ja useimmat muut akateemikot sekä toimittajat, kirjailijat ja jopa Hollywood) ovat ottaneet ne tosissaan, ja tämän seurauksena ne ovat saastuttaneet monien (älymystöön kuulumattomien) järkevien ihmisten mielet. Politiikan puolella suuri osa siitä, mitä "Progressive Era", "New Deal" ja "Great Society" tekivät tai yrittivät tehdä, perusteltiin tyhjä taulu -opilla. Neuvostoliitossa omaisuuden pakotettu uusjako, "lysenkolaisuuden" tuhoisat dogmit sekä yritys poistaa luokat ja muut sosiaalisen hierarkian muodot olivat tyhjä taulu -teorian sovelluksia.
Prof. Pinker esittää, että tyhjä taulu -käsite on läheistä sukua kahdelle muulle käsitteelle, jotka hän myös haastaa: "jalo villi" ("Noble Savage") (ihmiset ovat luonnostaan hyviä tai rauhallisia, ei-hallitsevia, ei-aggressiivisia ja ei-omistushaluisia) ja "haamu koneessa" ("Ghost in the Machine") (ei-materiaalinen mieli on erillään materiaalisesta ruumiista) - ja tämän jälkimmäisen käsitteen hän torjuu tiukasti. Margaret Meadin kuvaus suloisista ja vaarattomista pikku samoalaisista, jotka parittelevat tuntematta syyllisyyttä, pelkoa tai mustasukkaisuutta, on eräs ensin mainitun käsitteen paremmin tunnetuista esimerkeistä. Ja voidaan myös todeta, että Mead onnistui yhdistämään kyseisen jalo villi -käsitteen ja oppi-isältään (eli Boasilta) nappaamansa tyhjä taulu -opin.
Prof. Pinker teurastaa jalo villi -mytologian ilman suurempia vaikeuksia. "Kuten antropologi Derek Freeman myöhemmin [Meadin jälkeen] dokumentoi", hän kirjoittaa, "samoalaiset saattavat pahoinpidellä tai tappaa tyttärensä, jos hän ei ole neitsyt hääyön koittaessa; jos nuori mies ei onnistu neitsyen kosiskelussa, hän saattaa raiskata neitsyen ja kiristää häntä päästäkseen naimisiin; aisankannattajan perhe saattaa hyökätä avionrikkojan kimppuun ja tappaa hänet." Ja mitä tulee "rauhallisiin" tai "lempeisiin" alkuasukkaisiin (primitives), niin antropologit ovat saaneet selville, että "[Kalaharin autiomaan] !Kung San -väestön keskuudessa (populaation kokoon suhteutettu) murhien määrä on korkeampi kuin Amerikan kaupunkien slummikortteleissa (inner cities)". Ja Filippiinien sademetsästä löydetty "lempeä Tasaday-heimo" - jonka keskuudessa ei muka tunnettu "sanoja konfliktille, väkivallalle tai aseille" - osoittautui Ferdinand Marcosin kieron hallituksen sepittämäksi huijaukseksi.
Primitiivisen sodankäynnin aiheuttamat kuolleisuusluvut saattavat kuulostaa pieniltä, jos niitä verrataan modernien sotien aiheuttamiin kuolleisuuslukuihin - ja nämä pieniltä kuulostavat luvut ovat tehneet vaikutuksen joihinkin intellektuelleihin. Mutta monet näistä intellektuelleista "eivät huomaa sitä, että kaksi kuolemantapausta viidenkymmenen hengen joukossa vastaa kymmentä miljoonaa kuolemantapausta Yhdysvaltojen kokoisessa maassa". Ja prof. Pinker viittaa dataan, jonka mukaan (populaation kokoon suhteutettu) miesten kuolleisuus primitiivisten kulttuurien sodissa jättää varjoonsa vastaavan kuolleisuuden Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvulla (eli verisimmällä vuosisadalla). Eli primitiivisen ihmisen sijaan sivistynyt ihminen vähentää sodan aiheuttamia kuolemantapauksia.
Prof. Pinker on tiukka ja selkeä sen suhteen, että ihmisen "luontaiset" tai "synnynnäiset" ominaispiirteet (characteristics) ja käytös - eli ihmisluonto - ovat olemassa jo siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole vielä ollut tilaisuutta kirjoittaa tyhjälle taululle. Ja hän myöntää, että aggressiivisuus, sukupuolten väliset erot (sexual differences) ja älykkyys perustuvat suurelta osin geeneihin. Mutta suurta tabua (eli rotua) hän käsittelee epämääräisesti ja jopa ristiriitaisesti.
Hän kannattaa - rotuun perustuvien teorioiden sijaan - Jared Diamondin ja Thomas Sowellin ympäristöön perustuvia teorioita sivilisaation alkuperästä. Ja hän kertoo meille seuraavaa: "Oma näkemykseni... on, että kun tarkastellaan eniten keskustelua herättänyttä rotueroa - eli keskimääräistä ÄO-eroa Yhdysvalloissa asuvien mustien ja valkoisten välillä - niin nykyinen todistusaineisto ei edellytä geneettistä selitystä." Mutta kuusi sivua myöhemmin hän kertoo meille seuraavaa: "... on runsaasti näyttöä siitä, että älykkyys on yksilön stabiili ominaisuus, että se voidaan yhdistää aivojen piirteisiin (mm. aivojen koko, harmaan aineen määrä otsalohkoissa, hermojohtumisen nopeus (speed of neural conduction) ja aivojen glukoosiaineenvaihdunta (metabolism of cerebral glucose)), että yksilön älykkyys on osittain perinnöllinen ominaisuus ja että se ennustaa osan joidenkin elämän lopputulosten (esim. tulot ja sosiaalinen asema) variaatiosta." Ja kun edellä mainittujen asioiden lisäksi otetaan huomioon mustien ja valkoisten erilaiset tulokset ÄO-testeissä, niin tämä kaikki viittaa tietysti siihen, että "eniten keskustelua herättänyt rotuero" selittyy merkittävässä määrin geeneillä ympäristön sijaan.
Prof. Pinker yrittää kiertää rotuerojen merkitystä myös siten, että hän korostaa ihmisluonnon universaalia merkitystä.
"Tyhjän taulun hylkääminen on valottanut paljon enemmän ihmiskunnan psykologista yhtenäisyyttä kuin mitään eroja." Ja lisäksi:
"Ihmiset ovat kvalitatiivisesti (laadullisesti) samanlaisia, mutta he voivat erota toisistaan kvantitatiivisesti (määrällisesti). Kvantitatiiviset erot ovat biologisessa mielessä pieniä, ja niitä havaitaan paljon enemmän etnisen ryhmän tai rodun yksittäisten jäsenten keskuudessa kuin etnisten ryhmien tai rotujen välillä. Nämä ovat rauhoittavia havaintoja. Jokainen rasistinen ideologia, jonka mukaan kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia (alike) tai jonka mukaan tietty etninen ryhmä eroaa perustavanlaatuisesti (fundamentally) toisesta etnisestä ryhmästä, perustuu virheellisiin oletuksiin biologiastamme."
Tämä kaikki on hienoa, paitsi että (a) kaikki tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat samankaltaisia siinä mielessä, että tietyn etnisen ryhmän jäsenet ovat geneettisesti lähempänä muita saman ryhmän jäseniä kuin toisten ryhmien jäseniä. Ja (b) kukaan ei vakavissaan väitä, että jokainen musta olisi älyllisesti huonompi kuin jokainen valkoinen tai että mustat ja valkoiset "eroaisivat toisistaan perustavanlaatuisesti". Sen sijaan kyse on siitä, että moderni psykologia (ja kasvavassa määrin myös biologia) osoittaa, että mustien keskimääräinen älykkyys on selvästi matalampi kuin valkoisten keskimääräinen älykkyys. Ja jos yhteiskunnan normit määräytyvät sen perusteella, millaisia yhteiskunnan jäsenet keskimäärin todellisuudessa ovat (ja sosiaaliset normit määräytyvät lähes aina tällä tavalla), niin siinä tapauksessa rotujen väliset ÄO-erot ovat sosiaalisesti merkittäviä. Se, miten yhteiskunta määrittelee ja institutionaalistaa tämän merkittävyyden, on toinen asia; ja tiede ei välttämättä päätä sitä.
Mutta se, mitä prof. Pinker sanoo (tai onnistuu olemaan sanomatta) rodusta, ei välttämättä ole yhtä tärkeää kuin se, että hän yrittää kiemurrella ulos tyhjä taulu / jalo villi -ideologian hylkäämisen seurauksista. Tämän ideologian mukaan ihmiset ovat mukautuvaisia (malleable) ja yhteiskunta voidaan jälleenrakentaa utooppisten linjausten mukaisesti. Prof. Pinker kirjoittaa totuudenmukaisesti, että sen kannattajat "näkivät ihmisten mukautuvaisuuden ja kulttuurin autonomian oppeina, joiden avulla voitaisiin saavuttaa ikivanha unelma - eli ihmiskunnan täydelliseksi tekeminen. He väittivät, että me emme ole juuttuneet siihen, mistä me emme pidä tässä nykyisessä ahdingossamme. Ja mikään ei estä meitä muuttamasta sitä - paitsi tahdon puute ja se takapajuinen uskomus, jonka mukaan biologia jättää meidät siihen pysyvästi."
Mutta jos tyhjä taulu -konsepti ei pidä paikkaansa, niin sen seurauksena se poliittinen agenda, joka tavoitteli ihmiskunnan ja yhteiskunnan täydelliseksi tekemistä - ja myös se etiikka, joka puolusti sellaista täydelliseksi tekemistä moraalisesti pakollisena ihanteena - on vailla perustaa. Jos luokaton, rauhanomainen, rodullisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoinen (equal) ja ei-syrjivä (non-discriminatory) ja paljon vähemmän omistushaluinen yhteiskunta ei ole mahdollinen, niin siinä tapauksessa se moraalinen ihanne, joka vaatii meitä yrittämään sellaisen yhteiskunnan luomista ja toteuttamista, muuttuu vähintään merkityksettömäksi ja pahimmillaan vaaralliseksi - siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen päämäärän tavoittelu vain heikentää tai tuhoaa vallitsevaa yhteiskuntaa (ja tämän yhteiskunnan perinteitä, instituutioita, moraalisia arvoja ja kurinpitoa) ja nostaa poliittisen vallan siekailemattoman tyrannian tasolle.
Prof. Pinker huomaa ainakin osan tästä totuudesta, kun hän viittaa niihin poliittisiin kauhuihin, joihin rajoittamaton tyhjä taulu -ismi on tosiasiassa johtanut. "Natsien toteuttama holokausti oli yksittäinen tapahtuma, joka muutti lukemattomiin poliittisiin ja tieteellisiin aiheisiin liittyviä asenteita", hän kirjoittaa, "mutta se ei ollut ainoa ideologian inspiroima holokausti 1900-luvulla... marxismin nimissä toteutetut joukkomurhat Neuvostoliitossa, Kiinassa, Kamputseassa ja muissa totalitaristisissa valtioissa" oikeutettiin juuri sillä tyhjä taulu -opilla, jota Marx ja hänen opetuslapsensa kannattivat. "Tyhjällä paperiarkilla ei ole läikkiä (blotches)", Mao Tse-tung kirjoitti, "ja näin ollen sille voidaan kirjoittaa uusimpia ja kauneimpia sanoja ja sille voidaan maalata uusimpia ja kauneimpia kuvia." Prof. Pinker tarjoaa järjettömyyksiin viedyn tyhjä taulu -ismin varhaisemmaksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksen hirmuvallan (Reign of Terror) "aristokratiaa" ja epätasa-arvoa (inequality) vastaan. Hän olisi voinut mainita myös sen lähes yhtä armottoman kampanjan, jota moderni liberalismi on käynyt niitä rodullisia, sosiaalisia ja taloudellisia instituutioita vastaan, jotka ovat pysäyttäneet sen matkan kohti täydellistä ihmistä. Richard Herrnstein ja Charles Murray (The Bell Curve -kirjassa) ja Philippe Rushton (Race, Evolution, and Behavior -kirjassa) esittivät melko samanlaisia ajatuksia egalitarismin verisestä perinnöstä.
Mutta prof. Pinker ei ymmärrä sitä (tai ainakin hän pyrkii välttämään sitä johtopäätöstä), että tyhjä taulu / jalo villi -teorian hylkääminen johtaa kyseisen teorian luomien ja oikeuttamien liberaali-radikaali-progressivististen moraalisten ihanteiden ja etiikan hylkäämiseen. Suuri osa hänen kirjastaan on omistettu pyrkimykselle, jonka tavoitteena on osoittaa, että vaikka tyhjä taulu hylättäisiin, niin liberaali moraali ja liberaali etiikka voivat selviytyä; ja että tyhjän taulun hylkääminen ei vahingoita tai haasta niitä vakavasti. Näin ollen, kun otetaan huomioon, mitä me nykyään tiedämme "ihmisten välisistä eroista" ja ihmisten luontaisesta epätasa-arvosta, hän kirjoittaa:
"Ongelma ei ole siinä, että pidetään mahdollisena, että ihmiset saattavat erota toisistaan. Sillä tämä on faktinen kysymys, joka voi ratketa tavalla tai toisella. Ongelma on sellaisessa päättelyssä, jonka mukaan syrjintä, sorto tai kansanmurha ovatkin loppujen lopuksi OK, jos ihmiset osoittautuvat erilaisiksi. Perusarvoja (kuten tasa-arvoa (equality) ja ihmisoikeuksia) ei tulisi pitää tyhjiin tauluihin liittyvän faktisen olettamuksen panttivankeina - sillä tällainen olettamus saatetaan tulevaisuudessa osoittaa vääräksi."
Lukekaa tuo tarkasti, sillä viimeinen lause on melko hämmästyttävä; sillä siinä väitetään, että liberaali etiikka (joka sisältää tasa-arvon ja ihmisoikeudet) pysyy voimassa riippumatta siitä, mitä tiede toteaa ihmisluonnosta - eli suoraan sanoen, tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat pyhiä, kiistattomia ja tieteellisen falsifioinnin ulkopuolella. Todellakin, suuri osa prof. Pinkerin kirjasta voidaan ymmärtää siten, että kyseessä on kauaskantoinen yritys, jonka tavoitteena on liberaalin etiikan (ja sen mukana myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, siten miten ne nykyään ymmärretään) pelastaminen. Sillä "oikeisto" - jolla luultavasti tarkoitetaan "rasisteja", "seksistejä" ja muita oletettuja "syrjinnän, sorron ja kansanmurhan" kannattajia - saattaa pyrkiä haastamaan kyseisen etiikan ja siihen perustuvan poliittisen agendan ihmisen uuden tieteen avulla.
Mutta se ei vain toimi näin, ja tämän vuoksi hitaasti häviävät tyhjän taulun puolustajat raivostuvat aina, kun Arthur Jensen, Edward O. Wilson, Philippe Rushton tai Herrnstein ja Murray ym. haastavat heidän ideologiansa. Sillä he ymmärtävät, että jos ihmisluonto ei ole kehityskelpoinen (perfectible), niin silloin ei ole mitään järkeä yrittää tehdä sitä täydelliseksi; ja he ymmärtävät myös, että silloin on järkevämpää olla yrittämättä täydelliseksi tekemistä - aivan kuten olisi järkevää olla toteuttamatta sellaista prosessia, jonka tavoitteena olisi saada auto toimimaan sukellusveneen tai lentokoneen tavoin. He väittävät, että tyhjän taulun hylkääminen johtaa "kansanmurhaan" ja "sortoon", ja vaikka se ei johtaisi sellaiseen, niin se johtaa varmasti universalismin, egalitarismin, radikalismin ja "oikeuksiin" liittyvän pakkomielteen hylkäämiseen - sekä sellaisten tyrannioiden ja kansanmurhien hylkäämiseen, joiden aiheuttamisessa ja oikeuttamisessa ne ovat auttaneet.
Jos ihmiset eivät ole liberaalin myytin mukaisia tyhjiä tauluja ja jaloja villejä, niin silloin heillä on tiettyjä synnynnäisiä piirteitä, joita sosiaaliset uudistukset ja poliittinen valta eivät voi muuttaa. Ja ainakin varovainen (prudential) etiikka voidaan perustaa näihin ihmisluonnon syvään juurtuneisiin piirteisiin. Prof. Pinker suostuu myöntämään, että utopismin (utopianism) äärimmäisemmät versiot eivät ole mahdollisia, mutta hänen luettelonsa - jossa hän vahvistaa osan ihmisluonnon pysyvimmistä ja ilmeisimmistä piirteistä - tuo mieleen jotain ihan muuta kuin Rousseaun, Marxin ja Boasin etiikan. Näihin piirteisiin, joita hän kuvailee sivulla 294, kuuluvat:
"Perhesiteiden ensisijaisuus (ja siitä johtuva nepotismi ja periminen) kaikissa ihmisyhteisöissä."
"Yhteisöllisen jakamisen rajallisuus ihmisryhmissä - mikä tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tue julkishyödykkeitä (public goods) ja vetelehtivät, jos vastavuoroisuutta ei edellytetä."
"Hallitsevuuden (dominance) ja väkivallan universaalisuus ihmisyhteisöissä; ja niiden taustalla olevat geneettiset ja neurologiset mekanismit."
"Etnosentrismin ja muiden 'ryhmä vastaan ryhmä' -vihamielisyyksien universaalisuus; ja se, kuinka helposti tällaiset vihamielisyydet voidaan herättää."
"Älykkyyden, tunnollisuuden ja antisosiaalisten taipumusten osittainen perinnöllisyys - mikä tarkoittaa sitä, että epätasa-arvoa ilmenee jopa täydellisen oikeudenmukaisissa talousjärjestelmissä; ja näin ollen meillä on edessämme luontainen vaihtokauppa tasa-arvon ja vapauden välillä."
"Sellaisten puolustusmekanismien, omahyväisten harhojen ja älyllisten ristiriitaisuuksien vallitsevuus, joiden avulla ihmiset pettävät itseään oman itsenäisyytensä, viisautensa ja rehellisyytensä suhteen."
"Sukulaisten ja ystävien suosiminen."
"Alttius tabu-mentaliteettiin."
"Taipumus sekoittaa moraali ja yhdenmukaisuus, asema, siisteys tai kauneus keskenään."
Kun otetaan huomioon, että tällaiset piirteet kuuluvat luonnostaan ihmisluontoon ja manifestoituvat ihmisen käytöksessä, niin ainoastaan massiivinen geenitekniikkaohjelma (nothing short of massive genetic engineering) voisi luoda lajin, joka pystyisi toteuttamaan liberaalit ihanteet. Liberalismi (katsotaan sitten klassista 1800-luvun versiota tai modernia sosiaalidemokraattista lajiketta) on tunnettu siitä, että siihen kuuluu esimerkiksi seuraavanlaisia uskomuksia: oppi edistymisestä (käsitys, jonka mukaan ihmisluonto muuttuu tai voi muuttua paremmaksi ajan myötä); ajatus siitä, että ihmiset pystyvät muovaamaan omaa luontoaan ja yhteiskuntiaan omien mieltymystensä mukaisiksi; ihmisten tasa-arvoisuus ja ajatus siitä, että vallan ja omaisuuden suhteen tasa-arvoisempi (more egalitarian) yhteiskunta on toivottava; maailmanrauhan ja sodan loppumisen mahdollisuus ja toivottavuus; kaikenlaisen seksuaalisen tai etnisen syrjinnän pahuus; ihmisen perusvaistojen rationaalisuus ja hyväntahtoisuus; ajatus siitä, että kaikki sellaiset sosiaaliset tai poliittiset instituutiot, jotka eivät perustu suostumukseen, ovat laittomia; yksilön ja yksilönvapauden ensisijaisuus sosiaaliseen velvollisuuteen nähden; kaikille ihmisille kaikkina aikoina kuuluvien luonnollisten "oikeuksien" universaalisuus. Meidän tietämyksemme ihmisluonnon biologisista piirteistä kertoo meille, että nämä uskomukset ovat virheellisiä; ja että ihmisluonnon piirteet eivät viittaa liberaaliin moraaliin.
Mutta kun otetaan huomioon prof. Pinkerin ilmoittamat näkemykset, niin ei ole ollenkaan selvää, millaisen moraalin tai etiikan hän pystyy esittämään. "Moraalitunto on laite", hän kirjoittaa, "hermopiirien kokoonpano, joka on kyhätty kokoon kädellisen aivojen vanhemmista osista ja jonka luonnonvalinta (natural selection) on muovannut tekemään tehtävänsä." Ja moraaliset vakaumukset "sen sijaan johtuvat niiden elinten, joita me kutsumme moraaliemootioiksi, neurobiologisesta ja evolutiivisesta suunnittelusta (from the neurobiological and evolutionary design of the organs we call moral emotions)". Koska prof. Pinker on jo todennut, että sitä, mikä on moraalista ("pitäisi"), ei voida johtaa pätevästi siitä, mikä on luonnollista ("on"), hänen naturalistinen selityksensä moraalitunnosta kieltää siltä kaiken todellisen auktoriteetin. Miksi meidän pitäisi kiinnittää näihin "kädellisen aivojen vanhemmista osista kokoon kyhättyjen hermopiirien" kehotuksiin sen enempää huomiota kuin mitä me kiinnitämme ruoansulatushäiriöiden aiheuttamiin epämiellyttäviin tuntemuksiin tai päänsärkyyn? Jos me pystyisimme (leikkauksen tai geenitekniikan avulla) poistamaan moraalituntomme tai muuttamaan sen mieltymyksiimme - olivat ne sitten humanitaarisia tai kansanmurhaan pyrkiviä - sopivaksi, niin miksi me emme tekisi sitä? Mielestäni prof. Pinkerin naturalismi ei anna vastausta tähän kysymykseen (eikä se myöskään anna perustaa vastaukselle).
Vaikuttaa itse asiassa siltä, että ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että uusi tieteellinen käsitys ihmisluonnosta johtaisi uudenlaiseen moraaliin tai etiikkaan. On pikemminkin syytä uskoa, että se vahvistaa suurelta osin sen moraalin, jota lähes kaikki kulttuurit pitävät "traditionaalisena moraalina" - moraalina, joka hyväksyy traditionaalisten sosiaalisten suhteiden, perhesuhteiden, sukupuolten välisten suhteiden ja rotujen välisten suhteiden laillisuuden; moraalina, joka kehittyi luonnostaan, koska se perustui ihmisten luontoon ja edisti heidän selviytymistään. Tyhjään tauluun perustuvan älyttömyyden tuhoaminen tieteen avulla (tai terveen järjen avulla) ei niinkään tuhoa kaikkea moraalia ja etiikkaa, vaan se antaa mahdollisuuden vanhan moraalin palauttamiseen. Uusi tiede tuhoaa ainoastaan sen virheellisen ja häijyn "moraalin", jonka tyhjä taulu -opin orjuuttamat mielet ovat keksineet.
Prof. Pinker on kirjoittanut erinomaisen selvityksen siitä, miksi tyhjä taulu -oppi johtaa virheellisiin ja häijyihin seurauksiin. Mutta vaikka hän kumoaa tyhjä taulu -dogmit, hän on kiintynyt kyseisten dogmien synnyttämään mytologiseen moraaliin; ja tämän vuoksi hän ei pysty ymmärtämään sitä, että se uusi etiikka, jonka pitäisi ilmaantua ihmisen uuden tieteen ansiosta, on hyvin samankaltainen kuin se vanha etiikka, jonka mukaisesti terveempi länsimainen ihminen eli ennen kuin tyhjä taulu -myytti ja sen kannattajat kaappasivat vallan ja alkoivat kaataa myrkkyään mieliimme.
Samuel Francis on syndikoitu (syndicated) kolumnisti, ja hän kirjoittaa usein American Renaissanceen.
Lähde: http://www.amren.com/ar/2003/03/index.html#article1
maanantai 28. tammikuuta 2013
Eläin ihmisessä (Segerstråle)
Kuinka päättäväinen vähemmistö voi pysäyttää tieteellisen kehityksen.
Defenders of the Truth: The Battle for Science in the Sociobiology Debate and Beyond, Ullica Segerstråle, Oxford University Press, 2000, 493 pp., $35.00
Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 2000)
Ihmisen käytöksellä, kuten myös yksilöiden ja ryhmien välisillä eroilla, on geneettinen perusta. On olemassa ihmisluonto, ja sen juuret ovat syvällä ihmisen biologiassa. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä vuosisadan vaihteessa, mutta 1930-luvulla ne muuttuivat enemmän tai vähemmän kielletyiksi näkemyksiksi länsimaisessa älyllisessä keskustelussa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana geneettinen ymmärrys ihmisen käytöksestä ja ihmisten variaatiosta on tehnyt epävarman ja paljon vastustetun paluun kunnioitetun tieteen joukkoon.
Defenders of the Truth - jonka suomalainen kirjoittaja opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa (University of Helsinki) ja väitteli tohtoriksi (PhD) Harvardissa tieteen sosiologiasta - on selonteko tästä paluusta. Kirjan tarina alkaa vuodesta 1975 - jolloin julkaistiin Edward O. Wilsonin kirja Sociobiology: The New Synthesis - ja kirjassa kerrotaan siitä armottomasta vihamielisyydestä, joka kohdistui sekä Wilsonin kirjaan että sen synnyttämään tieteelliseen koulukuntaan. Defenders of the Truth on pitkä ja tiivis kirja, ja siinä tarkastellaan Wilsonin kirjan aiheuttamaa kiistelyä huikean yksityiskohtaisesti ja lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta; olkoonkin, että kirja sisältää myös muutamia ilmeisiä puutteita. Kirja on tarkoitettu asiantuntijoille, ja prof. Segerstråle ei pääsääntöisesti vaivaudu selittämään sitä tiedettä, joka aiheutti niin paljon erimielisyyttä. Mutta tästä huolimatta kirja on arvokas todiste siitä, miten muutamat hyvin sijoittuneet ja poliittisesti motivoituneet toimijat voivat jarruttaa kehitystä; olkoonkin, että prof. Segerstråle ei tietenkään esitä sitä tällä tavalla. Hän on kohtuuttoman reilu sosiobiologian kriitikoita kohtaan, mutta tästä huolimatta hän kuvailee tapahtumia tavalla, joka ei jätä juurikaan epävarmuutta siitä, ketkä olivat roistoja.
Uusi synteesi
Rotueroihin liittyvän tutkimuksen elvyttäminen toisen maailmansodan aikana esiintyneen pimennyksen jälkeen on suurelta osin Arthur Jensenin ansiota; ja vastaavasti geenien ja inhimillisen käytöksen välisen tieteellisen yhteyden palauttaminen on suuressa määrin Harvardissa vaikuttaneen biologi Edward O. Wilsonin ansiota. Motiivit, jotka ajoivat Wilsonin tähän merkittävään saavutukseen, saattoivat olla yllättävän henkilökohtaisia. Wilson on etelävaltiolainen, joka kasvatettiin baptistiksi ja joka koki "uudestisyntymisen" 15-vuotiaana. Pian hän kuitenkin luopui uskosta (fell away from the faith), ja prof. Segerstråle esittää, että hän halusi löytää biologisen, ei-teologisen perustan moraalille; ja että tämä motivoi häntä, kun hän työskenteli sosiobiologian saralla. Prof. Segerstråle kertoo, että jos tarkastellaan käytöksen ymmärtämistä geneettisessä mielessä, niin Wilsonin mielestä tärkein arvoitus oli altruismi - eli uhrautuminen toisten puolesta - sillä se vaikutti olevan ristiriidassa darwinilaisen selviytymistaistelun kanssa. Englantilainen William Hamilton ja hänen teoriansa kattavasta kelpoisuudesta sukulaisvalinnan kautta (inclusive fitness through kin selection) antoivat prof. Wilsonille ratkaisun arvoitukseen.
(Yksinkertaistettuna: kattava kelpoisuus esittää, että altruistisen käytöksen geenit voivat levitä populaatiossa, jos altruistin uhrautumisesta hyötyvät yksilöt ovat tarpeeksi läheistä sukua hänelle (ja kantavat näin ollen samoja geenejä). Ihminen, joka kuolee sukulaistensa tai heimonsa puolesta, voi näin toimimalla varmistaa omien geeniensä jatkumisen, koska hänen sukulaisensa - jotka kantavat samoja geenejä - selviytyvät ja pystyvät edelleen lisääntymään. On selvää, että tämä efekti katoaa, jos altruistit toimivat siten, että se hyödyttää vieraita ja muukalaisia.)
Prof. Wilson otti yhteiskuntatieteiden valtavirran vastaisen kannan, kun hän esitti, että ihmisillä on biologinen luonto ja että sen ymmärtäminen on elintärkeää, koska teknologia saattaa kehittyä niin nopeasti, että luontaiset kykymme eivät pysy perässä. Prof. Wilson esitti, että se, miten me olemme kehittyneet, asettaa rajoituksia yhteisön moraalisille ja kulttuurisille valinnoille - ja tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin Franz Boasin, Margaret Meadin ja B.F. Skinnerin näkemys, jonka mukaan kulttuuria voidaan muuttaa rajattomasti (culture is infinitely variable). Prof. Wilsonin kuuluisa vertauskuva kuuluu seuraavasti:
"Geenit pitävät kulttuuria talutushihnassa. Hihna on hyvin pitkä, mutta arvoja rajoittaa väistämättä niiden vaikutus ihmisen geenipooliin. Aivot ovat evoluution tuote. Ihmisen käytös... on mutkikas tekniikka, jonka avulla ihmisen geneettistä materiaalia on pidetty ja pidetään ehjänä. Moraalilla ei ole muuta todistettavissa olevaa perimmäistä tarkoitusta."
Tämä katkelma - joka on sopusoinnussa Sociobiology-kirjan kanssa, vaikka se on kirjoitettu kolme vuotta Sociobiology-kirjan julkaisemisen jälkeen - loukkasi suuresti hengellisesti suuntautuneita ihmisiä, sillä heidän mielestä moraali ei ollut vain satunnainen mekanismi (chance mechanism), joka pitää geenit liikkeessä, vaan se sisälsi jumalallisen kipinän. Mutta he eivät kuitenkaan hyökänneet prof. Wilsonin kimppuun, vaan hyökkäyksen käynnistivät toisen leirin materialistit: marxistit, joiden täytyi olettaa, että ihmiset ovat äärettömän mukautuvaisia (infinitely malleable), sillä silloin heidät voitaisiin muokata luokattoman yhteiskunnan iloisiksi jäseniksi.
Hyökkäystä johti biologi Richard Lewontin. Hän vaikutti prof. Wilsonin tavoin Harvardissa, ja heidän toimistonsa olivat samassa rakennuksessa. Prof. Lewontin oli vannoutunut marxisti, ja hän osallistui aktiivisesti erinäisten vasemmistolaisten ryhmien (esim. Science for the People ja Committee against Racism) perustamiseen. Hänen seuraansa liittyivät mm. Harvardin toinen vannoutunut marxisti Stephen Jay Gould ja Englannissa vaikuttanut Steven Rose.
Vaikka prof. Segerstråle tekee parhaansa, kun hän yrittää esittää, että prof. Lewontin oli kunnollinen, hän kertoo meille prof. Lewontinista tavalla, joka saa hänet vaikuttamaan lähes karikatyyriltä - eli oman politiikkansa ohjaamalta ideologilta, joka on vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Hän väitti, että ÄO-tutkijat eivät yksinkertaisesti voi olla aidon tieteellisen kiinnostuksen motivoimia, ja hän "todisti", että Arthur Jensenin tekemä tutkimus oli vain heijastus rasistisesta puolueellisuudesta. Hän oli samaa mieltä Leon Kaminin (vasemmistolainen psykologi) kanssa siitä, että tiedemiehet "kertovat joskus harkittuja valheita", kun he pyrkivät edistämään suurempia poliittisia päämääriä. Hän on jopa - yhdessä Richard Levinsin kanssa - kirjoittanut seuraavasti: "Kun olemme työskennelleet tutkijoina evoluutiogenetiikan ja ekologian parissa, olemme yrittäneet - jonkinlaisella menestyksellä - antaa marxistisen filosofian tietoisen soveltamisen ohjata omaa tutkimustamme (we have been attempting with some success to guide our own research by a conscious application of Marxist philosophy)."
Tämä mies ja muut hänen kaltaisensa olivat perustaneet maailmankuvansa oletukseen, jonka mukaan tarkoituksellinen sorto aiheutti sekä yksilöiden että ryhmien väliset saavutuserot. Kuten prof. Lewontin on kirjoittanut: "Jos ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen, mukaan lukien asemaan, vaurauteen ja valtaan liittyvä epätasa-arvoisuus (inequality), on suora seuraus biologioistamme, niin siinä tapauksessa mikään menettely - paitsi jonkinlainen jättimäinen geenitekniikkaan perustuva ohjelma - ei voi saada aikaan merkittävää muutosta sosiaaliseen rakenteeseen tai siihen kuuluvien yksilöiden tai ryhmien asemaan." Eli toisin sanoen, Marx olisi väärässä ja marxistit olisivat hyväuskoisia hölmöjä - ja tätä johtopäätöstä ei voitu hyväksyä; oli sen taustalla oleva tieteellinen näyttö sitten kuinka vahva tahansa.
Alussa tällaiset argumentit, jotka eivät edes käsitelleet biologista todistusaineistoa, riittivät useimmille ihmisille. Prof. Segerstråle kirjoittaa, että hän oli itse vasemmistolainen ja että hän valitsi puolensa pelkkien poliittisten argumenttien perusteella. (Hän antaa jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä aikakaudesta, kun hän kertoo osallistumisestaan erääseen hartaaseen kokoukseen, jossa joukko antirasisteja istui ringissä lattialla. Prof. Lewontin näytti vaivaantuneelta, ja hänellä ei ollut mitään sanottavaa, kun eräs naisista valitti, että miehet ovat ottamassa haltuunsa taistelun sosiobiologiaa vastaan; ja että tämä on seksististä.)
Prof. Wilsonin ja muiden sosiobiologien syyttäminen "rasismista" ja muista rikoksista oli suurta huvia. Kuten prof. Segerstråle huomauttaa, jokainen tutkimus, joka liittyi yksilöiden välisten erojen geneettisiin syihin oli "rasistinen", koska se avasi mahdollisuuden sille, että ryhmien välisillä eroilla saattaisi olla samankaltaisia syitä. Vasemmistolaiset olivat ristiretkellä, ja kuten Prof. Segerstråle selittää, tämä tarkoitti sitä, että he voisivat hutiloida (cut corners). Ehkä jotkut heistä jopa kertoivat tahallisia valheita. "Kriitikoiden leirissä", hän kirjoittaa, "vaikutti olevan vallalla 'kaikki käy' -tyyppinen asenne, kun kyse oli sosiobiologian kritisoimisesta..." Ja hän toteaa, että "kriitikot osoittivat sitaatteja käyttäessään ällistyttävää piittaamattomuutta siitä, mikä oli ollut sitaatin alkuperäinen asiayhteys"; ja hän kuvailee tehtävää, jonka hän antoi opiskelijoilleen vuonna 1984. Hän pyysi heitä vertaamaan S. Choroverin kirjoittamaa kriittistä selostusta prof. Wilsonin kirjoituksesta siihen, mitä prof. Wilson oli itse asiassa kirjoittanut. Oppilaat - jotka olivat valmistautuneet vihaamaan sosiobiologiaa - "olivat järkyttyneitä ja vihaisia Choroverille, jota heidän oli alun perin ollut määrä ihailla".
Kuten aina, "rasismin" määritteleminen oli mahdotonta; puhumattakaan sen kumoamisesta: "Ihmiset [joiden kimppuun hyökättiin] eivät voineet olla kovin teknisiä rasismin 'todellisen' määritelmän suhteen - jopa aiheesta keskusteleminen vaikuttaisi rasistiselta!" Niin ikään ihmiset, joita kauhistutti nimittelyn käyttäminen keskustelun korvikkeena, eivät uskaltaneet puolustaa prof. Wilsonia ja hänen piiriään: "Jos puolustat jotakuta sanomalla, että hän ei ole rasisti, sinua itseäsi epäillään automaattisesti rasismista."
Prof. Segerstråle esittää mielenkiintoisen huomion tieteeseen liittyen, kun hän kirjoittaa, että jos et pysty tarjoamaan omia ratkaisuja, toisten tekemien virheiden osoittamisesta ei yleensä ole juuri hyötyä. Sosiobiologiaan kohdistunut kritiikki oli kuitenkin erilaista. Se ei tarjonnut ratkaisuja - sen tarkoituksena oli vain puhdas tuhoaminen - mutta vasemmistolaiset harrastivat sitä, koska sosiobiologia edusti niin hirvittävää pahuutta, että jopa puhtaasti negatiivinen hanke tarjosi suuria moraalisia palkintoja: "Eräs syy siihen, miksi kriitikot selittivät niin kiihkeästi, että Wilson oli rasisti, seksisti, ÄO-meritokraatti - mitä tahansa mahdollisimman epämieluista - oli se, että tämä kasvatti sitä palkintoa, joka tällaisten rikosten paljastajalle annettaisiin." Tässä yhteydessä prof. Lewontin myöntää iloisesti prof. Segerstrålelle, että se kritiikki, jota hän kohdisti prof. Wilsoniin, oli tarkoituksellisen "ilkeää". Hän yritti vahvistaa tieteellisesti hataria perusteluja käyttämällä halveksivaa kieltä.
Prof. Wilsoniin kohdistunut hyökkäys, jonka yhteydessä häntä syytettiin hallitsevan luokan poliittisesti motivoituneeksi lakeijaksi, sisälsi melkoisesti ironiaa. Sillä sen, millaista politiikkaa hän ja muut sosiobiologit harjoittivat, olisi pitänyt olla empiirinen kysymys, mutta tämä ei kriitikoita kiinnostanut. He eivät voineet kuvitella mitään muuta motiivia, koska he olivat ideologisen kiihkon motivoimia. Ja ironista oli myös se, että selkeästi poliittisia silmälappuja pitäneet marxistit uskoivat, että marxismi vapautti heidät poliittisesta puolueellisuudesta ja antoi heille ainutlaatuisen työkalun muiden puolueellisuuden havaitsemiseen.
Itse asiassa prof. Wilson ja Richard Dawkins (brittiläinen sosiobiologi, jonka kimppuun marxistit hyökkäsivät yhtä määrätietoisesti) ovat vannoutuneita liberaaleja. Sociobiology-kirjassa prof. Wilson vähätteli ÄO:n merkitystä (downplayed IQ), ja hän oli eturivissä tukemassa näkemystä, jonka mukaan rotu ei ole biologisesti pätevä käsite. Hän viittasi William Shockleyhin termillä "pahamaineinen rasisti" ("the notorious racist"). Ja hän väitti, että vaikka meillä olisi geneettisiä taipumuksia epämuodikkaaseen käytökseen, niin geneettinen tietämys auttaisi meitä taistelemaan niitä vastaan:
"Jos on mahdollista, että ksenofobian ja nationalististen tuntemusten oppimiseen on perinnöllinen taipumus, niin on non sequitur (väärä johtopäätös) tulkita, että tällainen hypoteesi olisi argumentti rasistisen ideologian puolesta. On järkevämpää olettaa, että tieto tällaisesta perinnöllisestä perustasta voi johtaa tuhoisan käytöksen (kuten rasismin) välttämiseen..."
On tietysti non sequitur, että prof. Wilson hyppää perinnöllisestä ksenofobiasta "rasistiseen ideologiaan" (mitä hän sillä sitten tarkoittaakaan), mutta mikään prof. Wilsonin esittämistä kommenteista ei voinut suojella häntä herjaamiselta. Prof. Segerstråle esittää myös vahvat perustelut sille, että prof. Wilson ei osannut aavistaa, kuinka paljon kirkumista hänen näkemyksensä aiheuttaisivat. Vaikuttaa todellakin siltä, että hän ei ollut kiinnostunut patriarkaatin puolustamisesta, kapitalismin tukemisesta tai mistään muustakaan poliittisesta synnistä, josta häntä syytettiin. Ei ole yllättävää, että 1980-luvulla hän palasi todellisen rakkautensa eli muurahaisten tutkimisen pariin - vaikkakin hän käsitteli vielä kerran ihmisiä vuonna 1998 julkaistussa kirjassa Consilience: The Unity of Knowledge.
Samaan aikaan geneettiset ja evolutiiviset selitykset ihmisen käytökselle olivat niin voimakkaita, että vasemmisto ei pystynyt kuristamaan alkuasteella olevaa tiedettä kehtoonsa. Vasemmistolaisten toiminta sai kuitenkin aikaan sen, että nimi sosiobiologia sai huonon maineen, ja prof. Wilsonin jalanjälkiä seuranneet ihmiset yrittivät suojautua muiden nimien alle: evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, käyttäytymisekologia (evolutionary psychology, behavior genetics, behavioral ecology).
Kun ala vahvistui, kriitikoiden oli pakko perustaa hyökkäyksensä politiikan lisäksi myös tieteeseen. Prof. Segerstråle kuvailee muutamia tällaisia taisteluja, mutta hän osoittaa, että monet kriitikot eivät pystyneet erottamaan politiikkaa ja tiedettä toisistaan. Prof. Lewontinin ja Stephen Jay Gouldin kaltaiset ihmiset ovat vaatineet mahdottoman korkeita tieteellisiä standardeja yksinomaan käyttäytymisen geneettisille selityksille. Prof. Lewontin on jopa esittänyt, että tällaisia selityksiä ei voida pitää pätevinä tai edes uskottavina, jos niiden tueksi ei voida esittää "molekyylitason" todisteita. Ihmisen genomiin liittyvän tutkimuksen ansiosta tulemme lopulta saamaan tällaiset todisteet, mutta on puhdasta obskurantismia väittää, että siihen asti käyttäytymisgenetiikka on virheellistä. Prof. Segerstråle esittää asian hienovaraisesti: "Joten voisimme ehkä tulkita niin, että kriitikot asettivat epätavallisen tiukat kriteerit 'hyvälle tieteelle', koska he yrittivät pidätellä mahdollisia ei-toivottuja tuloksia."
On mahdotonta olla epäilemättä, että hysteerisimmät kriitikot yksinkertaisesti pelkäsivät totuutta. Kuten median työntekijät - jotka johdonmukaisesti vähättelevät sellaisia uutisia, jotka eivät sovi heidän politiikkaansa - myös marxistit ovat samankaltaisia kuin varhainen ja kuuluisa evoluution kriitikko, joka sanoi: "Rukoilen, että se ei ole totta; ja rukoilen, että jos se on totta, siitä ei ikinä tule laajalti tunnettua." Prof. Wilson kuului traditionalistiseen koulukuntaan, jonka mukaan tieto on aina parempaa kuin tietämättömyys ja jonka mukaan totuutta tulisi tavoitella riippumatta siitä, mihin se johtaa. Tämä on pohjimmiltaan demokraattinen näkemys: "Luotan tavalliseen ihmiseen", hän sanoi kerran. "Nämä ideologit eivät luota keneenkään, vaikka he sanovat taistelevansa massojen puolesta. He eivät luota demokratiaan, he eivät luota koulutettujen kansalaisten arvostelukykyyn - he todella ovat elitistejä."
Joten millainen tämän kiistan tilanne on nykyään? Prof. Segerstråle kirjoittaa jälleen hienovaraisesti "kiistan alkuvaiheessa epäoikeudenmukaisesti syytettyjen sosiobiologien suhteellisesta maineen puhdistamisesta". Hän jopa siteeraa Max Planckin kuuluisaa lausuntoa vuodelta 1949: "Uusi tieteellinen totuus ei voita siksi, että se vakuuttaisi vastustajansa ja saisi heidät ymmärtämään, vaan se voittaa siksi, että sen vastustajat lopulta kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, jolle se on tuttu."
Hänen liian tasapuolinen lähestymistapansa kuitenkin kuvastuu kirjan nimestä Defenders of the Truth. "Tarinassani esiintyvät henkilöt", hän kirjoittaa, "ovat kaikki totuuden puolustajia - heillä vain on erilaisia käsityksiä totuudesta." Tällainen väite ei ole pelkästään epätieteellinen, vaan se on myös järjetön. Hän kertoo aiheesta niin hellävaraisesti kuin mahdollista, mutta prof. Segerstråle tekee selväksi, että kiistan toinen osapuoli ei ollut pelkästään väärässä, vaan se oli myös salakähmäinen, ilkeämielinen ja poliittisesti motivoitunut. Ja näin ollen on selkärangatonta puhua siitä, että heillä on "erilaisia käsityksiä totuudesta".
Prof. Segerstråle esittää laimean puolustuksen kriitikoiden poliittiselle ja moraaliselle kritiikille, kun hän sanoo, että moraalinen näkökulma on aina hyödyllinen ja että kritiikistä oli apua sosiologisen argumentin terävöittämisessä. Tässä jätetään täysin huomiotta se mittaamaton vahinko, jonka vuosia jatkunut älyllinen pommien heittely aiheutti. Vastustajan hiljentämiseen tai pelottelemiseen ei todennäköisesti ole parempaa keinoa kuin "rasismista" tai "natsismista" syyttäminen, ja sosiobiologian vastustajat harrastivat tällaista avoimesti ja holtittomasti. Prof. Segerstråle tekee selväksi, että tällaiset syytökset aiheuttivat paljon kärsimystä, mutta tällaisten syytösten esittäjät olivat kuitenkin "totuuden puolustajia", ja olisi väärin laittaa heidät tästä tilille.
Prof. Segerstråle osallistui kuuluisaan, vuonna 1978 pidettyyn AAASin (American Association for the Advancement of Science) kokoukseen, jossa Edward Wilsonin oli tarkoitus puhua:
"Wilson on juuri aloittamassa, kun noin kymmenen ihmistä ryntää puhujan korokkeelle; he huutavat erilaisia haukkumanimiä ja hokevat: 'Rasisti Wilson, et voi piiloutua, me syytämme sinua kansanmurhasta!' Samalla kun jotkut heistä ottavat mikrofonin ja tuomitsevat sosiobiologian, muutama henkilö ryntää (paikallaan istuvan) Wilsonin taakse, kaataa kannullisen jäävettä hänen päälleen ja huutaa: 'Wilson, sinä olet aivan märkä.'"
Kuinka moni ihminen piti "rasistiset" näkemyksensä omana tietonaan, koska pelkäsi samankaltaista kohtelua? Kuinka paljon tiedettä jäi tekemättä, koska niin monet ihmiset - prof. Segerstrålen tavoin - vakuuttuivat pelkästään nimittelyn perusteella siitä, että sosiobiologia oli huonoa tiedettä? Kuinka paljon kasvatuksellista hölynpölyä (nurturist nonsense) on edelleen liikkeellä sen takia, että sen edistäjät käyttivät lietsovia taktiikoita? Tiedemiehet - kuten kaikki muutkin - haluavat elää rauhallista elämää; ja he saattavat siistiä näkemyksiään ja muuttaa tutkimustaan saavuttaakseen rauhallisen elämän. Tämä rampauttaa tiedettä hirvittävällä tavalla, mutta prof. Segerstråle ei näytä tunnistavan tätä.
Toinen vika prof. Segerstrålen analyysissä on se, että vaikka hänen selontekonsa - joka yrittää tarkastella kiistaa jokaisesta näkökulmasta - on muuten tyhjentävä, hän sivuuttaa etnisen näkökulman. Onko pelkkää sattumaa, että kaikkein äänekkäimmät sosiobiologian vastustajat - Richard Lewontin, Stephen Gould, Steven Rose, Leon Kamin - olivat juutalaisia? Prof. Segerstråle toteaa, että oli yleistä väittää, että jokaista tunnustusta, jonka mukaan ihmiset eivät ole täysin vapaita toimijoita vaan ihmisluonnon rajoittamia, voitaisiin käyttää siten, että natsit - jotka piti asettaa täydelliseen vastuuseen teoistaan - vapautettaisiin vastuusta. Kuka olisi voinut keksiä tällaisen väkinäisen perustelun? Prof. Segerstråle mainitsee, että Steven Rose oli huolissaan siitä, että sosiobiologia voisi johtaa "1930-luvun tragedioiden toistumiseen". Mutta voisiko sillä, että niitä ei toistettaisi, olla erityistä merkitystä juutalaisille? Prof. Segerstrålen kirja pyrkii tutkimaan jokaisen seuraamuksen ja osallisuuden, joten tämä seikka on varmasti jätetty tarkoituksella pois.
Ja lopuksi on sanottava, että prof. Segerstråle päästää marxistit liian helpolla. Miltä, Taivaan nimessä, näyttäisi se marxistinen tiede, jota prof. Lewontin ja prof. Levins kaipasivat? Miten se voisi olla mitään muuta kuin ahdaskatseista ja haparoivaa ajanhukkaa? Marxistit uskovat työnarvoteoriaan, proletariaatin väistämättömään voittoon, tieteelliseen sosialismiin, valtion kuihtumiseen (the withering away of the state) ja kaikenlaisiin muihinkin typeryyksiin. Lysenkolaisuus on täydellinen esimerkki marxistisesta tieteestä. Kun otetaan huomioon nykyinen tietämyksemme siitä, mihin suuntaan geneettinen tutkimus on edennyt - sekä siitä, kuinka täydellisen virheellisiä (wrong-headed) kaikki Marxin ennusteet olivat ja kuinka kaikki hänen nimissään rakennettu on epäonnistunut - niin sellaisella henkilöllä, joka ei ilmaise jonkinlaista epäilystä itseään marxisteiksi kutsuvien biologien älyllisestä perustasta, täytyy olla omituisen yksinkertainen mieli.
Mutta on kuitenkin todettava, että Defenders of the Truth on erittäin arvokas kirja. On sääli, että se yrittää niin kovasti puolustella roistomaisuutta, mutta prof. Segerstråle antaa meille niin paljon faktoja, että hänen arvostelukykynsä ajoittaisten hairahdusten ei tarvitse hämärtää näkymäämme. Sota tiedettä vastaan ei suinkaan ole ohi, ja tämä on jännitteinen raportti taistelusta, joka alkaa vihdoinkin lähestyä voittoa.
Lähde: http://www.amren.com/ar/2000/09/index.html#article1
Defenders of the Truth: The Battle for Science in the Sociobiology Debate and Beyond, Ullica Segerstråle, Oxford University Press, 2000, 493 pp., $35.00
Arvostelijana Thomas Jackson (American Renaissance, September 2000)
Ihmisen käytöksellä, kuten myös yksilöiden ja ryhmien välisillä eroilla, on geneettinen perusta. On olemassa ihmisluonto, ja sen juuret ovat syvällä ihmisen biologiassa. Tällaiset näkemykset olivat yleisiä vuosisadan vaihteessa, mutta 1930-luvulla ne muuttuivat enemmän tai vähemmän kielletyiksi näkemyksiksi länsimaisessa älyllisessä keskustelussa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana geneettinen ymmärrys ihmisen käytöksestä ja ihmisten variaatiosta on tehnyt epävarman ja paljon vastustetun paluun kunnioitetun tieteen joukkoon.
Defenders of the Truth - jonka suomalainen kirjoittaja opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa (University of Helsinki) ja väitteli tohtoriksi (PhD) Harvardissa tieteen sosiologiasta - on selonteko tästä paluusta. Kirjan tarina alkaa vuodesta 1975 - jolloin julkaistiin Edward O. Wilsonin kirja Sociobiology: The New Synthesis - ja kirjassa kerrotaan siitä armottomasta vihamielisyydestä, joka kohdistui sekä Wilsonin kirjaan että sen synnyttämään tieteelliseen koulukuntaan. Defenders of the Truth on pitkä ja tiivis kirja, ja siinä tarkastellaan Wilsonin kirjan aiheuttamaa kiistelyä huikean yksityiskohtaisesti ja lähes jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta; olkoonkin, että kirja sisältää myös muutamia ilmeisiä puutteita. Kirja on tarkoitettu asiantuntijoille, ja prof. Segerstråle ei pääsääntöisesti vaivaudu selittämään sitä tiedettä, joka aiheutti niin paljon erimielisyyttä. Mutta tästä huolimatta kirja on arvokas todiste siitä, miten muutamat hyvin sijoittuneet ja poliittisesti motivoituneet toimijat voivat jarruttaa kehitystä; olkoonkin, että prof. Segerstråle ei tietenkään esitä sitä tällä tavalla. Hän on kohtuuttoman reilu sosiobiologian kriitikoita kohtaan, mutta tästä huolimatta hän kuvailee tapahtumia tavalla, joka ei jätä juurikaan epävarmuutta siitä, ketkä olivat roistoja.
Uusi synteesi
Rotueroihin liittyvän tutkimuksen elvyttäminen toisen maailmansodan aikana esiintyneen pimennyksen jälkeen on suurelta osin Arthur Jensenin ansiota; ja vastaavasti geenien ja inhimillisen käytöksen välisen tieteellisen yhteyden palauttaminen on suuressa määrin Harvardissa vaikuttaneen biologi Edward O. Wilsonin ansiota. Motiivit, jotka ajoivat Wilsonin tähän merkittävään saavutukseen, saattoivat olla yllättävän henkilökohtaisia. Wilson on etelävaltiolainen, joka kasvatettiin baptistiksi ja joka koki "uudestisyntymisen" 15-vuotiaana. Pian hän kuitenkin luopui uskosta (fell away from the faith), ja prof. Segerstråle esittää, että hän halusi löytää biologisen, ei-teologisen perustan moraalille; ja että tämä motivoi häntä, kun hän työskenteli sosiobiologian saralla. Prof. Segerstråle kertoo, että jos tarkastellaan käytöksen ymmärtämistä geneettisessä mielessä, niin Wilsonin mielestä tärkein arvoitus oli altruismi - eli uhrautuminen toisten puolesta - sillä se vaikutti olevan ristiriidassa darwinilaisen selviytymistaistelun kanssa. Englantilainen William Hamilton ja hänen teoriansa kattavasta kelpoisuudesta sukulaisvalinnan kautta (inclusive fitness through kin selection) antoivat prof. Wilsonille ratkaisun arvoitukseen.
(Yksinkertaistettuna: kattava kelpoisuus esittää, että altruistisen käytöksen geenit voivat levitä populaatiossa, jos altruistin uhrautumisesta hyötyvät yksilöt ovat tarpeeksi läheistä sukua hänelle (ja kantavat näin ollen samoja geenejä). Ihminen, joka kuolee sukulaistensa tai heimonsa puolesta, voi näin toimimalla varmistaa omien geeniensä jatkumisen, koska hänen sukulaisensa - jotka kantavat samoja geenejä - selviytyvät ja pystyvät edelleen lisääntymään. On selvää, että tämä efekti katoaa, jos altruistit toimivat siten, että se hyödyttää vieraita ja muukalaisia.)
Prof. Wilson otti yhteiskuntatieteiden valtavirran vastaisen kannan, kun hän esitti, että ihmisillä on biologinen luonto ja että sen ymmärtäminen on elintärkeää, koska teknologia saattaa kehittyä niin nopeasti, että luontaiset kykymme eivät pysy perässä. Prof. Wilson esitti, että se, miten me olemme kehittyneet, asettaa rajoituksia yhteisön moraalisille ja kulttuurisille valinnoille - ja tämä näkemys oli täysin päinvastainen kuin Franz Boasin, Margaret Meadin ja B.F. Skinnerin näkemys, jonka mukaan kulttuuria voidaan muuttaa rajattomasti (culture is infinitely variable). Prof. Wilsonin kuuluisa vertauskuva kuuluu seuraavasti:
"Geenit pitävät kulttuuria talutushihnassa. Hihna on hyvin pitkä, mutta arvoja rajoittaa väistämättä niiden vaikutus ihmisen geenipooliin. Aivot ovat evoluution tuote. Ihmisen käytös... on mutkikas tekniikka, jonka avulla ihmisen geneettistä materiaalia on pidetty ja pidetään ehjänä. Moraalilla ei ole muuta todistettavissa olevaa perimmäistä tarkoitusta."
Tämä katkelma - joka on sopusoinnussa Sociobiology-kirjan kanssa, vaikka se on kirjoitettu kolme vuotta Sociobiology-kirjan julkaisemisen jälkeen - loukkasi suuresti hengellisesti suuntautuneita ihmisiä, sillä heidän mielestä moraali ei ollut vain satunnainen mekanismi (chance mechanism), joka pitää geenit liikkeessä, vaan se sisälsi jumalallisen kipinän. Mutta he eivät kuitenkaan hyökänneet prof. Wilsonin kimppuun, vaan hyökkäyksen käynnistivät toisen leirin materialistit: marxistit, joiden täytyi olettaa, että ihmiset ovat äärettömän mukautuvaisia (infinitely malleable), sillä silloin heidät voitaisiin muokata luokattoman yhteiskunnan iloisiksi jäseniksi.
Hyökkäystä johti biologi Richard Lewontin. Hän vaikutti prof. Wilsonin tavoin Harvardissa, ja heidän toimistonsa olivat samassa rakennuksessa. Prof. Lewontin oli vannoutunut marxisti, ja hän osallistui aktiivisesti erinäisten vasemmistolaisten ryhmien (esim. Science for the People ja Committee against Racism) perustamiseen. Hänen seuraansa liittyivät mm. Harvardin toinen vannoutunut marxisti Stephen Jay Gould ja Englannissa vaikuttanut Steven Rose.
Vaikka prof. Segerstråle tekee parhaansa, kun hän yrittää esittää, että prof. Lewontin oli kunnollinen, hän kertoo meille prof. Lewontinista tavalla, joka saa hänet vaikuttamaan lähes karikatyyriltä - eli oman politiikkansa ohjaamalta ideologilta, joka on vakuuttunut siitä, että kaikki muutkin toimivat samalla tavalla. Hän väitti, että ÄO-tutkijat eivät yksinkertaisesti voi olla aidon tieteellisen kiinnostuksen motivoimia, ja hän "todisti", että Arthur Jensenin tekemä tutkimus oli vain heijastus rasistisesta puolueellisuudesta. Hän oli samaa mieltä Leon Kaminin (vasemmistolainen psykologi) kanssa siitä, että tiedemiehet "kertovat joskus harkittuja valheita", kun he pyrkivät edistämään suurempia poliittisia päämääriä. Hän on jopa - yhdessä Richard Levinsin kanssa - kirjoittanut seuraavasti: "Kun olemme työskennelleet tutkijoina evoluutiogenetiikan ja ekologian parissa, olemme yrittäneet - jonkinlaisella menestyksellä - antaa marxistisen filosofian tietoisen soveltamisen ohjata omaa tutkimustamme (we have been attempting with some success to guide our own research by a conscious application of Marxist philosophy)."
Tämä mies ja muut hänen kaltaisensa olivat perustaneet maailmankuvansa oletukseen, jonka mukaan tarkoituksellinen sorto aiheutti sekä yksilöiden että ryhmien väliset saavutuserot. Kuten prof. Lewontin on kirjoittanut: "Jos ihmisten sosiaalinen järjestäytyminen, mukaan lukien asemaan, vaurauteen ja valtaan liittyvä epätasa-arvoisuus (inequality), on suora seuraus biologioistamme, niin siinä tapauksessa mikään menettely - paitsi jonkinlainen jättimäinen geenitekniikkaan perustuva ohjelma - ei voi saada aikaan merkittävää muutosta sosiaaliseen rakenteeseen tai siihen kuuluvien yksilöiden tai ryhmien asemaan." Eli toisin sanoen, Marx olisi väärässä ja marxistit olisivat hyväuskoisia hölmöjä - ja tätä johtopäätöstä ei voitu hyväksyä; oli sen taustalla oleva tieteellinen näyttö sitten kuinka vahva tahansa.
Alussa tällaiset argumentit, jotka eivät edes käsitelleet biologista todistusaineistoa, riittivät useimmille ihmisille. Prof. Segerstråle kirjoittaa, että hän oli itse vasemmistolainen ja että hän valitsi puolensa pelkkien poliittisten argumenttien perusteella. (Hän antaa jonkinlaisen kuvauksen kyseisestä aikakaudesta, kun hän kertoo osallistumisestaan erääseen hartaaseen kokoukseen, jossa joukko antirasisteja istui ringissä lattialla. Prof. Lewontin näytti vaivaantuneelta, ja hänellä ei ollut mitään sanottavaa, kun eräs naisista valitti, että miehet ovat ottamassa haltuunsa taistelun sosiobiologiaa vastaan; ja että tämä on seksististä.)
Prof. Wilsonin ja muiden sosiobiologien syyttäminen "rasismista" ja muista rikoksista oli suurta huvia. Kuten prof. Segerstråle huomauttaa, jokainen tutkimus, joka liittyi yksilöiden välisten erojen geneettisiin syihin oli "rasistinen", koska se avasi mahdollisuuden sille, että ryhmien välisillä eroilla saattaisi olla samankaltaisia syitä. Vasemmistolaiset olivat ristiretkellä, ja kuten Prof. Segerstråle selittää, tämä tarkoitti sitä, että he voisivat hutiloida (cut corners). Ehkä jotkut heistä jopa kertoivat tahallisia valheita. "Kriitikoiden leirissä", hän kirjoittaa, "vaikutti olevan vallalla 'kaikki käy' -tyyppinen asenne, kun kyse oli sosiobiologian kritisoimisesta..." Ja hän toteaa, että "kriitikot osoittivat sitaatteja käyttäessään ällistyttävää piittaamattomuutta siitä, mikä oli ollut sitaatin alkuperäinen asiayhteys"; ja hän kuvailee tehtävää, jonka hän antoi opiskelijoilleen vuonna 1984. Hän pyysi heitä vertaamaan S. Choroverin kirjoittamaa kriittistä selostusta prof. Wilsonin kirjoituksesta siihen, mitä prof. Wilson oli itse asiassa kirjoittanut. Oppilaat - jotka olivat valmistautuneet vihaamaan sosiobiologiaa - "olivat järkyttyneitä ja vihaisia Choroverille, jota heidän oli alun perin ollut määrä ihailla".
Kuten aina, "rasismin" määritteleminen oli mahdotonta; puhumattakaan sen kumoamisesta: "Ihmiset [joiden kimppuun hyökättiin] eivät voineet olla kovin teknisiä rasismin 'todellisen' määritelmän suhteen - jopa aiheesta keskusteleminen vaikuttaisi rasistiselta!" Niin ikään ihmiset, joita kauhistutti nimittelyn käyttäminen keskustelun korvikkeena, eivät uskaltaneet puolustaa prof. Wilsonia ja hänen piiriään: "Jos puolustat jotakuta sanomalla, että hän ei ole rasisti, sinua itseäsi epäillään automaattisesti rasismista."
Prof. Segerstråle esittää mielenkiintoisen huomion tieteeseen liittyen, kun hän kirjoittaa, että jos et pysty tarjoamaan omia ratkaisuja, toisten tekemien virheiden osoittamisesta ei yleensä ole juuri hyötyä. Sosiobiologiaan kohdistunut kritiikki oli kuitenkin erilaista. Se ei tarjonnut ratkaisuja - sen tarkoituksena oli vain puhdas tuhoaminen - mutta vasemmistolaiset harrastivat sitä, koska sosiobiologia edusti niin hirvittävää pahuutta, että jopa puhtaasti negatiivinen hanke tarjosi suuria moraalisia palkintoja: "Eräs syy siihen, miksi kriitikot selittivät niin kiihkeästi, että Wilson oli rasisti, seksisti, ÄO-meritokraatti - mitä tahansa mahdollisimman epämieluista - oli se, että tämä kasvatti sitä palkintoa, joka tällaisten rikosten paljastajalle annettaisiin." Tässä yhteydessä prof. Lewontin myöntää iloisesti prof. Segerstrålelle, että se kritiikki, jota hän kohdisti prof. Wilsoniin, oli tarkoituksellisen "ilkeää". Hän yritti vahvistaa tieteellisesti hataria perusteluja käyttämällä halveksivaa kieltä.
Prof. Wilsoniin kohdistunut hyökkäys, jonka yhteydessä häntä syytettiin hallitsevan luokan poliittisesti motivoituneeksi lakeijaksi, sisälsi melkoisesti ironiaa. Sillä sen, millaista politiikkaa hän ja muut sosiobiologit harjoittivat, olisi pitänyt olla empiirinen kysymys, mutta tämä ei kriitikoita kiinnostanut. He eivät voineet kuvitella mitään muuta motiivia, koska he olivat ideologisen kiihkon motivoimia. Ja ironista oli myös se, että selkeästi poliittisia silmälappuja pitäneet marxistit uskoivat, että marxismi vapautti heidät poliittisesta puolueellisuudesta ja antoi heille ainutlaatuisen työkalun muiden puolueellisuuden havaitsemiseen.
Itse asiassa prof. Wilson ja Richard Dawkins (brittiläinen sosiobiologi, jonka kimppuun marxistit hyökkäsivät yhtä määrätietoisesti) ovat vannoutuneita liberaaleja. Sociobiology-kirjassa prof. Wilson vähätteli ÄO:n merkitystä (downplayed IQ), ja hän oli eturivissä tukemassa näkemystä, jonka mukaan rotu ei ole biologisesti pätevä käsite. Hän viittasi William Shockleyhin termillä "pahamaineinen rasisti" ("the notorious racist"). Ja hän väitti, että vaikka meillä olisi geneettisiä taipumuksia epämuodikkaaseen käytökseen, niin geneettinen tietämys auttaisi meitä taistelemaan niitä vastaan:
"Jos on mahdollista, että ksenofobian ja nationalististen tuntemusten oppimiseen on perinnöllinen taipumus, niin on non sequitur (väärä johtopäätös) tulkita, että tällainen hypoteesi olisi argumentti rasistisen ideologian puolesta. On järkevämpää olettaa, että tieto tällaisesta perinnöllisestä perustasta voi johtaa tuhoisan käytöksen (kuten rasismin) välttämiseen..."
On tietysti non sequitur, että prof. Wilson hyppää perinnöllisestä ksenofobiasta "rasistiseen ideologiaan" (mitä hän sillä sitten tarkoittaakaan), mutta mikään prof. Wilsonin esittämistä kommenteista ei voinut suojella häntä herjaamiselta. Prof. Segerstråle esittää myös vahvat perustelut sille, että prof. Wilson ei osannut aavistaa, kuinka paljon kirkumista hänen näkemyksensä aiheuttaisivat. Vaikuttaa todellakin siltä, että hän ei ollut kiinnostunut patriarkaatin puolustamisesta, kapitalismin tukemisesta tai mistään muustakaan poliittisesta synnistä, josta häntä syytettiin. Ei ole yllättävää, että 1980-luvulla hän palasi todellisen rakkautensa eli muurahaisten tutkimisen pariin - vaikkakin hän käsitteli vielä kerran ihmisiä vuonna 1998 julkaistussa kirjassa Consilience: The Unity of Knowledge.
Samaan aikaan geneettiset ja evolutiiviset selitykset ihmisen käytökselle olivat niin voimakkaita, että vasemmisto ei pystynyt kuristamaan alkuasteella olevaa tiedettä kehtoonsa. Vasemmistolaisten toiminta sai kuitenkin aikaan sen, että nimi sosiobiologia sai huonon maineen, ja prof. Wilsonin jalanjälkiä seuranneet ihmiset yrittivät suojautua muiden nimien alle: evoluutiopsykologia, käyttäytymisgenetiikka, käyttäytymisekologia (evolutionary psychology, behavior genetics, behavioral ecology).
Kun ala vahvistui, kriitikoiden oli pakko perustaa hyökkäyksensä politiikan lisäksi myös tieteeseen. Prof. Segerstråle kuvailee muutamia tällaisia taisteluja, mutta hän osoittaa, että monet kriitikot eivät pystyneet erottamaan politiikkaa ja tiedettä toisistaan. Prof. Lewontinin ja Stephen Jay Gouldin kaltaiset ihmiset ovat vaatineet mahdottoman korkeita tieteellisiä standardeja yksinomaan käyttäytymisen geneettisille selityksille. Prof. Lewontin on jopa esittänyt, että tällaisia selityksiä ei voida pitää pätevinä tai edes uskottavina, jos niiden tueksi ei voida esittää "molekyylitason" todisteita. Ihmisen genomiin liittyvän tutkimuksen ansiosta tulemme lopulta saamaan tällaiset todisteet, mutta on puhdasta obskurantismia väittää, että siihen asti käyttäytymisgenetiikka on virheellistä. Prof. Segerstråle esittää asian hienovaraisesti: "Joten voisimme ehkä tulkita niin, että kriitikot asettivat epätavallisen tiukat kriteerit 'hyvälle tieteelle', koska he yrittivät pidätellä mahdollisia ei-toivottuja tuloksia."
On mahdotonta olla epäilemättä, että hysteerisimmät kriitikot yksinkertaisesti pelkäsivät totuutta. Kuten median työntekijät - jotka johdonmukaisesti vähättelevät sellaisia uutisia, jotka eivät sovi heidän politiikkaansa - myös marxistit ovat samankaltaisia kuin varhainen ja kuuluisa evoluution kriitikko, joka sanoi: "Rukoilen, että se ei ole totta; ja rukoilen, että jos se on totta, siitä ei ikinä tule laajalti tunnettua." Prof. Wilson kuului traditionalistiseen koulukuntaan, jonka mukaan tieto on aina parempaa kuin tietämättömyys ja jonka mukaan totuutta tulisi tavoitella riippumatta siitä, mihin se johtaa. Tämä on pohjimmiltaan demokraattinen näkemys: "Luotan tavalliseen ihmiseen", hän sanoi kerran. "Nämä ideologit eivät luota keneenkään, vaikka he sanovat taistelevansa massojen puolesta. He eivät luota demokratiaan, he eivät luota koulutettujen kansalaisten arvostelukykyyn - he todella ovat elitistejä."
Joten millainen tämän kiistan tilanne on nykyään? Prof. Segerstråle kirjoittaa jälleen hienovaraisesti "kiistan alkuvaiheessa epäoikeudenmukaisesti syytettyjen sosiobiologien suhteellisesta maineen puhdistamisesta". Hän jopa siteeraa Max Planckin kuuluisaa lausuntoa vuodelta 1949: "Uusi tieteellinen totuus ei voita siksi, että se vakuuttaisi vastustajansa ja saisi heidät ymmärtämään, vaan se voittaa siksi, että sen vastustajat lopulta kuolevat ja kasvaa uusi sukupolvi, jolle se on tuttu."
Hänen liian tasapuolinen lähestymistapansa kuitenkin kuvastuu kirjan nimestä Defenders of the Truth. "Tarinassani esiintyvät henkilöt", hän kirjoittaa, "ovat kaikki totuuden puolustajia - heillä vain on erilaisia käsityksiä totuudesta." Tällainen väite ei ole pelkästään epätieteellinen, vaan se on myös järjetön. Hän kertoo aiheesta niin hellävaraisesti kuin mahdollista, mutta prof. Segerstråle tekee selväksi, että kiistan toinen osapuoli ei ollut pelkästään väärässä, vaan se oli myös salakähmäinen, ilkeämielinen ja poliittisesti motivoitunut. Ja näin ollen on selkärangatonta puhua siitä, että heillä on "erilaisia käsityksiä totuudesta".
Prof. Segerstråle esittää laimean puolustuksen kriitikoiden poliittiselle ja moraaliselle kritiikille, kun hän sanoo, että moraalinen näkökulma on aina hyödyllinen ja että kritiikistä oli apua sosiologisen argumentin terävöittämisessä. Tässä jätetään täysin huomiotta se mittaamaton vahinko, jonka vuosia jatkunut älyllinen pommien heittely aiheutti. Vastustajan hiljentämiseen tai pelottelemiseen ei todennäköisesti ole parempaa keinoa kuin "rasismista" tai "natsismista" syyttäminen, ja sosiobiologian vastustajat harrastivat tällaista avoimesti ja holtittomasti. Prof. Segerstråle tekee selväksi, että tällaiset syytökset aiheuttivat paljon kärsimystä, mutta tällaisten syytösten esittäjät olivat kuitenkin "totuuden puolustajia", ja olisi väärin laittaa heidät tästä tilille.
Prof. Segerstråle osallistui kuuluisaan, vuonna 1978 pidettyyn AAASin (American Association for the Advancement of Science) kokoukseen, jossa Edward Wilsonin oli tarkoitus puhua:
"Wilson on juuri aloittamassa, kun noin kymmenen ihmistä ryntää puhujan korokkeelle; he huutavat erilaisia haukkumanimiä ja hokevat: 'Rasisti Wilson, et voi piiloutua, me syytämme sinua kansanmurhasta!' Samalla kun jotkut heistä ottavat mikrofonin ja tuomitsevat sosiobiologian, muutama henkilö ryntää (paikallaan istuvan) Wilsonin taakse, kaataa kannullisen jäävettä hänen päälleen ja huutaa: 'Wilson, sinä olet aivan märkä.'"
Kuinka moni ihminen piti "rasistiset" näkemyksensä omana tietonaan, koska pelkäsi samankaltaista kohtelua? Kuinka paljon tiedettä jäi tekemättä, koska niin monet ihmiset - prof. Segerstrålen tavoin - vakuuttuivat pelkästään nimittelyn perusteella siitä, että sosiobiologia oli huonoa tiedettä? Kuinka paljon kasvatuksellista hölynpölyä (nurturist nonsense) on edelleen liikkeellä sen takia, että sen edistäjät käyttivät lietsovia taktiikoita? Tiedemiehet - kuten kaikki muutkin - haluavat elää rauhallista elämää; ja he saattavat siistiä näkemyksiään ja muuttaa tutkimustaan saavuttaakseen rauhallisen elämän. Tämä rampauttaa tiedettä hirvittävällä tavalla, mutta prof. Segerstråle ei näytä tunnistavan tätä.
Toinen vika prof. Segerstrålen analyysissä on se, että vaikka hänen selontekonsa - joka yrittää tarkastella kiistaa jokaisesta näkökulmasta - on muuten tyhjentävä, hän sivuuttaa etnisen näkökulman. Onko pelkkää sattumaa, että kaikkein äänekkäimmät sosiobiologian vastustajat - Richard Lewontin, Stephen Gould, Steven Rose, Leon Kamin - olivat juutalaisia? Prof. Segerstråle toteaa, että oli yleistä väittää, että jokaista tunnustusta, jonka mukaan ihmiset eivät ole täysin vapaita toimijoita vaan ihmisluonnon rajoittamia, voitaisiin käyttää siten, että natsit - jotka piti asettaa täydelliseen vastuuseen teoistaan - vapautettaisiin vastuusta. Kuka olisi voinut keksiä tällaisen väkinäisen perustelun? Prof. Segerstråle mainitsee, että Steven Rose oli huolissaan siitä, että sosiobiologia voisi johtaa "1930-luvun tragedioiden toistumiseen". Mutta voisiko sillä, että niitä ei toistettaisi, olla erityistä merkitystä juutalaisille? Prof. Segerstrålen kirja pyrkii tutkimaan jokaisen seuraamuksen ja osallisuuden, joten tämä seikka on varmasti jätetty tarkoituksella pois.
Ja lopuksi on sanottava, että prof. Segerstråle päästää marxistit liian helpolla. Miltä, Taivaan nimessä, näyttäisi se marxistinen tiede, jota prof. Lewontin ja prof. Levins kaipasivat? Miten se voisi olla mitään muuta kuin ahdaskatseista ja haparoivaa ajanhukkaa? Marxistit uskovat työnarvoteoriaan, proletariaatin väistämättömään voittoon, tieteelliseen sosialismiin, valtion kuihtumiseen (the withering away of the state) ja kaikenlaisiin muihinkin typeryyksiin. Lysenkolaisuus on täydellinen esimerkki marxistisesta tieteestä. Kun otetaan huomioon nykyinen tietämyksemme siitä, mihin suuntaan geneettinen tutkimus on edennyt - sekä siitä, kuinka täydellisen virheellisiä (wrong-headed) kaikki Marxin ennusteet olivat ja kuinka kaikki hänen nimissään rakennettu on epäonnistunut - niin sellaisella henkilöllä, joka ei ilmaise jonkinlaista epäilystä itseään marxisteiksi kutsuvien biologien älyllisestä perustasta, täytyy olla omituisen yksinkertainen mieli.
Mutta on kuitenkin todettava, että Defenders of the Truth on erittäin arvokas kirja. On sääli, että se yrittää niin kovasti puolustella roistomaisuutta, mutta prof. Segerstråle antaa meille niin paljon faktoja, että hänen arvostelukykynsä ajoittaisten hairahdusten ei tarvitse hämärtää näkymäämme. Sota tiedettä vastaan ei suinkaan ole ohi, ja tämä on jännitteinen raportti taistelusta, joka alkaa vihdoinkin lähestyä voittoa.
Lähde: http://www.amren.com/ar/2000/09/index.html#article1
lauantai 1. joulukuuta 2012
Kuningas Arthur Jensen (1923 - 2012)
Toisen maailmansodan jälkeen tieteellisen rasismin tunnetuin edustaja on todennäköisesti ollut Arthur Jensen.
Ohessa otteita vuonna 1998 julkaistusta Intelligence-lehden erikoisnumerosta, joka käsittelee Arthur Jenseniä.
Kings of Men: Introduction to a Special Issue (Douglas K. Detterman)
Jensen on "Jensenism" (Arthur R. Jensen)
Costs and Benefits of Defying the Crowd in Science (Robert J. Sternberg)
The "Jensen Effect" and the "Spearman-Jensen Hypothesis" of Black-White IQ Differences (J. Philippe Rushton)
On Arthur Jensen's Integrity (Sandra Scarr)
Jensen's Chronometric Research: Neither Simple Nor Sufficient But a Good Place to Start (Ted Nettelbeck)
Jensen and Intelligence (Nathan Brody)
A New Twist on Jensenism (Alan S. Kaufman)
Intelligence and the "Personal Equation" (Alfred A. Baumeister)
From the Cognitive to the Biological: A Sketch of Arthur Jensen's Contributions to the Study of g (Philip A. Vernon)
A Triarchic Theory of Jensenism: Persistent, Conservative Reductionism (Ian J. Deary & J. R. Crawford)
Intensive, Detailed, Exhaustive (Thomas J. Bouchard, Jr.)
Jensen, Jensenism, and the Sociology of Intelligence (Linda S. Gottfredson)
Bibliography of Arthur R. Jensen
Lähde: http://isteve.blogspot.fi/2012/10/intelligence-on-arthur-jensen.html
Ohessa otteita vuonna 1998 julkaistusta Intelligence-lehden erikoisnumerosta, joka käsittelee Arthur Jenseniä.
Kings of Men: Introduction to a Special Issue (Douglas K. Detterman)
Jensen on "Jensenism" (Arthur R. Jensen)
Costs and Benefits of Defying the Crowd in Science (Robert J. Sternberg)
The "Jensen Effect" and the "Spearman-Jensen Hypothesis" of Black-White IQ Differences (J. Philippe Rushton)
On Arthur Jensen's Integrity (Sandra Scarr)
Jensen's Chronometric Research: Neither Simple Nor Sufficient But a Good Place to Start (Ted Nettelbeck)
Jensen and Intelligence (Nathan Brody)
A New Twist on Jensenism (Alan S. Kaufman)
Intelligence and the "Personal Equation" (Alfred A. Baumeister)
From the Cognitive to the Biological: A Sketch of Arthur Jensen's Contributions to the Study of g (Philip A. Vernon)
A Triarchic Theory of Jensenism: Persistent, Conservative Reductionism (Ian J. Deary & J. R. Crawford)
Intensive, Detailed, Exhaustive (Thomas J. Bouchard, Jr.)
Jensen, Jensenism, and the Sociology of Intelligence (Linda S. Gottfredson)
Bibliography of Arthur R. Jensen
Lähde: http://isteve.blogspot.fi/2012/10/intelligence-on-arthur-jensen.html
Elävänä tai kuolleena
American Renaissance, November 1, 2012
Jared Taylorin kunnianosoituksessa Arthur Jensenille hän mainitsi, että kampuksen poliisin piti suojella Arthur Jenseniä useiden vuosien ajan. Tämä juliste, jonka SDS (Students for a Democratic Society) kiinnitti, on hyvä esimerkki siitä, miksi suojelu oli tarpeellista. Näyttää siltä, että tämä on kiinnitetty Washingtonin yliopistolla vuonna 1973. Kiitokset Kevin Lambille tämän lähettämisestä meille.
Lähde: http://www.amren.com/news/2012/11/wanted-dead-or-alive
Jared Taylorin kunnianosoituksessa Arthur Jensenille hän mainitsi, että kampuksen poliisin piti suojella Arthur Jenseniä useiden vuosien ajan. Tämä juliste, jonka SDS (Students for a Democratic Society) kiinnitti, on hyvä esimerkki siitä, miksi suojelu oli tarpeellista. Näyttää siltä, että tämä on kiinnitetty Washingtonin yliopistolla vuonna 1973. Kiitokset Kevin Lambille tämän lähettämisestä meille.
Lähde: http://www.amren.com/news/2012/11/wanted-dead-or-alive
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)